XXXVII.

Fritzin kertomus.

Eislebenissä 1546.

Täällä Eislebenissä on ollut oikea juhlapäivä. Se lapsi, joka

kuusikymmentäkolme vuotta takaperin syntyi täällä Johan Lutherille,

vuorimiehelle, palajaa nyt keisarikunnan suurimpana miehenä

ratkaisemaan erästä Mansfeldin kreivien perhe-riitaa.

Kun Eva ja minä halvan, onnellisen kotimme ovesta katselimme häntä, kun

hän astui kaupunkiin, lausui Eva:

"Joka tahtoo olla paras joukossanne, hän olkoon teidän palvelianne."

Nämät kymmenen viimeistä työn vuotta ovat kuitenkin tehneet hänet

kovasti vanhaksi!

Minun täytyi itsekseni myöntää, että hän oli vanhentunut. Kärsimisen

jälkiä näkyy hänen miehekkäissä kasvoissaan, ja hänen vartalonsa ja

astuntansa osoittaa jommoistakin heikkoutta.

"Miks'eivät", sanoin minä Evalle, "Elsa taikka Thekla kertoneet tätä

meille? Hän on todellakin paljon heikompi."

"He ovat aina hänen parissaan", hän vastasi; "emmekä me koskaan näe,

mitä aika tekee, rakkaani, vaan ainoastaan, mitä se on tehnyt."

Minä rupesin ajattelemaan hänen sanojansa. Oliko mahdollista, että

mekin näin muutuimme, vaikka emme huomanneet sitä?

Kun Tohtori Luther ja väkijoukko oli kulkenut ohitse, palasimme sisään,

ja Eva rupesi jälleen ompelemaan, sillä välin kuin minä jatkoin

saarnani lukemista; mutta salaisesti nostin minä silmäni kirjastani ja

katselin häntä. Jos aika todella oli samalla tapaa muuttanut tämän

rakkaan olennon, olihan parempi, että minä tiesin sen, jotta voisin

paremmin arvata niitä kalliita päiviä, joita se niin viekkaasti paraikaa

varasti minulta.

Vaikka kyllä tarkasti katselin, huomasin tuskin mitään vanhuuden taikka

kärsimisen jälkiä hänen kasvoissaan taikka vartalossaan. Tyven otsa oli

yhtä valkoinen ja tyven, kuin ennenkin. Kultaisessa tukassa, joka oli

sileäksi kammattuna ja palmikoittuna valkoisen emännän-lakin alla, ei

ollut enemmän harmaita hiuksia, kuin Agnesimmekaan, joka hääri

edestakaisin talvisessa päivänpaisteessa ja toimitti talon-askareita

sivuhuoneessa. Hänen poskensa oli täysinäinen, vaikka kenties sen

pyöreys oli hiukan muuttunut; ja kun hän katsahti ylös ja kohtasi minun

silmäni, enkö minä nähnyt juuri samaa onnellista, lapsenkaltaista

hymyä, kuin ennen, joka näytti tulvaavan hänen sydämensä runsaasta

auringonvalosta?

"Ei!" minä sanoin; "Eva, kiitos Jumalan, minä en ole pettynyt! Aika ei

ole vielä ryöstänyt sinulta mitään."

"Mutta muista, kuinka hyvässä suojassa minä olen ollut", hän sanoi.

"Kuinka pilvetön ja levollinen minun elämäni on ollut. Minä en ole

taistellut mitään myrskyä vastaan, paitsi tämmöisen kodin ja tämmöisen

rakkauden satamassa. Mutta T:ri Luther on ollut niin kauan ensimäinen

ja korkein, jonka rintaa vastaan jokainen myrsky on paiskannut ensi

kiivautensa."

Juuri samalla tuli Heintz'imme sisään.

"Isäsi koettaa näyttää todeksi, etten minä käy vanhaksi", Eva arveli.

"Kuka sitä äidistämme sanoi?" kysyi Heinz, kääntyen pikaisesti Agnesin

puoleen.

"Ei kukaan", minä vastasin; "mutta minä hämmästyin, kuu näin, kuinka

muuttunut T:ri Luther oli, ja minä rupesin pelkäämään, mitkä muutokset

lienevät huomaamatta tapahtuneet omassa kodissamme."

"Onko T:ri Luther paljon muuttunut?" kysyi Heinz. "Minä en luullakseni

milloinkaan nähnyt jalompia kasvoja, niin uskaliaita ja vilpittömiä,

eikä semmoista terävää katsetta, kuin hänen mustissa silmissään. Hän

olisi sopinut keisarin suurimmaksi kenraaliksi -- hän näyttää niin

sotavanhuksen kaltaiselta."

"Eikö hän siis ole sotavanhus, Heinz?" arveli Eva. "Eikö hän ole

taistellut monta vuotta kaikkia taisteloita meidän sijastamme? Mitä

sinä, Agnes, hänestä pidät?"

"Minä muistan parhaiten sen katseen, jonka hän loi isääni ja sinuun",

hän vastasi. "Hänen kasvonsa näyttivät niin lempeiltä; minä ajattelin,

kuinka onnelliseksi hän tekee kotinsa."

Tänä iltana me tietysti, Eva ja minä, johdatimme mieleemme menneitä

tapahtumia. Ja kuinka suuri osa niistä on yhteydessä T:ri Lutherin

kanssa! Jo se että kallis kotimme ollenkaan on olemassa, on Jumalan

kautta hänen työnsä. Ja enemmän kuin se: sydämemme vapaus ja rauha

tuli meille etupäässä ja ensiksi hänen kauttansa. Kun näin hänen

kasvonsa jälleen, palasi koko entisyys eteeni, ikäänkuin se olisi

yht'äkkiä peilistä heijastunut minua kohden. Ne ajat, jolloin hän

lauloi täti Ursula Cottan ovella Eisenachissa -- kun se ääni, joka

sittemmin liikutti koko kristikuntaa syvimpiä pohjia myöten, lauloi

ylistyslauluja leipäpalasen tähden. Sitten kuinka hän vähitellen pääsi

köyhyyden ulkonaisista koetuksista isänsä menestyksen ja anteliaisuuden

kautta -- kuinka loistavat näkö-alat aukenivat hänelle yliopistossa --

kuinka hän yhtäkkiä, vaikka tarkoin mietittyään, luopui kaikista näistä

maallisista tuumista -- kuinka hän astui alas mustiin ja katkeroihin

vesiin, jossa hän taisteli vuosisatansa taistelon ja melkein

uppoamallansa löysi sen käden, joka pelasti hänet, ja saavutti rannan

jälleen oikealla puolella; eikä yksin, vaan yhä tuettuna siltä kädeltä,

joka puollusti häntä ja jonka hän on tehnyt tunnetuksi tuhansille

sydämille.

Sitten minä olin näkevinäni, kuinka hän seisoi keisarin edessä

Wormsissa sinä hetkenä, jolloin ihmiset eivät tietäneet, kumpaa enemmän

ihmetellä, hänen lempeyttänsä vai hänen uskallustansa -- sinä hetkenä,

jota ihmiset luulivat hänen taistelon hetkeksensä, mutta joka

todenteolla oli hänen triumfin hetkensä, koska oikea taistelo jo oli

taisteltu ja oikea voitto voitettu.

Ja nyt oli taas kaksikymmentä vuotta kulunut; hän on Saksan kielelle

kääntänyt Pyhän Raamatun, jota nyt tutkitaan lukemattomissa kodoissa;

kodoissa, joita hän on pyhittänyt (ja monessa paikassa luonut) oppinsa

vaikutuksella.

"Mitä oikeastaan", Eva arveli, "on hänen opetuksensa ja työnsä kautta

saavutettu?"

"Vanhan opin ja paavinvallan ies on särjetty", minä vastasin.

"Evankeliumia saarnataan Englannissa ja suuremmalla tai vähemmällä

menestyksellä koko Saksassa. Tanskassa on evankelinen pappi kruunannut

kuningas Kristian kolmannen. Alankomaissa ja muualla ovat miehet ja

naiset kärsineet martyrinkuoleman uskonsa tähden, niinkuin ensi

vuosisatoina. Franskassa ja Schweitzissä ovat kymmenet tuhannet

tunnustaneet evankelista totuutta, vaikkei T:ri Lutherin opin muodossa

eikä hänen oman saarnansa johdosta."

"Nämät ovat suuret seuraukset", Eva lausui; "mutta ne ovat ulkonaisia

-- emme ainakaan voi nähdä muuta, kuin niitten ulkopuolen. Mitkä

hedelmät ovat täällä Eislebenissä, tässä pikkuisessa mailmassa meidän

ympärillämme, jonka sisällisistä oloista meillä on jonkunlainen tieto?"

"Kultainen aikakausi ei totta puhuen vielä ole tullut", minä

sanoin; "taikka Mansfeldin kreivit eivät suinkaan riitelisi

patronati-oikeuksista ja tarvitsisi T:ri Lutheria sovittajaksi. Eikä

T:ri Lutherin olisi pakko niin lakkaamatta varoittaa rikkaita ahneudesta

ja kehoittaa heitä luopumaan siitä itsekkäisyydestä, joka tuhlasi

tuhansia florineja anetten ostamiseen, mutta ei malta panna muutamia

kreuzereitä Jumalan armon iloisen sanoman levittämiseen. Jos ahneus on

epäjumalan palvelus, on varsin selvä, että uskonpuhdistus on monen

suhteen ainoastaan muuttanut epäjumalan."

"Niin", vastasi Eva; "se on todesti jo voitto, että epäjumala on

siirretty kirkosta torille, että sitä nimitetään ylenkatsotulla eikä

pyhällä nimellä, ja että se on puettu mihin asuun hyvänsä, paitsi

pyhään."

Niin me tulimme siihen päätökseen, että uskonpuhdistus oli tehnyt

meille, mitä auringon-nousu tekee. Se oli herättänyt eloon ja

kypsyttänyt todellisia taivaan hedelmiä monessa paikassa, sekä

paljastanut pahojen ja vahingollisten asiain valhemuodon. Mailma, liha

ja perkele pysyvät muuttamatta; mutta siinä on jo paljon, kun on

oppinut, ettei mailma ole mikään määrätty paikkakunta ulkopuolella

luostaria, vaan semmoinen ilman-ala, jota meidän tulee varoa, koska se

on kaikkialla meidän ympärillämme; että liha ei ole rakkaus sukulaisiin

taikka luontoon, vaan meihin _itseen_ näissä, ja että perkeleen tulisin

nuoli on epäluottamus Jumalaan. Kuinka äärettömän paljon T:ri Luther on

tehnyt meitä itseä ja omaisiamme varten; ja jos meitä ja omaisiamme

varten, kuinka paljon on hän tehnyt lukemattomia muita sydämiä ja

kotoja varten, joita emme tunne!

Maanantaina, Helmikuun 15 p. 1546.

T:ri Luther jakoi eilen Herran Ehtoollisen ja saarnasi. Siitä on ollut

suuri apu, että hän on oleskellut meidän joukossamme. Neljä kertaa hän

on saarnannut, vieläpä, niinkuin meistä tuntuu, yhtä pontevasti ja

hartaasti, kuin koskaan ennen. Tänään oli kuitenkin jotakin erittäin

syvää ja juhlallista hänen sanoissaan. Teksti oli Mattheuksen X:nnestä:

"Älkäät sentähden heitä peljätkö; sillä ei ole mitään peitetty, joka

ei ilmiin tule, eikä salattu, joka ei tule tiettäväksi. Jota minä

teille pimeissä sanon, sitä sanokaat valkeudessa; ja mitä korvissanne

kuulette, sitä saarnatkaat kattoin päällä. Älkäätkä peljätkö niitä,

jotka ruumiin tappavat, vaan ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät

enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.

Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? Eikä heistä yksi putoo maan

päälle ilman isätänne. Niin ovat kaikki päänne hiuksetkin luetut".

Epäilemättä hän tunsi itsensä heikommaksi, kuin hän näytti, sillä hän

päätti sanoilla:

"Tätä ja paljon enemmän sopii sanoa tämän paikan johdosta, mutta minä

olen liian heikko, ja _tähän me nyt päätämme_."

Eva näytti hyvin totiselta koko loppupuolen päivää; ja kun tänä aamuna

palasin koulusta, tuli hän minua vastaan ovessa tuskastuneella muodolla

ja sanoi:

"Onko Tohtori parempi?"

"Minä en ole kuullutkaan, että hän on kipeä", vastasin minä. "Hän oli

tänä päivänä taas kreivien riitaa sovittamassa."

"Minun on mahdoton saada noita sanoja mielestäni", Eva jatkoi; "ne

vaivaavat minua -- '_tähän me nyt päätämme_'. Minä ajattelen

lakkaamatta, miltä tuntuisi, jos emme saisi koskaan enää kuulla tuota

uskollista ääntä jälleen."

"Sinä olet alakuloinen, armaani", minä sanoin, "kun ajattelet, että

T:ri Luther jättää meidät tällä viikkoa. Mutta me lähdemme ennen pitkää

vähäksi aikaa Wittenbergiin ja kuulemme hänet jälleen siellä."

"Jos niin on Jumalan tahto!" sanoi hän totisesti. "Mitä Jumala on

antanut meille hänen kauttansa, sitä ei meiltä koskaan riistetä."

Minä olen kuitenkin monta kertaa tänään kysynyt uudestaan T:ri

Lutherista, mutta ei näytä olevan mitään syytä levottomuuteen. Hän

palasi kello kahdeksan Suuresta Salista, jossa keskustelut ja atriat

pidetään; ja tänä iltana, niinkuin usein ennen hänen täällä ollessaan,

kuuli T:ri Jonas hänen ääneen rukoilevan huoneensa akkunan vieressä.

Tuorstaina Helmikuun 18 p.

Pahin asia -- kaikkein pahin -- on tapahtunut! Uskollinen ääni on

todella ijäksi vaiennut meiltä täällä maan päällä.

Täällä, jossa hänen elämänsä alkoi, täällä se myöskin päättyi. Hän,

joka kuusikymmentä-kolme vuotta takaperin makasi täällä pikkuisena,

avuttomana lapsena, makaa täällä taas hengettömänä ruumiina. Se ei ole

kuitenkaan näitten kuudenkymmenen-kolmen vuoden, vaan näitten kolmen

viimeisen päivän vuoksi, kuin me tunnemme vastakohdan katkeruuden.

Kolme päivää takaperin oli hän meidän parissamme neuvon-antajana,

opettajana, Jumalan sanansaattajana, vaan nyt tuo sydän, joka oli niin

avoin, niin hellä ottamaan osaa suruihin ja niin voimakas kantamaan

kokonaisen kansan taakkaa, on tauonnut sykkimästä.

Eilen huomattiin, että hän oli heikko ja kipeä. Anhaltin prinssit ja

kreivi Albert Mansfeld, ynnä T:ri Jonas ja hänen muut ystävänsä

käskivät hänen levätä omassa huoneessansa tänä aamuna. Ei ollut mikään

helppo asia saada häntä säästämään itseänsä, eikä hän luultavasti olisi

silloin taipunut, jollei hän olisi tietänyt, että sovitustyö oli

täytetty, paitsi muutamissa pikku seikoissa. Melkoisen osan

aamupäivästä hän sentähden lepäsi nahkaisella sohvalla huoneessansa,

välisti nousten taudin levottomuudesta ja kävellen edestakaisin taikka

seisoen akkunan luona ja rukoillen, että T:ri Jonas ja Coelius, jotka

olivat toisessa paikassa huoneessa, kuulivat. Hän söi kuitenkin

päivällistä Suuressa Salissa niitten seurassa, jotka olivat koossa

siellä. Aterioidessaan hän sanoi jollekulle, joka istui likellä häntä:

"jos minä todella voin sovittaa syntymäseutuni hallitsiat keskenänsä ja

sitten Jumalan avulla päätän matkani takaisin Wittenbergiin, menisin

minä kotiin ja panisin maata hautaani ja antaisin matojen syödä

ruumiini."

Hän ei ollut niitä, jotka veltosti huokailevat unta ennen yön tultua;

ja me tiedämme nyt varsin hyvin, kuinka syvä se ruumiillisen väsymyksen

ja heikkouden tunto oli, josta tämä halu lähti. Sydämen ja mielen

jännitys ja lakkaamaton työ -- jokapäiväisen, koneentapaisen

palkkalaisen reutoaminen ja suurimman ajattelian terävä, alinomainen

miettiminen -- tämmöinen työnteko, yhtä ankara, kuin raastavan orjan,

ja yhtä väsymätön, kuin kaikki hänen toimensa olisivat olleet hänen

ilonsa, raukaisi hänen tukevaa talonpoikais-luontoansa kolmannella

seitsemättä yhtä paljon, kuin useimpien muitten ihmisten yhdeksännellä

kymmenellä, ja hän ikävöitsi lepoa.

Jälkeen päivällisen valitti hän, että hänen rintaansa ahdisti, ja käski

heidän hieroa sitä lämpimillä rievuilla. Tämä lievitti vähän; ja hän

meni taas illastamaan ystäviensä kanssa Suureen Saliin. Pöydässä hän

puhui paljon ijankaikkisuudesta ja sanoi luulevansa, että hänen oma

kuolemansa oli lähellä; kuitenkin oli hänen puheensa sekä hupaista että

välisti iloistakin, vaikka se etupäässä koski tulevaan mailmaan. Joku

hänen vieressään kysyi, tuntenevatko pyhät vainajat toinen toistansa

taivaassa. Hän sanoi: kyllä; hän uskoi, että he tuntevat.

Kun hän nousi illallispöydästä, meni hän huoneesensa.

Yöllä -- viime yönä -- istuivat hänen molemmat poikansa Paulus ja

Martin, toinen kolmen, ja toinen neljäntoista vuoden vanha, ja

valvoivat hänen luonansa, ynnä Jonas Justus, jonka iloihin ja suruihin

T:ri Luther oli ottanut osaa niin monta vuotta. Coelius ja Aurifaber

olivat myöskin siellä. Hän tunsi taas tuskaa rinnassaan, ja he

koettivat jälleen hieroa häntä lämpimillä rievuilla. Kreivi Albert ja

kreivinna tulivat kahden lääkärin kanssa ja toivat hänelle kaapeita

yksisarvisen hampaasta, joka pidettiin erinomaisena lääkkeenä. Hän otti

niitä, ja nukkui kello kymmeneen saakka. Silloin hän heräsi ja koetti

taas kävellä vähäisen huoneessa; mutta hän ei jaksanut, vaan palasi

vuoteesensa. Tuosta hän nukkui taas kello yhteen. Näinä kahtena taikka

kolmena tuntina, joina hän nukkui, valvoivat hänen isäntänsä Albrecht,

tämän puoliso, Ambrosius, Jonas ja Lutherin pojat ääneti hänen

vieressään ja pitivät hiljalleen valkeata vireillä. Kaikki riippui

siitä, kuinka kauan hän nukkui ja missä tilassa hän herätessään oli.

Ensimäiset sanat, jotka hän puhui, panivat heidän sydämensä värisemään

pelosta.

Hän valitti vilua ja käski heidän lisätä puita pesään. Voi! se vilu

hiipi hänen ylitsensä, jota ei mikään ihmisvoima pystynyt poistamaan.

T:ri Jonas kysyi häneltä, tunsiko hän itsensä kyllä heikoksi.

"Oi", hän vastasi, "kuinka minulla on kovat vaivat! Rakas Jonakseni,

minä luulen, että kuolen täällä Eislebenissä, jossa minä synnyin ja

kastettiin."

Hänen muut ystävänsä herätettiin ja tuotiin hänen vuoteensa luo.

Jonas arveli, että hiki hänen otsassaan oli hyvä merkki, mutta T:ri

Luther vastasi:

"Se on kuoleman kylmä hiki. Minun täytyy jättää sieluni Jumalan

haltuun, sillä tautini kiihtyy."

Nyt hän rukoili hartaasti, sanoen:

"Taivaallinen Isä! ijankaikkinen ja armollinen Jumala! Sinä olet

ilmestyttänyt minulle kalliin Poikasi, Jesuksen Kristuksen Herramme.

Häntä minä olen opettanut; Häntä minä olen kokenut; Häntä minä olen

tunnustanut; Häntä minä rakastan ja palvelen rakkaana Vapahtajanani,

Uhrinani ja Lunastajanani -- Häntä, jota jumalattomat vainoavat,

pilkkaavat ja soimaavat. Voi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy

jättää ruumiini ja joutua pois tästä elämästä, tiedän minä, että saan

olla Hänen kanssaan ijäti. Ota minun sielu raukkani luoksesi!"

Jälestäpäin hän otti vähäisen lääkkeitä, ja ilmoittaen ystävillensä,

että hän oli kuolemallaan, sanoi kolme kertaa:

"Isä, Sinun käsiis minä annan henkeni. Sinä olet lunastanut minut, Sinä

uskollinen Jumala. Totisesti _niin on Jumala mailmaa rakastanut_!"

Sitten hän makasi aivan ääneti ja liikkumatta. Ne, jotka seisoivat

hänen ympärillänsä, koettivat herättää häntä ja alkoivat hieroa hänen

rintaansa ja jäseniänsä, ja puhutella häntä, mutta hän ei vastannut.

Nyt Jonas ja Coelius niitten monien lohdutukseksi, jotka olivat

vastaan-ottaneet totuuden hänen huuliltaan, puhuivat ääneen ja

sanoivat:

"Arvoisa isä, kuoletteko te uskossa Kristukseen ja siihen oppiin, jota

aina olette saarnanneet?"