Eikä hän, luullakseni, vielä ole saanut mitään muuta käsitystä
taivaasta, kuin että se on hyvin järjestetty kunta, jossa aatelisten
henget ylpeästi vallitsevat kukkuloilla, mutta talonpoikien henget
jäävät nöyrästi laaksoihin; pää-eroitus maan ja taivaan välillä on se,
että taivaassa kaikki tietävät, kuinka tulee pysyä asemillaan.
Ja epäilemättä on hän tavallansa oikeassa. Mutta mitä hän pitäisi siitä
järjestyksestä, jonka mukaan paikat taivaassa ovat jaetut?
"_Ensimäiset tulevat viimeisiksi, ja viimeiset ensimäisiksi_."
"_Joka tahtoo olla ensimäinen teidän joukossanne, hän olkoon teidän
palvelianne_."
Toiselta puolen hämmästyy Fritz välisti niistä katkerista tunteista
herroja vastaan, jotka ilmestyvät talonpojissa; kuinka vuosisatojen
vääryydet ovat muistissa säilyneet ja Lutherin nimeä etupäässä
kunnioitetaan sen vuoksi, että otaksutaan, jotta hän, talonpojan poika,
aikoo vapauttaa talonpojat.
Voi, milloin Jumalan järjestys asetetaan mailmaan, jokainen, sen
sijaan, että hän ponnistaa ylöspäin itsekkäässä kunnianhimossa ja
painaa muita alas kurjassa ylpeydessä -- katsoen ylöspäin
kadehtiaksensa ja katsoen alaspäin halvellaksensa -- katsoo ylöspäin
kunnioittaaksensa ja katsoo alaspäin auttaaksensa! kun kaikki
"rakkaudesta palvelevat toinen toistansa?"
Syyskuulla 1523.
Meillä on nyt vieras, josta minä en tohdi puhua rouva Hermentrudille
mitään. Fritz ja minä emme tosiaan aio kertoa koko juttua kenellekään.
Muutamia päiviä sitten tuli vanha, laiha, harmaapäinen mies taloomme,
jota Fritz tervehti vanhaksi ystäväksi. Se oli pappi Ruprecht Haller
Franken'ista. Fritz oli kertonut minulle jotakin hänen elämästään, että
minä tiesin, mitä hän tarkoitti, kun hän vei Fritzin syrjäpuoleen ja
vapisevalla äänellä sanoi:
"Berta on kovasti kipeänä -- kenties kuolemallansa. Minä en saa koskaan
nähdä häntä enää. Hän ei salli sitä, minä tiedän sen. Sopiiko teidän
mennä ja lohduttaa häntä?"
Fritz sanoi mielellään tekevänsä, mitä hän voi, ja päätettiin, että
pappi Ruprecht jäisi meille yöksi ja he aamulla yhdessä lähtisivät
siihen kartanoon, jossa Berta oli palveluksessa ja joka oli vaan
muutamien penikulmien päässä metsässä.
Mutta yöllä tuli mieleeni ajatus, jonka päätin panna toimeen, ennenkuin
puhuin siitä Fritzille, sillä hän suostuu usein semmoiseen asiaan, joka
jo on _aloitettu_, vaikka hän katsoisikin sitä aivan mahdottomaksi, jos
sitä vaan _ehdotellaan_; varsinkin, jos on jotakin, joka koskee minuun.
Niin muodoin minä nousin seuraavana aamuna hyvin varhain ja menin
naapurimme, tilan-omistaja Herberin luo pyytämään hänen vanhaa,
harmaata hevostansa lainaksi siksi päivää, että toisin erään sairaan
kotiin. Hän suostui, ja ennenkuin olimme päättäneet aamiaisemme, seisoi
hevonen oven edessä.
"Mitä tämä on?" kysyi Fritz.
"Se on Herberin hevonen, joka on tullut viemään minua siihen kartanoon,
jossa Berta oleskelee, ja tuomaan häntä tänne", vastasin minä.
"Mahdotonta, kultani!" sanoi Fritz.
"Mutta, niinkuin näet, on kaikki jo hankittu ja melkein tehty", minä
lausuin; "minä olen puettu, ja huone on aivan valmis vastaan-ottamaan
häntä."
Pappi Ruprecht nousi pöydän vierestä, astui minua kohden ja huudahti
innolla:
"Jumala siunatkoon teitä!" Sitten hän näytti pelkäävän, että hän oli
sanonut, mitä hänen ei ollut oikeus sanoa, ja lisäsi: "Jumala
siunatkoon teitä siitä ajatuksesta. Mutta siinä on liian paljon!" ja
hän lähti pois huoneesta.
"Mitä sinä aiot tehdä, Eva?" kysyi Fritz, katsellen minua
kummastuksella.
"Ottaa vastaan Bertan, niinkuin sisaren", minä vastasin, "ja hoitaa
häntä, siksi kuin hän tointuu."
"Mutta kuinka minä voin sallia, että te olette saman katon alla?" hän
lausui.
Minä en voinut estää, että silmäni täyttyivät kyynelillä. "Herra Jesus
salli semmoisten voidella jalkojansa", minä jatkoin, "ja Berta, niin
sinä kerroit minulle, rakastaa Häntä ja on luopunut kaikista, mitä on
kallista hänelle, pitääksensä kiinni Hänen sanastaan. Pyhjetkäämme pois
menneet, niinkuin Hän tekee, ja ruvetkoon hän uuteen elämään meidän
kodissamme, jos Jumala niin tahtoo."
Fritz ei vastustanut sen enempää. Ja kasteisia metsäteitä myöten me
kuljimme, me kolme; ja meidän kanssamme, minä luulen, että me kaikki
sen tunsimme, astui vielä Yksi, näkymätönnä, eksyvän lampaan Hyvä
Paimen.
Eikä vihanta salo ja metsäkukat ja juhlalliset hongat koskaan
näyttäneet minusta raittiimmalta ja ihanammalta taikka enemmän pyhän
kirkon kaltaiselta, kuin tänä aamuna.
Vähäisen, nöyrän vastarinnan jälkeen palasi Berta takaisin Fritzin ja
minun kanssani. Hänen tautinsa näytti minusta olevan enemmän semmoisen
surkastuminen, jolta elämän toivo ja työ on ohitse, kuin mikään oikea
kipu. Ja varovaisesti toi vanha, harmaa hevonen hänet eheänä kotiin.
Eikä rakas kotimme näyttänyt koskaan tervehtivän meitä niin iloisesti,
kuin nyt, kun saatimme tänne hänet, jolle se oli oleva levon maja ja
pakopaikka pahoista kielistä.
Yläpuolella portinvajaa oli vähäinen huone, jonka olimme määränneet
vierashuoneeksi; ja se oli hyvin suloista minulle, että Berta oli sen
ensimäinen asukas; hyvin suloista Fritzille ja minulle, että meidän
kotimme olisi, mitä Herramme sydän on, hylättyjen, katuvaisten,
yksinäisten ja surullisten turvapaikka.
Hänen laihat kasvo-raukkansa kävivät niin levollisiksi, kun hän viimein
laskettiin vähäiselle vuoteellensa!
"Minä luulen, että pian paranen", hän sanoi seuraavana aamuna, "ja
silloin te annatte minun jäädä tänne ja ruveta teidän palveliaksenne;
kun olen terve, jaksan tehdä oikein lujasti työtä, ja teissä molemmissa
on jotakin, joka tekee, että tämä on minusta niinkuin koti."
"Koetetaan oppia ymmärtämään", minä lausuin, "mitä Jumala tahtoo, että
teemme."
Hän vaurastuu päivästä päivään. Eilen hän pyysi jotakin kehräys- taikka
muuta työtä, ja se näytti ilahuttavan häntä kummallisesti. Tänään on
hän rukkinensa istunut arkihuoneessamme. Kyläläisille, jotka kävivät
meillä, esittelin minä häntä yhdeksi ystäväkseni, joka on kauan
sairastanut. He eivät tiedä hänen entisestä elämästään.
Tammikuulla 1524.
Kaikki on nyt täytetty. Vähäinen vierashuone portinvajan yli on taas
tyhjä, ja Berta on mennyt.
Hänen parantuessansa sai Fritz kirjeen pappi Ruprechtilta, jonka hän
ääneti luki ja sitten pani pois, siksi kuin kahdenkesken olimme yhdellä
matkallamme vanhan sysimiehen luo metsään.
"Haller tahtoo vielä kerran tavata Bertaa", hän sanoi epäileväisesti.
"Ja miks'ei, Fritz?" minä kysyin; "miks'ei sopisi palkita vanhaa
erhetystä niin paljon kuin mahdollista, ja niitten, jotka ovat
luopuneet toisistaan Jumalan käskystä, saada toinen toisensa jälleen
Hänen käskystänsä?"
"Minä olen usein ajatellut niin, kultani", hän sanoi, "mutta minä en
tietänyt, mitä sinä ajattelisit."
Vähäisen vastuksen ja odotuksen jälkeen vihittiin sitten Berta ja pappi
Ruprecht Haller kaikessa hiljaisuudessa kylämme kirkossa ja lähtivät
kaukaiseen kylään Pommeriin Itämeren rannoille, johon ovat T:ri
Lutherilta pyytäneet evankelista saarnaajaa.
Sydäntäni koski, kun näin näitten molempien lähtevän yhdessä kylän
katua alas, näitten molempien, joitten nuoruuden tunnottomat lait ja
inhimillinen heikkous olivat hävittäneet. Ruprechtin hellyys osoitti
semmoista kunnioitusta, ja Bertan semmoista nöyryyttä, joka näytti
ilmoittavan: "kaikki, mitä ikinä olet kadottanut minun tähteni, tahdon
minä voimiani myöten palkita sinulle niinä vuosina, jotka ovat
jälellä!"
Mutta kun katselimme Bertan vaaleita kasvoja ja heikkoja askelia, ja
papin kymärtynyttä, vaikka yhä voimallista vartaloa, tarttui Fritz
käteeni, kun palasimme sisään, ja sanoi:
"Se on hyvä. mutta tuskin tuota kauan kestänee!" Kyyneliltä minä en
voinut vastata.