Äidin kertomus.
Luullakseni ei löydy koko kristikunnassa yhtäkään vanhaa miestä ja
vaimoa, jonka tulisi olla niin kiitollinen, kuin puolisoni ja minun.
Epäilemättä ovat kaikki vanhemmat taipusat katsomaan omien lastensa
parasta puolta; mutta minusta näyttää siltä, kuin meidän lapsilla
tosiaan ei olisikaan muuta puolta, kuin tämä. Kenties Elsalla on
välisti vähän liian paljon minun levottomasta luonnostani; mutta
hänenkin hellässä sydämessään, niinkuin toisten kaikkien, on suuri
määrä hänen isänsä toivokkaisuutta. Ja sitten, vaikkei heillä
kenelläkään liene isän keksivää neroa, näyttää tästä tuskin olevan
mitään vahinkoa; koska, niinkuin asiat käyvät mailmassa, toiset usein,
juuri kun toinen on menestymällänsä, astuvat väliin ja poimivat
keksinnön hedelmän sillä, että vaan lisäävät jonkun vähäpätöisen pikku
asian, joka panee koneen käymään ja tekee, että näyttää siltä, kuin he
olisivat olleet oikeat keksijät.
Ei niin, että minä hetkeäkään nureksin niitä, joilla on tämä pikkuinen
näppäryys, että hoksaavat juuri viimeisen tempun ja saavat asian
menestymään; sekin on, niinkuin isä sanoo, Jumalan lahja, ja vaikkei
sitä suinkaan voi verrata mieheni suuriin, yleviin ajatuksiin ja
tuumiin, on sillä suurempi käypä hinta mailmassa. Ei niinkään, että
minä hetkeäkään nureksin mailmaa. Meillä on kaikilla paljon enemmän
siinä, kuin ansaitsemme (paitsi ehkä rakas mieheni, joka huolii niin
vähän sen palkinnoista!). Se on aivan ihmeellistä, kuinka hyvät kaikki
ovat olleet meitä kohtaan. Gottfried Reichenbach ja kaikki meidän
vävymme ovat niinkuin omat poikamme; eivätkä he olisi voineet panna
suurempaa arvoa tyttäriimme, jos näillä olisi ollut myötäjäiset, kuin
prinsessoilla; vaikka minun täytyy suoraan sanoa, että minun mielestäni
meidän tyttäremme ilman kreuzeriäkään myötäjäisiä ovat oikea aarre
mille miehelle hyvänsä. Usein minua kummastuttaa, mistä he ovat
oppineet niin oivallisiksi emänniksi, ja kuinka he ovat niin järkevät
ja viisaat joka asiassa, kun minä en milloinkaan pitänyt itseäni
ollenkaan taitavana talouden hoitajana. Tosin heidän isänsä keskustelut
olivat aina hyvin opettavaisia; ja kallis äiti vainajani oli kokonainen
viisauden ja kokemuksen vara-aitta. Ei siinä kuitenkaan ole vielä
kylliksi selitystä. Jumala on ihmeellisen hyvä ja siunaa vähimpiäkin
yrityksiä kasvattaa pienokaisia Häntä varten. Me ajattelemme usein,
että heidän varhaisten vuosiensa köyhyys oli oikea kärsivällisyyden ja
kotihyveitten koulu heille kaikille. Myöskin Kristofer ja Thekla, jotka
alusta tuottivat meille enemmän huolta, kuin muut, ovat juuri
vanhuutemme tuki ja ilo; joka osoittaa, kuinka vähän me edeltäpäin
tiedämme, mitä hyviä asioita Jumala varustaa meille.
Kuinka minä yhteen aikaan vapisin heidän molempien puolesta! Se suretti
Elsaa ja minua kovasti, kun näimme Kristoferin, niinkuin me luulimme,
kokonaan kääntävän selkänsä uskonnolle siitä saakka, kuin Fritz rupesi
munkiksi; ja kuinka se lohdutti, kun huomasimme, että hän T:ri Lutherin
saarnoista ja raamatusta löysi sen totuuden, joka taivutti hänen
sydämensä kunnioitukseen, mutta kuitenkin jätti hänen luonteellensa
tilaa edistyä eikä pusertanut sitä mihinkään kaavaan, joka oli tehty
muita luonteita varten. Kuinka se lievitti, kun kuulimme, ettei hän
hyljännyt uskontoa, vaan sen, mikä oli väärää silloisessa uskonnossa,
ja havaitsimme, että hän antautui kirjanpainajan ammattiinsa yhtä
pyhillä tunteilla, kuin Fritz papinvirkaansa!
Sitten Theklamme, kuinka levoton minä olin hänen puolestaan yhteen
aikaan! kuinka valmis ottamaan hänen kasvatustansa Jumalan käsistä
omiin käsiini, joka, niinkuin minä taitamattomuudessani arvelin, ehkä
säästäisi hänen hehkuvalta, innokkaalta, rakastavalta sydämeltään monta
tuskaa.
Minä tahdoin kesyttää ja tasoittaa kaikki hänessä lempeillä
varoituksilla ja viisailla neuvoilla. Minä tahdoin, että hän rakastaisi
vähemmällä kiivaudella, iloitsisi suuremmalla maltilla, surisi
enemmällä kohtuudella. Minä koetin lujasti litistää hänen luonnettansa
kapeampaan kaavaan. Mutta Jumala ei suvainnut sitä. Minä ymmärrän ne
kaikki nyt. Hän oli luotu rakastamaan ja iloitsemaan, ja sitten
itkemään ja valittamaan sydämensä kyllyyden mukaan, että hän, joko
Jumala johdatti häntä korkeudelle tai syvyyteen, oppisi, mitä hänen
tarvitsi oppia sen rakkauden korkeudesta ja syvyydestä, joka ulottuu
kaiken ilon ylitse ja kaiken surun alitse. Sen sijaan, että hänen
luontonsa minun taitamattoman käteni kautta olisi kutistunut ja
kitunut, oli sen määrä tällä tapaa terästyä, vahvistua ja juurtua, että
muut saisivat suojaa hänen hellyydessään ja rakkaudessaan, niinkuin
aivan moni nyt saa. Minä olisin liennyttäissäni heikontanut; Luoja on
liennyttäissään voimistuttanut ja laajentanut; Hän on tehnyt hänet
kykeneväksi kestämään ja säälimään, niinkuin myöskin tuntemaan.
Ei kukaan arvaa, mitä hän on meille, ainoa, joka on kokonaan jäänyt
meille, jolle me olemme vielä likeisimmät ja rakkaimmat, joka sitoo
meidän vuotemme yhteen hellän huolen ainaisen muiston kautta, tekee
meidät nuoriksi lapsellisella rakkaudellaan, ja oman hyväntekeväisen
ja toimellisen elämänsä kautta tuottaa väsähtyneelle elämällemme
keski-ijän vireyden ja harrastukset.
Elsa ja hänen perheensä ovat jokapäiväisen elämämme ilo; Eva ja Fritz
ovat meidän kalliin ja pyhin aarre, ja kaikki muut ovat niin hyvät ja
rakkaat, kuin lasten suinkin sopii; mutta heille kaikille me olemme
iso-äiti ja iso-isä. Theklalle olemme yhä "isä" ja "äiti", hänen
elämänsä turva ja hänen rakkautensa koti. Se vaan, että vanha,
tuskallinen pelkoni välisti tunkee minuun, kun ajattelen, mihin hän
aikoo ruveta, kun me olemme menneet. Mutta ei mikään puollusta enää
semmoisia tunteita, kun minulla on kaikki nuot Herramme lupaukset ja
Hänen sanansa kukista ja linnuista selvällä Saksan kielellä
raamatussani, ja juuri nämät samat kukat ja linnut saarnaavat minulle
värein ja lauluilla yhtä selvästi räystäältä ja puutarhasta
ulkopuolelta akkunaani.
Tuskin kenenkään naisen tulee kiittää T:ri Lutheria ja uskonpuhdistusta
niin monesta hyvästä, kuin minun: Kristoferin uskonnosta; Fritzin ja
Evan avioliitosta; Theklan olemisesta kotona, kun hän muutoin nyt
eläisi nunnana jonkun luostarin kätkössä; kaikesta rakkaudesta niinä
viime kuukausina, jotka kallis sisareni Agnes ja minä vietimme yhdessä
ennen hänen rauhallista kuolemaansa; ja sitten raskas pelon taakka
nostettuna pois omalta sydämeltäni!
Vaan kuitenkin minun arka, rauhaa rakastava luontoni toisinaan kammoo,
ei juuri sitä, mitä on tehty, mutta sitä tapaa, jolla se on tehty. Minä
luulen, että hiukan enempi maltillisuutta olisi estänyt niin kauhean
riidan uuden ja vanhan opin välillä; että talonpoikais-sota ehkä olisi
saatu kartetuksi ja tavalla taikka toisella (kuinka, sitä minä en
ollenkaan voi sanoa) hyvät ihmiset molemmilla puolilla olisivat
pysyneet sovinnossa. Sillä että löytyy hyviä ihmisiä molemmilla
puolilla, sitä ei mikään saa minua epäilemään. Eikö todellakin yksi
omista pojistamme -- hyvä ja vakava Pollux -- vielä kuulu vanhaan
kirkkoon? Ja sopiiko minun epäillä, että hän ja hänen hurskas, harras
vaimonsa, jotka käyvät köyhien luona ja hoitavat sairaita, rakastavat
Jumalaa ja koettavat palvella Häntä?
Totta puhuen täytyy minun puolimmiten lukea sitäkin Jumalan
armolahjaksi, että yksi meidän pojistamme pysyy vanhassa opissa; vaikka
lapseni, jotka ovat viisaammat, kuin minä, eivät ajattele niin; eikä
mieheni, joka on viisaampi, kuin he; eikä T:ri Luther, joka on
kuitenkin viisaampi, kuin kukaan muu. Kenties minun pikemmin tulisi
sanoa, että, vaikka meidän surumme on suuri ja hänelläkin on paljon
vahinkoa siitä, minun mielestäni kuitenkin on jotakin hyvää siinä, että
Polluximme pysyy niinkuin välittävä nivel meidän ja meidän esi-isiemme
uskonnon välillä. Se muistuttaa meitä yhteisen luomisemme ja
lunastuksemme siteestä sekä yhteisestä, vaikka himmeästä uskostamme
Luojaamme ja Lunastajaamme. Se estää meitä ajattelemasta, että koko se
kristikunta, joka kuuluu vanhaan oppiin, on aivan sama, kuin pakanat ja
Turkkilaiset; ja se estää myöskin puolestansa vähän, etteivät he pidä
meitä aivan kadotettuina väärä-uskolaisina.
Paitsi sitä olen minä varma siitä, että T:ri Luther ja uskonpuhdistus
ovat opettaneet Polluxille ja hänen vaimollensa monta asiaa, vaikka he
eivät myönnä sitä. Heilläkin on saksankielinen raamattu; ja vaikka se
on paljon vaikeampi, kuin T:ri Lutherin, eikä siinä, minun mielestäni,
ole puoleksikaan niin puhdasta ja tukevaa saksaa, osaavat kuitenkin hän
ja hänen vaimonsa lukea sitä; ja minä toivon välisti, että me
vähitellen huomaamme, ettei ajatuksemme niin peräti eriä Vapahtajamme
suhteen, vaikka eriävätkin T:ri Lutherin suhteen.
Kukaties minä kuitenkin erehdyn, kun ajattelen, että olisi voitu
hiljaisemmalla tavalla saada aikaan suuria muutoksia. Thekla sanoo,
että kevät kaipaa ukkosen ilmojansa yhtä hyvin, kuin päivän paistettaan
ja lempeitä sadekuurojaan, ja ettei kivi ollut vierinyt haudalta eikä
esirippu temppelissä revennyt ilman maanjäristyksettä.
Elsan Gottfried sanoo, ettei perkele koskaan suostuisi siihen, että
hänen valheensa hyvästä ja armollisesta Jumalasta sysätään syrjälle
ilman taistelematta; ja että kaikki pyhät enkelit saavat käydä ankaria
sotia yhtä paljon, kuin hiljaisuudessa olla vartiolla pikku lasten
kehtojen luona. Minä vaan soisin, että uskonpuhdistajat ja myöskin T:ri
Luther seuraisivat yli-enkeli Mikaelin esimerkkiä eivätkä palkitsisi
soimauksia soimauksilla.
Yhdestä asiasta olen minä kuitenkin varma, sanottakoon mitä hyvänänsä;
ja se on, että se on meidän suurimpia armolahjojamme, että Atlantimme
joutui naimisiin Schweitziläisen kanssa, jotta hänen kauttansa meillä
on yhdistysside veljiemme, niitten evankelisten kristittyjen kanssa,
jotka tunnustavat Zwingli'n oppia. Minä olen aina kiitollinen niistä
kuukausista, joita hänen isänsä ja minä vietimme heidän kattonsa alla.
Jos T:ri Luther vaan tietäisi, kuinka he kunnioittavat häntä hänen
jalosta työstään ja kuinka yksimieliset he ovat meidän ja hänen
kanssaan uskossa Kristukseen ja kristilliseen rakkauteen!
Minua hämmennytti hiukan yhteen aikaan, kuinka se oli mahdollista, että
semmoiset hyvät miehet voivat riitaantua, siksi kuin Thekla muistutti
minua, että perkele käy ympäri, syyttäin Jumalaa meidän edessämme ja
meitä toinen toisemme edessä.
Toiselta puolen ovat muutamat Zwinglianit suuttuneet Lutheriin hänen
"sovinnostaan Roman kanssa" ja hänen "epäraamatullisista opeistaan",
niinkuin muutamat heistä nimittävät hänen oppiansa sakramenteista.
Näistä asioista minun pääni ei pysty keskustelemaan. Minusta on aina
paljon luonnollisempi etsiä sovinnon kuin eripuraisuuden kohtia, ja
minusta näyttää siltä, kuin syvällä kaikkien eripuraisuuksien alla
hyvät ihmiset usein tarkoittaisivat samaa. T:ri Luther pitää lukua
pyhästä kasteesta vastahakaan kaikkia luostari-lupauksia ja puollustaa
kasteen ja sen kristillisen tunnustuksen yhteistä kunniaa, jossa
kaikki kristityt ovat osalliset, kaikkien pappis- ja munkkikuntien
yksin-omaisia vaatimuksia vastaan. Ja mitä Herran Ehtoolliseen tulee,
näyttää hän minusta yksinkertaisesti väittävän, että siunaus varmaan
lähtee sakramenteistä ja Vapahtajamme todellisesti on läsnä niissä,
kun hän pitää kiinni sanoista: "tämä on minun ruumiini." Kaste on
hänen silmissään kaikkien kristittyin vihki ja pappius, jota on
puollustettava kaikkia eri veljeskuntien ahtaita etu-oikeuksia vastaan;
Herran Ehtoollinen on Kristuksen varma läsnä-olo, jota on
puollustettava kaikkia epäiliöitä vastaan.
Schweitziläisten silmissä toiselta puolen vastakohta on uskon ja
muodon, puustavin ja hengen välillä. Niin ainakin mieheni ajattelee.
Minä soisin, että T:ri Luther viettäisi muutamia kuukausia Atlantimme
ja hänen Konradinsa luona. Minä olen aina kiitollinen siitä, että me
vietimme.
Viime aikoina ovat T:ri Lutherin saarnat usein olleet moittivaiset ja
täynnä varoituksia. Tämä eripuraisuus evankelisten kristittyjen välillä
pahoittaa häntä paljon. Kuitenkin pitää hän itse lujalla tahdollansa
heitä erinänsä, niinkuin hän pidättäisi lapsiansa myrkystä, laskien
ankaria ja katkeria sanoja Zwinglianeista, joka välisti murhetuttaa
minua kovasti, koska minä tunnen Konrad Winkelriedin seurakunnan ja
Atlantin kodin.
No niin, yksi asia on varma: jos T:ri Luther olisi ollut niinkuin minä,
ei meillä olisi mitään uskonpuhdistusta ollut. Ja T:ri Luther ja
uskonpuhdistus ovat tuottaneet rauhan sydämeeni ja ilon elämääni,
joitten tähden olisin valmis kestämään mitä myrskyjä hyvänsä. Vaan kun
täytyy jättää rakkaat omaisensa jälkeensä myrskyihin, se on toista!
Mutta kallis taivaallinen Isämme ei ole suinkaan kutsunut meitä
jättämään heitä vielä. Kun Hän kutsuu meidät, antaa Hän meille voimaa
siihen. Silloin me näemme kaikki asiat aivan selvästi, sillä me näemme
Vapahtajamme aivan selvästi, niinkuin Hän on, tunnemme Hänen
rakkautensa ja rakastamme Häntä aivan täydellisesti. Mimmoinen se tila
on, sitä emme vielä tiedä!
Mutta minä olen kokonaan vakuutettu, että, kun todella näemme pyhän
Isämme kasvoista kasvoihin ja näemme kaikki asiat Hänen valossaan, me
kaikki hämmästymme suurin ja huomaamme, että meillä on jotakin
unhotettavaa, niinkuin myöskin äärettömän paljon opittavaa; ei
ainoastaan Polluxilla ja Zwinglianeilla ja minulla, vaan yksin T:ri
Filip Melancthonillakin ja T:ri Lutherilla ja kaikilla.
Sillä ei uskonpuhdistus eikä T:ri Lutherin saksalainen raamattukaan
ole karkoittanut kaikkia pilviä. Yhä me näemme _niinkuin peilistä
tapauksessa_.
Mutta ne ovat opettaneet meille, ettei mitään pahaa eikä pimeää löydy
sen takana; vaan paljon ilmaistaan, joka vielä on liian hyvää meidän
ymmärrettäväksi ja liian kirkasta meidän katsottavaksi.