Theklan kertomus.
Wittenbergissä, 1540.
Se aika, jota pelkäsin kaikkein enimmän sen suuren kadon jälkeen, joka
teki minun elämäni autioksi, on tullut. Minä olen yksinäisen keski-ijän
yksitoikkoisella lakealla. Lapsuuden päivänpaisteiset kunnaat, ja
myöskin nuoruuden iloiset, tuuliset ahteet ovat melkein näkymättömissä
minun takanani; ja arvoisan vanhuuden lumiset harjut, joilta voimme
katsoa luvattuun maahan tuolle puolen, ovat melkein yhtä kaukana minun
edessäni. Muitten elämä on pulppuavasta lähteestä paisunut leveäksi ja
tyveneksi virraksi, sillä välin kuin minun elämäni on vaan sama kapea
puro, kuin se alusta oli. Se hiipii verkan ja hiljalleen lakean poikki
eikä hyppele iloisesti kalliolta soitellen joka paikassa matkallansa.
Kuitenkin minä olen tyytyväinen; aivan täydellisesti tyytyväinen. Minä
tiedän varmaan, että korkein viisaus ja rakkaus on määrännyt minunkin
elämäni; ja että (sitä myöten kuin ei minun uskoton sydämeni estä sitä)
Jumala johdattaa minutkin korkeimpaan ja parhaasen päämäärään.
Minä en ajatellut aina niin. Minä varoin, ettei Bertrandin kuolema
loisi varjoansa ainoastaan maalliseen elämääni, vaan että se ainaiseksi
kiduttaisi ja heikontaisi luontoani; että samalla kuin kadotin kaikki
avio-elämän suloiset, jalostuttavat suhteet, minä ijäti jäisin vaan
kehkiämättömäksi, yksipuoliseksi olennoksi.
Mutta eräänä päivänä minä T:ri Lutherin saksankielisestä raamatusta
luin ensimäisen Korinthilais-epistolan kahdennessatoista luvussa
Kristuksen ruumiista, ja sydämeni sai suuren lohdutuksen siitä. Minä
näin, että me emme ole aiotut erinäisiksi atomeiksi, joista jokainen
olisi täydellinen itsekseen, vaan saman ruumiin jäseniksi, joista
jokainen on täydellinen ainoastaan sen kautta, että se on yhteydessä
kaikkien muitten kanssa. Ja silloin huomasin, kuinka kokonaan
vähäpätöinen asia se on, mihin paikkaan Kristus asettaa minut
ruumiisensa; ja kuinka meidän on mahdoton tietää, miksi Jumala
kasvattaa meitä, ennenkuin ruumis on täydellinen ja me näemme, mitä
meidän tulee olla siinä.
Kun minä vähäistä sen jälkeen astuin Dübenin nummea kotiin Elsan
Greetan kanssa, toi joukko kasvavia puita, joitten varjossa lepäsimme,
saman opetuksen eteeni vertauksen muodossa. Me olimme usein kaukaa
ihmetelleet tämän ryhmän kaunista sopusuhtaisuutta, vaan nyt, kun
katsoimme ylös, näin minä, kuinka vaillinainen jokainen yksityinen puu
oli, kaikki kallistuen eri taholle, ja kaikki ainoastaan yhdeltä
puolelta hyötyen. Jos jokainen puu olisi sanonut: "minä olen pyökkipuu
ja minun on oikeus levittää oksiani joka haaralle, niinkuin veljeni,
joka seisoo yksinään nummella," mitä tuosta ihanasta ryhmästä olisi
tullut? Ja katsoen ylös viheriän, tiheän lehdistön lävitse sinistä
taivasta kohden, minä sanoin:
"Taivaallinen Isä, Sinä olet viisas! Minä en epäile enää. Istuta minut,
mihin vaan tahdot, puutarhaasi, ja anna minun kasvaa mieltäsi myöten!
Sinä et koskaan salli minun hairaantua korkeimmasta tarkoituksestasi."
T:ri Luther on myöskin sekä keskusteluissaan että saarnoissaan sanonut
monta asiaa, jotka tuontuostakin ovat paljon auttaneet minua.
"Ohra", hän sanoi, "saa kärsiä paljon ihmisiltä. Ensiksi se kylvetään
maahan, että se mätänee. Kun se sitten on kasvanut ja kypsynyt, se
leikataan. Sitten se rouhennetaan, puserretaan, kuohutetaan ja
laitetaan olueksi."
"Juuri samanlainen martyri on pellava. Kun se on valmistunut, se
nyhdetään, lioitetaan, loukutetaan, kuivataan, rohditaan, kehrätään ja
kudotaan palttinaksi, joka taas paloitellaan ja leikataan. Jälestäpäin
plaastaroitaan sillä paiseita ja tukotetaan haavoja. Sitten se muuttuu
rievuiksi, pannaan tamppiin paperimyllyyn ja raasitaan pieniksi
palasiksi. Siitä laitetaan paperia kirjoittamista ja painamista
varten."
"Nämät esineet ja moni muu heidän kaltaisensa, jotka ovat suureksi
hyödyksi meille, saavat näin kärsiä. Niin saavat myöskin hyvät,
jumaliset kristityt kärsiä paljon jumalattomain ja pahojen tähden.
Mutta tällä tapaa ohra, viinirypäleet ja vilja jalostutetaan, ihmisessä
muuttuen lihaksi, ja kristityn ihmisen ruumiissa astuen taivaalliseen
valtakuntaan."
Usein hän puhuu "kalliista, pyhästä rististä, josta osa on annettu
jokaiselle kristitylle."
"Kaikkien pyhien", sanoi hän kerta, kun yhden hänen ystävänsä lapsi
makasi sairaana, "täytyy juoda katkerasta maljasta. Välttikö edes
Maria, Herramme kallis äiti, sitä? Kaikkien, jotka ovat rakkaat
Hänelle, täytyy kärsiä. Kristityt voittavat, kun kärsivät; ainoastaan
kun he kapinoitsevat ja vastustavat, he voitetaan ja häviävät
taistelossa."
T:ri Luther tietää todella, mitä koetukset ja kiusaukset ovat. Monta
katkeraa maljaa on hän saanut juoda, joka katsoo kristittyjen syntejä,
itsekkäisyyttä ja eripuraisuutta omaksi surukseen ja häpeäkseen.
Sentähden hän epäilemättä ymmärtääkin niin hyvin, kuinka tulee tukea ja
lohduttaa. Niitten, jotka ovat aiotut kirkon luiksi ja suoniksi, täytyy
odottaa kovimpia iskuja.
Minä muistan hyvin, mitä hän sanoi lokakuun 8 päivänä 1529, ennenkuin
hän lähti Coburgiin, jolloin hän ja hänen vaimonsa sairastivat
kuumetta, ja häntä vaivasi myöskin lannetauti ja moni muu vamma:
"Jumala on koettanut minua kovasti. Minä olen ollut kärsimätön; mutta
Jumala tietää paremmin, kuin minä, miksi hyödyksi tämä on. _Meidän
Herramme Jumala on niinkuin kirjanpainaja, joka latoo kirjaimet
takaperin, jottemme täällä kykene niitä lukemaan. Kun me olemme
painetut tuolla ylhäällä, tulevassa elämässä, osaamme lukea kaikki
selvästi ja oikeinpäin_. Tällä välin meidän tulee olla kärsivälliset."
Monella muulla tavalla, kuin voin mainita, ovat hän ja hänen sanansa
auttaneet minua. Ei kukaan näytä ymmärtävän, niinkuin hän, mitä perkele
on ja tekee. Se on _kiusaus surussa_, jota meidän tulee pelätä ja
kavahtaa. Juuri tätä minä en ymmärtänyt ensin, kun Bertrand kuoli. Minä
luulin itseäni kapinalliseksi, enkä rohjennut lähestyä Jumalaa,
ennenkuin herkeisin tuntemasta itseäni kapinalliseksi. Minä en
ymmärtänyt, että perkele, joka kiusasi minua kapinoimaan, myöskin
kiusasi minua ajattelemaan, ettei Jumala antaisi anteeksi. Minä olin
ennen ajatellut koetusta jonkunlaiseksi pyhyydeksi, jossa aivan
luonnollisesti tuntisin Jumalan läsnä-olon. Minun tuli vielä oppia,
että sekin voi olla jopa "pimeyden hetki," jolloin pimeyden ruhtinas
näkymätönnä lähestyy meitä. Niinkuin T:ri Luther sanoo: "perkele
ahdistaa meitä juuri siltä puolelta; josta olemme kaikkein hellimmät ja
heikoimmat, niinkuin hän paratiisissa kääntyi Evaa eikä Adamia
vastaan."
Sanomattoman suuri lohdutus oli siitä, kun opin, kuka minua oli
vaivannut, ja käännyin Hänen puoleensa, joka jo aikaa voitti kiusaajan,
rukoillen, että Hän karkoittaisi tämän nyt minun luotani. Sillä vaikka
T:ri Luther tuntee, kuinka kauhea langennut enkeli on -- "Kymmenien
Käskyjen antithesis" (vastakohta), joksi hän nimittää häntä, "joka
tuhansia vuosia on enkelin nerolla tutkistellut, kuinka tehokkaimmalla
tavalla voi häiritä ja hävittää ihmisiä" -- muistuttaa hän meitä aina,
että perkele kuitenkin on kukistettu vihollinen, ettei hän nytkään saa
voittoa meistä, ja että, vaikka hän on rohkea ahdistamaan ja kiusaamaan
suruttomia, yksi ainoa uskon sana tai katse panee hänet pakenemaan
"niinkuin piestyn koiran." Juuri tämä tieto, että saatanalla on voima
kiusata, ynnä vakuutus, ettei hän kykene uskovaista sydäntä
vahingoittamaan, ne ovat niin usein tukeneet minua T:ri Lutherin
sanoissa.
Mutta hän ei ole ainoastaan tällä tapaa auttanut minua. Hän teroittaa
usein, kuinka työnteko on aivan tarpeellinen. Parempi on, sanoo hän,
ryhtyä halvimpaan askareesen, kuin istua yksinään joutilaana ja kohdata
saatanan kiusauksia. "Usein on minun kiusauksissani tarve puhua vaikka
vaan lapsen kanssa, että saisin karkoitetuiksi niitä ajatuksia, joilla
perkele hätyyttää minua; ja tämä estää minua kerskailemasta, että itse
omin neuvoin pystyn auttamaan itseäni ja kestämään ilman Kristuksen
voimaa. Minä tarvitsen välisti semmoista auttajaa, jolla ei ole koko
ruumiissansa niin paljon teologiaa, kuin minulla on yhdessä
sormessani." "Ihmissydän", arvelee hän, "on niinkuin myllynkivi
myllyssä: kun panet vehnää sen alle, se jauhaa ja murentaa vehnän
jauhoksi; jollet pane vehnää, jauhaa se kuitenkin, mutta silloin se
jauhaa itseänsä ja kuluu pois. Samoin ikään jättää ihmissydän, jollei
sitä kiinnitetä työhön, sijaa perkeleelle, joka luikertaa sisään ja
vetää myötänsä kokonaisen lauman pahoja ajatuksia, kiusauksia ja
suruja, jotka jauhavat rikki sydämen!"
Tämän hänen puheensa johdosta koetin minä ahkerasti hankkia jotakin
toimitusta itselleni. Aluksi se näytti vaikealta. Elsa ei tarvinnut
paljon apua lapsiansa varten taikka vaan satunnaisesti. Kotona olivat
köyhyyden huolet ohitse, ja kallis isäni ja äitini voivat hyvin ilman
minun avuttani. Tyytymättömyydessäni toivoin välisti, että he olisivat
köyhät taas, niinkuin Elsan lapsuudessa, että minua tarvittaisiin ja
minusta todella tuntuisi, kuin kehräämälläni ja ompelemallani
hyödyttäisin, sen sijaan kuin nyt tunsin, että askaroitsin vaan
joutilaisuutta karttaakseni ja ettei kenelläkään ollut mitään hyvää
työstäni.
Toisin aioin minua halutti päästä näkemästä koko sitä onnellista
elämää, joka ympäröitsi minua, ja minä moitin puoleksi T:ri Lutheria
sydämessäni, että luostarit hänen kauttansa olivat lakkautetut.
Nunnana, arvelin minä, olisin ainakin ollut jotakin määrättyä ja
arvossa pidettyä eikä se negativinen, kesken-eräinen olento, joksi
tunsin itseni, eroitettuna likimmäisistäni sen kautta, että kaipasin
sitä, joka teki heidän elämänsä todelliseksi ja onnelliseksi.
Äitini tointuminen rutosta paransi minua vähän tästä. Se muistutti
minua niistä siunauksista, jotka vielä olivat tarjonani kotona. Minä
rupesin myöskin taas luottamaan Jumalaan ja sain lohdutusta, kun
ajattelin, mitä äidin-äiti kerta sanoi minulle, kun olin vähäinen tyttö
ja haikeasti itkin sekaantunutta vyyhtiä ja nyyhkytin: "en minä sitä
ikinä selväksi saa"; "keri, rakas lapseni, keri vaan, tuuma tuumalta,
avaa joka solmu toinen toisensa perästä, niin vyhti suorenee pian
itsestänsä." Samalla tapaa minä päätin keriä vähäistä elämän lankaani
päivästä päivään ja avata toisen vähäisen solmun toisen perästä, siksi
kuin nyt vyhti todesti on suorinnut itsestänsä.
Harvan naisen elämä on, luullakseni, enemmän täynnä rakkautta ja
miellyttävää tointa, kuin minun. Minä olen ruvennut hoitamaan
vähäistä tyttökoulua. Oppilaitteni joukossa on kaksi orpoa, jotka
talonpoikais-sota teki isättömäksi ja jotka lähetettiin meille;
tästäkin tulee minun kiittää T:ri Lutheria. Hän ei huoli mistään niin
paljon, kuin nuorten kasvatuksesta; ei mikään sureta häntä enemmän,
kuin se ahneus, joka kadehtii varoja kouluilta; eikä mikään ilahuta
häntä enemmän, kuin pienokaisten edistyminen kaikessa hyvässä taidossa.
Niinkuin hän kirjoitti vaaliruhtinas Johanille Coburgista kaksitoista
vuotta takaperin:
"Laupias Jumala osoittaa suurta armoa siinä, että Hän tekee sanansa
niin hedelmälliseksi teidän maassanne. Herttaiset pienet pojat ja tytöt
ovat niin hyvin opetetut katekismuksessa ja Pyhässä Raamatussa, että
sydämeni sulaa, kun näen, kuinka nämät nuoret pojat ja tytöt osaavat
uskoa ja puhua paremmin Jumalasta ja Kristuksesta, kuin kaikki vanhan
ajan luostarit ja koulut."
"Semmoinen nuoriso Teidän Arvonne maassa on ihana paratiisi, jonka
vertaista ei löydy mailmassa. On niinkuin Jumala sanoisi: 'rohkeutta,
rakas herttua Johan, minä uskon sinulle jaloimman aarteeni, kauniin
paratiisini; sinä saat ruveta sen isäksi. Sillä minä jätän sen sinun
huomaasi ja annan sinulle kunnian olla tarhurini ja huoneenhaltiani'.
Tämä on totinen tosi. On myöskin, niinkuin Herramme Jesus olisi Teidän
Arvonne vieras ja holholainen, koska Hänen sanansa ja Hänen
pienokaisensa ovat teidän alinomaiset vieraanne ja holholaisenne."
Vähä aika sitten eräs nainen, Lutherin vaimon ystävä, asui Tohtorin
luona pannaksensa toimeen semmoista koulua Wittenbergissä nuoria
tyttöjä varten; ja nyt se on joutunut minun haltuuni. Usein T:ri Luther
tulee sisään ja laskee kätensä pienokaisten pään päälle, pyytäen
Jumalaa siunaamaan heitä, taikka kuuntelee, kun he kertovat
katekismusta taikka Pyhää Raamattua.
Joulukuun 25 p. 1541.
Kerta vielä on joulupuu sytytetty kodoissamme Wittenbergissä. Kuinka
monta tämmöistä onnellista kristillistä kotia meillä on! Elsamme,
Justus Jonaksen ja hänen lempeän, miellyttävän vaimonsa, joka, niinkuin
T:ri Luther sanoo: "aina levittää iloa hyvillä, suloisilla
kasvoillansa." Tämmöisissä tiloissa tulemme nyt kaikki kokoon Elsan
luona. Lasten ääni on parempi, kuin valo, isäni sokeille silmille, ja
äitini uudistaa jälleen omia äidin-ilojansa lapsen-lapsissaan, mutta
ilman huolitta.
Mutta kaikista näistä kodoista ei mikään ole niin onnellinen eikä niin
hellästi yhteen liittynyt, kuin T:ri Lutherin. Hänen lapsenkaltainen
ilonsa vähäisistä asioista tekee jokaisen perhe-juhlan hänen
huoneessaan aivan riemuisaksi; ja lasten leikit ja huvit, samoin kuin
heidän vähäiset huolensakin, ovat hänelle alinomainen vertaus
taivaallisesta perheestä ja meidän keskuudestamme Jumalan kanssa.
Hänellä on nyt viisi lasta, Hannus, esikoinen; Magdalena lempeä ja
suloinen kolmetoistavuotinen tyttö; Paulus, Martin ja Margareta.
Mikä onni niille, jotka ovat kadottaneet omansa ja ovat murheelliset,
että meidän kristilliset juhlamme viittaavat eteenpäin ja ylöspäin,
yhtä hyvin kuin taaksepäin; että ijankaikkinen ilo, jota lakkaamatta
lähestymme, yhdistyy siihen maalliseen iloon, joka on mennyt ohitse.
Niin, vanha pakanallinen elämänpuu, jota tämä nuori, viheriäinen kuusi
maamme aarniometsistä sanotaan kuvaavan, on kristitty joulupuuksi.
Vanha elämänpuu oli surun puu, sen juuret olivat katoavaisessa maassa,
ja sen alla istuivat murhettivat Vaiheettaret valmiina leikkaamaan
poikki ihmis-elämän lankaa. Luonto, joka aina uudistuu, oli surullinen
vastakohta ihmis-elämään, joka kukoistaa vaan kerran. Mutta meidän
elämänpuumme on ilon puu, ja sen juuret ovat ijankaikkisen ilon
paratiisissa. Enkelit vartioivat sitä, ja se muistuttaa Toisen Ihmisen
synnystä -- Herrasta, joka tuli taivaasta -- joka ei ole ainoastaan
elävä sielu, vaan elämää antava henki. Elämänpuusta havaitsemme, kuinka
katoavainen luonto, vaikka se näyttääkin kuolemattomalta, on
vastakohtana kuolevaisen ihmisen todelliseen, ijankaikkiseen elämään.
Pienten lasten ilosta näyttää, kiitos Jumalan, koko sydämeni kerran
vielä riemuitsevan; sillä minäkin katson aamuruskoa kohden ja kuulen
elämän lähteen solisevan, mihin hyvänsä minä käännyn. _Edessäni_ se
kuitenkin on paras ja raikkain! sillä se kumpuaa ylös ijankaikkiseen
elämään.
Joulukuulla 1542.
Varjo on laskeunut T:ri Lutherin rauhalliseen kotiin: Magdalena,
itsensäkieltäväinen, kuuliainen, hurskas, armas lapsi -- hän sydämen
suosikki -- on kuollut; esikoistytär, jonka kuva, kun hän oli vuoden
vanha, ilahutti häntä Coburgissa.
Viime Syyskuun viidentenä päivänä hän sairastui, ja silloin Luther
kohta kirjoitti ystävällensä Marcus Crodel'ille, että tämä lähettäisi
hänen poikansa Johanin Torgau'ista, jossa hän opiskeli, katsomaan
sisartansa. Hän kirjoitti:
"Armoa ja rauhaa, rakas Marcus Crodel'ini. Minä pyydän, että sinä
salaat Johaniltani, mitä minä kirjoitan sinulle. Minun tyttäreni
Magdalena on todella melkein haudan partaalla -- lähtee pian Isänsä luo
taivaasen, jollei Jumala vielä katsoisi soveliaaksi säästää häntä.
Mutta hän itse tahtoo niin hartaasti nähdä veljeänsä, että minun täytyy
lähettää vaunut noutamaan häntä. He rakastivat toisiansa suuresti.
Jospa hän eläisi, siksi kuin veli tulee! Minä teen, mitä suinkin voin,
ettei jälestäpäin se ajatus, että laiminlöin jotakin, vaivaisi minua.
Käske sentähden syytä ilmoittamatta hänen kiiruimman kautta palata
näillä vaunuilla tänne; -- tänne, jossa Magdalena joko lepää Herrassa
taikka tointuu. Jää hyvästi Herrassa."
Veli tuli, mutta Magdalena ei tointunut.
Kun hän nyt makasi kovin sairaana, sanoi Tohtori Martin:
"Hän on hyvin kallis minulle; mutta, armollinen Jumala, jos siis tahdot
ottaa hänet pois täältä, olen minä tyytyväinen siinä tiedossa, että hän
on oleva Sinun kanssasi."
Ja kun Magdalena makasi vuoteessansa, sanoi hän hänelle:
"Pikku Magdalenani, tyttöseni, sinä tahtoisit jäädä isäsi luo; ja sinä
olet myöskin tyytyväinen menemään Isäsi luo tuonne ylös?"