Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1527.
Vihdoin olen minä sanonut sen sydämestäni! niin, minä olen varma, että
minä sanon sen sydämestäni, ja jos kohta särkyneestä sydämestä, ei
Jumala ylenkatso sitä.
"_Isä meidän, joka olet taivaissa, tapahtukoon sinun tahtosi eikä
minun_."
Minä luulin voivani kestää kaikkia paremmin, kuin epätietoa; mutta
minua ei yhtään aavistanut, minkä epätoivon tyhjyyden varmuus
tuottaisi.
Sitten tulivat nuot kauheat, kapinalliset ajatukset, että Jumala antoi
hänen kuolla yksinään! ja nyt johtui mieleeni kaikki, mitä he olivat
puhuneet minulle siitä, ett'ei saisi pitää epäjumalia, ja minua rupesi
pelottamaan, etten koskaan ollut todella rakastanut eikä palvellut
Jumalaa, vaan ainoastaan Bertrandia; ja tuosta tuli pitkä tyhjyyden ja
pimeyden aika, jonka lävitse ei mikään inhimillisen eikä jumalallisen
rakkauden valo eikä lohdutuksen äänet näyttäneet vähintäkään tunkevan.
Minä ajattelin, ettei Jumala koskaan vastaan-ottaisi minua, ennenkuin
minun kävi sanominen: "tapahtukoon sinun tahtosi", mutta sitä minä en
voinut sanoa.
Muistaakseni ensimäiset sanat, joilla mielestäni oli joku merkitys,
olivat muutamat T:ri Lutherin sanat eräässä saarnassa. Hän sanoi, että
oli helppo uskoa Jumalan anteeksi antavaan rakkauteen rauhan aikoina,
mutta kun kiusauksen hetkinä perkele ahdisti sielua kaikilla tulisilla
nuolillansa, hän oli itse huomannut oikein vaikeaksi pysyä siinä
totuudessa, jonka hän tiesi niin hyvin, ettei nimittäin Kristus ollut
mikään ankara tuomari eikä kova velkoja, vaan anteeksi antava
Vapahtaja, niin, rakkaus itse, puhdas, muuttumaton rakkaus.
Silloin minä rupesin ymmärtämään, että se oli _perkele_, se
häijyn-ilkinen, velkova, paha henki, jota minä sydämmeni pimeydessä
olin kuunnellut, että se oli hän, joka oli koettanut neuvoa minua,
etten saisi mennä Isäni luo, ennenkuin toin Hänelle aivan alamaisen
sydämen.
Ja nyt minä muistin sanat: "tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä
teette ja olette rasitetut;" ja yksinään huoneessani minä lankesin
polvilleni ja huudahdin: "oi laupias Vapahtaja, oi taivaallinen Isä,
minä en ole alamainen sinun tahdollesi; mutta minä olen väsynyt,
väsynyt ja kovasti rasitettu; ja minä tulen sinun luoksesi. Etkö sinä
tahdo ottaa minua semmoisena, kuin minä olen, ja opettaa minua
vähitellen sanomaan: 'tapahtukoon sinun tahtosi!' Ja Hän vastaan-otti
minut ja on vähitellen opettanut minulle sen. Kumminkin tänä iltana
voin minä sanoa niin. Huomenna ehkä vanha kapina palaa jälleen. Mutta
jos se palaa, menen minä taas taivaallisen Isämme luo ja sanon
uudestaan: 'ei alamainen vielä, mutta kovasti rasitettu! Isä, tartu
käteeni ja sano minulle: ala uudestaan!'"
Sillä keskellä kaikkia näitä onnellisia kotoja minä olin mielestäni
aivan liikanainen kaikille ja niin sanomattomasti yksin. Minä kaipasin
vanhoja luostareita, että saisin haudata itseni niihin kauas kaikista
ilon äänistä. Mutta, Jumala olkoon kiitetty, ne olivat suljetut
minulta; enkä minä huoli niistä enää.
T:ri Luther alkoi auttaa minua sillä, että hän näytti, kuinka perkele
oli pitänyt minua erinänsä Jumalasta.
Ja nyt on Jumala auttanut minua ja taas lähettänyt sydämeeni
kiitollisuuden ja rakkauden säteen.
Rutto on jälleen ollut Wittenbergissä. T:ri Lutherin koti on muutettu
sairashuoneeksi; sillä vaikka hänen Käthensä ja pikku Hannuksensa ovat
hyvin kalliit hänelle, ei hän tahtonut paeta vaaraa enemmän, kuin
viimeinkään, jolloin hän oli munkkina samassa luostarissa, joka nyt on
hänen kotinsa.
Ja mikä siunaus hänen voimalliset ja luottavaiset sanansa
saarnastuolista, kuolinvuoteella taikka murheen majoissa ovat olleet
meille kaikille.
Mutta etupäässä on Jumala kalliin äitini kautta puhunut sydämelleni ja
saattanut minut tuntemaan, että Hän todella tulee, poimii ja kuulee
meitä. Hän oli juuri kuoleman kielissä. Ja nyt hän on parantumallansa.
He sanovat, että vaara on ohitse. Enkä minä koskaan enää sano
sydämessäni: "minulle yksistänsä Jumala ei anna mitään kotia", enkä
minä sen vuoksi, että varon sydämeni kipua, kun siteet kerran
katkeavat, pelkää kiinnittämästä sydäntäni liiaksi niihin, jotka Jumala
on antanut minun rakastettavakseni. Minä otan vastaan ilon ja rakkauden
ja kaikki ne surut, joita ne tuottanevat, ja luotan kaikissa Jumalaan.
Kukaties Jumalalla on joku vähäinen rakkauden työ minuakin varten, joku
erityinen palvelus myöskin minua varten, että minua tarvitaan tässä
mailmassa, niin kauan kuin minä olen täällä. Sillä tänään tuli Justus
Jonas, jonka pieni poika on kuollut ruttoon, minun luokseni ja sanoi:
"Thekla, tee hyvin ja käy vaimoni luona. Hän sanoo, että sinä osaat
lohduttaa häntä, sillä sinä ymmärrät surun."
Tietysti minä menin. Minä en luule, että sanoin mitään, joka olisi
lohduttanut häntä. Minä en voinut tehdä juuri muuta kuin itkeä hänen
kanssaan, kun katselin noita vähäisiä, viattomia, rauhallisia,
hengettömiä kasvoja. Mutta kun lähdin hänen luotaan, sanoi hän, että
minä olin tehnyt hänelle hyvän työn, ja käski minun tulla uudestaan.
Näin kukaties Jumalalla on joku hurskas palvelus, jonka minä saan tehdä
Hänelle ja jota minä voin oppia ainoastaan sillä tavalla, kuin Hän on
opettanut minulle; ja kun kerran yhdymme, Bertrand ja minä, ja kuulemme
sen kalliin jumalallisen ja inhimillisen äänen, joka on johdattanut
meidät mailman lävitse, iloitsemme _yhdessä_ kaikista näistä katkerista
tuskista, joita olemme kärsineet ja tunteneet, ja lausumme kiitoksia
siitä ijankaikkisesti!