Evan kertomus.
Wittenbergissä, Lokakuulla 1522.
Kuinka oudolta ensin tuntui, kun taas sai vapaasti liikkua mailmassa ja
palata vanhaan kotiin Wittenbergiin! Hyvin kummallista, että paikat
olivat niin vähäisen muuttuneet, vaan ihmiset niin suuresti. Siinä
vähäisessä huoneessa, jossa Elsa ja minä tavallisesti makasimme, oli
tuskin mitään uutta, paitsi Theklan kirjat Elsan puu-krucifixin
sijasta; ja niinkuin ennen näki siitä vähäisen puutarhan poikki, jonka
perunapuut olivat täynnä valkoisia kukkia, Elbeen saakka, jonka
tammi- ja pajurannat puhkesivat ensimäiseen vienoon vihannuuteensa,
samalla kuin lakean kukkulat sulivat ilmanrannan vaaleaan sineen.
Mutta toisin, kuin luostarissa, näyttivät kaikki muutokset ihmisissä
lähteneen pikemmin elämän kuin kuoleman vaikutuksesta.
Elsan omassa kodissa tuolla puolen katua heläjävät suloiset
lapsen-äänet niin uudelta, vaikka kuitenkin muistuttavat oman armaan
lapsuutemme vanhoista sävelistä ja katseista! Ja Elsassa itsessä
näytti muutos vaan semmoiselta, joka vaihtaa kevään hennot värit
varjostelevien lehtien vehreään.
Kristofer on kasvanut pojan jyrkkätietoisuuden kannalta miehen voimaan
ja suojelevaan hyvyyteen. Setä Cottan sokeus näyttää tekevän hänet
varsin arvokkaaksi, että kaikki hellästi ja kunnioituksella pitävät
huolta hänestä. Hänen mielikuvaelmansa käyvät kirkkaammaksi pimeydessä
ja levollisemmaksi, koska hänen ei tarvitse vastata niitten
toimeenpanosta. Hän näyttää minusta niinkuin pyhittävän perhettä, koska
hän kasvattaa jokaisen sääliväisyyttä ja hyvyyttä ja sokeutensa kautta
mahtavasti muistuttaa meitä Jumalan lahjojen kalleudesta.
Äidin-äitimme sydämessä valo on enemmän päivän koiton kuin laskun
kaltainen -- niin raikkaalta, leppeältä ja toivokkaalta hänen
vanhuutensa näyttää. Kalvavan, jokapäiväisen tuskan jäljet ja huolet
ovat lientyneet pois rakkaan täti Cottan kasvoilta; ja vaikka synkkä
varjo usein pimittää niitä, kun hän ajattelee Fritziä, olen minä varma,
ettei hänen surunsa nyt ole vuorensuuruisen jumalallisen vihan varjo,
vaan semmoisen pilven varjo, joka tuottaa siunausta ja tallettaa sitä
valoa, jonka rakkauden aurinko viritti ja lupauksen taivaankaari
pyhittää.
Kuitenkin Fritzillä on esikoisen sija tädin sydämessä. Vaikka muut
eivät ole unhottaneet häntä, on hänen sijansa kuitenkin heidän
sydämessään osaksi täytetty -- mutta ei tädin. Elsalla on niin paljon
tointa. Atlantis ei tuntenut häntä, niinkuin vanhemmat lapset; ja
vaikka Thekla oppi rakastamaan häntä sillä lyhyellä ajalla, kuin hän
oleskeli Wittenbergissä, on hänen sydämensä täynnä toivoa taikka
välisti pelkoa tulevaisuuden suhteen. Näyttää melkein siitä, kuin
Fritzin tarvitsisi jossakin määrässä laittaa itselleen uusi sija
jokaisen luona, jos hän palajaa. Mutta täti Cottan sydämessä on tyhjä
paikka ihan tyhjä, ja pyhä sija on pysynyt kenenkään valloittamatta,
niinkuin se olisi kuolinkammio, joka on pidetty tarkasti lukittuna ja
kajoomatta siitä päivästä asti, kuin vainaja viimeiseksi oli siinä.
Eikä hän kuitenkaan ole kuollut; minä sanon niin tuhansia kertoja
itselleni ja tädille, kun hän puhuu siitä. Miksi siis tämä
toivottomuuden tunne tulee minuun, kun ajattelen häntä? Näyttää niin
mahdottomalta uskoa, että hän vielä palaa luoksemme. Jospa sentään
Jumala tahtoisi lähettää edes vähäisen sanan meille! Mutta siitä, kuin
saimme tuon kirjeen pappi Ruprecht Hallerilta, emme ole vähintäkään
hänestä kuulleet. Kaksi kuukautta sitten meni Kristofer tämän papin
kylään Franken'iin ja viipyi muutamia päiviä tiedustellen joka taholla
ympäri luostaria, jossa hän on. Mutta hän ei kuullut muuta, kuin että
viime syksynä lähellä asuvan maasoturin pikkuinen poika, joka paimensi
äitinsä hanhia metsänrinteellä likellä luostaria, välisti kuuli miehen
äänen, joka lauloi sen tornin akkunasta, jossa luostarin vankihuone on.
Lapsen oli tapa seisoskella lähellä tätä paikkaa ja kuunnella lauluja,
jotka, niinkuin hän sanoi, olivat täysinäiset ja syvät -- juhlalliset,
kuin kirkkovirret, mutta iloisemmat, kuin mitä hän oli koskaan kirkossa
kuullut. Hän luuli niitä pääsiäisvirsiksi; mutta oli joku ilta
lokakuulla, jonka jälkeen hän ei enää kuullut niitä, vaikka hän usein
kuunteli. Melkein vuosi tästä takaperin!
Eikä kuitenkaan mikään saa näitä ylösnousemisen virsiä Fritzin
sydämessä vaikenemaan!
Täti Cottaa suurin lohdutus on pyhä sakramentti. Ei mikään, hän sanoo,
koroita hänen sydäntänsä, niinkuin se. Muut symbolit taikka
kirjoitukset taikka saarnat saattavat hänen eteensä jonkun osan
totuudesta; mutta Pyhä Ehtoollinen asettaa Herran itse hänen eteensä.
Ei sitä taikka tätä totuutta Hänestä, vaan Hänet itse; ei mitäkään
Hänen pyhän elämänsä tekoa yksistään eikä edes Hänen sovittavaa
kuolemaansa, vaan juuri Hänen personansa, inhimillisen ja jumalallisen
-- Hänet _itse_, elävänä, kuolevana, kuolemaa voittavana, elämää
ilmaiseksi antavana. Hän on oppinut, että pyhän sakramentin nauttiminen
ei ole, niinkuin hän kerta luuli, mikään hyvä työ, joka aina saatti
hänet entistä alakuloisemmaksi, koska hän tunsi, kuinka huonosti ja
kylmäkiskoisesti hän oli tehnyt sen; vaan että se on katsominen pois
itse tyköämme Häneen, joka täytti lunastuksen _hyvän työn_ meidän
tähtemme, niinkuin T:ri Melancthon sanoo:
"Juuri niinkuin ristin katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan
yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä
Kristuksen kuolemasta;"
"Juuri niinkuin auringon katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan
yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä
Kristuksesta ja Hänen evankeliumistansa;"
"Niin Herran Ehtoollisella käynti ei ole mikään hyvä työ, vaan
yksinkertaisesti semmoisen merkin käyttäminen, joka johdattaa mieleemme
sitä armoa, joka on meille Kristuksessa annettu."
"Mutta eroitus on tämä: ihmisten keksimät symbolit eivät muuta kuin
muistuttavat siitä, mitä ne osoittavat, kun sitä vastoin Jumalan
antamat merkit eivät ainoastaan muistuta jostakin asiasta, vaan lisäksi
vakuuttavat sydäntä Jumalan armollisesta tahdosta."
"Niinkuin ristin näky ei vanhurskauta, niin ei myöskään messu
vanhurskauta. Niinkuin ristin näky ei ole mikään uhri, ei meidän omien
eikä muitten syntien puolesta, niin ei myöskään messu ole mikään uhri."
"Ei löydy kuin yksi uhri, ei löydy kuin yksi hyvitys -- Jesus Kristus.
Paitsi Häntä ei löydy mitään semmoista."
Minä olen koettanut koko ajan saada turvapaikkaa niille yhdeksälle
evankeliselle nunnalle, jotka minä jätin Nimptscheniin, mutta tähän
saakka turhaan. Minä en kuitenkaan millään lailla epäile. Minä olen nyt
neuvonut heitä itse kirjoittamaan T:ri Lutherille.
Lokakuulla 1522.
Uusi Testamentti on vihdoin ilmestynyt Saksan kielellä.
Se tapahtui Syyskuun 21 päivänä; ja kun se päivä sattui olemaan täti
Cottan syntymäpäivä, meni Gottfried Reichenbach häntä vastaan, kun hän
tuli alas luoksemme aamulla, ja antoi hänelle koko perheen nimessä ne
kaksi isoa folio-sidettä, joissa se on painettu.
Sen jälkeen toinen side aina on pöydällä yhteisessä asuinhuoneessa, ja
toinen täti Cottan makuuhuoneen akkunalla.
Hän tulee nyt usein alas aamuisin loistavilla kasvoilla ja kertoo
meille jonkun värsyn, jonka hän on huomannut. Setä Cotta nimittää sitä
hänen timantti-aarteeksensa ja arvelee, että "pikku äitimme on vihdoin
löytänyt El Doradon!"
Eräänä aamuna se oli:
"Heittäkäät kaikki huolenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää huolta
teistä;" ja tässä on kyllin moneksi päivää hänelle.
Tänään se oli:
"Vaiva saattaa kärsivällisyyttä; mutta kärsivällisyys koettelemuksen;
koettelemus toivon; mutta toivo ei anna häpeään tulla; että Jumalan
rakkaus on vuodatettu sydämeemme Pyhän Hengen kautta, joka meille
on annettu." "Eva", hän sanoi, "tämä näyttää minusta niin
yksinkertaiselta. Se näyttää minusta tarkoittavan, että, kun suru
tulee, on pää-asia, jonka meidän tulee tehdä, se, että katsomme, ettei
_kärsivällisyys_ katoo meiltä; tämä näyttää yhtyvän kaikkiin muihin
armolahjoihin ja johdattavan niitä luonnollisesti sydämeen toinen
toisensa perästä. Eva, rakas lapsi", hän lisäsi: "tätäkö se
tarkoittaa?"
Minä mainitsin, kuinka usein nämät sanat olivat ilahuttaneet minua, ja
kuinka onnellista on ajatella, että sillä välin, kuin nämät armolahjat
valaisevat sydämen pimeyttä, menevät mustat hetket ohitse, kunnes
yhtäkkiä toivo hiipii akkunan luo ja avaa luukut; ja valo, joka on
verkalleen koittanut tällä aikaa, virtailee sydämeen. "Jumalan rakkaus,
joka on vuodatettu Pyhän Hengen kautta."
"Mutta", vastasi täti Cottat, "me emme voi itse tuottaa itsellemme
kokemusta eikä saavuttaa toivon kättä eikä avata akkunaa, että
rakkauden valo pääsee sisään; me voimme vaan katsoa ylös Jumalan
puoleen, pitää lujasti kiinni kärsivällisyydestä, ja _tämä tuopi
myötänsä kaikki muut_."
"Vaan kuitenkin", minä sanoin, "_rauha_ tulee ennen _kärsivällisyyttä_,
rauha Jumalan kanssa, kun uskomme Häneen, joka uhrattiin meidän
synteimme tähden. Nämät armolahjat eivät mitkään johdata meitä ylös
Jumalan luo. Me pääsemme Hänen luoksensa ensiksi, ja Hänen
läsnä-ollessaan me opimme kaikki muut."
Niin, ne muutokset Wittenbergin mailmassa, jotka ovat tapahtuneet
siitä, kuin minä jätin sen, on todella elämä vaikuttanut, ei kuolema,
eikä aika, joka on kuoleman varjo. Sillä eikö elämä itse ole aikaan
saanut parhaita niistä?
Jumala se on, eikä aika, joka on liennyttänyt äidin-äitimme luonteen;
Jumala se on, eikä aika, joka on tasoittanut surun kyntämät vaot täti
Cottan otsassa.
Elämä se on, eikä kuolema, joka on tehnyt Augustinin-luostarin melkein
tyhjäksi ja lähettänyt munkit takaisin heidän paikkoihinsa mailmaan
palvelemaan Jumalaa ja julistamaan Hänen evankeliumiansa.
Elämän vesi se on, joka virtaa kodosta kokoon; tri Lutherin
Saksankielisen Testamentin jälissä ja kasvattaa rakkauden, ilon ja
rauhan hedelmiä.
Ja me tiedämme, että se on elämä eikä kuolema, joka vallitsee siinä
yksinäisessä vankihuoneessa, jossa lapsi kuuli ylösnousemisen virsiä,
sama elämä, joka nyt viettää voittoansa hänen sydämessään, joka lauloi
niitä, olipa hän missä hyvänsä!