XXXII.

Elsan kertomus.

Wittenbergissä, Toukokuulla 1530.

Kaikista niistä onnellisista kodoista, jotka Jumala on antanut Saksalle

T:ri Lutherin kautta, ei mikään ole, luullakseni, onnellisempi, kuin

hänen oma kotonsa.

Augustinin-luostarin seinät kajahtelevat nyt vähäisten lasten

krapisevista jaloista ja helkkyvistä äänistä, ja joka yö enkelit

vartioivat kodin pyhyyttä. T:ri Lutherin lasten syntymäpäivät ovat

juhlia meille kaikille; niin oli erittäinkin pikku Hannuksen,

esikoisen, syntymäpäivä.

Kuitenkin on myöskin kuolema käynyt tässä valoisassa kodossa. Heidän

toinen lapsensa, Elisabet, otettiin pikkuisena vanhemmiltansa. T:ri

Luther suri häntä paljon. Vähä aika hänen kuolemansa jälkeen kirjoitti

hän ystävällensä Hausmann'ille:

"Armoa ja rauhaa. Minun Johannulukseni kiittää sinua, kunnon Nikolaus,

kalistimesta, josta hän riemuitsee ja iloitsee mahdottomasti."

"Minä olen alkanut kirjoittaa jotakin Turkin sodasta, josta työstäni,

toivoakseni, lienee joku hyöty."

"Pikku tyttäreni on kuollut; rakastettu pikku Elisabet. Se on

kummallista, kuinka kipeäksi ja haavoitetuksi hän on jättänyt sydämeni,

melkein yhtä helläksi, kuin naisen, niin minun on tuota pienokaista

haiku. Minä en olisi voinut koskaan uskoa, kuinka hellä isän sydän

lasten suhteen on. Rukoile Herraa minun puolestani, ja jää hyvästi

Hänessä."

Kaikki kunnioittavat ja rakastavat Katarina von Boraa. Tosin muutamat

valittavat, että hän on liian säästäväinen; mutta mihin T:ri Luther ja

hänen perheensä joutuisivat, jos Katarina antaisi yhtä huolettomasti,

kuin hän. Hoetaan, että T:ri Luther käytti tilaisuutta, kun Katarina

oli sairaana, ja lahjoitti hopeisia pöytä-astioitansa jollekin köyhälle

ylioppilaalle. Hän ei koskaan ota kreuzeriäkään niiltä ylioppilailta,

joita hän opettaa; eikä hän vaadi maksua käsikirjoituksistaan, joka

suututtaa Gottfriediä ja minua, vaikka se on jalosti tehty häneltä,

sillä sitä suurta voittoa, jonka ne tuottavat, T:ri Luther varmaan

käyttäisi paremmin, kuin kirjanpainajat, joille se nyt jää. Se on

meidän luulomme, että ilman rouva Lutheria koko perhe jo aikaa olisi

joutunut mieron tielle, ja T:ri Luther, joka ei epäile anoessansa apua

vaaliruhtinaalta taikka muilta rikkailta ihmisiltä muitten tarpeisin

(vaikkei koskaan itsellensä), tietää hyvin, kuinka huolettava se

tie on.

Hänen vaimonsa ei kuitenkaan aina onnistu hillitä hänen haluansa

lahjoittaa pois kaikkia. Taannoin hän Katarinan läsnä-ollessa ja hänen

silmän-iskuistaan huolimatta antoi eräälle ylioppilaalle, joka pyysi

häneltä rahaa päästäksensä kotiin yliopistosta, hopeisen pikarin, jonka

hän itse oli saanut lahjaksi, sanoen, ettei hänen tarvinnut juoda

hopea-astioista.

Me katsomme kaikki sitä hellyyttä, jolla Katarina valvoo hänen

terveyttänsä, siunaukseksi koko maalle. Hän ei ole koskaan päässyt

täysiin voimiin niitten ylellisten ponnistusten jälkeen, joita hänellä

oli noina taistelon ja katumusharjoituksen vuosina Erfurtin

luostarissa. Ja hänen täytyy usein jännittää niitä viimeisiin asti

vielä nytkin. Kaikki munkit ja nunnat, jotka omantunnon vuoksi ovat

hylänneet laiskurin-elannon luostareissa; kaikki seurakunnat, jotka

kaipaavat evankelista pappia; kaikki ihmiset kaikista säädyistä sielun,

ruumiin tai rahan huolissa kääntyvät T:ri Lutherin puoleen apua tai

neuvoa varten, koska hänellä on hellin sydän ja selvin pää koko maassa.

Hänen kirjevaihtonsa on rajaton ja koskee kaikenlaisiin asioihin, olipa

että hän näyttää evankeliselle ruhtinaalle, kuinka tämä parhaiten saisi

opin puhdistetuksi maakunnissaan, taikka opettaa halpaa kristittyä

naista, kuinka hän saavuttaa omantunnon rauhan Kristuksessa. Ja näitten

lukemattomien neuvonanomusten ohessa näyttää hänen suuri sydämensä aina

ehtivän kuuntelemaan, kun vainotut kaukaa ja läheltä vetoavat häneen,

taikka yksinäiset ja murheelliset valittavat.

Mistä löydämme koko tämän toimeliaisuuden lähteen, jollei _raamatusta_,

josta hän sanoo: "siinä puutarhassa on harva puu, josta minä en ole

varistanut hedelmiä;" ja _rukouksesta_, josta hän, kristikunnan ahkerin

mies, sanoo (aivan niinkuin hän olisi mietiskelevä eremiti): "rukous on

kristityn ammatti" (Das Gebet ist des Christen Handwerk).

Niin, juuri se aika, jonka hän panee rukouksiin, antaa hänelle aikaa

kaikkiin muihin asioihin. Juuri ne hetket, joita hän viettää elämän

sanan ääressä, tekevät, että hänen saarnansa, hänen kirjeensä ja

kaikenlainen opetuksensa ikäänkuin vuotavat täydestä sydämestä.

Mutta semmoinen elämä uuvuttaa liian nopeasti. Monta kertaa on rouva

Luther ollut kovasti huolissaan hänen puolestansa niinä neljänä vuonna,

kuin he ovat olleet naimisissa.

Kerta, vuonna 1527, kun pikku Hannus oli sylilapsena, ja T:ri Luther

luuli, että hänen oli pian jättäminen Katarina leskeksi isättömän pojan

kanssa, sanoi hän aivan alakuloisesti, ettei hänellä ollut mitään muuta

jättää jälkeensä hänelle, kuin ne hopeakannut, jotka olivat lahjoitetut

hänelle.

"Rakas Tohtori", vastasi Katarina, "jos se on Jumalan tahto, suon

minäkin mielelläni, että sinä olet Hänen tykönänsä ennemmin, kuin minun

tykönäni. Emme myöskään, minä ja lapseni, tarvitse sinua niin paljon,

kuin koko hurskaitten kristittyin joukko. Älä ollenkaan sure minua."

Mitä Katarinan toivokas uljuus ja hellä huolenpito ovat olleet hänelle,

hän osoitti, kun hän sanoi:

"Minä olen liian altis odottamaan enemmän Kätheltäni ja Melancthonilta,

kuin Kristukselta Herraltani. Vaan kuitenkin minä hyvin tiedän, ettei

kumpikaan heistä eikä kukaan maan päällä ole kärsinyt eikä voi kärsiä,

mitä hän on kärsinyt minun puolestani."

Mutta vaikka lakkaamaton työnteko rasittaa hänen ruumistansa, löytyy

ankarampia koetuksia, jotka rasittavat hänen sieluansa. Se sydän, johon

vähinkin rakkaus ja ilo koskee niin syvästi, ei voi muuta kuin olla

arka vääryydelle taikka pettyneille toiveille. Tuskastuttanee siis

häntä, kun yhteen aikaan hänen oli vaarallinen matkustaa niitten

aatelisten vihan vuoksi, joitten sukulaiset hän on vapauttanut

nunnaluostareista; ja toiseen aikaan hänen täytyi pelätä suuttuneita

talonpoikia, joitten järjetöntä kapinaa hän tosin miehuullisesti ja

suoraan moitti, mutta joita hän kuitenkin innokkaasti puollusti

aatelisten ja ruhtinaitten edessä.

Mutta katkerampi, kuin mikään muu, on hänelle evankelisten kristittyjen

eripuraisuus. Jokainen totuus, johon hän uskoo, leimahtaa hänen

mieleensä niin voimakkaalla vakuutuksella, että hän katsoo jokaista

kummallisen itsepäiseksi, joka ei näe sitä. Hän pitää kiinni jokaisesta

vakuutuksesta, joka hänellä on, semmoisen jäykkyydellä, joka on valmis

kuolemaan sen puolesta -- ei ainoastaan omistajan sitkeydellä, vaan

sotamiehen, jolle sen puollustaminen on uskottu. Hän ei suinkaan soisi,

että ketään pannaan hengeltä taikka vangitaan epä-uskon tähden. Mutta

tarjota veljen kättä niille, jotka hänen mielestänsä kokonaan pettävät

Herransa luottamuksen -- kuinka hän sitä rohkenisi? Tuleeko muutamia

levon päiviä ostaa ijankaikkisen rauhan uhraamalla?

Ja niin olemme riitaantuneet Schweitziläisten kanssa.

Pari päivää takaperin, kun tulimme kaupunginkirkosta, jossa T:ri Luther

oli saarnannut Anabaptisteja ja Schweitziläisiä vastaan (joita hän

lukee samaan luokkaan), saatti Greeta minut hämille kysymyksellään:

"Äiti, eikö eno Winkelried ole Schweitziläinen ja eikö hän ole hyvä

ihminen?"

"Tietysti eno Konrad on hyvä ihminen, Greeta", vastasi Fritzimme, joka

juuri oli palannut vieraisilta Atlantin ja Konradin tyköä. "Kuinka sinä

semmoista kysyt?"

"Mutta hän on Schweitziläinen, ja T:ri Luther käski meidän varoa,

ettemme muuttuisi Schweitziläisten kaltaisiksi, sillä he puhuvat

jumalattomia asioita pyhistä sakramenteistä."

"Minä tiedän varmaan, ettei eno Konrad puhu mitään jumalattomia

asioita", vastasi Fritz kiivaasti. "Hän on ehkä paras mies, minkä ikinä

olen nähnyt. Äiti", jatkoi hän, "miksi T:ri Luther puhuu tämmöisiä

Schweitziläisistä?"

"Näetkö, Fritz", minä sanoin, "T:ri Luther ei ole koskaan ollut kuutta

kuukautta heidän parissaan, niinkuin sinä; eikä hän siis koskaan ole

näkynyt, kuinka hyvät he ovat kotosalla."

"Jollei T:ri Luther", vastasi Fritz ynseästi, "ole nähnyt heitä, niin

minun mielestäni hänen ei myöskään pitäisi puhua sillä tapaa heistä."

Minun täytyi turvata äidilliseen arvooni tehdäkseni väittelystä loppua,

ja minä muistutin Fritzille, että hän oli pikkuinen poika, jonka ei

ollut oikeus laskea päätöksiään hyvistä ja suurista miehistäi kuin T:ri

Lutherista. Mutta totta puhuen minä itse puoleksi ajattelin, niinkuin

tämä lapsi. Minun oli mahdoton selittää, kuinka T:ri Luther

lakkaamattoman taistelon kautta on raivannut tietä siihen vapauteen,

jossa me nyt rauhassa elämme; kuinka hän kammoo Zwingli'n oppeja, ei

niin paljon niitten itse tähden, kuin niitten seurausten tähden, jotka

hänen luullaksensa niistä lähtevät. Kuinka olisi mahdollista saada

lapsiamme, jotka nyt vastaan-ottavat rauhallisen, kalliisti ansaitun

perinnön, ymmärtämään sen sotaisan sukupolven karkeata urhoollisuutta,

joka valloitti jälleen tämän perinnön heille?

Niinkuin T:ri Luther sanoo: "ei ole mikään vähäinen asia muuttaa koko

paavikunnan uskonto ja oppi. Kuinka vaikeata tämä on ollut minulle,

saavat he nähdä sinä päivänä. Nyt ei kukaan usko sitä!"

Jumala määräsi Davidin taistelemaan Israelin taisteloita, ja Salomonin

temppeliä rakentamaan. T:ri Lutherin on täytynyt toimittaa molemmat

asiat. Mikä kumma siis, jos sotamiehen käsi välisti havaitaan rauhan

töissä!

Kuitenkin, miksi minä vaivaan itseäni tämmöisillä? Pian, liiankin pian

kuolema tulee, joka tekee meidän polvikuntamme hyvät avut pyhiksi

lapsillemme ja lievittävällä verhollansa peittää meidän erhetyksemme.

Nytkin, kun T:ri Luther on poissa Coburgin linnassa, kuinka kalliit

hänen kirjeensä ovat; ja kuinka kahta vertaa pyhemmät ne sanat, joita

hän saarnasi meille viime sunnuntaina, ovat nyt, kun emme huomenna saa

kuulla häntä.

Hän on viety Coburgin linnaan, että hän olisi lähempänä Augsburgin

valtiopäiviä ja neuvoillansa auttaisi T:ri Melancthonia, joka on

niissä. Vaaliruhtinas ei tohdi laskea Lutherimme jaloa sydäntä ja

suoraa mieltä valtiopäivien viekkaitten diplomatien joukkoon.

Rouva Luther aikoo maalauttaa heidän pikku Magdalenansa, joka nyt on

vuoden vanha ja Tohtorin lempilapsi, ja lähettää kuvan hänelle linnaan.

Kesäkuulla 1530.

Kirjeitä on tullut sekä T:ri Lutherilta että T:ri Lutherista. Hänen

isänsä on kuollut -- kunnollinen, kestävä, itsensä kieltävä, totuutta

rakastava vanha mies, joka on poikaansa istuttanut niin paljon omasta

luonteestansa. "Se on soveliasta, että minä suren semmoista isää",

kirjoittaa Luther, "joka otsansa hiessä on kouluttanut ja kasvattanut

minut ja tehnyt minut siksi, mitä olen." Asia koski häntä kipeästi,

varsinkin kuin hän ei saanut olla isänsä tykönä hänen viime

hetkellänsä; vaikka hän kiittää Jumalaa, että isä eli näinä valon

aikoina ja meni pois lujana uskossansa Kristukseen. T:ri Lutherin

sihteeri kirjoittaa kuitenkin, että hänen pikku Magdalenansa kuva

lohduttaa häntä paljon. Hän on ripustanut sen seinään vastapäätä sitä

paikkaa, jossa hän istuu, kun hän aterioitsee.

T:ri Luther on nyt heimonsa vanhin. Hän seisoo niitten aikalaistensa

eturivissä, jotka verkalleen astuvat eteenpäin kuolemaa kohden.

Tänään minä olen istunut rouva Lutherin kanssa Augustinin-luostarin

puutarhassa sen perunapuun varjossa, jossa hän niin usein istuu

Tohtorin vieressä. Lapsemme leikittelivät ympärillämme -- hänen pikku

Hannuksensa poikien kanssa, sillä välin kuin pikku Magdalena istui

kuhertaen, kuin kyyhkynen, edessämme ruohossa ja nyppi rikki muutamia

kukkia.

Hän puhui minulle paljon Tohtorista; kuinka suuresti tämä rakastaa

pienokaisia ja mitä opetuksia jumalallisesta rakkaudesta ja viisaudesta

hän saa heidän vähäisistä leikeistään.

T:ri Luther sanoo usein, että vaikka kaikki Jumalan teot ovat kauniit,

ovat pienet lapset ihanimmat niistä kaikista; että pyhät enkelit

erittäin kaitsevat heitä. Hän on hyvin hellä heitä kohtaan, ja arvelee

välisti, että he ovat paremmat teologit, kuin hän itse, sillä he

luottavat Jumalaan. Hartaampia rukouksia ja korkeampaa teologiaa hän ei

koskaan luule saavuttavansa, kuin mitä pienet lapset ensin oppivat --

Herran Rukouksen ja Katekismuksen. Usein, niin jutteli rouva Luther,

kertoi hän Katekismuksen itsekseen, muistaaksensa kaikkia niitä uskon

aarteita, joita meillä on.

Hupaista on myöskin, sanoo hän, kuunnella sitä taivaallista teologiaa,

jonka hän johdattaa linnuista, lehdistä, kukista ja tavallisimmista

Jumalan lahjoista taikka elämän tapauksista. Pöydässä hedelmä-vati avaa

hänelle kokonaisen Jumalan anteliaisuuden kirjan, josta hän sitten

puhuu. Taikka, ottaen ruusut käteensä, sanoo hän: "sitä ihmistä, joka

osaisi tehdä tämmöisen ruusun, pidettäisiin aivan ihmeellisenä; ja

Jumala sirottaa lukemattomia semmoisia ympärillemme! Mutta juuri Hänen

lahjainsa äärettömyyden vuoksi me emme huomaa niitä."

Ja eräänä iltana lausui hän pikku linnusta, joka viserteli viimeistä

vähäistä lauluansa, ennenkuin se meni levolle: "voi armasta pikku

lintua! se on valinnut suojansa ja tuudittaa itsensä rauhalliseen uneen

ilman mitään huolta huomispäivän asunnosta; se pitää turvallisesti

kiinni oksastansa ja jättää murheen Jumalalle."

Keväällä T:ri Luther mielellään kääntää vaimonsa huomion niihin

vähäisiin elämän oraisin ja urpuihin, jotka pilkistelevät esiin joka

paikasta ruskeasta maasta taikka alastomista oksista. "Kuka", sanoi

hän, "joka ei ole koskaan nähnyt mitään kevättä, olisi kaksi kuukautta

takaperin voinut arvata, että nämät kuolleet oksat kätkivät itsessään

koko tuon salaisen elämän voiman? Niin on meidänkin laitamme oleva

Ylösnousemisen aikana; Jumala ei kirjoita evankeliumiansa ainoastaan

raamattuun, vaan puihin, kukkiin, pilviin ja tähtiin."

Ja näin on T:ri Lutherin läsnä-olon ja keskustelun kautta vähäinen

puutarha rouva Lutherin silmissä kuin kuvilla varustettu evankeliumi ja

psaltari.

Minä rohkenin tehdä muutamia kysymyksiä hänelle, ja muun muassa, oliko

hän koskaan kuullut Tohtorin puhuvan jonkunlaisesta rukouksen kaavasta.

Hän sanoi, että hän oli kerta kuullut hänen lausuvan: "meidän sopii

käyttää kaavoja omissa rukouksissamme, siksi kuin sielumme siivet ja

sulat ovat kasvaneet, ja me jaksamme lentää vapaasti ylös Jumalan

läsnä-olon puhtaasen ilmaan." Mutta _hänen_ rukouksensa, kertoo rouva

Luther, ovat välisti niinkuin hänen pikku poikansa Hannuksen

luottavainen tapa pyytää häneltä itseltä; vaan välisti niinkuin

jättiläisen reutoaminen taistelon tuskassa.

Hän jutteli kuinka hän usein kiittää Jumalaa Tohtorin rakkaudesta

lauluun ja soittoon. Kun hän on kovasti uuvuttanut mieltänsä ja

sydäntänsä, näyttää musiki kohta vahvistavan ja viihdyttävän hänen

sieluansa, niinkuin raitis ja virvoittava kylpy.

Minä olen itse kuullut hänen puhuvan tästä, kun olen ollut niissä

kokouksissa, joita hän pitää joka viikko luonansa ja jossa harjoitetaan

eri-äänisiä lauluja. "Perkele", sanoo hän -- "tuo kadotettu henki -- ei

siedä pyhiä riemulauluja. Meidän intohimomme ja kärsimättömyytemme,

meidän valituksemme ja itkumme, meidän oihkimisemme ja voihkimisemme

miellyttävät häntä suuresti; mutta meidän laulumme ja virtemme

harmittavat ja surettavat häntä kovasti."

Rouva Luther kertoi minulle, että hänellä oli monta murheellista hetkeä

Tohtorin terveyden vuoksi. Työt ja huolet rasittavat häntä usein

kauheasti; eikä hän ole koskaan oikein tointunut entisistä

näännyttävistä paastoamisistaan ja taisteloistaan.

Hän ei ole herkullinen pöydässä. Hänen mieliruokansa on silli ja

hernerokka. Hänen elantonsa on hyvin kohtuullinen, ja kun hän on

kiintynyt johonkin erityiseen työhön, unhottaisi hän ateriansa taikka

olisi kokonaan ilman niitä, jollei hänen rouvansa muistuttaisi häntä.

Kun hän kirjoitti Selitystänsä Kahdennestakolmatta Psalmista, sulki hän

itsensä huoneesensa kolmeksi päiväksi eikä hänellä ollut muuta syötävää

kuin leipää ja suolaa; siksi kuin viimein rouvan täytyi tuottaa seppä

murtamaan auki ovea, jolloin he tapasivat hänet mietintöihin

vaipuneena.

Ja vaikka hänellä on tämmöiset syvät ajatukset ja yhtä laveat huolet,

kuin kuninkaalla taikka arkkipiispalla, ottaa hän osaa lastensa

leikkeihin, niinkuin hän itse olisi lapsi; eikä hän koskaan unhota, jos

hän matkoillansa joutuu markkinoille, tuoda kotiin tuliaisia

pienokaisillensa. Hän näytti minulle yhden kirjeen, jonka hän oli juuri

saanut Tohtorilta Coburgista hänen pikku pojallensa Hannukselle. Hän

antoi minun kopioita sen. Se kuuluu näin:

"Armoa ja rauhaa Kristuksessa sydämestäni rakkaalle pikku pojalleni."

"Minä kuulen ilolla, että sinä luet ahkerasti ja rukoilet hartaasti.

Tee niin, pikku poikani, ja pyri eteenpäin. Kun tulen kotiin, tuon

sinulle kauniin markkinalahjan. Minä tiedän hauskan puutarhan, jossa

paljon lapsia kävelee. He ovat puetut vähäisiin kultaisiin takkeihin ja

poimivat ihania omenoita, pääryniä, kirsikkoja ja pluumuja puitten

alla. He tanssivat ja ovat iloisia, ja heillä on myöskin kauniit,

pikkuiset hevoset kultaisilla suitsilla ja hopeisilla satuloilla.

Silloin minä kysyin siltä mieheltä, joka hallitsee puutarhaa, kenen

lapsia nämät olivat. Hän vastasi: 'ne ovat semmoisia lapsia, jotka

mielellään rukoilevat, oppivat läksynsä ja ovat kiltit.' Sitten minä

sanoin: 'ystäväni, minulla on myöskin vähäinen poika; hänen nimensä on

Hannus Luther. Eikö hänkin pääsisi puutarhaan, että hän saisi syödä

tuommoisia omenoita ja pääryniä ja ratsastaa kauniilla, vähäisillä

hevosilla, ja leikitellä näitten lasten kanssa?' Siihen mies vastasi:

'jos hän mielellään rukoilee, oppii läksynsä ja on kiltti, kyllä hänkin

pääsee puutarhaan -- ja samalla tapaa lippus ja Jost (Melancthonin ja

Justus Jonaksen pienet pojat); ja kun he kaikki tulevat yhteen,

annetaan heille myöskin huiluja, rumpuja, luuttuja ja kaikenlaisia

soittokaluja; ja he saavat tanssia ja ampua pikkuisilla joutsilla ja

nuolilla.'

"Ja hän näytti minulle puutarhassa ihanan nurmen, joka oli

varustettu tanssia varten. Siellä oli paljon huiluja puhtaasta

kullasta, rumpuja ja hopeisia joutsia ja nuolia. Mutta oli vielä

varhainen aamupäivä, etteivät lapset vielä olleet suurustaneet.

Sentähden minä en voinut odottaa, siksi kuin tanssi alkoi, vaan sanoin

miehelle: 'voi, hyvä herra, minä menen kohta pois ja kirjoitan kaikki

nämät pikku pojalleni Hannukselle, että hänkin rukoilee hartaasti,

oppii läksynsä ja on kiltti, jotta hänkin pääsee tähän puutarhaan.

Mutta hänellä on rakas täti Leena; hänen täytyy saada ottaa tämä

mukaansa.' Nyt sanoi mies: 'olkoon niin; mene ja kirjoita hänelle sillä

tapaa.'

"Opi sentähden, kallis pikku poikani Hannus, läksysi, ja rukoile

iloisella sydämellä; ja kerro tämä kaikki myöskin Lippukselle ja

Justukselle, että hekin oppivat läksynsä ja rukoilevat. Niin te kaikki

yhdessä pääsette tuohon puutarhaan. Täten minä jätän sinut Jumalan

kaikkivaltiaan haltuun; ja tervehdi täti Leenaa ja suutele häntä minun

puolestani. -- Sinun rakas isäsi