Silloin isä sanoi:
"Sinä lemmittyni! Henki on altis, mutta liha on heikko."
Sitten hän kääntyi pois ja sanoi:
"Hän on hyvin kallis minulle. Jos jo liha on näin voimallinen,
mimmoinen henki lieneekään?"
Ja muun muassa hän sanoi:
"Tuhanteen vuoteen Jumala ei ole antanut kenellekään piispalle niin
suuria lahjoja, kuin Hän on antanut minulle; ja meidän tulisi riemuita
Hänen lahjoistaan. Minä olen suuttunut itseeni, etten voi riemuita
sydämessäni Magdalenastani enkä lausua kiitoksia; vaikka minä silloin
tällöin osaan laulaa vähäisen laulun Jumalallemme ja kiittää Häntä
vähän kaikista näistä. Mutta rohkaiskaamme mieltämme; joko elämme
taikka kuolemme, olemme Herran. '_Sive vivimus, sive morimur, Domini
sumus_.' Tämä on totta, olipa että ajattelemme '_Domini_' nominatioiksi
taikka genitiviksi: me olemme Herran, ja Hänessä me olemme kuoleman ja
elämän herrat."
Nyt lausui mestari Georg Rörer:
"Minä kuulin kerta teidän kunnian-arvoisuutenne sanovan jotakin, joka
usein lohduttaa minua -- nimittäin: 'minä olen rukoillut Herraamme
Jumalaa, että Hän antaa minulle autuaallisen lopun, kun lähden täältä.
Ja Hän tekee sen; siitä minä olen varma. Viimeisellä hetkelläni olen
minä vielä puhuva Kristuksen, meidän Herramme kanssa, vaikkapa kuinka
lyhyen aikaa. Minä pelkään välisti', jatkoi mestari Rörer, 'että minä
lähden täältä yht'äkkiä ja ääneti, enkä jaksa puhua sanaakaan.'"
Siihen arveli T:ri Martin Luther:
"Joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. Niin on laita, joko henki
menee meistä siten, että lankeemme portaista alas taikka äkisti
kuolemme, kun istumme ja kirjoitamme. Se ei vahingoittaisi minua,
vaikka putoisin maahan tikapuista ja makaisin kuolleena niitten
vieressä; sillä perkele vihaa meitä julmasti ja saa kaiketi
semmoisiakin aikaan."
Kun viimein pikku Magdalena oli juuri kuolemallansa, lankesi hänen
isänsä polvillensa hänen vuoteensa viereen, itki katkerasti ja rukoili,
että Jumala vastaan-ottaisi hänet. Nyt hän lähti täältä, nukkuen isänsä
syliin. Hänen äitinsä oli myöskin huoneessa, mutta vähän taempana
surunsa vuoksi. Tämä tapahtui vähäistä jälkeen kello yhdeksän
keskiviikkona 19:nä Kolminaisuuden sunnuntaina 1542. Tohtori kertoi
usein, niinkuin ennen mainittiin: "Minä tahtoisin mielellään saada
pitää tyttäreni, jos Herramme Jumala jättäisi hänet minulle; sillä minä
rakastan häntä hyvin paljon. Mutta tapahtukoon Hänen tahtonsa; sillä ei
mikään ole parempi hänelle, kuin se."
Kun hän vielä eli, sanoi hän hänelle:
"Kallis tytär, sinulla on myöskin Isä taivaassa; sinä menet Hänen
luoksensa."
Silloin lausui mestari Filip:
"Vanhempain rakkaus on semmoinen Jumalan rakkauden kuva ja selitys,
joka on piirretty ihmissydämeen. Jos siis Jumalan rakkaus ihmiskuntaan
on yhtä suuri, kuin vanhempien rakkaus lapsiinsa, on se todella suuri
ja palava."
Kun ruumis oli laskettu arkkuunsa, sanoi T:ri Martin:
"Sinä lemmitty Lenchen, kuinka hyvä sinun nyt on olla!"
Ja katsellessaan kun hän makasi tuossa, lausui hän:
"Voi, sinä suloinen Lenchen, sinä nouset kuolleista jälleen ja loistat
niinkuin tähti; niin, niinkuin aurinko!"
He olivat tehneet arkun liian kapeaksi ja lyhyeksi, ja hän sanoi:
"Vuode on liian vähäinen sinulle! Minä riemuitsen tosin hengessäni,
mutta lihassani olen kovin murheellinen; tämä ero koettelee minua
ylenmäärin. Se on kummallista, että olen niin murheissani, vaikka minä
tiedän, että hän varmaan lepää rauhassa ja että hänen käy kaikite
hyvin."
Ja kun väki, joka tavallisuuden mukaan tuli asettamaan ruumista
katsottavaksi, puhutteli Tohtoria ja surkutteli häntä, arveli hän:
"Teidän tulisi iloita. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin,
elävän pyhimyksen! Jospa me saisimme semmoisen kuoleman! Semmoisen
kuoleman minä kuolisin mielelläni juuri tänä hetkenä."
Tuosta lausui joku: "se on kyllä totta; kuitenkin tahtoo jokainen saada
pitää omansa."
Tohtori Martin vastasi:
"Liha on liha, ja veri on veri. Minä olen iloinen, että hän on tuolla
ylhäällä. Se on vaan liha, joka suree."
Muille vieraille hän sanoi:
"Älkäät surko. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, minä
olen lähettänyt kaksi semmoista sinne!" tarkoittaen pikku tytärtänsä
Elisabetia.
Kun he veisasivat ruumin luona: "Herra, älä muista meidän entisiä
syntejämme, jotka vanhuudesta ovat", lausui hän:
"Minä sanon: oi, Herra! ei ainoastaan meidän entisiä syntejämme, ei
ainoastaan niitä, jotka vanhuudesta ovat, vaan nykyisiä syntejämme;
sillä me olemme koronkiskojia, ryöstäjiä, saitureita. Niin, messun
kauhistus on vielä mailmassa!"
Kuu arkku naulattiin kiinni, ja hän haudattiin, sanoi hän: "_totisesti
on ruumiin ylösnousemus olemassa_."
Ja kun he palasivat haudalta, sanoi hän:
"Tyttäreni on nyt hyvässä tallessa sekä ruumiin että sielun puolesta.
Meidän, kristittyin ei tule valittaa mitään; me tiedämme, että niin
pitää olla. Me olemme varmemmat ijankaikkisesta elämästä, kuin mistään
muusta; sillä Jumala, joka on luvannut sen meille kalliin Poikansa
tähden, ei koskaan valehtele. Kaksi pyhimystä minun lihastani on
Herramme Jumala ottanut, mutta ei minun verestäni. Liha ja veri eivät
voi periä Jumalan valtakuntaa."
Paitsi muita hän puhui:
"Meidän tulee pitää tarkkaa huolta lapsistamme, ja semminkin vähäisistä
tyttö-raukoista; me emme saa jättää huolenpitoa heistä muille. Tällä en
yhtään sääli poikia. Poika voi elättää itseänsä, missä hyvänsä hän on,
jos hän vaan tahtoo tehdä työtä; ja jollei hän tahdo tehdä työtä, on
hän konna. Mutta vähäiset tytöt kaipaavat sauvaa, johon saavat nojata."
Ja taas:
"Minä annoin tämän tyttären hyvin mielellään Jumalallemme. Lihan
jälkeen olisin minä tosin tahtonut pitää häntä kauemmin luonani; mutta
koska Hän on ottanut hänet täältä, kiitän minä Häntä."
Yötä ennen, kuin Magdalena Luther kuoli, oli hänen äidillänsä uni,
jossa hän näki kahden miehen, jotka olivat puetut valkoisiin
vaatteisin, ihanat ja nuoret, tulevan saattamaan hänen tytärtänsä pois
hänen sulhonsa luo. Kun seuraavana aamuna Filip Melancthon tuli
luostariin ja kysyi hänen tyttärensä laitaa, kertoi hän hänelle unensa.
Mutta Tohtori säikähtyi siitä ja sanoi muille:
"Nämät nuoret miehet ovat kalliit enkelit, jotka tulevat johdattamaan
tätä neitsyttä taivaan valtakuntaan oikean sulhon luo."
Ja seuraavana päivänä hän kuoli.
Joku aika hänen kuolemansa jälkeen lausui T:ri Martin Luther:
"Jos tyttäreni Magdalena voisi virvota henkiin ja tuoda muassaan
minulle Turkin valtakunnan, en minä tahtoisi vastaan-ottaa sitä. Voi,
hänestä on pidetty hyvin huolta: '_beati mortui, qui in Domino
moriuntur_' (Autuaat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat). Niillä,
jotka näin kuolevat, on varmaan ijankaikkinen elämä. Minä soisin, että
minä ja lapseni ja te kaikki voisitte näin erota täältä; silla pahat
päivät ovat tulossa. Minä en näe mitään apua eikä neuvoa enää maan
päällä ennen tuomiopäivää. Minä toivon, jos Jumala niin tahtoo, ettei
se kauan viivy; ahneus ja koronkiskonta lisääntyvät."
Ja usein hän illallista syödessään kertoi: "_et multiplicata sunt mala
in terris_" (Pahat maan päällä ovat monin kerroin karttuneet).
Hän sepitti itse seuraavan hautakirjoituksen, ja asetti sen
Magdalenansa haudalle:
"_Dormio cum sanctis hic Magdalena Lutheri Filia,
et hoc strato tecta quiesco meo.
Filia mortis eram, peccati semine nata,
Sanguine sed vivo, Christe, redempta tuo_."
Suomeksi:
Täss' lepäjää tytär Lutherin, nuhteetoin Magdalena,
Autuas, peittehenä turve vihreä on.
Kuoleman laps olit, synnissä siinnyt ja kasvanut, mutta
Sullen taas elämän toi veri Kristuksen.
Mutta vaikka hän koettaa kehoittaa muita, valittaa hän kauan ja
katkerasti itse, niinkuin useat hänen kirjeensä osoittavat.
Jonakselle hän kirjoitti:
"Luullakseni olet sinä kuullut, että minun rakkain tyttäreni Magdalena
on syntynyt uudestaan Kristuksen ijankaikkiseen valtakuntaan. Mutta
vaikk'ei minun ja minun vaimoni tulisi tehdä muuta, kuin kiittää ja
riemuita niin autuaallisesta ja pyhästä lopusta, jonka kautta hän on
välttänyt lihan, mailman, Turkkilaisen ja perkeleen vallan, on
kuitenkin luonnollisen rakkauden side semmoinen, ettemme voi erota
hänestä ilman huokauksia ja sydämen vaikerrusta. Ne kiintyvät
sydämeemme, ne pysyvät piirrettyinä sen pohjassa -- hänen kasvonsa,
hänen sanansa -- tämän kalliin ja kuuliaisen lapsen katseet -- niin
elävän kuin kuolevankin; niin että tuskin Kristuksenkaan kuolema (ja
mitä kaikki kuolemat Hänen kuolemansa rinnalla ovat?) voi poistaa hänen
kuolemaansa meidän muististamme. Kiitä sinä siis Jumalaa meidän
sijastamme. Ihmettele Jumalan suurta työtä, Hänen, joka näin ylentää
lihamme! Tyttäreni oli, niinkuin sinä tiedät, lempeä ja suloinen
luonnoltansa, ja aivan rakastettava. Siunattu olkoon Herra Jesus
Kristus, joka kutsui ja valitsi ja on näin kirkastuttanut hänet. Minä
toivon itseni ja kaikkien omien puolesta, että me saisimme semmoisen
kuoleman; ei, pikemmin semmoisen elämän, jota minä vaan rukoilen
Jumalalta, kaiken lohdutuksen ja laupeuden Isältä."
Ja taas Bremen'in pastorille Jakob Probst'ille:
"Minun kaikkein rakkain lapseni Magdalena on mennyt taivaallisen Isänsä
luo, nukkuen pois täynnänsä uskoa Kristukseen. Närkästynyt kuoleman
kammo tukehuttaa kyyneliäni. Minä rakastin häntä hellästi. Mutta _sinä
päivänä_ kostetaan meidän puolestamme kuolemalle ja hänelle, joka on
kuoleman alla."
Ja Amsdorfille:
"Paljon kiitoksia siitä, että koetit lohduttaa minua perin rakkaan
tyttäreni kuoleman vuoksi. Minä en rakastanut häntä ainoastaan
sentähden, että hän oli minun lihaani, vaan sentähden, että hänellä oli
niin lempeä ja hiljainen luonto, ja hän aina oli niin kuuliainen
minulle. Mutta nyt minä iloitsen, että hän on mennyt elämään
taivaallisen Isänsä kanssa ja on nukkunut suloisimpaan uneen siihen
päivään saakka. Sillä ajat ovat pahat ja käyvät yhä pahemmaksi; ja
sydämessäni minä rukoilen, että sinulle ja kaikille rakkailleni
annettaisiin samanlainen lähtö täältä, ja että saisitte semmoisella
hiljaisella tyvenyydellä nukkua Herrassa. _Vanhurskaat kootaan ja
lepäävät vuoteissansa_. Sillä mailma on tosiaan kauhea Sodoma."
Ja Lauterbach'ille:
"Syystä sinä kirjoitat, että kuolemaa (taikka vielä oikeammin unta)
tulee kaikkiin näihin aivan pahoihin aikoihin ikävöitä. Ja vaikka tämän
kaikkein kalliimman lapseni lähtö on suuresti liikuttanut minua, olen
enemmän iloinen, että hän, Jumalan valtakunnan tytär, riistettiin
perkeleen ja mailman kidasta; niin suloisesti nukkui hän Kristuksessa."
Niin murheellisesti ja hellästi hän kirjoittaa ja puhuu. Tämä surun
varjo keskellä hänen elämäänsä pimittää koko mailman häneltä. Taikka
pikemmin, niinkuin hän sanoisi, kun ei tuon armaan, kuuliaisen lapsen
läsnä-olo enää ilahuta häntä, katsoo hän ulos kylmän ja mustan
lietensä äärestä ja näkee mailman semmoisena, kuin se on: rikkaitten
ahneuden; köyhien oikeat vaatimukset, mutta kapinalliset yritykset;
Turkkilaisten sodan ulkopuolella, keisarikunnan riidan sisäpuolella;
uhkaavan uskonnollisen vainon tuliset vihat; ystävien penseyden ja
eripuraisuuden. Monta vuotta salli Jumala tämän herkkä-tunteisen
sydämen vetäytyä kaikista näistä kodin valoisaan, eheään keskuuteen.
Mutta nyt hän luo silmänsä tuolle puolen tätä elämää; kuolemaa kohden,
joka vähitellen meille kaikille ilmaisee totuuden, vanhurskauden ja
rakkauden valtakunnan, taikka pikemmin siihen kunniakkaasen
Tulemukseen, joka julistaa sen kaikille. Näistä hän mielellään puhuu.
Hän on varma, että mailman loppu on lähellä, ja hän sanoo, että
kaikkien saarnaajien tulisi kehoittaa seurakuntiansa rukoilemaan sen
tuloa, niinkuin kultaisen aikakauden alkua. Hän lausui kerta: "oi
armollinen Jumala, tule pian jälleen! Minä odotan sitä päivää, sitä
kevät-aamua, jolloin päivä ja yö ovat yhtä, ja tuon koiton kaunis,
hohtava ruusu sinestyy. Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni
kuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja
maa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä
ikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Paavikunnassa veisaavat:
"'_Dies irae, dies illa_' (Vihan päivä, tuo päivä); mutta me odotamme
sitä toivolla; ja minä luulen, ettei se ole aivan kaukana."
Ei hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä
ristiin ja vartoo koittoa. Hän on päivän oma, valkeuden lapsi; ja
levollisesti, vieläpä iloisesti, tekee hän lakkaamatta työtä muitten
hyväksi, tarkasti muistaen kaikkein tarpeita ja iloja, vähimmästä
alkaen suurimpaan saakka; hellästi ja mielellään luopuen hopeisista
astioistansa, jalosti palkitakseen uskollista vanhaa palveliaa,
joka eroo hänen tyköänsä; puollustaen avuttomia; kirjoittaen
lohdutuskirjeitä halvimmallekin, joka kaipaa hänen tukeansa; pitäin
huolta kaikista seurakunnista, kuitenkin vakavasti lapsiansa kurittaen,
kun niin tarvitaan, taikka ottaen osaa kaikkien heidän tuumiinsa ja
huvituksiinsa.
Wittenbergissä, 1545.
Näyttää siltä, kuin T:ri Luther olisi yhtä tarpeellinen meille nyt,
kuin siihen aikaan, jolloin hän antoi ensimäisen kehoituksen parempiin
pyrintöihin sillä, että hän ripusti thesinsä Wittenbergin oviin, taikka
kansan silmät kaikki kääntyivät häneen Wormsissa. Rauhallisessa
kodissaan hän istuu ja pitää kädessään niitä lankoja, jotka johdattavat
niin monen elämää ja niin monen maan kohtaloa. Hän on näihin aikoihin
usein sairastanut, jopa toisinaan aivan kovasti. Rikkaitten porvarien
ja aatelisten itsekäs ylellisyys vaivaa häntä paljon. Kerta hän melkein
väkisin avasi itselleen tien vaaliruhtinaan kabinettiin, vaatiaksensa,
että hän määräisi osan takavarikkoon otetuista kirkonsaatavista pappien
ja koulun-opettajien palkaksi; ja vakavasti hän kerta toisensa perästä
saarnastuolista soimaa ahneutta.
"Kaikki muut viat", hän sanoo, "tuottavat huvinsa; mutta viheliäinen
saituri on tavaransa orja eikä sen herra; hänellä ei ole mitään iloa
tästä eikä tulevasta elämästä. Täällä hän on kiirastulessa, siellä
helvetissä; kun päinvastoin usko ja tyytyväisyys vuodattavat rauhaa
sieluun täällä ja sitten saattavat sielun taivaasen. Sillä ahne kaipaa
sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä, mitä hänellä ei ole."
Ei löytynyt koskaan sydäntä, joka olisi ollut vapaampi itsekkäistä
edunpyynnöistä ja vehkeistä, kuin hänen. Hänen uskonsa tähtää aina
näkymätöntä Jumalaa; ja hänestä tuntuu surkeimmalta hulluudelta sekä
synniltä, kun ihmiset rakentavat pesänsä tähän metsään, jonka kaikissa
puissa hän näkee "metsäherran merkin."
Hänen saarnansa ovat nykyisin usein olleet nuhtelevaisia ja surullisia.
Elsan Greeta, joka nyt on ajattelevainen kolmenkolmatta vuoden vanha
tyttö, sanoi minulle tuonain:
"Täti Thekla, miksi T:ri Luther välisti saarnaa niin, kuin hänen
saarnaamisensa ei olisi tehnyt mitään hyvää? Eikö monta pahaa ole
poistettu, jota hän moitti? Eikö raamattu ole jokaisessa kodissa?
Äitimme arvelee, ettemme voi kylläksi olla kiitolliset siitä, että
saamme elää niihin aikoihin, jolloin meille opetetaan totuus Jumalasta
ja meille annetaan luottamuksen ja rakkauden uskonto epäilyksen ja
pelon sijaan. Miksi T:ri Luther usein puhuu niin, kuin ei mitään olisi
tehty?"
Eikä minulla ollut muuta vastata, kuin tämä:
"Me näemme, mitä on tehty; mutta ainoastaan T:ri Luther tietää, mitä
hän toivoi saavansa aikaan. Hän lausui kerta: 'jos minä alusta olisin
tietänyt, että ihmiset näin vihasivat Jumalan sanaa, olisin minä
pysynyt alallani. Minä luulin, että he tekivät syntiä vaan
taitamattomuudesta.'"
"Minä arvelen, Greeta", jatkoin minä, "että hänen silmiensä edessä
kangasti koko kristikunta, joka riensi rukoilemaan ja palvelemaan
Herraansa, kun hän kerran oli näyttänyt heille, kuinka hyvä Hän on. Me
näemme, mitä T:ri Luther on tehnyt. _Hän_ näkee, mitä hän toivoi
saavansa aikaan, ja vertaa tätä siihen, mikä on jäänyt tekemättä."