Fritzin kertomus.
Joulukuun 31 p. 1522.
Me olemme kihloissa. Juhlallisesti, perheemme ja ystäviemme
läsnä-ollessa on Eva luvannut ruveta vaimokseni; ja muutamien viikkojen
perästä menemme naimisiin. Meidän kotimme on (ainakin aluksi) oleva
Thüringin metsässä siinä pappilassa, joka kuuluu Ulrich von Gersdorfin
linnaan. Entinen pappi on liian vanha toimittamaan mitään. Chriemhildin
mieliajatus on, että me koettaisimme muuttaa talonpoikien tilaa. Kaikki
arvelevat, että lepo ja puhdas metsäilma parantaa terveyteni, joka on
vähän huonontunut kaikista niistä, mitä olen kärsinyt näinä viime
kuukausina. Se on huonontunut, mutta ei niin suuressa määrässä, kuin he
luulevat. Minä kykenen omasta mielestäni jo mihin työhön hyvänsä. Mitä
kaikkia minä olen kadottanut näinä vuosina sen kautta, että olen ollut
eroitettuna hänestä! Kuinka köyhä ja yksipuolinen minun elämäni on
ollut! Kuinka se levollisuus, jonka hänen läsnä-olonsa tuottaa,
voimistuttaa minua tekemään mitä työtä tahansa Jumala antanee minulle!
Kummastuttava Jumalan häväistys, kun väittää, että se järjestys, johon
Hän on perustanut ihmis-elämän, on epäjärjestys, että se rakkaus, jota
Jumalan Poika vertaa Hänen ja kirkon keskinäiseen yhdistykseen,
saastuttaa taikka alentaa sydäntä.
Ovatko siis nämät vuodet menneet hukkaan? Olenko minä noista hirveistä
Eisenachin ruton ajoista saakka itsepäisenä ja hairaantuneena paennut
pois siitä siunauksen osasta, jonka Jumala oli määrännyt minulle?
Ovatko kaikki nämät vuodet menneet kadoksiin? Onko kaikki kärsimiseni
ollut hedelmätön, tarpeeton tuska? Ja palaanko minä lopulta, kalliin
ajan hukattuani ja vähentyneillä voimilla, juuri siihen kohtaan, johon
olisin niin kauan aikaa sitten päässyt?
Evan suhteen minä olen varma, ettei niin ole laita; jokaisella
askeleella hänen matkallaan on rakastava käsi johdattanut häntä. Eikö
luostari hänen kauttansa muuttunut muille kodiksi taikka ijankaikkisen
kodin tieksi? Entä itse suhteeni? Niin, minullekin nämät vuodet ovat
antaneet enemmän, kuin mitä ovat vieneet. Niitten, joitten tulee auttaa
aikansa eksyneitä ja rasitettuja ihmisiä, täytyy ensin astua aikansa
taistelon keskelle. Eikö se ole tämä, joka tekee myöskin Martin
Lutherin kansakuntamme opettajaksi? Eikö se ole tämä, joka voimistuttaa
heikkoja ja syntisiä ihmisiä saarnaamaan evankeliumia taivaan enkelien
sijasta?
Pyhät enkelit lauloivat taivaallisesta korkeudestansa suuren
riemun iloista sanomaa, mutta paimenet, kalastajat ja publikanit
levittivät sen ihmisten koteihin. Se enkeli, joka vapautti apostolit
vankihuoneesta, sanoi, ikäänkuin itse-altansa, sydämensä kyllyydestä:
menkäät ja puhukaat kansalle tämän elämän sanat. Mutta sen Pietarin
vapisevat huulet, joka oli kieltänyt, ja Thomaksen, joka oli epäillyt,
ja Johanneksen, joka oli väärin ymmärtänyt, ne väärätkin puhukaat
elämää tuottavat sanat ihmisille, kieltäville, epäileville, väärin
ymmärtäville ihmisille, kertomaan, mitä he tiesivät, ja kuinka
Vapahtaja voi anteeksi antaa.
Se ääni, joka kesken kehnoja vannomuksiaan vaikeni jumalallisen,
anteeksi-antavan rakkauden katseesta, se kaikkui mahtavammalta, kuin
koskaan yli-enkeli Mikaelin ääni!
Ja kun Farisealaiset, jäykimmät kaikista, olivat voitettavat, otti
Jumala Farisealaisten joukosta Farisealaisen, Jumalan pilkkaajan,
vainoajan, yhden, jonka sopi sanoa: "minäkin saan kerskata lihasta,"
"minä vainosin Jumalan seurakuntaa."
Oliko Davidin salainen taistelo turha, kun hän tarpoi leijonan ja
karhun, puollustaaksensa muutamia lampaita erämaassa, ja koetti niitä
aseita, joilla hän surmasi Goljatin ja pelasti Israelin sotalaumat?
Menivätkö Martin Lutherin vuodet Erfurtin luostarissa hukkaan? Taikka
eivätkö ne ole olleet hänen elämänsä koulupäivät, se asepaja, jossa
hänen aseensa taottiin, se miekkailu-paikka, jossa hänen silmänsä ja
kätensä harjaantuivat tappelutannerta varten?
Hän on nähnyt luostarit sisäpuolelta; hän on tuntenut luostari-elämän
sisäpuolelta. Hänen sopii sanoa kaikista noista ulkonaisista
säännöistä: "minä olen koettanut niitä ja havainnut, ettei ne kykene
sydäntä pyhittämään." Tämä se on, joka antaa erinomaisen voiman hänen
sanoilleen ja kirjoilleen. Tämä se on, joka Jumalan armon kautta on
tehnyt, että hän pystyi kääntämään Paavalin, Farisealaisen ja
apostolin, epistolia niinkuin hän on tehnyt. Pyhä Henki oli aikoja
ennen kääntänyt totuudet hänen oman kokemuksensa kielelle ja piirtänyt
ne hänen sydämeensä; jotta, kun hän käänsi kreikan saksaksi, todisti
hän myöskin asioita, joita hän itse oli nähnyt, ja raamattu hänen
kynänsä jäljiltä kuuluu, kuin se olisi ollut alkuansa kirjoitettu
saksan kielellä Saksan kansalle.
Ei minultakaan minun kohdallani tämä aika ole mennyt hukkaan. Löytyy
monta totuutta, joita ei kokonaan opi, ennenkuin kokee niitten
erehdysten kovaa orjuutta, jotka vastustavat niitä.
Kukaties mekin autamme toisiamme ja muita paremmin, kun olemme
kasvatetut näin erikseen. Tavallisesti minä ennen uneksin, että saisin
ilon johdattaa Evaa ulos elämään. Mutta nyt antaa Jumala hänet takaisin
minulle, rikastettuna kaikkien noitten vuosien kokemuksella, ei sinä
lapsuuden Evana, jona viimein näin hänet, vaan täydelliseksi naiseksi
kypsyneenä; ei ainoastaan, että hän kuvastelisi minun ajatuksiani, vaan
yhdistäisi elämänsä kyllyyden minun elämääni.