Evan kertomus.
Thüringin metsässä, Heinäkuulla 1523.
Se on varmaa, että Fritz ja minä menestymme paljon paremmin, kun saamme
asua täällä pappilassa, kuin linnassa; alhaalla, keskellä ihmisten
kotoja ja jylhän metsämaan ihania seutuja, eikä tAäällä, erinänsä
muista, vahvistetulla kukkulalla. Tällä minä tietysti en tarkoita,
ettei sydän voi olla yhtä nöyrä linnassa, kuin mökissä; mutta minusta
näyttää elämä runsaammalta ja hedelmällisemmältä ihmisten parissa, kuin
jos on koroitettu heidän ylitsensä. Asumuksen luonto kuvailee elämän
laatua. Ja mikä kohtalo lienee niin siunattu, kuin meidän?
Me olemme yhteydessä kaikkien kansaluokkien kanssa, että saamme
palvella Mestariamme, joka tuli kaikkia auttamaan. Kasvatuksensa
puolesta vetää pappi vertoja aatelismiehille taikka oikeammin niille
suurten kaupunkien ylhäisimmille perheille, joilla on paljon suurempi
sivistys, kuin maan-omistajilla; mutta ulkonaisten asianhaarain
puolesta on hän lähempänä talonpoikia ja tuntee omasta kokemuksestaan
vähävaraisuuden jokapäiväiset kiusaukset. Meidän sopii vuoroin tehdä
toisillemme hyviä töitä. Täti Trübchen on hyvin mielissään, kun hän saa
tuoda meille korillisen tuoreita munia lahjaksi siitä, että Fritz on
käynyt hänen sairastavan poikansa luona; ja tuntuu paljon suloisemmalta
viedä ruokaa vanhan sysimiehen perheelle metsään, jos omat atriamme sen
vuoksi päivän parin ovat vähän yksinkertaisemmat. Semmoiset lahjat,
jotka lähtevät keksivästä rakkaudesta ja vaativat vähäisen
itsekieltämystä, vaikuttavat luullakseni terveellisemmin, kuin täysien
varojen kukkurat. Ja minä olen varma, että tuntuu paljon armaammalta
antaa niitä. Meidän halpa kotomme näyttää tavallansa olevan kylän
isänhuone; ja juuri semmoisia kotoja, semmoisia pyhitettyjä rakkauden
ja papillisen opetuksen sijoja toimittaa Jumala Lutherimme kautta
takaisin toiselle kylälle toisen perästä meidän maassamme.
Mutta minun tulee, niinkuin Fritz sanoo, varoa, ett'en rakenna
pappilamme harjaa korkeammaksi, kuin minkään linnan, ja tee siitä
tikapuita hänelle, jota minä todella välisti olen huomannutkin
tekeväni. Hänen lahjansa näyttävät minusta niin suurilta, ja hänen
luonteensa on niin jalo, että helposti ymmärtää, jotta minä ajattelen
hänen kutsumustansa korkeimmaksi mailmassa. Se on korkein, siitä minä
kuitenkin olen sydämessäni vakuutettu; korkein, niin kauan, kuin se on
matalin.
Kansa alkaa nyt kokonaan tutustua meihin. Ei löydy mitään isoja
portteja, ei mitään vallihautoja, ei mitään raskaita vipu-siltoja
meidän ja talonpoikien välissä. Ovemme seisovat avoinna; ja pelkäävät
kädet, jotka eivät koskaan olisi koputtaneet mitään linnan tai
luostarin porttia sisään-päästäksensä, uskaltavat hiljaa nostaa ovemme
säppiä. Äidit astuvat kyökkiin kipeitten lastensa kanssa ja pyytävät
yrttejä, valanteita tai juomia, joita minä opin keittämään luostarissa.
Ja silloin minun sopii käskeä heitä istumaan, ja usein me huomaamatta
rupeamme puhumaan Hänestä, joka paransi sairaita sanallaan ja otti
pikku lapset äitien sylistä omaan syliinsä heitä siunatakseen. Välisti
saan myöskin kuulla semmoisia vääryyden ja surun juttuja, joita ei
mikään maallinen voide paranna, ja minä neuvon silloin Hänen luoksensa,
joka yksin parantaa sentähden, että Hän yksin voi anteeksi antaa.
Fritz'kin sanoo, että hän saarnaa helpommin, kun hän tuntee laumansa
sydämen huolet ja taakat, ja kansa näyttää käsittävän paremmin, kun
jälleen saarnastuolista kuulevat pyhiä sanoja ja kertomuksia, jotka
ovat käyneet tutuiksi kotona.
Muutamat tytöt opettelevat myöskin minun luonani ompelemaan ja kutomaan
sekä kuuntelemaan taikka itse lukemaan raamatun kertomuksia. Fritz
harjoittaa tällä välin poikia Pyhässä Raamatussa ja kirkkosoitossa,
koska koulumestari käy vanhaksi eikä osaa opettaa lapsille paljon
muuta, kuin pari latinaista rukousta ulkoa ja saksalaisen aapiston
tavaamisen.
Minä en olisi uskonut, että löytyy niin paljon taitamattomuutta, kuin
täällä olemme nähneet. Näyttää siltä, arvelee Fritz, kuin ne, jotka
ensin saarnasivat kristin-uskoa Saksalaisille, olisivat menetelleet
kansan sydämen suhteen melkein niinkuin ensimäiset uutis-asukkaat
menettelivät metsän suhteen -- raivasivat siellä täällä itselleen
aukean paikan, rakensivat kirkon ja jättivät muut asiat alkuperäiseen
tilaansa.
Ne karhut ja sudet, jotka liikkuvat metsässä ja välisti talvella
rohkenevat likelle huoneittemme kynnyksiä, eivät ole hurjempia, kuin ne
hurjat sadut, jotka vaivaavat talonpoikien sydämiä. Sunnuntaisin he
pukeuvat pyhävaatteisinsa, tulevat messua kuuntelemaan, kumartavat
pyhää hostiaa, krucifixiä ja Neitsyen kuvaa, mutta palaavat kotiinsa
viikon kuluessa kauhulla palvelemaan metsän henkiä. He näyttävät
täydellä todella ajattelevan, että Herramme on kirkon ja kylän Jumala,
mutta vanhat pakanalliset henget hallitsevat metsässä. Näyttää siltä
kuin eivät vielä oikein olisi ratkaisseet Kristoferin kysymystä: kuka
_voimallisin_ on, että saan palvella häntä!
Mutta voi, olipa kirkossa taikka metsässä, näyttää se jumalanpalvelus,
jonka ovat oppineet, parhaasta päästä olleen pelkoa. He uskovat, että
tontut ja muut haltiat noituvat heidän lehmänsä, pistävät heidän
heinäsuovansa tuleen, eksyttävät heitä metsässä, varastavat heidän
lapsensa kehdosta ja panevat vaihdokkaita sijaan. He koettavat
luovuttaa heidän häijyyttänsä ja vihaansa sillä, että jättävät heille
antimia viljan tai pähkinän jälkikorjuusta, ovat puhnvinansa suurella
kunnioituksella heistä taikka lausuvat kristityitä sanoja ja rukouksia,
joita he käyttävät manauksena.
Kaikkivaltiaan Jumalan puolelta odottavat he vielä pahempia. He
luulevat, että Hän vihan kauheana päivänä istuu tuomio-istuimella ja
vaatii tarkkaa tiliä kaikista heidän rikoksistaan. Hänen vihaansa
vastaan ovat he myöskin oppineet käyttämään eri apukeinoja, jotka
meistä näyttävät tuskin paremmalta, kuin jonkunlaiset hengelliset
manaukset: pater'eita, ave'ja, katumusharjoituksia, synnintunnustuksia,
aneita.
Rauhaa metsän-kummituksilta saadakseen, käyvät he salaisesti tietäjien
luona, jotka tavallisesti ovat kutistuneita, yksinäisiä, vanhoja
noita-akkoja (vanhojen pakanallisten profetissain jälkeisiä, niinkuin
Fritz sanoo). Rahan edestä nämät toimittavat heille taikatemppuja,
taikka antavat heille kirjoitettuja loihtulippuja kannettavaksi, taikka
opettavat heitä luotteita lausumaan.
Rauhaa Jumalalta saadakseen, oli heidän tapana mennä pappiensa luo,
jotka pitivät messuja heitä varten, manasivat henkiä, päästivät
synneistä, lupasivat torjua loukatun taivaan kostoa.
Mutta molemmissa tapauksissa näyttävät he tulleen siihen surulliseen
päätökseen, että hallitseva voima on vihamielinen heille. Uskonto ei
kummassakaan tapauksessa ole niin paljon _Jumalan palvelusta_, kuin
_henkien manausta_; ei mitään Jumalan lähestymistä vaan jonkun asian
väliin-asettamista Hänen kauhean läsnä-olonsa välttämiseksi.
Kun ensin aloimme ymmärtää tämän, pusersi se monta kyyneltä silmistäni.
"Mistä se tulee", sanoin minä eräänä päivänä Fritz'ille, "että koko
mailma näyttää niin kokonaan väärin ymmärtävän Jumalaa?"
"Mailmassa on vihollinen", vastasi hän juhlallisesti, "joka kylvää
valheita Jumalasta kaikkiin sydämiin."
"Jumala on kuitenkin mahtavampi, kuin saatana", sanoin minä; "miks'ei
siis mikään säde tunge pimeyden lävitse, että hedelmällinen vuosi,
kevään ihanuus, sadon runsaus, kodin ilot opettaisivat kansaa
ymmärtämään, että Jumala on rakkaus?"
"Voi Eva", vastasi hän murheellisesti, "oletko unhottanut, ettei ole
ainoastaan perkele mailmassa, vaan synti sydämessä? Tosin hän
valehtelee Jumalasta, kun hän luulottelee meitä, että Jumala kadehtii
meiltä siunauksiansa; mutta hän puhuu totta meistä itsestä, kun hän
muistuttaa meitä, että olemme syntisiä sekä hyvän ja hellän lain
kirouksen alla. Valhe ei pysyisi hetkeäkään, jollei se perustuisi
totuuteen. Ainoastaan sen kautta, että me tunnustamme sen totuuden,
johon vääryys perustuu, voimme hävittää sen. Meidän tulee sanoa
talonpojille: 'teidän on hyvä syy pelätä. Katsokaat _tuossa ristissä_,
mitä teidän syntinne maksavat!'"
"Mutta vanha uskonto pystytti myöskin krucifixin ihmisten eteen", minä
sanoin.
"Niin pystyttikin ja pystyttää, kiitos Jumalan!" hän vastasi. "Mutta
krucifixin verosta meidän tulee kertoa semmoisesta rististä, jonka
Ristiin-naulittu on jättänyt; tyhjästä haudasta ja nousneesta
Vapahtajasta; poistetusta kirouksesta; Jumalasta, joka antoi Uhrin,
toivottaen Kärsijää tervetulleeksi valta-istuimellensa."
Me emme ole ryhtyneet suuriin muutoksiin ulkonaisissa kirkonmenoissa.
Ainoastaan messu-uhrin sijassa on meillä Herran Ehtoollisen juhla; ei
mitään hostian kohottamista; ei mitään yksityisiä messuja kuolleita
varten; ja kaikki rukoukset, kiitoslauseet ja virret Saksan kielellä.
T:ri Luther käyttää vielä joskus latinaa jumalanpalveluksessa
Wittenbergissä, koska se on yliopiston-kaupunki, että nuoriso
harjaantuisi vanhoissa kielissä. Hän sanoi, että hän mielellään silloin
tällöin pitäisi jumalanpalvelusta kreikan ja hebrean kielellä, että sen
kautta näitten kielien oppiminen tulisi yhtä yleiseksi, kuin latinan.
Mutta täällä metsässä taitamattomien talonpoikien ja maa-ritarien
joukossa, jotka suurimmaksi osaksi ennen vanhaksi tultuansa unhottavat
pois, mitä vähän nuoruudessaan oppivat, ei Fritzin mielestä ole mitään
syytä säilyttää vanhoja kieliä; ja oikein ilahuttaa katsella kansan
kasvoja, kun hän lukee raamattua taikka Lutherin virsiä nyt, kun
muutamat heistä alkavat ymmärtää, että jumalanpalvelus on jotakin,
johon heidän tulee sydämessänsä ja ajatuksillaan yhtyä, eikä mikään
ulkonainen taikameno, joka toimitetaan heille.
Meidän on myöskin hyvin hanska käydä Chriemhild ja Ulrich von
Gersdof'in luona linnassa. Vanha ritari ja rouva Hermentrud olivat
ensin hyvin kylmäkiskoiset meille; mutta ritari on aina ollut varsin
kohtelias minulle, ja rouva Hermentrud, kun hän nyt on vakuutettu,
ettemme aio ollenkaan tunkea hänen alallensa, vastaan-ottaa meitä hyvin
leppeästi.
Meidän välillämme on paitsi sitä toinen hellä side siitä asti, kuin hän
suvaitsi puhua sisar Beatricesta. Minä tunsin hänet ainoastaan
sortuneena ja surkastuneena vanhana nunnana; rouva Hermentrud ja vanhat
palveliat ja kyläläiset muistavat häntä iloisena, mutta varhain
lakastuneena tyttönä.
Ehtimiseen minun täytyy kertoa rouva Hermentrudille, kuinka hänen
sisarensa vähitellen heräsi kolkosta toivottomuudesta nöyrään ja
taivaalliseen rauhaan Kristuksessa; ja hänen hiljaisesta ja
levollisesta kuolemastaan.
"Suuria uhrauksia", hän sanoi kerta, "saa tehdä jalon suvun tähden,
Frau Pastorin. Minullakin on ollut suruni;" ja hän avasi yhden laatikon
ja näytti minulle miniatyri-kuvan ritarista ja tämän nuoresta pojasta
-- hänen puolisonsa ja poikansa -- molemmat haarniskoissa. "Nämät
molemmat kaatuivat taistellessaan sitä perhettä vastaan, johon
Beatricen sulho kuului", lausui hän katkerasti. "Ja kävikö näitten
sukujen koskaan yhdistyminen?"
"Mutta eivätkö nämät sodat koskaan sammu?" minä kysyin.
"Kyllä", hän vastasi tylysti, taluttaen minua akkunan luo, josta näimme
hävinneen linnan etäällä. Se sota on sammunut. He kuolivat kaikki
sukupuuttoon!"
"Herramme Kristus käskee meidän antaa vihollisillemme anteeksi", sanoin
minä tyvenesti.
"Tietysti", hän vastasi; "mutta von Bernsteinit olivat oikeuttemme
anastajia, rosvoja ja murhaajia. Täytyy kostaa semmoisia rikoksia,
taikka yhteiskunta hajoo kappaleiksi."
Talonpoikien suhteen on rouva Hermentrudilla hyvin ystävälliset ja
lempeät tunteet, ja hän antaa meille usein ruokaa ja vaatteita heitä
varten, vaikka hän yhä epäilee, onko viisaasti, että opetetaan heitä
lukemaan.