Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Elokuulla 1524.
Taudin hiljaiset kuukaudet ovat ohitse. Äidin-äitimme kuoli eilen. Kun
viimeisen kerran katselin niitä kasvoja, jotka olivat hymyilleet
minulle lapsuudesta asti, niitä käsiä, jotka tekivät niin monta pientä,
herttaista palvelusta minulle, joista ei nyt yhdestäkään voi
milloinkaan enää palkita häntä, mikä pyhä hellyys leviää jokaiseen
muistooni, kuinka jokainen hänen vaarinpitonsa tai itsekieltämyksensä
vähäinenkin työ halajaa mieleeni, minkä rakkauden minä näen hohtavan
niitten levottomien huolten takaa, jotka välisti tekivät hänet vähän
äreäksi, erittäin isälleni, vaikk'ei kertaakaan viime aikoina.
Muuttuneeko elämä koskaan aivan samanlaiseksi, kuin ennen? Voimmeko
koskaan unhottaa, että meidän tulee hellästi kärsiä semmoisia pikkuisia
vikoja, kuin hänen, jotka nyt näyttävät niin vähäpätöisiltä, taikka
semmoisella totisuudella, joka haihduttaisi joutavat surumme, ylistää
sitä rakkautta, joka kerran on vaikeneva meiltä, niinkuin hän nyt?
Hänen kuolemansa näyttää siirtävän meidät kaikki toiseen polvikuntaan!
Hän eli vanhan ajan keskellä uuden ajan täyteen aamuun; ja kokonainen
entisyyden aikakausi näyttää kuolevan hänen kanssaan. Mutta kun hän oli
nähnyt Bömiläisten lähettiläät ja tiesi, että Fritz ja Eva olivat
naimisissa, ei hän enää halannut olla täällä kauemmin. Hän oli elänyt,
niinkuin hän sanoi, kaksi aamukautta maan päällä, ja nyt hän kaipasi
taivaan päivän koittoa.
Eilen aamulla vielä yksi meistä! ja nyt yksi taivaan sotajoukosta!
Eilen tiesimme jokaisen hänen sydämensä ajatuksen, jokaisen seikan
hänen elämässään, mutta nyt hän on muutettu semmoiseen mailmaan, josta
emme tiedä niinkään paljon, kuin vanhimman patriarkan jokapäiväisestä
elämästä. Niinkuin T:ri Luther sanoo, lapsi äitinsä rinnalla ei käsitä
enemmän siitä elämästä, joka on hänen edessänsä, kuin me siitä
elämästä, joka on meidän edessämme kuoleman jälkeen. "Kuitenkin", hän
sanoo myöskin, "koska Jumala on luonut taivaan ja maan niin ihanaksi,
kuinka paljon ihanampi katoamaton mailma tuolla puolen lienee!"
Kaikki näyttää minusta aivan selvältä Ylösnousemisen jälkeen; mutta
_nyt_? missä tuo henki lienee, joka oli meille niin tuttu ja niin rakas
ja joka nyt on niin kokonaan meistä eroitettu?
T:ri Luther sanoi: "kristityn tulee lausua: minä tiedän, että minun
täytyy lähteä täältä; kun sieluni eroaa ruumiista, annetaan käsky
Jumalan kuninkaille ja korkeille ruhtinaille, jotka ovat nuot kalliit
enkelit, että he vastaan-ottavat minut ja johdattavat minut
turvallisesti kotiin. Pyhä Raamattu, hän kirjoittaa, ei opeta mitään
kiirastulesta, vaan kertoo meille, että hurskaitten henget nauttivat
mitä suloisinta rauhaa ja lepoa. Kuinka he elävät siellä, emme tosin
tiedä, eikä liioin missä he oleskelevat. Mutta sen tiedämme varmaan,
että he eivät ole missään surussa eikä tuskassa, vaan lepäävät Jumalan
armossa. Niinkuin he tässä elämässä olivat tottuneet hiljaisesti
nukkumaan Jumalan ja pyhien enkelien suojassa eivätkä pelänneet mitään
pahaa, vaikka perkeleet kyllä liikkuivat heidän ympärillänsä; niin he
tämän elämän jälkeen lepäävät Jumalan käsivarrella."
"_Paljon parempi on erota täältä ja olla Kristuksen kanssa_."
"_Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa_."
"_Ulkona ruumiista, ja kotona läsnä Herraa_."
Kaikki, mikä rauhoittaa ja lohduttaa meitä täältä menneitten suhteen,
riippuu siitä, mitä nuot sanat "_minun kanssani_" olivat heille, ja
mitä ne ovat meille. Missä ja kuinka he elävät, sitä tosin emme tiedä;
kenenkä kanssa, sen tiedämme. Mitä enemmän siis, oi meidän Vapahtajamme
ja heidän! me tiedämme Sinusta, sitä enemmän tiedämme heistäkin. Sinun
luonasi ei odotus-aika ennen Ylösnousemista suinkaan liene mikään
kylmä, kammottava eteishuone palatsiin. Missä Sinä olet, on valo,
rakkaus ja koti.
Vaikka T:ri Lutherin omat sanat ovat kalliit, mitä ne sentään
tämmöisessä tilaisuudessa ovat sen Jumalan sanan rinnalla, jonka hän on
ilmaisnut meille?
Äitiäni lohduttavat kuitenkin suuresti nämät T:ri Lutherin sanat:
"meidän Herramme ja Vapahtajamme sallikoon on meidän tavata toinen
toisemme riemussa tämän jälkeen. Sillä meidän uskomme on luja, emmekä
epäile, että me tapaamme toinen toisemme jälleen Kristuksen luona ennen
pitkää, matka tästä elämästä kotiin Kristuksen luo on Jumalan silmissä
lyhyempi, kuin jos matkustaa teidän tyköänne Mansfeldiin taikka te
matkustatte minun tyköäni Wittenbergistä Mansfeldiin. Tämä on totinen
tosi. Lyhyt unen hetki, ja kaikki on muuttunut."
Wittenbergissä Syyskuulla 1524.
Tämän kuukauden kuluessa on meidän usein ollut syy kiittää Jumalaa,
että rakastettu, heikko äidin-äitimme pääsi lepoon. Ajat näyttävät
kovin melskeisiltä. T:ri Luther on suuresti huolissaan niistä. Kappale
aikaa on täällä jo hoettu levottomasta mieli-alasta talonpojissa. Fritz
kirjoitti siitä meille Thüringin metsästä. Talonpojat ovat, niinkuin
hyvä vaaliruhtinaamme taannoin sanoi, kärsineet monta vääryyttä
herroiltansa; ja Fritz kertoo, että he aivan kummallisella tavalla
toivovat parempia aikoja T:ri Lutherin ja hänen sanojensa kautta. He
luulevat, että vapauden päivät ovat tulleet. Ja heidän on katkera ja
tukala oppia, että evankeliumi nyt, niinkuin ennen, tuottaa vapautta
sillä, että se antaa voimia kärsimiseen, eikä sillä, että se yht'äkkiä
kostaa vääryydet. Uskonvimmaisia on paitsi sitä ilmestynyt heidän
joukossaan. Zwickau'in profeetat ja Thomas Münzer (jonka suu tukittiin
viime vuonna Wittenbergissä, kun Luther palasi Wartburgista) ovat
luvanneet heille kaikki, mitä he todella odottivat Lutherilta. Kerran
vielä, he sanovat, lähettää Jumala innostettuja miehiä mailmaan
perustamaan uutta asiain järjestystä, ei enää opettamaan pyhiä, kuinka
tulee kumartaa, kärsiä ja olla pitkämielinen, vaan kuinka tulee
taistella ja kostaa vastustajille, ja hallita.
Lokakuulla 1524.
Voi, nyt ovat talonpojat täydessä kapinassa ja kuljeksivat kymmenin
tuhansin pitkin maata. Meteli alkoi Schwarzwaldissa, ja nyt se riehuu
kautta maan, kooten voimaa sitä myöten, kuin se edistyy, ja temmaten
kaikki mukaansa ainoastaan paljoutensa ja väkevän liikuntonsa
kautta. Kaupunki toisen perästä heittäyy, avaa porttinsa ja vannoo
noudattaaksensa heidän Kahtatoista Artikeliansa, jotka eivät itsessään,
niinkuin kerrotaan, olisi hullummat, kun niitä vaan paremmilla
keinoilla voimaan asetettaisiin. Ehtimiseen linnoja ahdistetaan ja
kukistetaan. Ulrich kirjoittaa tulisella vihalla, kuinka jalosukuisia
miehiä ja naisia on kauhealla tavalla surmattu, ja kuinka luostareita
ryöstetään. Fritz sen sijaan kirjoittaa ja käskee meidän muistaa niitä
moninaisia, lain nimessä kauan tehtyjä vääryyksiä, jotka ovat
tuottaneet tämän rajun ja laittoman koston hetken.
Vaikka T:ri Luther sekä syntynsä että oman jalon luontonsa puolesta,
joka heti kun vääryyttä harjoitetaan, kovasti suosii talonpoikia,
samalla kuin hän profeetan suoruudella moittii aatelisia heidän
kiskomisestaan ja tyranniudestaan, vaatii hän kuitenkin vakavasti, että
kapina miekalla kukistetaan. Hän sanoo, että se on välttämätöntä,
vaikka vaan senkin vuoksi, että voisi vapauttaa rehellisiä ja
hyvän-aikeisia talonpoikia niitten kunnianhimoisten ja hurjapäisten
miesten hirmuvallasta, jotka nyt kuoleman uhalla pakoittavat heitä
yhtymään heidän lippuunsa. Vaikka kaikenlainen ankaruus surettaa hänen
sydäntänsä, neuvoo hän ankarimpia keinoja, koska ne ovat lempeimmät.
Useita kertoja on hänen ja muitten Wittenbergin tohtorein onnistunut
muutamilla tyvenillä ja totisilla sanoilla rauhoittaa ja hajottaa
kapinallisia talonpoikaisjoukkoja, jotka olivat kokoontuneet moniin
tuhansiin asti. Mutta nämät ajat ovat todella katkerat hänelle.
Talonpojat, joita hän säälii, ja, koska hän säälii, nuhtelee, huutavat,
että hän on pettänyt heidät, ja uhkaavat hänen henkeänsä. Vanhan uskon
papit ja ruhtinaat väittävät, että kaikki nämät häiriöt ja ryöstöt ovat
vaan luonnollinen seuraus hänen väärästä opistaan. Mutta näitten
välillä astuu hän horjumatta eteenpäin, puhuen vilpittömiä sanoja
kaikille. Vaan samassa määrässä, kuin kauheita kertomuksia
kidutuksesta, murhasta ja julmista rosvontöistä tulee meille, näyttää
hän joutuvan siihen vakuutukseen, että lempeys ja ankaruus ovat samalla
puolella. Ja nyt hänen, jonka matka Saksan lävitse tuskin kolme vuotta
sitten oli triumfiretki, täytyy salaisesti kulkea paikasta paikkaan
rauhan toimissa, vieläpä pelätä, että kansa surmaa hänet, jos hän
tunnetaan!
Sydäntäni särkee näitten talonpoikien puolesta. He eivät ole niitä
Farisealaisia, jotka "_eivät olleet sokeat_", vaan ainoastaan liian
hyvin ymmärsivät, mitä he tekivät. He ovat tuo "suuri joukko", yhteinen
kansa, joka, niinkuin ennen, ilolla kuuli rakkauden ja totuuden äänen;
joitten puolesta Hän kuollessaan rukoili: "he eivät tiedä, mitä
tekevät."
Toukokuulla 1525.
Tulva on peräytynyt. Keisarikunnan armeija on liikkeellä Truchfels'in
johdolla. Hessin Filip on rauhoittanut omat aluskuntansa ja nyt tullut
Sachsiin kapinaa täällä kukistamaan. Meidän oma, lempeä ja armollinen
vaaliruhtinaamme, joka aivan vastenmielisesti veti miekkansa, on, niin
kerrotaan, kuolemallansa. Mailma on muutoksia täynnä!
Tällä välin on meidän pikkuisessa Wittenbergin mailmassa muutoksia
tulossa. Näyttää siltä, kuin T:ri Luther nyt, kun hän on saanut paikan
toisille kahdeksalle nunnalle ja koettanut myöskin hankkia jotakin
kotoa Katarina von Boralle, rupeisi avioliittoon hänen kanssaan.
Muutamia kuukausia sitten yritti hän naittamaan häntä Orlamund'in
pastorille Glatz'ille, mutta Katarina ei suostunut. Ja nyt näyttää
varmalta, että yksinäinen Augustinin-luostari muuttuu kodiksi, ja että
Katarina tekee sen siksi.
Gottfried ja minä emme voi kylliksi riemuita. Tässä riidan ja
rauhattomuuden mailmassa tuntuu niin tarpeelliselta, että tuolla
hartaalla, totisella sydämellä on joku paikka, jossa se saa levätä,
joku sydän, joka ymmärtää hänet ja on hänelle uskollinen, vaikka kaikki
muut kävisivät vieraiksi, niinkuin aivan monet jo ovat käyneet. Ja
tämmöinen on toivoaksemme Katarina von Bora hänelle oleva.
Hän on malttavainen ja täynnä luonnollista arvokkaisuutta, joka hyvin
sopii sen miehen vaimolle, jonka Jumala on kutsunut niin monella
tavalla johdattamaan ihmisten sydämiä. Hänen itsenäisyytensä estää
häntä vaipumasta toisen lujan luonteen pelkäksi kuvastimeksi; hänen
hilpeytensä ja naisellinen älynsä vahvistavat, luullaksemme, T:ri
Lutheria monena vaikeana hetkenä, jommoisia kaikkien niitten, jotka
kantavat maallisia kruunuja, minkälaisia tahansa, epäilemättä täytyy
kokea.
Joulukuulla 1525.
Tämä vuosi on todella ollut muutosten vuosi. Talonpoikaiskapina on
kukistettu. Frankenhausin luona saatiin viimeinen suuri voitto. Thomas
Münzer kaatui, ja hänen harjaantumattomat joukkonsa pakenivat
toivottomassa epäjärjestyksessä. Kapina on, niinkuin Gottfried sanoo,
paha kyllä, kukistettu sillä tapaa, kuin ihmiset aivan tavallisesti
kukistavat vihollisiansa, kun kerran saavat heidät käsiinsä: he tekevät
rangaistuksen vielä suuremmaksi rikokseksi ja kokoovat aineita
vastaiseen kapinaan ja kostoon.
Hyvä ja viisas vaaliruhtinas Fredrik kuoli juuri ennen voittoa. Se on
ehkä hyvä, ettei hän elänyt ja nähnyt sitä kauheata kostoa, jota on
harjoitettu; tiet reunustettuina hirsipuilla, kidutus palkittu
kidutuksella, loukkaukset julmalla pilkalla. Köyhä, petetty kansa,
semmenkin talonpojat, itkivät hyvää vaaliruhtinasta ja sanoivat: "voi,
Jumala armahtakoon meitä! Meiltä on isä mennyt!" Hänen oli tapa puhella
lempeästi heidän lastensa kanssa kedolla, ja hän oli aina valmis
kallistamaan korvaansa jokaiseen kärsityn vääryyden kertomukseen. Hän
kuoli nöyrästi, niinkuin kristitty; hän haudattiin kuninkaallisesti,
niinkuin ruhtinas.
Vähäistä ennen kuin hän kuoli, tuli hänen hovisaarnaajansa Spalatin
tervehtimään häntä. Vaaliruhtinas ojensi hänelle kättänsä ja sanoi: "te
teette hyvin, kun tulette luokseni. Meidän on käsky etsiä sairaita."
Ei veli eikä kukaan läheinen sukulainen ollut hänen tykönänsä, kun hän
kuoli. Kaikki urhoolliset miehet tarvittiin sodassa näihin myrskyisiin
aikoihin. Ei hän sentään ollut hylättynä. Lapsettomalle, yksinäiselle
kärsijälle olivat uskolliset palveliat niinkuin perhe.
"Voi, rakkaat lapset", hän lausui: "minulla on kovat tuskat!"
Silloin Joachim Sack, yksi hänen palveliansa, Schlesialainen, sanoi:
"Kaikkein armollisin herra, te tulette, Jumala suo, pian paremmaksi."
Kohta sen jälkeen lausui kuoleva ruhtinas:
"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä."
Ja Sack vastasi:
"Armollinen herra kaikkivaltias Jumala lähettää teille kaikki nämät
Isän rakkaudesta ja teidän hyväksenne."
Silloin ruhtinas toisti hiljalleen latinaksi Job'in sanat: "Herra antoi
ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty."
Ja taas hän sanoi:
"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä."
Ja uskollinen Joachim lohdutti häntä uudestaan: "Armollinen herrani,
kaikkivaltias Jumala lähettää nämät kaikki teidän vaaliruhtinaalliselle
korkeudellenne suurimmasta rakkaudesta."
Ruhtinas pani kätensä ristiin ja sanoi:
"_Tämän puolesta minä lujasti luotan hyvään Jumalaani_!" ja lisäsi:
"auta minua, auta minua, oi Jumalani!"
Ja Herran Ehtoollista, sekä leipää että viinaa, vastaan-otettuaan,
kutsui hän palveliansa ympärilleen ja lausui:
"Rakkaat lapset, minä rukoilen teitä, että mitä hyvänsä minä olen
tehnyt väärin teille sanalla tai työllä, te annatte minulle Jumalan
tähden anteeksi ja pyydätte muita tekemään samoin. Sillä me ruhtinaat
teemme usein väärin alhaisille, joka ei saisi tapahtua."
Kun hän puhui näin, ei kukaan läsnä-olevista voinut pidättää
kyyneliänsä, ja kun hän näki sen, hän sanoi:
"Rakkaat lapset, älkäät itkekö minun tähteni. Minun aikani ei ole pitkä
enää. Mutta muistakaat minua ja rukoilkaat Jumalaa minun puolestani."
Spalatin oli kopioinnut muutamia raamatun lauseita vaaliruhtinaalle,
joka nyt pani silmälasit päähänsä ja luki niitä itsekseen. Hän
kunnioitti suuresti Lutheria, jota hän ei ollut koskaan puhutellut,
vaikka muutoin suurella ystävyydellä puollustanut, ja lähetti noutamaan
häntä. Mutta turhaan. Luther oli Harzin vuoristossa talonpoikien
kapinaa hillitsemässä. Heidän yhteentulonsa on lykätty toiseen
mailmaan, jossa kaikki maalliset eroitukset ovat unhotetut, mutta
vähimmät kristilliset hyvät työt muistetaan.
Näin "hän lähti täältä, niinkuin rauhan lapsi", kuten joku arveli, "ja
lepää rauhassa Jumalan ainoan Pojan korkean ja täydellisen ansion
kautta", johon hän testamentissään tunnusti "panevansa kaikki
toivonsa."
Se oli juhlallinen päivä Wittenbergille, kun hän laskettiin hautaansa
Linnankirkkoon, jota hän aikanansa oli niin runsaasti relikeillä
varustanut. Hänen ruumistansa, joka lepää sen alla, katsomme nyt sen
pyhimmäksi relikiksi.
Ritarit ja porvarit menivät vastaan-ottamaan arkkua kaupungin portilla;
kahdeksan aatelismiestä kantoi sitä, ja lukuisa joukko surevia seurasi
sitä ääneti pitkin katuja. Moni veisasi haudalla vanhat latinaiset
virret: "_In media vitae_" ja "_Si bona suscipimus_" ja myöskin
saksalaisia: Aus tiefer Noth schrie icb zu Dir (Sua, Herra,
syvyydestäni Mä vaivoissani huudan) ja
"In Fried und Freud fahr ich dahin"
(Mä riemuin rauhass' ehdin pois).
Se raha, jolla ennen olisi ostettu messuja hänen sielullensa, jaettiin
nyt köyhille. Ja T:ri Luther piti saarnan tämän lupauksen johdosta:
"jotka ovat nukkuneet Jesuksessa, on Jumala kanssansa ottava", joka
totisesti tekee, ettei tarvitse rukoilla niille lepoa, jotka niin
nukkuvat.
Greeta kysyi minulta illalla, mitä tämä virsi tarkoitti:
Mä riemuin rauhass' ehdin pois.
Minä vastasin hänelle, että se oli ruhtinaan sielu, joka näin erosi
täältä.
"Saattoväki oli niin musta ja surullinen", hän jatkoi, "ei sanat
lainkaan sopineet siihen."
"Se saattoväki meni haudalle", sanoi Thekla, joka oli meillä. "Toinen
saattoväki, jota emme voineet nähdä, lähti taivaasen. Kiiltävissä,
valkoisissa vaatteissa pyhät enkelit kantoivat autuaan sielun taivaasen
ja lauloivat matkalla tämänkaltaisia virsiä, sillä välin kuin me täällä
alhaalla itkimme."
"Minä tahtoisin mielelläni nähdä pyhien enkelien saattokunnan, täti
Thekla", sanoi Greeta. "Äiti kertoo, ettei hyvällä vaaliruhtinaalla
ollut mitään pieniä lapsia, jotka rakastivat häntä, eikä ketään,
joka puhutteli häntä koskaan hellemmällä nimellä, kuin 'teidän
ruhtinaallinen korkeutenne', kun hän kuoli. Mutta tuolla puolen hautaa
hänen ei tarvitse olla yksinään, vai kuinka? Pyhät enkelit puhuttelevat
häntä kyllä hellillä nimillä, eikö puhuttele?"
"Ainakin Herra Jesus puhuttelee", minä sanoin. "Hän nimittää
lampaitansa nimeltä."
Tämä lohdutti Greetaa vaaliruhtinaan puolesta.
Vähä aika tuon surupäivän jälkeen tuli ilon päivä perheellemme ja koko
ystäväkunnalle Wittenbergissä. T:ri Luther ja Katarina von Bora
vihittiin hiljaisuudessa Heinäkuun 23 päivänä.
Muutamia päiviä jälestäpäin vietettiin tuliaisia, kun morsian
saatettiin kotiin Augustinin-luostariin, jonka hyvä vaaliruhtinas Johan
Fredrik on antanut Lutherille lahjaksi ynnä kaksitoista oluenpanosta
vuosittain. Kunnollinen vanha Johan Luther ja hänen vaimonsa ja
Lutherin hurskas äiti tuli Mansfeldista pitoihin, ja suuri juhlapäivä
se oli kaikille.
Ja nyt on jo kuusi kuukautta tämä "suuri asia, yhdistys ja keskuus
miehen ja vaimon välillä", joksi Luther sitä sanoi, pyhittänyt
luostaria kodiksi, samalla kuin uskon rukous ja Hänen läsnä-olonsa,
jonka vaan usko näkee, on vihkinyt kodin rakkauden ja rauhan
pyhyydeksi.
Paljon kalliita asioita on T:ri Luther sanonut avioliitosta. Jumala,
hän sanoo, on asettanut avioliiton esikuvia kaikkialle koko luotuun
mailmaan. Jokainen luontokappale etsii täydellisyyttään toiseen
yhdistymällä. Itse taivas ja maa kuvaavat sitä meille, sillä eikö
taivas syleile viheriää maata niinkuin morsiantansa? "Kallis,
oivallinen, jalo", hän sanoo, "on tämä Pyhän Hengen sana: 'aviomiehen
sydän luottaa vaimoon.'"
Hän sanoo myöskin, että hän niin kunnioittaa aviosäätyä, että,
ennenkuin hän aikoi naida Katarinansa, hän oli päättänyt, jos hän äkkiä
joutuisi kuolinvuoteellensa, vihittää itsensä, ennenkuin hän kuoli, ja
antaa tytölle kaksi hopea-pikaria hää- ja jäähyväislahjaksi. Ja tuonoin
hän lausui yhdelle, joka hankki naimisiin: "rakas ystävä, tee sinä,
niinkuin minä, kun kosin Kätheäni. Minä rukoilin Herraa Jumalaa
kaikesta sydämestäni. Hyvä vaimo on kumppani elinkaudeksi ja miehensä
lohdutus ja ilo, ja kun hurskas mies ja vaimo uskollisesti rakastavat
toisiansa, on perkeleellä varsin vähän voimaa heitä vahingoittaa."
"Kaikki ihmiset", hän lausui, "uskovat ja ymmärtävät, että avioliitto
on avioliitto, käsi käsi, rikkaus rikkaus; mutta että avioliitto on
Jumalalta, ja säätty ja käsketty Jumalalta; että käsi on tehty
Jumalalta, että omaisuus ja kaikki, mitä meillä on ja mitä me olemme,
on annettu Jumalalta, sekä että se, koska se on hänen tekonsa, on
käytettävä hänen ylistyksekseen, sitä ei juuri moni usko. Ja hyvää
vaimoa", hän sanoi, "tulee rakastaa ja kunnioittaa, ensiksi, koska hän
on Jumalan lahja ja annin; toiseksi, koska Jumala on varustanut naiset
jaloilla ja suurilla avuilla, jotka, kun he ovat siveät, uskolliset ja
jumaliset, paljon voittavat heidän vähäiset vikansa ja heikkoutensa."
Wittenbergissä, Joulukuulla 1525.
Taas on vuosi melkein mennyt -- vuorottain myrskyjä ja päivänpaisteita!
Se suru, jota pelkäsimme meidän Thekla raukkamme puolesta, on kuin
onkin viimein tullut. Bertrand de Créqui on kuollut! Hän kuoli
vankeudessa yksinään omantunnon tähden, mutta rauhassa Jumalan kanssa.
Eräs vieras Flanderista toi Theklalle pari jäähyväissanaa, jotka
Bertrand omalla kädellään oli kirjoittanut, ja näki hänet sitten
kuolleena, ettei Theklan ole syytä epäillä enää. Hän näyttää liikkuvan
niinkuin unessa käviä, toimittaen kaikkea jokapäiväisen elämän
askareita niinkuin ennen, vaikka nukkuvalla sielulla. Me pelkäämme,
mikä tästä lopuksi tulee. Jumala auttakoon häntä! Hän on nyt lähtenyt
jouluksi Evan ja Fritzin luo.
Surkea eripuraisuus on syntynyt evankelisten kristittyjen joukossa.
T:ri Luther on hyvin suutuksissaan muutamista Carlstadtin ja
Schweitziläis-veljien opeista pyhistä sakramenteistä ja sanoo, että he
tahtovat olla viisaammat, kun mitä on kirjoitettu. Me suremme näitä
asioita kuitenkin kuin Atlantimme on naimisissa Schweitziläisen kanssa,
eikä T:ri Luther tunnusta heitä veljiksi. Atlantis rukka on kovasti
huolissaan ja kirjoittaa olevansa varma, ettei hänen puolisonsa tahdo
millään lailla halventaa Herran Ehtoollista, ja että he todesti
uskovat, jotta Vapahtaja on läsnä Ehtoollisessa, niinkuin mekin. Mutta
T:ri Luther on hyvin ankara tässä kohden. Hän pelkää, että siitä
jälleen syntyy hämmingeitä ja erhe-ajatuksia, jommoiset aikaansaivat
talonpoikais-sodan kauhut. Kuitenkin on hän itse aivan suruissaan tästä
ja arvelee usein, että ajat ovat niin pahat, että mailman loppu varmaan
pian on edessä.
Kesken kaikkia näitä murheita iloitsemme me, jotka rakastamme häntä,
että hänellä on rauhallinen koti Augustinin-luostarissa, jossa "herra
Käthe", joksi hän nimittää vaimoansa, ja hänen pikku poikansa Hannus
vallitsevat, ja jossa rakkaat, pyhät enkelit, niinkuin T:ri Luther
sanoo, kaitsevat lapsen kehtoa.
Se oli juhla koko Wittenbergille, kun pikku Hannus Luther syntyi.
Lutherin asunto on niinkuin Wittenbergin ja koko maan pyhä liesi.
Siellä hän talvipuhteilla ottaa vastaan ystäviänsä tuossa hupaisessa,
suurella akkunalla varustetussa huoneessa, ja välisti he laulavat
moni-äänisiä, iloisia lauluja taikka jumalisia virsiä luutun tai harpun
säestykseksi, jommoista soittoa, T:ri Luther on varma siitä, kuningas
David kummastelisi ja ihastelisi, jos hän voisi nousta haudastansa,
"koska ei suinkaan ollut mitään niin hyvää hänen aikoinansa."
"Perkele", hän arvelee, "pakenee aina soittoa, erittäinkin jumalista
soittoa, koska hän on epätoivon henki eikä siedä iloa ja riemua."
Ja kesäpäivinä hän istuu perunapuun alla puutarhassaan, sillä välin
kuin Käthe työskentelee hänen vieressään; taikka hän kylvää siemeniä ja
kaivaa suihkulähdettä; taikka puhuu hänelle ja ystävillensä niistä
kauneuden ihmeistä, joita Jumala on tehnyt halvimmissa kukissa, taikka
siitä Ylösnousemisen kuvasta, jonka Hän antaa meille jokaisessa
hienossa oksassa, joka keväällä puhkee talven kuivista, ruskeista
varsista.
Yhä enemmän me huomaamme, minkä hyvän vaimon Jumala on antanut hänelle
Katarina von Borassa. Hän on niin iloinen, vakava ja toimelias, ja hän
rakastaa Lutheria niin paljon. Hän hoitaa jo kaikkia raha-asioita, ja
tämä on välttämättömän tarpeellista, jollei Lutherin huone kokonaan
häviä; sillä T:ri Luther antaisi mielellään kaikki, myöskin vaatteensa
ja huonekalunsa, jokaiselle tarvitsevalle, eikä hän tahdo ottaa mitään
maksua kirjoistaan eikä siitä, että hän opettaa ylioppilaita.
Katarina on paitsi sitä kumppani hänelle eikä ainoastaan kuuntelia.
Tätä T:ri Luther rakastaa, vaikka hän kuinka paljon tahansa nauraisi
hänen puheliaisuuttansa, jossa hän "omalla alallaan voittaa
Cicero'nkin", ja pilkallisesti kertoo, kuinka, kun he ensin olivat
menneet naimisiin, Katarinan, joka ei tietänyt mitään sanoa, mutta
kuitenkin tahtoi "ylläpitää keskustelua", oli tapa kysyä, kun hän istui
työtä tehden Lutherin vieressä: "Herra tohtori, eikö Preussin
ylikamariherra ole markkreivin veli?" toivoen, ettei semmoinen ylhäinen
puhe olisi liian alhaista hänelle! Tosin T:ri Luther sanoo, että jos
hän tahtoisi etsiä kuuliaista vaimoa, täytyisi hänen veistää semmoinen
kivestä. Mutta meidän uskomme on, että harvoin löytyy onnellisempaa
kotoa, kuin T:ri Lutherin; ja jos joskus Katarina huomaa, että suru on
valloittanut hänet liian paljon, ettei hän voi mitään auttaa, pistäyy
hän salaisesti ulos ja käskee Justus Jonaksen ja muutamien muitten
ystävien tulla tohtoria huvittamaan. Usein Katarina myöskin muistuttaa
häntä niistä kirjeistä, joita hänen tulee kirjoittaa; ja T:ri Luther
tahtoo, että hän istuu hänen vieressään, kun hän kirjoittaa, joka
kylläksi osoittaa, että Katarina voi olla, kun tarvitaan, vaikka kuinka
Tohtori laskisi leikkiä hänen "pitkistä saarnoistaan, joita hän ei
suinkaan olisi pitänyt, jos hän, niinkuin muut papit, olisi ollut niin
varovainen, että hän olisi alkanut Herran Rukouksella!"
Kristillinen aviosääty, niinkuin hän sanoo, "on nöyrä ja
hurskas elämä;" ja hyvä se todella on meidän saksalaiselle
uskonpuhdistuksellemme, ettei sen maallinen keskus ole mikään
valta-istuin eikä eremitin luola, vaan yksinkertainen, kristitty
koti.
Gersdorfin pappilassa, Kesäkuulla 1527.
Minä olen vieraisilla Evan luona, sillä välin kuin T:ri Lutherin
pyynnöstä matkustaa ympäri Sachsissa, jossa hän tarkastaa kouluja T:ri
Filip Melancthonin ja useitten muitten oppineitten miesten kanssa.
T:ri Luther on päättänyt parantaa lasten kasvatusta ja tahtoisi
lujasti, että muutamat lakkautettujen luostarien tulot määrättäisiin
tähän tarkoitukseen, ennenkuin aateliset ja ruhtinaat ovat jättäneet
kaikki tyyni omiin tarpeisinsa.
Tuntuu siltä, kuin olisin nuori uudestaan, kun nyt vakavalla
keski-ijälläni saan olla täällä yhdessä Evan kanssa, eikä kuitenkaan
yksinään. Sillä nuoruuteni koulu on todella saman katon alla, kuin
minä. _Täti Agnes_ on Fritzin perheen-väkeä! Kun luostarit
hävitettiin ja nunnat hajotettiin, joka tapahtui julmassa
talonpoikais-sodassa, karkoitettiin hän Nimptschenistä, ja vietettyään
muutamia viikkoja äitimme tykönä Wittenbergissä pakeni hän viimein Evan
ja Fritzin luo.
Mutta Evan vähäiset kaksoiset, Heinz ja Agnes, säilyttävät varmaan
vastedes peräti toisenlaisen kuvan täti Agnesista, kuin se tyly, jäykkä
muoto ja karkea ääni, joka tavallisesti vaivasi minun unelmiani
jumalisesta elämästä ja saatti minut pelkäämään taivasta, jonka
asukkaita täti Agnes sanottiin edustavan.
Kukaties valkoiset hiukset liennyttävät korkeata, vaikka ryppyistä
otsaa; mutta niissä vakavissa silmissä, jotka minä muistan, ei suinkaan
ilmestynyt tämä lempeä katse eikä äänessä tämä hellä sävel. Kajahtaako
hänestä näin niitten pikkuisten ääni, joita hän niin suuresti rakastaa,
ja heijastuuko hänestä heidän silmiensä päivänpaiste? Ei; paljoa
parempi asia, minä tiedän sen, sillä Eva kertoi minulle. Se on
semmoisen sydämen hymy ja sointi, jonka usko Vapahtajaan on muuttanut
lapsen sydämen kaltaiseksi. Se on Farisealaisen rauha, joka on saanut
publikanin siunauksen sillä, että hän on nöyrästi asettunut publikanin
rinnalle.
Minä tunnustan kuitenkin, ettei täti Agnesin läsnä-olo, luullakseni,
juuri paranna järjestystä Evan perheessä. Hän ei havaitse aivan äkkiä
mitään perisynnin jälkiä Evan lapsissa, kun minä päinvastoin
kummastelen, kuinka niin hyvä ja erinomainen ihminen, kuin Eva, on
saanut lapsia, jotka ovat niin paljon muitten ihmisten -- vieläpä
minunkin lasten kaltaisia. Olisi odottanut, että hänen lapsensa
olisivat olleet jonkunlaisia puoli-enkeleitä, jotka luonnostaan
taipuisivat kaikenlaiseen hyvään eikä koskaan tekisi väärin, paitsi
huomaamatta ja hiljaisella ja siivolla tavalla. Sen sijaan täytyy minun
sanoa, että usein kuulen vähäisiä kapinan huutoja Evan lastenkamarista,
erittäin kun heitä pestään, jotenkin niinkuin meillä; enkä minä luule,
että Fritzimmekään osoitti suurempaa iloa tehdystä pahasta ja kovempaa
itsepäisyyttä, kuin Evan pikku punaposkinen Heinz.
Eräänä aamuna, kun oli ollut tavattoman pitkä riita Heinzin ja hänen
äitinsä välillä sentähden, että pikku Agnesia oli jollain lailla
sorrettu, sanoin minä täti Agnesille:
"Aatteleppas vaan, että jos Eva olisi pysynyt kutsumuksessansa, hän
olisi saavuttanut Theologia Teutsch'in täyden perikuvan ja päässyt
joksikin Elisabetiksi taikka paljon paremmaksi!"
Täti Agnes katsoi pikaisesti ylös:
"Tarkoitatko sinä, ettei hän ole parempi nyt! Sinä luulet, että jos
päiväkaudet jouten mietiskelee, se on naiselle kristillisempi työ, kuin
kasvattaa näitä pikkuisia Jumalaa varten ja auttaa heitä, kun
taistelevat ensimäisiä taisteloitansa perkelettä vastaan!"
"Kukaties ei, täti Agnes", minä sanoin, "mutta minä en, näetkö, tiedä
mitään luostarin sisäpuolesta."
"_Minä tiedän_", vastasi täti Agnes pontevasti, "ja myöskin nunnan
sydämen sisäpuolen. Ja minä tiedän, miksi viheliäiseksi kappaleeksi me
teemme sen, kun koetamme ottaa kasvatuksemme taivaallisen Isämme
käsistä omiin käsiimme. Luuletko sinä", hän jatkoi, "ettei Eva oppinut
enemmän niinä pitkinä öinä, jolloin hän valvoi kipeän lapsensa
vieressä, kuin hän olisi oppinut tuhansissa vapaa-ehtoisissa
valvonnoissa jonkun alttarin edessä? Ja kun Eva tänä iltana on
polvillaan Heinzin kanssa, niinkuin hän on, ja opettaa häntä
rukoilemaan: 'hyvä Jumala, anna pikku Heinzille anteeksi, että hän on
ollut pahankurinen poika tänä päivänä', ja laskee hänet hänen
päänalaisellensa, valvoo, siksi kuin hän nukkuu, ja pyytää Jumalaa
siunaamaan ja kasvattamaan tätä uppiniskaista pikkuista, ja sitten anoo
anteeksi itse puolestaan, etkö sinä luule, että hän oppii enemmän, mitä
'anteeksi-antaminen' ja 'Isä meidän' on, kuin jos hän vuosikauden
lukisi Theologia Teutsch'iä?"
Minä hymyilin ja sanoin: "rakas täti Agnes, jos Fritz tahtoo kuulla
Evan kiitosta hyvin soitettavan, panen minä hänet kysymään sinulta,
eikö se olisi ollut korkeampi kutsumus Evalle, että hän olisi pysynyt
nunnana!"
"Voi! lapseni", sanoi täti Agnes puoleksi vanhalla ankaruudellaan ja
puoleksi uudella hellyydellään, "jos sinä olisit oppinut mitä minä
noilta huulilta ja tässä huoneessa, et sinä sallisi sanaakaan
kumpaakaan vastaan, ei leikilläkään."
Totta puhuen ei täti Agnes itsekään voi panna suurempaa arvoa tähän
rakkaasen kotiin, kuin minä. Se on avoinna jokaiselle talonpojalle,
jolla on joka suru taikka vääryys kerrottavana, mutta on samalla
yhteydessä linnan kanssa; se on yhteydessä molempien kanssa, ei
minkäänlaisten sääty-etujen kautta, vaan sen vuoksi, että niin
talonpojat kuin aatelisetkin ovat yhtä tervetulleet täällä; he ovat
täällä vaan miehiä ja naisia, veljiä ja sisaria Kristuksessa.
Silloin tällöin käymme linnassa, jossa korkea sisaremme Chriemhild
vallitsee. Mutta minun luontoni on aina vetänyt minua porvarillisiin,
ja pappila sopii paremmin kuin linna. Paitsi sitä minä en voi mitään
siihen, että vähän pelkään rouva Hermentrudia, varsinkin silloin, kuin
molemmat poikani ovat muassani, sillä he ovat hyvin taipuvaiset
porvarilliseen vapauteen käytöksessään. Linnan huonekalut ja
sisuslaitokset ovat miespolvea vanhemmat, kuin meidän omat
Wittenbergissä, enkä minä ensinkään saa poikia käsittämään Gersdorfin
sukuperän majesteetillisyyttä taikka että ne ihmiset, jotka asuvat
katujen varrella, välttämättömästi ovat huonommat, kuin ne, jotka
elävät muista eroitettuina vuorilinnoissa. Minun täytyy turvata
raamatun käskyyn: "kunnioita harmaita hiuksia", että saisin heitä
soveliaalla tavalla kunnioittamaan rouva Hermentrudia.
Pikku Fritz tahtoo tietää, mistä Gersdorfin esi-isät ovat mainiot.
"Opistansako?" hän kysyi.
Sitä minä en uskonut, koska vasta tämä sukupolvi oppi lukemaan, vieläpä
hieman epäillään, että vanhalla ritarilla on tukevat syyt, miksi hän
mieluisammin kuulee Ulrichin lukevan, kuin itse lukee.
"Urhoollisuudestansako?"
"Kaiketi, Gersdorfit ovat aina olleet urhoollisia."
"Ketä vastaan he siis taistelivat?"
"Risti-retkien aikoina, luullakseni, uskottomia vastaan."
"Entä jälestäpäin?"
Minä en tietänyt varmaan, mutta katsellen Bernsteinien hävinnyttä
linnaa ja läheistä kukkulaa, varoin minä, että se oli naapureita
vastaan.
Ja niin näytti monen ristikysymyksen perästä Gersdorfin perheen etevyys
supistuvan siihen, että he olivat olleet Gersdorfeja ja eläneet
Gersdorfissa monta sataa vuotta.
Nyt tahtoi Fritz tietää, millä lailla hänen serkkunsa, nykyisen
sukupolven Gersdorfit, aikoivat kunnostaa itseänsä. Tähänkin
kysymykseen minun oli vaikea vastata, niinkuin, tietääkseni, usein on
Chriemhildin laita. Heidän ei käy millään lailla kauppamiehiksi
rupeaminen; ja kun nyt evankelisessa kirkossa nuot suuret luostarit
ovat lakkautetut ja muutamat hippakunnat muutetaan maallisiksi, lienee
se tuskin Gersdorfien arvon mukaista, että he yrittäisivät papiksi.
Vanhin saa linnan. Yksi heistä harjoittaa kenties lakitiedettä. Muille
ei näytä mikään muu olevan tarjona, kuin tuo laiska, orjamainen paagin
ja sotaseuralaisen virka jossakin suurempien aatelisten linnassa.
Jos entisyys on ritarien perintö, näyttää minusta paljon
todenmukaisemmalta, että tulevaisuus on toiveliaitten porvarinperheitten
hallussa. Minun täytyy olla kiitollinen siitä kohtalosta, joka avaa
meidän pojillemme kunniallisia vaikutus-aloja keisarikunnan suurissa
kaupungeissa. Ei pikku aateliston elämässä näy olevan mitään edistymisen
sijaa. Sillä välin kuin kaupunkien ylhäiset perheet purjehtivat
eteenpäin ajan leveällä virralla, kehoittaen taidetta, suosien tiedettä,
ja itse ottaen osaa kaikkiin ajan aatteisin ja muutoksiin, yhtyvät nämät
ritarinperheet maalla itsekseen kolkoissa linnoissaan, halliten muutamia
talonpoikia ja kahletettuina ahtaasen paikkakunnalliseen samalla kuin
aikakauden mahtava virta rientää heidän ohitsensa.
Gottfried sanoo, että ahdasrajaiset ja väärin käytetyt etu-oikeudet
aina päättyvät niitten häviöllä, jotka sokeasti pitävät kiinni niistä.
Se umpinaisuus, joka alkaa muitten ulos sulkemalla, loppuu tavallisesti
umpinaisten sisään sulkemalla. Komea linna käy kapeaksi vankihuoneeksi.
Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun jätin kaisloilla
peitetyn lattian ja sen etuhuoneen, jossa rouva Hermentrud oli
vastaan-ottanut minut ja minun poikani ylpeällä alhaisuudella. Siellä
ollessani kuulin hänen salaisesti arvelevan Chriemhildille, kuinka
erilaatuiset serkut olivat; "se oli oikein kummallista, kuinka
Gersdorfien lapset kokonaan erisivät Cottien lapsista!"
Mutta tuskin olin astunut Evan halpaan kotiin, kuin huomasin,
että loukattu ylpeyteni oli se katkera juuri, josta minun syvät
yhteiskunnalliset mietteeni lähtivät. Minä olin alentanut
Schönberg-Gersdorfin entisyyttä sillä, että olin ajatellut
Cotta-Reichenbachin tulevaisuutta. Niin Fritzin ja Evan halpa koti on
jalompi, kuin Chriemhildin, ja rikkaampi, kuin meidän; rikkaampi ja
jalompi juuri samassa määrässä, kuin se on nöyrempi ja kristillisempi!
Ja minä opin läksyni tällä tavalla.
"Rouva Hermentrud on kovin ylpeä", sanoin minä Evalle, kun palasin
linnasta ja istuin alas hänen viereensä portinvajaan, jossa hän
paraikaa ompeli; "enkä minä todella ymmärrä, millä syyllä."
Eva ei vastannut, mutta vähäinen hymy eleli hänen huulillansa, joka
hetkeksi melkein suututti minua.
"Väitätkö sinä, että hän _ei ole_ ylpeä, Eva?" jatkoin minä, riitaa
pyytäen.
"En minä väittänyt, että kukaan ei ole ylpeä", vastasi Eva.
"Tarkoitatko siis, että hänellä on jotakin, josta sopii ylpeillä?"
"Ensiksi kaikkien Gersdorfien haamut", lausui Eva; "ja sitten korkea,
esi-isiltä perinnöksi jäänyt oikeus pitää samettia ja helmiä, jota et
sinä enkä minä saa tehdä.
"Paljon parempi on oikeus saada omistaa Lucas Cranachin maalaukset ja
Albrecht Dürer'in leikkaukset", arvelin minä.
"Kukaties on niin", vastasi Eva tekonöyryydellä; "kukaties rikkaudessa
on ylpeydelle yhtä luja perustus, kuin esi-isien arvossa. Ne, joilla ei
ole kumpaakaan, niinkuin Fritzillä ja minulla, lienevät tasaisimmat
tuomarit."
Minä nauroin ja tunsin, että sydämeni huojentui. Eva oli rohjennut
nimittää sitä henkeä, joka vaivasi minua, oikealla nimellä, ja niinkuin
muukin kummitus taikka tonttu katosi se kohta.
Kiitos Jumalan, että Evamme jälleen on serkku Eva eikä sisar Ave; että
hänen oma sydämensä on täällä meidän joukossamme ja levittää valoa
meidän omaantuntoomme juuri sillä, että se loistaa eikä kätkey minkään
pyhän kunniakatoksen alle kaukaisen luostarin alttarilla.
Heinäkuulla 1527.
Fritz on kotona. Oli hupaista nähdä, mikä juhla hänen takaisintulonsa
oli, ei ainoastaan kotona, vaan kylässä -- lapset juosten ovista ulos
saadaksensa ystävällistä hymyä häneltä, äidit pysähtyen työssään
tervehtiäkseen häntä. Päivä hänen tulonsa jälkeen oli sunnuntai.
Niinkuin tavallisesti, olivat kylän lapset koossa kello viisi aamulla
kirkossa. Niitten joukossa olivat meidän ja Chriemhildin pojat ja Evan
kaksoiset Heinz ja Agnes -- punaposkisia, iloisia metsälapsia,
jommoisia he ovat. Kaikki näyttivät kuitenkin niin kilteiltä ja
suloisilta, kuin olisivat olleet Edenin lapsia, kun astuivat toinen
toisensa perästä kylän nurmikon yli, ja vähäiset, valoisat olennot tuon
tuostakin pujahtivat näkyviin sen suuren pyökkipuun varjosta, joka
seisoo vastapäätä kirkkoa.
Koko tämä pikkuinen seura seisoi yhdessä alttarin edessä, jonka
astuimelta Fritz opetti heitä. Ensiksi he veisasivat virren, vanhemmat
pojat latinaksi, ja sitten kaikki yhdessä saksaksi; ja tämän jälkeen
Fritz kuulusteli heiltä Lutherin katekismusta. Kuinka herttaisesti nuot
vienot lapsen äänet vastasivat hänen syvään, miehuulliseen ääneensä;
niinkuin epälukuisten kesälehtien humina tuolla ulkona taikka kylän
puron loppumattomien pikku koskien kohina hiljaisena aamuna.
"Rakas lapseni, mikä sinä olet?" hän kysyi.
Heikot, mutta heleät äänet vastasivat:
"Minä olen kristitty."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Siitä, että olen kastettu ja uskon kalliisen Herraani Jesukseen
Kristukseen."
"Mitä kristityn tarvitsee tietää autuaaksi tullaksensa?"