Theklan kertomus.
Lokakuulla 1522.
Taas tulevat kirjeet säännöllisesti Flanderista; ja enemmiten ovat
uutiset iloisia. Ei missään koko mailmassa, niin Bertrand kirjoittaa,
vastaan-oteta evankelista totuutta niin innokkaasti, kuin siellä.
Suurten, vapaitten kaupunkien asukkaat ovat niin kauan aikaa olleet
tottuneina päättämään itseksensä ja vapaasti lausumaan ajatuksiansa. Ne
Augustinilais-munkit, jotka opiskelivat Wittenbergissä, ottivat
evankeliumin mukaansa Antverpeniin ja saarnasivat sitä julkisesti
kirkossansa, joka täyttyi hartaista kuulioista niin, että isot joukot
saivat seisoa ulkopuolella ovia. Tosin sanoo Bertrand, että priori ja
pari kolme munkkia on pantu vankeuteen, tutkittu Brüsselissä ja saatu
vaikenemaan; mutta muut jatkavat pelkäämättä saarnaamistansa, ja
vainomus on vaan vaikuttanut, että kaupunkilaisten into on enentynyt.
Kuitenkin se suuri uusi tapaus, johon kaikkien meidän huomiomme nyt on
kääntynyt, on T:ri Lutherin Uuden Testamentin ilmestyminen. Chriemhild
kirjoittaa, että se on hänen kalliin lahjansa, koska hän itse pelkää
puhumasta paljon ja suorastaan lukee vaan, ja talonpojat näyttävät
ymmärtävän tätä kirjaa paremmin, kuin mitä hän voi sanoa siitä taikka
myöskin, jos he joskus tulevat semmoiseen paikkaan, joka hämmennyttää
heitä, huomaavat he tavallisesti, että se käy aivan selväksi, kun vaan
lukivat eteenpäin. Ulrich lukee sitä myöskin, kirjoittaa hän, joka ilta
kaikkien palveliain kuulten, ja se näyttää kummallisella tavalla
liittävän perheen yhteen. He tuntevat, että ovat viimein löytäneet
jotakin arvaamattoman raitista, joka ei kuitenkaan ole mikään eri
ihmisten tai ihmisluokan "etuoikeus", vaan kaikkien yhteinen omaisuus.
Useissa perheissä Wittenbergissä luetaan joka päivä tätä kirjaa, sillä
niistä, jotka kerta pystyvät lukemaan, on harva, joka ei jaksa ostaa
yhtä kappalta, koska hinta on vaan puolitoista florinia.
Uusia virsiä alkaa myöskin syntyä meidän joukossamme. Me emme elä enää
vanhojen laulujen kaikulla. Muutamia päiviä sitten eräs vieras pohjasta
päin lauloi T:ri Lutherin akkunan alla Augustinin-luostarissa yhden
virren, joka alkoi:
"Es ist das Heil uns kommen her."
T:ri Luther pyysi, että se laulettaisiin uudestaan. Se oli vastaus
Preussistä siihen iloiseen sanomaan, joka on niin laajalle levinnyt
hänen sanojensa kautta! Hän sanoi, että hän kiitti Jumalaa täydestä
sydämestä.
Meitä ilahuttaa kovasti, kun olemme taas saaneet Evan meidän
joukkoomme. Ei hänen sanansa eikä hänen tekonsa tee tätä, vaan hänen
olentonsa. Se tuntuu enemmän soitannon vaikutukselta, kuin mikään muu,
minkä minä tiedän. Jonkunlainen tyvennys leviää sydämeen, kun vaan on
yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan näytä ottavan niin vähän tilaa eikä
tekevän niin vähän melua mailmassa, kuin Eva, kun hän on jossakin; vaan
kuitenkin, kun hän on mennyt, on niinkuin soitto ja valo olisivat
poistuneet. Kaikki hänen olossaan näyttää soveltuvan kauniisti yhteen.
Hänen lempeä, levollinen äänensä, hänen säyseät, hiljaiset liikuntonsa,
hänen hienot kasvonjuonteensa, hänen pyöreät poskensa, nuot syvät,
suloiset silmät, joista ei kukaan ikinä näytä muistavan muuta, kuin
että Eva itse katselee niitten kautta toisen sydämeen.
Aivan toisin kuin minä, joka tuskin koskaan pääsen mihinkään huoneesen,
ilman että kaadan kumoon jotain taikka häiritsen jotakuta, ja harvoin
osaan ruveta mihinkään keskusteluun kenenkään ennakkoluuloja
loukkaamatta taikka tunteita pahoittamatta!
Minusta näyttää välisti, kuin Jumala todella olisi johdattanut Evaa
"silmällänsä", niinkuin virressä kuuluu; niinkuin Hän olisi kasvattanut
häntä siksi, mikä hän on, armon äänensä välittömällä opetuksella eikä
asianhaarain raa'alla koulutuksella. Vaan ei hän kuitenkaan koskaan
näytä minulle, ettei hän toivo mitään minusta. Hänen valonsa ei ole
niinkuin tähden, jota katsellessaan ajattelee, "kuinka rauhallista
tuolla ylhäällä lienee", mutta joka vuodattaa niukalta valoa
polullemme. Se on niinkuin nöyrä auringonsäde, joka tulee alas meidän
luoksemme ja lämmittää ja ilahuttaa meitä.
Hän saattaa minut aina ajattelemaan sitä pyhää miestä, joka otettiin
hiljaisesti taivaasen, koska hän oli "_vaeltanut Jumalan kanssa_." Niin,
minä olen varma, että se on hänen salaisuutensa.
Toisinaan vaan minä häjyyttäni soisin, että saisin kerran nähdä hänet
oikein temmatuksi tyvenyydestänsä, jotta olisin aivan varma, että se on
Jumalan rauha, ei mikään yliluonnollinen eli noidan lahja eikä mikään
stoalainen tunnottomuus, jonka hän on oppinut "Theologia Teutsch'ista".
Välisti minä hetken ajattelen, eikö Eva liioittele, niinkuin hän olisi
jo "taivaasen otettu", niinkuin hän olisi päässyt _tuolle puolen_
maallista iloa ja surua, ainakin mitä häneen itseen tulee. Mitä muihin
tulee, ei hän suinkaan ole tuolle puolen päässyt. Hänen ystävyytensä ei
todella ole mitään armollisia almuja, joita hän heittää tuolta puolen
virtaa, ei mikään säälivä silmänluonti semmoiseen suruun, jonka hän
ymmärtää, mutta jota hän ei ikinä voinut tuntea. Enkö minä ole nähnyt,
kuinka hänen huulensa värisivät, kun puhuin Bertrandin vaaroista,
silloinkin, kuin minun ääneni oli levollinen, ja tuntenut hänen
kyyneliänsä kasvoillani, kun hän syleili minua?
Joulukuulla 1522.
Tuohon kysymykseen on viimein vastattu! Minä _olen_ nähnyt serkku
Evan temmatuksi tyvenyydestänsä, ja olen vihdoin aivan varma, ettei
hän vielä ole "taivaasen otettu." Eilen illalla istuimme kaikki
arki-huoneessa. Äidin-äitimme oli nukahtanut takan viereen. Eva ja äiti
puuhasivat pöydän ääressä. He auttoivat Atlantista, joka valmisteli
morsius-vaatteitansa häihinsä, jotka pidetään tulevan vuoden alussa.
Minä kuin isälleni T:ri Melancthonin uutta kirjaa "_Loci communes_"
(jota kaikki oppineet sanovat paljoa sievemmin ja kauniimmin
sepitetyksi, kuin T:ri Lutherin teokset, mutta joka minusta on vaan
taidolla kokoon pantu kirja eikä ollenkaan, niinkuin kaikki T:ri
Lutherin kirjoitukset, mikään ääni sydänten syvyydestä). Minua unitti
vähän, niinkuin äidin-äitiäkin, ja koko ilma ympärillämme tuntui
raskaalta ja hiljaiselta, kun vähäinen palvelus-tyttömme Lotten
pelästyneellä muodolla avasi oven, ja ennenkuin hän ennätti sanoa
mitään, seisoi pitkä, vaalea mies edessämme. Ainoastaan Eva ja minä
katsoimme ovea kohden. Minä en ehtinyt ajatella, kuka se oli, ennenkuin
matala, säikähtynyt ääni huudahti: "Fritz!" ja katsahtaen Evaan, näin,
että hän oli mennyt tainnoksiin.
Seuraavana silmänräpäyksenä Fritz oli polvillansa Evan vieressä,
puhutellen häntä kaikilla hellillä nimillä, samalla kuin äitini seisoi
toisella puolella, pitäen hengetöntä ruumista sylissänsä ja nyyhkyttäen
Fritzin nimeä.
Rakas isämme nousi seisaalleen ja teki sekavia kysymyksiä --
äidin-äitimme heräsi, hieroi silmiänsä ja hämmentyneenä katsellen
joukkoa edessään lausui hiljalleen:
"Onko tämä unta? Vai ovatko Zwickau'in profeetat kuitenkin oikeassa ja
tämä ylösnousemus?"
Mutta ei kukaan näyttänyt muistavan, etteivät kyynelet eikä
hyväilysanat eikä hätähuudot kelvanneet toinnuttamaan ketään
pyörryksistä, ennenkuin suureksi ilokseni hyvä, äidillinen Elsamme
ilmestyi ovessa, sanoen: "mitä täällä on? Lottchen tuli ja ilmoitti,
että hänen luullaksensa täällä oli varkaita."
Elsa ymmärsi heti kaikki, kasti nenäliinan veteen, hautoi Evan otsaa ja
löyhytti hänelle viileätä ilmaa, kunnes hän tuokion perästä heräsi
lyhyellä huokauksella. Vähän ajan jälkeen hänen silmänsä aukenivat, ja
kun ne kääntyivät Fritziin, palasi täydellinen levollisuus hänen
kasvoihinsa. Hän asetti toisen kätensä toisen päälle, johon Fritz oli
tarttunut, ja painoi jälleen kiinni silmänsä. Minä näin suuria kyyneliä
putoilevan ummistettujen silmäluomien alta. Kun hän sitten katsahti
ylös ja näki äitini nojaantuneen ylitsensä, veti hän hänen kätensä
puoleensa ja laski sen Fritzin käteen, ja me jätimme heidät kolme
yksin.
Kun olimme kaikki läheisessä huoneessa, rupesimme yhtä haavaa itkemään.
Minä nyyhkytin:
"Hän näyttää kovasti nääntyneeltä. Minä luulen, että he ovat melkein
tappaneet hänet."
Elsa sanoi:
"Evalla on juuri sama katsanto, kuin se, joka oli hänellä, kun hän
parani rutosta, ja Fritz seisoi liikkumatonna hänen vieressään, tyly,
toivoton levollisuus kasvoissaan, juuri ennenkuin hän lähti pois
munkiksi ruvetakseen. Mitähän nyt tämän jälkeen tullee?"
Ja äidin-äiti sanoi heikolla, katkonaisella äänellä:
"Fritz näyttää juuri samanlaiselta, kuin iso-isänne, kun hän jätti
minut hyvästi vankihuoneessa. Minun ajatukseni ovat välisti aivan
sekaisin. Näyttää siltä, kuin samat asiat tapahtuisivat uudestaan. Minä
tuskin käsitän, onko tämä joku unen-näkö vai aave vaiko ylösnousemus."
Isämme oli ainoa, joka ei yhtynyt itkuumme. Hän sanoi, mitä oli paljon
viisaampaa.
"Lapset, suurin ilo, jonka perheemme on nähnyt siitä, kuin Fritz lähti,
on kohdannut meitä tänään. Lausukaamme Jumalalle kiitoksia." Ja me
seisoimme kaikki hänen ympärillänsä, kun hän otti vähäisen
sametti-lakkinsa paljaasta päästänsä ja kiitti Jumalaa, johon me kaikki
nyyhkytimme Amentamme. Tuosta me tyynnyimme; se ankara tunteitten
kuohu, jossa meidän tuskin oli mahdollinen eroittaa iloa surusta,
asettui, ja me aloimme ymmärtää, että se todella oli suuri ilo, joka
oli meille annettu.
Silloin kuulimme vähäisen kahinan, ja äitini kutsui meidät takaisin;
mutta hän oli tullessamme kahden kesken Fritzin kanssa, jonka nyt
täytyi vastaan-ottaa summaton joukko hyväilyjä ja tervehdyksiä.
"Tule, Fritz ja näytä äidin-äidille, että olet elossa etkä koskaan ole
ollut kuollut", lausui Elsa. Sitten hän lisäsi ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä: "kuinka paljon sinä olet saanut kärsiä! Jollen
olisi muistanut sinua, ennenkuin sait tonsurin, olisin tuskin tuntenut
sinua nyt mustalla pitkällä parrallasi ja vaaleilla, laihoilla
kasvoillasi."
"Niin", arveli Atlantis sillä hyvin mietityllä tavalla, jolla hän
tavallisesti ilmoittaa keksintöjänsä, "epäilemättä se on syy, miksi Eva
tunsi Fritzin, ennenkuin Thekla, vaikka molemmat istuivat vastapäätä
ovea ja varmaan näkivät hänet yhtaikaa. Eva muisti hänet, ennenkuin hän
sai tonsurin."
Me nauroimme kaikki vähän Atlantin keksintöä, jonka vuoksi hän katsahti
ylös hämmentyneellä muodolla ja lausui: "luuletteko siis, että Eva ei
tuntenut häntä? Minä en tullut sitä ajatelleeksi. Kenties hän siis
luuli Fritziä varkaaksi, niinkuin Lottchen!"
Fritz oli hartaassa keskustelussa äitimme kanssa eikä huomannut meitä,
mutta Elsa hymyili leppeästi, kun hän taputti Atlantin kättä ja sanoi:
"Konrad Winkelried lienee puhunut hyvin selvästi, siskoseni, ennenkuin
ymmärsit häntä."
"Niin hän puhuikin, sisar Elsa", vastasi Atlantis totisesti. "Mutta
mitä tämä Evaan koskee?"
Kun menin ylös huoneesemme, Evan ja minun, oli hän polvillansa vuoteen
vieressä. Hetken perästä hän nousi ja syleillen minua lausui:
"Jumala on sangen hyvä, Thekla. Minä olen uskonut sitä niin kauan,
mutta ei koskaan puoleksikaan niin paljon, kuin tänä iltana."
Minä näin, että hän oli itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyvenet,
kuin ennenkin, sillä eroituksella vaan, että niissä oli vähän enemmän
päivänpaiatetta.
Tuosta, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän omassa onnessansa oli
unhottanut muut, tarttui hän käteeni ja lausui:
"Kallis Thekla, Jumala johdattaa meitä jokaista kaikkien mustien
päivien lävitse aamuun. Me emme saa koskaan enää epäillä Häntä!"
Ja sen enempää puhumatta lähdimme levolle. Kun heräsin aamulla, istui
Eva minun vieressäni, lamppu pöydällä ja iso latinainen raamattu
avoinna edessään. Minä katselin hänen kasvojansa vähän aikaa. Ne
näyttivät niin puhtaalta ja hyvältä ja onnelliselta, niissä asui sama
katsanto, joka aina autti minua ymmärtämään näitten sanojen merkitystä:
"Jumalan lapsi", "lapsukaiset", joksi T:ri Melancthon sanoo Herramme
nimittäneen opetuslapsiansa juuri ennen, kuin hän jätti heidät. Niissä
oli niin paljon "_lapsen_" kirkasta luottamusta, vaan kuitenkin niin
paljon sitä rauhaa ja syvyyttä, joka tulee _Jumalalta_.
Kun olin kotvasen aikaa katsellut häntä, sulki hän raamatun ja alkoi
muuttaa yhtä vaatteustani, jonka hän oli luvannut valmistaa jouluksi.
Ommellessaan hyräili hän tapansa mukaan hiljalleen muutamia vanhan
kirkkosoiton säveliä. Viimein minä sanoin:
"Eva, kuinka monta sinä olit, kun Fritz rupesi munkiksi?"
"Kuudentoista", hän vastasi lempeästi; "hän lähti pois juuri ruton
jälkeen."
"Te olette siis olleet eroitettuina koko kaksitoista vuotta", minä
sanoin; "Jumala koettaa välisti kauan aikaa kärsivällisyyttämme."
"Se ei tunnu pitkältä nyt", hän arveli; "me luulimme molemmat, että
Jumala oli eroittanut meidät, jopa eroittanut ainaiseksi täällä maan
päällä."
"Eva parka", minä sanoin; "ja tämä oli se suru, joka puolestansa teki
sinut niin hyväksi."
"Minä en tietänyt, että se oli ollut niin suuri suru, Thekla", hän
lausui vapisevalla äänellä, "ennenkuin eilen illalla."
"Te olette siis rakastaneet toisianne koko ajan", minä sanoin puoleksi
itsekseni.
"Niin minä luulen", hän vastasi matalalla äänellä. "Mutta minä en
arvannut milloinkaan, ennenkuin eilen, kuinka paljon."
Vähäisen vaiti-olon perästä hän alkoi uudestaan hymyillen:
"Thekla, hänen mielestään minä en ole muuttunut kaikkien näitten
vuosien kuluessa; minä noviisien johdattaja! Mutta voi, kuinka
muuttunut hän on! Mikä elämän-pituinen kärsiminen hänen kasvoissaan!
Kuinka he sentään ovat kiduttaneet häntä!"
"Jumala antaa sinun hoitaa ja auttaa häntä, ja se on sinun elämäsi
työ", minä sanoin. "Oi Eva, se on epäilemättä naisen ihanin osa, kun
saa parantaa niitä haavoja, joita ihmiset ovat iskeneet rakkaimpiimme
maan päällä. Se on varmaan sanomattoman suuri ilo, kun vastaan-ottaa
jälleen Jumalan omasta käsistä semmoisen rakkauden, jonka olitte
valmiit uhraamaan Hänelle, niinkuin kalliisti olette osoittaneet."
"Äitimme ajattelee myöskin niin", hän lausui. "Hän arveli eilen
illalla, että ne lupaukset, jotka vasta sitovat meitä yhteen, ovat
pyhemmät, kuin mitä kukaan pyhimys tai eremiti on ikinä tehnyt."
"Sanoiko äitimme niin?" minä kysyin.
"Kyllä", vastasi Eva. "Ja hän sanoi olevansa varma, että T:ri Luther
myöskin pitää sitä mieltä."