Evan kertomus.
Wittenbergissä, Tammikuulla 1523.
Kuinka vähän minua aavisti, että Fritzin muisto oli niin kutoontunut
koko minun elämääni! Hän puolestansa sanoo, että hän liian hyvin tiesi,
kuinka minun muistoni oli liittynyt jokaiseen hänen toivoonsa ja
tunteesensa!
Mutta hän taisteli kauan sitä vastaan. Hän sanoo, että tämä taistelo
oli paljoa tuskalloisempi, kuin kaikki, mitä hän jälestäpäin
vankihuoneessa kärsi. Monena vuotena hän luuli, että oli synti ajatella
minua. Minä en koskaan katsonut synniksi ajatella häntä. Minä olin
varma, ettei niin ollut, vaikka rippi-isäni olisi sanonut mitä hyvänsä.
Sillä enemmän, kuin mistään muusta, olin minä aina kiittänyt Jumalaa
kaikesta siitä, mitä hän oli ollut minulle ja opettanut minulle, ja
minä tiesin niin varmaan, ettei se suinkaan ollut mitään väärää, josta
voin Jumalaa kiittää.
Mutta nyt minun on _velvollisuus_ rakastaa häntä kaikkein enimmän.
Siitä minä olen aivan varma. Eikä se tosiaankaan ole vaikeata. Ainoa
pelkoni on se, että hän pettyy minun suhteeni, kun hän päivästä päivään
havaitsee, mimmoinen minä olen, ja kaukaisuuden pyhä loisto on
kadonnut. Vaan en minä kuitenkaan todella pelkää. Rakkaus solmii
kauniimpia sädeseppeleitä, kuin kaukaisuuden sumut. Emmekä me odota
ihmeitä toisiltamme taikka luule, että elämä on mikään paratiisi.
Ainoastaan sitä sanomatonta iloa, kun saa seisoa vieretysten jokaisessa
taistelossa, koetuksessa, ilossa, ja tukea toinen toistansa! jos minun
käy sanominen "ainoastaan" tästä! Minä luulen, että meidän apumme on
oleva molemminpuolinen. Vaikk'en minä ole niin voimallinen eikä niin
viisas, kuin hän, vaikka minun ajatukseni ja kokemukseni piiri on niin
paljon ahtaampi ja jäntevyyteni vähempi, tunnen minä kuitenkin, että
minussa on jonkunlainen voima, joka ehkä jollakin lailla joskus
auttanee Fritziäkin. Ja tämä se on, joka tekee, että minä ymmärrän
näitten eron vuosien hyödyn, joitten kautta olisin kukaties muutoin
kadottanut niin paljon. Yhdessä hänen kanssaan näyttää koko mailma niin
paljoa suuremmalta ja korkeammalta, vaan kuitenkin minä tunnen, että
Jumala on näinä vuosina opettanut minulle jotakin, ja se on onni, kun
saa tuoda hänelle vähäistä enemmän, kuin mitä minulla olisi ollut
aikaisemmalla tytön ijälläni.
Minun tähteni hän siis teki sen lupauksen, että hän jättäisi meidät
ijäksi!
Ja täti Cotta on niin onnellinen. Kun Fritz tuona iltana palasi, ja me
kolme olimme jätetty yksin, sanoi hän vähäisen vaiti-olon jälkeen:
"Lapset, langetkaamme kaikki polvillemme ja kiittäkäämme Jumalaa, että
Hän on täyttänyt sydämeni halun."
Ja sitten hän jutteli meille, mitä hän aina oli toivonut ja tuuminut
Fritzin ja minun suhteen ja kuinka hän oli ajatellut Fritzin luopumista
mailmasta syntiensä rangaistukseksi; mutta kuinka hän nyt oli
vakuutettu siitä, että se kirous, jonka Vapahtaja oli antanut meidän
tähtemme sanomattomassa määrässä voitti kaikki, mitä hän milloinkaan
olisi voinut kärsiä, ja että kaikki nyt oli kannettu, naulittu
katkeraan ristiin, revitty rikki ja pyyhitty pois ijäksi. Ja nyt,
niinkuin hän sanoi, tuntui hänestä siltä, kuin viimeinen onnettomuuden
jäännös olisi poistettu ja hänen elämänsä alkaisi uudestaan meissä,
siunattuna ja siunaavana enemmän, kuin hän koskaan oli rohjennut
uneksia.
Fritz ei puhu mielellään paljon siitä, mitä hän kärsi
Dominikanin-luostarin vankihuoneessa, ja kaikkein vähimmän minulle;
sillä, vaikka minä yhä sanon itselleni: "se on ohitse -- ohitse
ainaiseksi!" näyttää kaikki, milloin hyvänsä vaan ajattelen, että hän
on ollut kauhealla kidutuspenkillä, tapahtuvan uudestaan.
Hän aikoi juuri paeta sinä iltana, kuin he tulivat ja veivät hänet
kidutushuoneesen tutkittavaksi. Ja sitten he kantoivat hänet takaisin
vankihuoneesen ja näyttävät jättäneen hänet kuolemaan sinne. Kahteen
päivään he eivät lähettäneet hänelle mitään ruokaa; mutta silloin se
nuori munkki, joka oli ensin puhutellut häntä ja kehoittanut häntä
tulemaan luostariin, laittoi niin, että hän salaa pääsi melkein joka
päivä hänen luoksensa ruoalla, vedellä ja lempeillä, säälivillä
sanoilla, kunnes hän voimistui vähän, ja he yhdessä pakenivat sen aukon
kautta, jonka Fritz oli kaivanut seinään ennen tutkintoa. Mutta heidän
pakonsa huomattiin pian, ja heidän täytyi piileskellä monta viikkoa
luolissa ja metsän loukoissa, ennenkuin heidän onnistui kulkea
maakunnan lävitse ja viimein päästä Wittenbergiin.
Mutta kaikki on ohitse nyt. Eikä kuitenkaan ohitse. Hän, joka kerran
kärsi, ei unhota koskaan sitä kärsimistä, jota uskollisesti kannettiin
hänen tähtensä. Ja Dominikanin-luostarin vankihuone on oleva voiman
lähde Fritzille, kun hän saarnaa talonpojille Thüringin metsässä. Hänen
sopii sanoa: "Jumala tulee kaikissa koetuksissa. Hän ei salli, että
teitä kiusataan enemmän, kuin kestätte. Minä _tiedän sen sillä minä
olen koettanut sitä_." Tämä luullakseni auttaa häntä paremmin
kääntämään raamattua köyhien sydämille, kuin se kreikka ja hebrea,
jonka hän oppi Romassa ja Tübingissä.