XXXV.

Evan Agnesin kertomus.

Eislebenissä, 1542.

Täti Elsa sanoo, ettei kenenkään mailmassa tule enemmän kiittää

Jumalaa, kuin Heinzin ja minun, ja minä olen varma, että hän on

oikeassa.

Ensiksi meillä on paras isä ja äiti mailmassa, niin että milloin

hyvänsä aikaisimmasta lapsuudestamme saakka he ovat puhuneet meille

Isästämme taivaassa, meidän on tarvinnut vaan ajatella, mitä he olivat

meille maan päällä, ja tuntea, että semmoinen kuin heidän rakkautensa

ja hyvyytensä on yhteensä, semmoinen juuri on Jumala; mutta (jos meidän

käy semmoista käsittäminen) paljon suuremmassa määrässä. Meidän on vaan

tarvinnut _panna lisää_ siihen, mitä he ovat, oppiaksemme, mitä Jumala

on, eikä vaillentaa mitään; sanoa itsellemme, niinkuin me ajattelemme

vanhemmistamme, jotka ovat niin lempeät muita arvostellessaan, niin

ystävälliset, niin totiset: "Jumala on heidän kaltaisensa -- se vaan,

että Hänen rakkautensa on suurempi ja viisaampi, kuin isämme, hellempi

ja hartaampi, kuin äitimme" (vaikka on vaikea sitä ymmärtää). Ja sitten

on yksi asia, jossa Hän on toisenlainen. Hänen valtansa on rajaton. Hän

voi antaa meille jokaisen siunauksen, jota hän katsoo soveliaaksi antaa

meille.

Kun minulla on semmoinen isä ja äiti maan päällä, ja semmoinen Isä

taivaassa, ja Heinz, kuinka minä voin kiittää Jumalaamme?

Ja äitimme on niin nuori vielä! Kallis isämme sanoi taannoin: "hänen

hiuksensa eivät näytä ollenkaan harmaalta, vaan ovat vielä yhtä

kultaiset, kuin Agnesimme. Ja hänen kasvonsa ovat niin kauniit ja

suloiset, ja hänen äänensä on niin heleä ja täysinäinen, kun hän veisaa

omia rakkaita virsiänsä taikka puhuu!" Täti Elsa arvelee, että mieli

tuntuu levolliselta, kun katselee häntä, ja että hänen äänensä aina oli

mitä suloisimpia mailmassa, jotakin kirkkosoiton ja kyyhkysen

kuherruksen kaltaista. Täti Elsa kertoo myöskin, että hänellä oli jo

lapsena sama tapa nähdä, mitä mikin ajattelee -- _päästä sisään_ toisen

sydämeen ja tehdä, että kaikki, mitä siinä on hyvää, tuntee itsensä

ymmärretyksi, ja kaikki, mitä siinä on pahaa, tuntee itsensä ilmi

tulleeksi ja pujahtaa pois.

Kallis isämme sen sijaan ei ole niin nuoren-näköinen; mutta minä pidän

paljon miehistä, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat olleet sodassa --

kuin heidän sydämensä olisi hyvin kynnetty ja kylvetty. Ja hänen

harmaat hiuksensa ja otsan vaot -- nuot molemmat pystysuorat, kun hän

ajattelee -- ja hänen suunsa tiveys ja hänen sisään painuneet poskensa

näyttävät minusta tavallansa yhtä kauniilta, kuin äitimme tyven otsa ja

hänen huultensa lempeä luonto, joka on niinkuin hymyn koitto, ikäänkuin

hyvyyden laki olisi muodostanut jokaisen taipeen.

Sitten toiseksi (kenties minun olisi tullut sanoa ensiksi) meillä on

"Katekismus." Ja täti Agnes sanoo, ettemme me, Heinz ja minä, ollenkaan

käsitä, mikä siunaus se on meille. Tosin emme siihen aikaan, kuin

opimme sitä, pitäneet sitä minäkään siunauksena. Mutta minä rupean

ymmärtämään asiaa nyt, erittäinkin siitä asti, kuin olen ollut

Wittenbergissä täti Elsan luona ja hän on jutellut minulle kaikista

lapsuutensa ja ensi nuoruutensa epäilyksistä.

Kun on alusta oppinut, että Jumala on Isä, "joka pitää huolta meistä

joka päivä" -- runsaasti antaa meille kaikki, mitä tarvitsemme, ja

"tekee nämät kaikki sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestä;" ja

kun on oppinut, että "Herra Jesus Kristus on lunastanut minut, ja

kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta vapahtanut minut

omaksensa, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla

verellänsä"; ja että Pyhä Henki "asuu joka päivä meidän tykönämme,

kutsuu meitä evankeliuminsa kautta, valistaa meitä ja armollisesti

anteeksi antaa kaikki synnit;" kaikki nämät, sanoo hän, on suurin

siunaus, mitä kukaan milloinkaan voi saada. Ei siis enää mitään pimeitä

epäilyksen ajatuksia hyvästä Jumalasta, joita lapsuudestaan on

huomaamatta imenyt ja joita nyt täytyy kitkeä sydämestä. T:ri Luther

itse sanoo, että varsin vähän ymmärrämme, mikä lahja se on nykyiselle

nuorisolle.

Oli niinkuin olisin kuunnellut satuja pimeiltä aikakausilta vuosisatoja

sitten, kun kuulin täti Elsan kertovan lapsuudestaan Eisenachissa,

jolloin T:ri Luther vielä oli poika ja lauloi leivän tähden hyvän

sukulaisemme Ursula Cottan ovella -- jolloin monilukuisten,

korkeamuuristen luostarein munkit ja nunnat juhlallisesti astuivat

katuja mustissa kaavuissaan; ja täti Elsa vapisi, kun ajatteli

taivasta, koska se ehkä oli niinkuin luostarin puutarha, ja kaikki

taivaan pyhimykset niinkuin täti Agnes.

Meidän kallis iso-täti Agnes! kuinka mahdoton meidän on ymmärtää, että

häntä niin pelättiin -- häntä, joka oli lapsuutemme leikkikumppani, ja

joka, niinkuin äitimme sanoi, pilasi meidät sen kautta, että hän teki

kaikki, mitä pyysimme, ja luulotteli meitä, että häntä huvitti, kun

mielin määrin vedimme häntä sinne tänne ja teimme hänestä leijonan tai

Turkkilaisen. Kuinka hyvin minä nyt muistan, mikä tuska tuli Heinziin

ja minuun, kun meidän käskettiin puhua ja astua hiljaa, sillä hän oli

kipeä, ja me sitten vietiin joka päivä vähäksi aikaa istumaan aivan

ääneti hänen sänkynsä viereen jonkun kuva-kirjan kanssa, koska hän

tahtoi katsella meitä, mutta ei sietänyt minkäänlaista melua. Ja

vihdoin se päivä, jolloin me juhlallisesti talutettiin sisään, eikä hän

enää voinut katsella meitä, vaan makasi aivan liikkumatonna ja

vaaleana, ja me panimme kukkamme hänen vuoteellensa, ja kaikki näytti

meistä niin pyhältä ja niin kirkonkaltaiselta, ettemme itkeneet --

ennenkuin illalla rukous-aikamme tuli ja äitimme lausui meille, ettei

täti Agnes enää tarvinnut meidän rukouksiamme, koska Jumala oli tehnyt

hänet ihan hyväksi ja onnelliseksi taivaassa. Heinz sanoi, että hän

tahtoisi, että Jumala ottaisi meidät kaikki ja tekisi meidät ihan

hyviksi ja onnellisiksi täti Agnesin kanssa. Mutta kun me jätettiin

yksin vähäisiin sänkyihimme, itkin minä katkerasti enkä saanut unta. Se

tuntui niin kauhealta, kun ajattelin, ettei täti Agnes enää tarvinnut

meitä, ja ettemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen -- vaikka hän

oli ollut niin hellä ja hyvä meitä kohtaan! Minä pelkäsin myöskin,

ettemme olleet kohdelleet häntä kylliksi hyvin, että olimme vaivanneet

häntä leikittelemään kanssamme ja pitäneet suurempaa menoa, kuin meidän

olisi pitänyt; ja että se oli syy, jonka vuoksi Jumala oli ottanut

hänet pois. Heinz ei voinut ymmärtää tätä ollenkaan. Hän oli aivan

varma, että siksi Jumala oli liian hyvä; ja vaikka hänkin itki, nukkui

hän pian. Se lohdutti minua suuresti, kun äitimme tuli (hänen viimeinen

toimensa illalla oli aina katsoa, joko me nukuimme) ja minä sain

nyyhkyttää ulos suruni hänen sylissään ja sanoa:

"Eikö täti Agnes koskaan enää huoli meistä?"

"Kyllä, lemmittyni", vastasi äiti; "hän huolii meistä vielä. Hän

vartoo, siksi kuin me kaikki tulemme hänen luokseen."

"Häntä ei siis otettu pois sentähden, että me vaivasimme häntä, ja

pidimme hälinää? Me rakastimme häntä niin paljon! Emmekö voi tehdä

mitään hänen hyväkseen nyt?"

Tuosta hän kertoi minulle, kuinka täti Agnes oli kärsinyt paljon

täällä, ja että taivaallinen Isämme oli ottanut hänet kotiin, ja että,

vaikkemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen, meidän ei tarvinnut

jättää pois hänen nimeänsä iltarukouksistamme, sillä meidän sopi aina

sanoa: "ole kiitetty joka otit kalliin täti Agnesin luoksesi!"

Ja niin kaksi asiaa sinä iltana kirjoitettiin sydämeeni: että oli

kodinkaltainen paikka tuolla puolen pilviä, jossa täti Agnes odotti

meitä, rakastaen meitä yhtä paljon, kuin koskaan ennen, sekä Jumala,

joka rakasti meitä enemmän, kuin kukaan muu; ja että meidän tuli olla

niin hyvänlaiset, kuin suinkin mahdollista, ihmisiä kohtaan eikä

surettaa ketään hetkeksikään, sillä semmoinen aika tuli kenties,

jolloin he eivät kaivanneet meidän hyvyyttämme enää.

Minun, joka aina ajattelen, kuinka täti Agnes odottaa meitä taivaassa

samalla miettivällä, lempeällä katseella, joka hänellä oli, kun hän

sairastaessaan vartoi Heintzia ja minua istumaan sänkynsä viereen, minun

on sangen vaikea ymmärtää niitä toisenlaisia ajatuksia, joita täti Elsa

piti hänestä, kun hän oli nunna.

Mutta täti Elsa arvelee, että Heinz ja minä rasituksillamme, melullamme

ja rakkaudellamme etupäässä vaikutimme hänen pyhityksensä. Niin, nuot

täti Elsan lapsuuden ajat näyttävät olevan melkein yhtä kaukana meistä,

kuin Unkarin Elisabetin ajat -- hänen, joka eli Wartburgissa --

tuntuivat täti Elsan mielestä. On kummallista ajatella, mitä tuo

vuorimiehen poika, jonka vanha Johan Reineck muistaa selässään

kantaneensa mäkeä ylös kouluun, täällä Eislebenissä on tehnyt meidän

kaikkien hyväksi. Niin täydellisesti tuo synkkä vanha aika näyttää

kadonneen. Ei koko Sachsissa ole ainoatakaan luostaria enää, papit ovat

kaikki naimisissa ja kouluja on perustettu joka kaupunkiin, joissa,

niinkuin T:ri Luther sanoo, nuoret pojat ja tytöt kuulevat enemmän

Jumalasta ja kristillisyydestä, kuin nunnat ja munkit kaikissa

luostareissa yhteensä kolmekymmentä vuotta takaperin oppivat.

Ei niin, että kaikki pojat ja tytöt ovat niin hyvät, kuin heidän

pitäisi olla. Ei; sen huomaa selvästi siitä, mitä Heinz ja minä

tunnemme ja tiedämme, ja myöskin siitä, mitä kallis isämme saarnaa

sunnuntaisin kirkossa. Äitimme sanoo välisti pelkääväusä, että me, tämä

sukupolvi, kasvamme itsekkäiksi ja veltoiksi, aivan toisenlaisiksi,

kuin isämme, jotka saivat taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä

vastaan jokaisesta totuuden kipinästä, jonka he tunnustivat.

Mutta rakas isämme hymyilee totisesti ja arvelee, ettei äidillä ole

syytä pelkoon. Näitä kolmea vihollista ei ole vielä kukistettu,

vaan he antanevat kyllin tekemistä nuorelle polvikunnalle. Paitsi

sitä hallitsee paavi vielä Romassa, ja keisari uhkaa meitä nytkin

sota-armeijalla, Turkkilaisia ja anabaptisteja mainitsematta, joista

T:ri Luther puhuu niin paljon.

Minä tiesin hyvin vähän mailmasta vielä kaksi vuotta takaperin enkä,

luullakseni, itsestänikään paljon. Mutta kun olin noin viidentoista

vuoden vanha, lähdin minä yksin käymään täti Chriemhildin ja täti Elsan

luona, ja silloin minä opin monta asiaa, jotka suuresti huolettivat

minua, kun opin niitä, mutta tekevät minut nyt, kun ovat opitut,

onnellisemmaksi, kuin ennen; niin on äitini puhetta myöten useimpien

Jumalan opetusten laita. Ennen tätä minä en ollut koskaan ollut poissa

kotoa; ja vaikka Heinz, joka oli ollut poissa ja poikana tietysti

joutunut enemmän muitten seuraan, kuin minä, usein sanoi minulle, etten

minä ymmärtänyt enemmän todellisesta elämästä, kuin kapalolapsi, en

minä koskaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä olin, luullakseni, aina tietämättäni pitänyt isäämme ja äitiämme

mailman keskuksena kaikille muille, samoin kuin meille itselle; ja olin

juuri ollut kiitollinen kohtalostani elämässä, koska luulin, ettei

kenelläkään muulla missään suhteessa ollut mitään niin hyvää, ja olin

täydellisesti vakuutettu siitä, että jokainen sydämessään ajatteli

samaa. Ja kun huomasin, että muitten ihmisten mielestä meidän tilamme

elämässä näytti surkealta ja halvalta, hämmästyin sanomattomasti ja

surin!

Me jätimme vanhan kotimme metsässä monta vuotta takaperin, kun Heinz ja

minä olimme varsin pikkuiset; ja se säilyi vaan muistissamme

jonkunlaisena Edeninä eli satujen maana, jossa me keskellä luonnon

kukkia, viheriäisiä nurmia, laulavia lintuja, ja jokia rakensimme kodin

kaikille unelmillemme, emmekä kuitenkaan sydämessämme epäilleet, että

uusi kotimme Eislebenissä oli tavallansa juuri yhtä oivallinen. Onhan

meillä täälläkin puutarha asuinhuonetten takana, jossa on useita

omenapuita ja lammikko, joka on yhtä suuri, kuin kenenkään naapurimme,

ja tyhjä parvi sateisia päiviä varten -- oikein mainio parvi -- jossa

sopii kertoa satuja taikka tehdä kokeita ja Heinzin työkaluilla

valmistaa kummallisia puuleikkauksia kaikenlaisiksi lahjoiksi. Eikö

Eislebenin laaksossamme myöskin ole vihantavia ja metsäisiä kukkuloita,

ja eikö läheisistä metsistä yökaudet kummalliset valkeat hohda isoista

vuorimiesten sulatusuuneista, joitten rinnalla Thüringin metsän

sysimiesten valkeat ovat vaan lasten leikki? Ja eikö täällä lisäksi

ole kaikenlaisia jylhiä luolia ja onkaloita, joista vuorimiehet

tuon tuostakin tulevat esiin, nokisina ja itsenäisinä, ja laulavat

moni-äänisiä, omituisia laulujansa, kun he astuvat kotiin työstään? Ja

eikö Eisleben ole T:ri Lutherin syntymäpaikka? Ja eikö meillä ole

korkeampi latinan-koulu, jonka T:ri Luther perusti, ja jossa rakas

isämme opettaa latinaa? Ja emmekö kuule hänen saarnaavan kerta joka

pyhä?

Minusta ei mikään ennen näyttänyt eikä nytkään näytä jalommalta, kuin

saada, niinkuin kallis isäni, pyhinä kertoa kansalle taivaan tiestä ja

arkipäivinä opettaa heidän lapsiansa olemaan viisaat ja hyvät maan

päällä. Minä hämmästyin suuresti, kun huomasin, etteivät kaikki

ajatelleet samaa.

Minä en tarkoita sitä, etteivät kaikki aina ole olleet erittäin hyviä

minua kohtaan; mutta sattui näin.

Eräänä päivänä olivat muutamat vieraat käyneet eno Ulrichin linnassa.

He olivat kiitelleet kultaista tukkaani, jonka Heinz aina sanoo olevan

samanvärisen kuin satujen prinsessain. Minä läksin ulos täti

Chriemhildin pyynnöstä, puoleksi häpeissäni, puoleksi hyvilläni,

leikittelemään serkkujeni kanssa metsässä. Kun istuin puitten välissä

ja sidoin seppeleitä sinisirkkusista, joita serkkuni noukkivat alhaalla

virran luona, kulkivat samat ylhäiset naiset ohitse.

"Niin, hän on sievän-tapainen pikku otus koulumestarin tyttäreksi."

"Minä en käsitä, mistä porvaristyttö -- ovathan kaikki Cottat

porvareita, vai kuinka -- on saanut tuommoiset pienet, valkoiset kädet

ja hienot kasvonjuonteet", arveli toinen.

"Vaikka he epäilemättä myöskin ovat köyhiä!" kuului vastaus. "Luulisi

pian, ettei hänen koskaan ole tarvinnut tehdä mitään talon-askareita,

joka ei suinkaan liene laita."

"Kuka hänen iso-isänsä oli?"

"Se oli vaan kirjanpainaja Wittenbergissä!"

"Vaan koulumestari!" ja "vaan kirjanpainaja!"

Koko minun sydämeni nousi näitä halveksivia sanoja vastaan. Tätäkö

siis ihmiset kiittelemisillään tarkoittivat? Tämmöiseksikö isää

arvattiin -- häntä, joka oli jaloin mies mailmassa, joka olisi sopinut

vaaliruhtinaaksi taikka keisariksi? Minussa syntyi katkera tunto, jota

minä luulin rakkaudeksi ja loukatuksi oikeuden tunnoksi. Mutta rakkaus

tuskin lienee niin katkera, eikä oikeus niin tulinen.

Minä en jutellut tätä kenellekään enkä itkenyt kyyneltäkään, vaan

rupesin jälleen nivomaan kukkakiehkuroitani, ja päätin luopua häijystä

ja tyhjästä mailmasta. Enkö minä jo aikaa ollut kummieni kautta

kasteessa luvannut tehdä niin? Nyt, luullakseni, sain oppia, mitä

kaikkia se tarkoitti.

Täti Elsan luona odotti minua kuitenkin toisenlainen kokemus. Markkinat

olivat tulossa, ja meidän oli kaikkien määrä olla parhaissa

juhlavaatteissamme. Serkuillani oli kalliita Itämaan juveleja

liivissään; ja vaikkei heillä porvaristyttöinä ollut oikeutta käyttää

samettia, niinkuin serkuillani linnassa, olivat heidän tröijynsä ja

hameensa mitä kankeimmasta ja kalliimmasta silkistä, jota eno

Reichenbach oli tilannut heille Italiasta ja Orientista.

Minun villainen hameeni näytti kyllä yksinkertaiselta niitten rinnalla,

mutta minä en huolinut vähintäkään siitä; oma rakas äitini ja minä

olimme yhdessä neuloneet sen; ja hän oli löytänyt muutamia vanhoja,

kalliita säästöjä ja ommellut minulle tafti-tröijyn, jota me molemmat

olimme suurella mielihyvällä katselleet, koska se oli komein puku, mikä

minulla milloinkaan oli ollut. Eikä se nytkään näyttänyt minusta

hiukkaakaan rumemmalta. Äitini sormet olivat kosketelleet sitä, kun hän

koetti sitä päälleni iltaa ennen lähtöäni. Ja täti Elsa sanoi, että se

muistutti niin paljon äidistäni. Mutta se ei ollut oikein serkkujeni

mieleen; sen minä selvästi näin; erittäin Fritzin ja vanhempien

poikien. He eivät sanoneet mitään; mutta juhlapäivän aamuna oli kaunis,

uusi puku, samanlainen kuin serkkujeni, pantu sänkyni viereen,

ennenkuin minä heräsin.

Minä panin sen päälleni jonkunlaisella ilolla, mutta kun katselin

peiliin -- ei se käynytkään laatuun -- minä en voinut pitää sitä.

Tuntui kuin se olisi soimannut äitiäni ja halpaa elämääni ja rakasta

köyhää kotiani Eislebenissä, ja minä istuin alas ja itkin haikeasti,

siksi kuin hiljainen koputus ovelle säpsähytti minua, ja täti Elsa tuli

sisään ja näki minun istuvan kovasti häpeissäni, kyynelet poskillani ja

uudella, kauniilla puvullani.

"Etkö siis pidä siitä, lapseni? Se oli Fritzimme tuuma. Minä pelkäsin,

ettei se miellyttäisi sinua."

"Äiti arveli, että vanha oli kyllä hyvä minulle", vastasin minä

vapisevalla äänellä. "Se oli kyllä hyvä minun kodolleni. Paras on, että

lähden kotiin jälleen."

Täti Elsa pyyhkeili huolikkaasti pois kyyneliä puvustani, mutta, kun

lausuin nämät sanat, alkoi hän itse itkeä ja syleili minua, sanoen,

että juuri semmoiset tunteet hänelläkin olisi ollut nuoruutensa aikoina

Eisenachissa, vaan että minun nyt tuli pitää tätä uutta pukua juhlassa,

mutta sitten minun ei tarvinnut ottaa sitä päälleni koskaan, jollen

itse tahtonut; ja että olin oikeassa, kun en pitänyt mitään

puoleksikaan niin hyvänä, kuin äitiäni ja kaikkia, mitä hän teki, koska

ei kukaan ollut ikinä ollut eikä vasta olisi niin hyvä; sen hän aivan

varmaan tiesi.

Näin me itkimme yhdessä ja tulimme lohdutetuksi; ja minä olin puettu

viheriään silkkiin markkinoilla.

Mutta kun palasin kotiin häpesin enemmän itseäni, kuin silkkipukua

taikka linnan imartelevia naisia. Rakas, kallis, vanha kotini näytti,

vaikka kuinka koetin ajatella toisin, vähäiseltä ja köyhältä, ja

huonekalut kuluneilta ja vanhoilta. Vaan kuitenkin näin joka paikassa

todistuksia, kuinka minua muistettiin ja toivotettiin tervetulleeksi

kotiin -- tuoreita kaisloja lattialla; uusi, valkoinen peitto

vähäisessä sängyssäni, jonka minä tiesin äitini omin käsin kutoneen.

Äiti havaitsi varsin pian, että olin huolissani jostakin,

ja ennen pitkää hän tiesi kaikki, kun kerroin hänelle katkeran

elämänkokemukseni.

"Isäsi vaan koulumestari!" hän sanoi, "ja sinä itse saanut uuden

silkkipuvun! Tässäkö kaikki sinun surusi, pikku Agnes?"

"_Kaikki_", minä sanoin; "ja _vaan_!"

"Onko siis isäsi mitään muuta, kuin koulumestari, Agnes?" hän kysyi.

"Minä en hetkeäkään häpeä sitä, äiti", minä vastasin; "ethän sinä sitä

suinkaan ajatellut. Minä arvelen, että on paljon jalompi opettaa

lapsia, kuin ajaa kettuja, ja ostaa ja myydä silkki- ja villakankaita.

Mutta mailma näyttää minusta niin kovasti tyhjältä ja nurinpuoliselta;

enkä minä koskaan tahdo nähdä siitä mitään enää. Voi, äiti, luuletko,

että kaikki oli järjettömyyttä minulta?"

"Sinä olet, luullakseni, lapseni, saanut taistella mailmaa, lihaa ja

perkelettä vastaan; eivätkä ne suinkaan ole mitään helppoja vihollisia.

Minä varon, ettet ole vielä suoriunut niistä."

"Mutta eikö isämme virka ole jalompi, kuin kenenkään muun, ja eikö

kotimme ole sievin koko mailmassa?" minä sanoin; "ja Eisleben

tavallansa yhtä kaunis, kuin Thüringin metsä, ja yhtä oppinut, kuin

Wittenberg?"

"Kaikki virat ovat jalot", hän vastasi; "mutta se, jonka Jumala määrää

meille, on jaloin meille. Eisleben ei ole, luullakseni, yhtä kaunis,

kuin Gersdorfin vanhat, metsäiset kukkulat; eikä Lutherin syntymäsija

yhtä suuri, kuin hänen asuntopaikkansa, jossa hän saarnaa ja opettaa ja

vuodattaa ympärillensä hurskaan jokapäiväisen elämänsä vaikutuksen.

Muut kodit lienevät yhtä hyvät, kuin sinun, kallis lapseni, vaikkei

mikään voi olla niin sinulle."

Ja näin minä opin, että jokainen virka on jalo sen vuoksi, että Jumala

on määrännyt sen, ja että jokainen asia on hyvä sen vuoksi, että Jumala

antaa sen; ja ettei tyytyväisyys ole siinä, että suotta luulemme, että

meidän tilamme on paras mailmassa, vaan siinä, että uskomme, että se on

paras meille, ja kiitämme Jumalaa siitä.

Tällä tapaa minä ensiksi opin mailmaa tuntemaan. Tällä tapaa opin

myöskin paremmin ymmärtämään Katekismusta, semminkin sitä osaa, joka

koskee Herran Rukoukseen ja toiseen Uskonkappaleesen, jossa luemme

Herrasta, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja lunasti meidät

kalliilla verellänsä.

Minä olen juuri palannut toiselta Wittenbergin matkaltani, joka oli

paljon hupaisempi, kuin ensimäinen -- tosiaan erinomaisen hupainen.

Suurin ilo koko matkallani oli kuitenkin se, että näin ja kuulin T:ri

Lutherin. Hänen vähäinen tyttärensä Magdalena, joka oli kolme vuotta

nuorempi, kuin minä, oli kuollut hiukkaa ennen, mutta se näytti vaan

tekevän T:ri Lutherin lempeämmäksi, kuin koskaan, kaikille nuorille

tytöille -- "tyttö-rievuille" -- joksi hän nimittää heitä.

Hänen saarnansa olivat minusta niinkuin isä puhuttelisi lapsiansa, ja

täti Elsa sanoo, että hän usein kertoo Katekismuksen "Jumalalle",

ilahuttaaksensa sydäntänsä ja lujittaaksensa itseänsä -- tuo suuri T:ri

Martin Luther!

Minä olin kuullut niin paljon hänestä ja aina ajatellut häntä siksi

mieheksi, joka oli lähinnä Jumalata maan päällä, ja jonka majesteetti

oli sanomattoman monta kertaa suurempi, kuin vaaliruhtinaan taikka

keisarin. Ja nyt tuntui erinomaisen hupaiselta saada nähdä häntä hänen

kodissaan, tummalla panelilla varustetussa huoneessa, josta näki

puutarhan. Hän nosti silloin tällöin päätään kirjoituksestaan ja

hymyili lempeästi meille, istuessaan suuren pöydän ääressä lähellä isoa

akkunaa, samalla kuin rouva Luther matalammalla istuimella ompeli hänen

vieressään, ja pikku Margareta Luther, nuorin lapsi, hiljaisesti

leikitteli heidän ympärillään, hyvin mielissään, kun vaan isä tuon

tuostakin katsahti häneen.

Minä olisin mielellään tahtonut nähdä Magdalena Lutherin. Hän oli

varmaan erittäin hyvä ja rakastettava lapsi. Mutta sitä en saa

ennenkuin taivaassa!

Luullakseni minun tunteeni Lutherin suhteen ovat toisenlaiset, kuin

äitini ja isäni. He tunsivat hänet taistelon kestäessä. Me tunnemme

hänet ainoastaan voittajana, jonka jo melkein on palmu kädessä.

Mutta minun paras ystäväni Wittenbergissä on täti Thekla. Ylimalkain en

luule, että löytyy ketään, jonka kaltaiseksi minä mieluisammin

tahtoisin tulla. Hän ymmärtää kaikki, vaikkei kerro hänelle mitään,

samalla kummallisella tavalla, kuin äitini. Arvatakseni se on siitä

syystä, että hän on kärsinyt niin paljon. Täti Elsa jutteli minulle

siitä kauheasta surusta, joka kohtasi häntä, kun hän oli nuori.

Rakkaalla äidillämme ja isällämme on myöskin ollut suuret surunsa,

vaikka he pääsivät niistä tässä elämässä, ja täti Thekla pääsee

surustansa vasta tulevassa mailmassa. Mutta tämä näyttää erinäisellä

tavalla pyhittäneen heitä kaikkia. He kaikki ja myöskin T:ri Luther

johdattavat mieleeni semmoisia ihmisiä, jotka, niinkuin puhutaan,

osaavat maata tömistämällä keksiä, missä salaisia lähteitä löytyy, että

muut tietävät, mistä kaivaa vettä. Suruko vaan antaa tämän lahjan,

jonka avulla sydämen salaiset lähteet löydetään? Jos niin, maksaa hyvin

vaivan kärsiä. Mutta pari kolme surua on sentään, joita meidän on

tuskin mahdollinen kestää!

Vaan, niinkuin äitimme sanoo, Vapahtajallamme on kaikki lahjat

käsissään; ja "suurin lahja" kaikista (jonka kädessä jykeimmät työkalut

aikaan saavat hienointa työtä) "on rakkaus!" Ja tämä on juuri se lahja,

jota jokainen meistä tarvitsee määrättömästi.