Ja sitten, kun pääsivät siihen osaan, jossa puhutaan kristillisestä
uskosta, kertoivat suloiset äänet Uskontunnustuksen saksaksi.
"Minä uskon Jumalaan Isään Kaikkivaltiaasen."
Ja Fritzin ääni kysyi leppeästi:
"Mitä se on?"
Vastaus: "Minä uskon, että Jumala on minun ynnä kaikkein muiden
luotuinsa kanssa luonut; antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät,
korvat ja kaikki muut jäsenet, tiedon, toivon ja ymmärryksen; ja nämät
kaikki vielä nyt voimassa pitää; antaa myös minulle runsaasti joka
päivä ravinnon ja verhon, kodon ja huoneet, puolison ja lapset, pellon,
karjan ja kaikki, mitä minä ruumiin ravinnoksi tarvitsen; vielä sitte
suojelee ja varjelee minua, kaikki myös vahingot ja vaarat minun
päältäni estää ja torjuu. Ja kaikki nämät Hän tekee ilman minun
ansiotani, omasta sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestänsä.
Joiden kaikkein edestä minun tulee Häntä kiittää, ylistää ja
kunnioittaa, kuulla ja palvella. Se on totinen tosi."
Taas:
"Minä uskon Jesukseen Kristukseen" j.n.e.
"Mitä se on?"
"Minä uskon, että Jesus Kristus, totinen Jumala, Isästä ennen
ijankaikkisuutta syntynyt, ja myös totinen ihminen, neitseestä
Maariasta syntynyt, on minun Herrani, joka minun kadotetun ja tuomitun
ihmisen lunasti ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan
alta vapahti ja päästi: ei kullalla eikä hopialla, vaan pyhällä ja
kalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että
minä Hänen omansa olisin, Hänen valtakunnassansa Hänen allansa eläisin,
ja Häntä ijankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa
palvelisin, niinkuin Hän on kuolleista nousnut ylös, elää ja hallitsee
ijankaikkisesti. Se on totinen tosi."
Ja taas:
"Minä uskon Pyhään Henkeen."
"Mitä se on?"
"Minä uskon ja tunnustan, ett'en minä omasta ymmärryksestäni ja
voimastani taida Jesukseen Kristukseen. minun Herraani uskoa eli Hänen
tykönsä tulla; vaan Pyhä Henki on minun siihen evankeliumin kautta
kutsunut, lahjoillansa valistanut, oikiassa uskossansa pitänyt,
pyhittänyt ja vahvistanut; niinkuin Hän koko kristikunnan mailmassa
kutsuu, kokoo, valaisee, pyhittää ja totisen ja oikean uskon kautta
Jesuksessa Kristuksessa varjelee; jossa seurakunnassa Hän minun ja
kaikkein muiden uskovaisten synnit joka päivä armollisesti anteeksi
antaa, ja sitte viimeisenä päivänä minun ja kaikki muut ihmiset
kuolleista herättää, ja niin minulle ja kaikille Kristin-uskovaisille
ijankaikkisen elämän antaa. Se on totinen tosi."
Ja taas, kun Herran Rukous tuli, lasten äänet alkoivat:
"Isä meidän, joka olet taivaissa."
"Mitä se on?"
"Tällä esipuheella tahtoo Jumala meitä vetää vahvasti uskomaan, että
Hän on meidän oikia Isämme, ja me Hänen rakkaat lapsensa, että me sitä
rohkiammasti vahvassa turvassa häntä rukoilisimme, niinkuin hyvät
lapset vanhemmiltansa tarpeitansa anovat."
Ja lopuksi:
"Amen, mitä se on?"
"Että minä totisesti uskon tänkaltaiset rukoukset olevan meidän
taivaalliselle Isällemme otolliset ja tulevan Häneltä kuulluksi; sillä
Hän on itse käskenyt meidän näin rukoilla ja luvannut meitä kuulla.
Amen, amen, se on: totisesti, totisesti, nämät pitää näin tapahtuman."
Ja kun kysyttiin:
"Kuka tämän sakramentin kelvollisesti nautitsee?"
Vastattiin hiljaisesti:
"Se on oikein mahdollinen ja kelvollinen, joka uskoo nämät sanat:
'teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntein anteeksi antamiseksi.'
Mutta joka ei usko niitä sanoja, vaan epäilee, se on mahdotoin ja
kelvotoin; sillä se sana: '_teidän edestänne_', vaatii aivan uskollista
sydäntä."
Kun kuuntelin näitä yksinkertaisia, eläviä sanoja, en minä
kummastellut, että T:ri Luther usein toistaa niitä itselleen taikka
oikeammin, niinkuin hän sanoo: "Jumalalle", vastamyrkkynä vihollisen
tulisiin nuoliin.
Ja niin lapselliset äänet kuolivat pois kirkon aamuisessa
hiljaisuudessa, ja kellokastarin varjo lankesi äänettömänä ruohoisille
kummuille taikka yksinkertaisille puuristeille, joitten alla kylän
kuolleet lepäävät; ja kun palasimme kotiin, oli pyökkipuun pitkä varjo
kallistunut kasteisen kylännurmikon poikki.
Sitten, ennen yhtätoista, alkoivat kirkonkellot soida, ja talonpojat
tulivat joukottain eri tahoilta metsästä. Me katselimme erinäisiä
parvia, kun he kirjavissa pyhä-vaatteissaan astuivat esiin
mustan-viheriän varjon syvyydestä, niitten parissa epäilemättä useita
Lutherin sukulaisia, jotka elävät tässä paikkakunnassa. Nyt jokainen
ovi kylässä lähetti lisäjoukkonsa, ja vähäinen kirkko täyttyi pian,
miehet ja naiset istuen vastakkain eri puolilla, ja vanhat yhdessä
koossa saarnastuolin ympäri. Fritzin aineena oli Evan mieli-lause:
"_niin on Jumala mailmaa rakastanut_." Yksinkertaisesti, semmoisilla
selityksillä, kuin he voivat ymmärtää, puhui hän heille Jumalan
rajattomasta rakkaudesta ja siitä äärettömästä hinnasta, jolla Hän
on lunastanut meidät, ja siitä rakkaudesta, luottamuksesta ja
kuuliaisuudesta, johon me olemme velkapäät hänelle, ja T:ri Lutherin
neuvon mukaan hän ei puhunut liian kauan, vaan "nimitti mustaa mustaksi
ja valkoista valkoiseksi", pysyen yhdessä ainoassa asiassa, jotta
kansan mennessään sopi sanoa: _siitä nyt saarnattiin_. Sillä, niinkuin
minä kuulin T:ri Lutherin sanovan, "me emme saa puhua yhteiselle
kansalle korkeista, vaikeista asioista taikka pimeillä sanoilla.
Kirkkoon tulee pieniä lapsia, palveluspiikoja, vanhoja miehiä ja
naisia, jotka eivät korkea-oppisesta esityksestä hyödy mitään. Sillä,
jos he jälestäpäin sanovat siitä: 'voi, hän lausui oivallisia asioita,
hän piti mainion saarnan!' ja kysytään: 'mistä?' he vastaavat: 'en minä
tiedä.' Muistakaamme, kuinka Herramme Kristus koetti saarnata
yksinkertaisesti. Viinitarhasta, lammaslaumasta, puista hän otti
vertauksensa, että kaikki kansa tuntisi ja ymmärtäisi."
Fritzin saarna jätti syvän rauhan sydämeeni. Hän ei puhunut
vanhurskaudesta ja lunastuksesta, vaan elävästä Jumalasta, joka
lunastaa ja vanhurskauttaa meidät. Suurempaa hyvää ei kukaan voi tehdä
kuin muistuttaa meille, mitä Jumala on tehnyt meidän tähtemme, ja
kuinka Hän todesti ja hellästi pitää huolta meistä.
Jälkeen päivällisen koottiin lapset hetkeksi kouluhuoneesen ja heiltä
kuulusteltiin saarnaa. Auringonlaskussa yhdyimme taas kaikki viettämään
lyhyttä jumalanpalvelusta kirkossa ja veisasimme iltavirsiä saksan
kielellä, jonka jälkeen pappi lausui Herran Siunauksen, ja vähäinen
seurakunta hajosi kukin kotiinsa.
Hiljaisella päivänpaisteellansa ja sillä valolla, jonka Fritzin
takaisintulo vuodatti hänen kotoonsa, tuntui tämä päivä minusta melkein
niinkuin päivä paratiisissa.
Jumala olkoon monin kerroin kiitetty T:ri Lutherista ja erittäin niistä
kahdesta suureta lahjasta, jotka, hänen kauttansa ovat annetut takaisin
meille -- ensiksi, että hän on päästänyt Jumalan sanan lähteen kuolleen
kielen jäisistä kahleista ja laskenut sen virtaamaan kautta maan,
kaikkialla muuttaen talven kevääksi, ja toiseksi, että hän on
puollustanut avion pyhyyttä ja sitä koti-elämää, jota se perustaa,
avaten luostarin-porttien hautakivet ja lähettäen kätketyn hurskauden
siunaamaan mailmaa tuhansissa tämmöisissä, nöyrissä, pyhissä,
kristillisissä kodoissa.