Atlantin kertomus.
Chriemhild ja minä olemme aina olleet perheen vähälahjaisimmat lapset
eikä meissä ole ollut mitään erinomaista, niinkuin toisissa. Minä
luulen todella, että ainoa huomattava asia on, että olemme kaksoiset.
Thekla sanoo, että me olemme vento Sachsilaisia ja ettei meissä
kummassakaan ole mitään kiivasta czechiläistä elikkä bömiläistä verta;
joka lienee minulle sitä parempi, kuin Konradilla melkoisessa määrässä
on Schweitziläisten totista luontoa. Jokainen puhui aina Chriemhildistä
ja minusta ja ajatteli meitä yhdessä; ja kun he sanoivat meitä perheen
kaunottariksi, tarkoittivat he luullakseni etupäässä, että me näytimme
hupaisilta yhdessä vastakohdan vuoksi. Thekla sanoo, että Jumala
lähettää kukkia mailmaan kaksoisparina, olemaan toistensa vastakohtana
juuri niinkuin me -- mustasilmäisiä orvokkeja ja vaaleanpintaisia
kelta-esiköitä, kultaisia heluntai-kukkia ja purpuranpunaisia kanervia.
Hänen oli tapa sanoa Chriemhildiä sisko Kelta-esiköksi, ja minua sisko
Orvokiksi. Chriemhild on kuitenkin kaunis itseksensä ilman minutta --
niin pitkä, valkeaverinen, levollinen ja ruhtinaallinen; hänellä on
niin isot, harmaat silmät, niin tyven, leveä otsa ja suora, uhkea
vartalo, joka aina tekee, että hänen tasainen käytöksensä näyttää
armolliselta, kuin kuningattaren. Mutta minä en ole mitään ilman
Chriemhildiä; se vaan, että ihmiset mielellään katselivat minun
vähäistä, hoikkaa vartaloani, mustia silmiäni ja hiuksiani hänen
rinnallansa.
Olisi hauska tietää, mitä Konrad Winkelriedin kansa ajattelee minusta
tuossa kaukaisessa, vuorisessa Schweitzissä, johon hän aikoo viedä
minut! Hän on varma, että kaikki rakastavat minua; mutta mistäpä sen
minä tiedän? Välisti sydäntäni oikein sykähtää, kun ajattelen, että
minun pitää jättää koti, Elsa, kallis äitini ja kaikki. Se on totta,
että Chriemhild näytti katsovan sitä aivan luonnolliseksi, kun aika
tuli, mutta hän on niin toisenlainen. Jokainen tiesi, että kaikki
mieltyisivät Chriemhildiin.
Ja minä olen niin tottunut rakkauteen ja hyvyyteen. He tuntevat minut
kaikki niin hyvin täällä ja tietävät, kuinka minun taitoni on paljon
vähempi, kuin kaikkien muitten, niin että he kaikki ovat varsin
kärsivällisiä minua kohtaan. Yksin Theklakin, joka usein on hiukan
tuittupäinen, on aina lempeä minulle, vaikka hän toisinaan vähän
nauraakin, kun sanon jotakin tavallista tyhmempää. Minä keksin niin
usein asioita, joita kaikki muut tiesivät jo aikaa. Minä en luullakseni
pelkää niin paljon omasta puolestani, sillä minulla on niin vähän
oikeutta odottaa mitään ja minä saan aina niin paljon enemmän, kuin
ansaitsen, meidän kalliilta taivaalliselta Isältämme ja jokaiselta.
Ainoastaan Konradin tähden olisin minä mielelläni vähäisen viisaampi,
koska hän osaa niin monta kieltä ja on niin kovin taitava. Kun minä
puhuin tästä Elsalle kerta, hymyili hän ja sanoi, että hänellä oli
joskus samanlainen pelko, mutta jos pyydämme Jumalalta, kyllä Hän aina
antaa meille juuri sen viisauden, jota me joka päivä tarvitsemme. Se on
osa "jokapäiväisestä leivästämme", hän arveli. Eikä Elsa suinkaan ole
mikään oppinut, vaan kuitenkin jokainen rakastaa häntä, ja hän tekee
niin paljon hyvää hiljaisuudessa. Mutta vaikka hän ei olekaan oppinut,
on hän minusta viisas vähäisissä asioissa. Ja hänen oli tapa kirjoittaa
aikakirjaa, kun hän oli nuorempi, kuin minä olen. Hän kertoi minulle
niin, vaikka minä en koskaan ole nähnyt sitä. Minä olen ajatellut, että
kenties aikakirjan kirjoittaminen on tehnyt hänetkin viisaammaksi; ja
sentähden minä aion koettaa kirjoittaa semmoista. Mutta kun en tällä
haavaa itsestäni muista puhua mitään, kopioitsen minä aluksi erään
kertomuksen, jonka Konrad muutamia päiviä sitten lainasi minulle
luettavaksi. Yksi hänen ystävistään, nuori schweitziläinen ylioppilas,
joka on juuri tullut Wittenbergiin St. Gallenista, jossa hänen
omaisensa asuvat, on kirjoittanut sen. Hänen nimensä on Johan Refsler,
ja Konrad pitää häntä oikein hyvänä ja ahkerana.
_Kopia Johan Reflerin kertomuksesta_.
"Kun matkustimme Wittenbergiin Pyhää Raamattua opiskelemaan, yllätti
meidät Jenassa kauhea myrsky. Me kuulustelimme monelta jotakin
ravintolaa kaupungissa, jossa saisimme olla yötä, mutta meidän oli
mahdoton löytää mitään, vaikka kyllä sekä etsimme itse että kyselimme
muilta. Ei kukaan tahtonut antaa meille yö-sijaa. Oli juuri
karnavalin-aika, jolloin ihmiset huolivat viisi pilgrimeistä taikka
vieraista. Me lähdimme sen vuoksi taas kaupungista koettamaan,
löytäisimmekö jotakin kylää, johon sopisi jäädä yöksi."
"Mutta kaupunginportilla kohtasi meitä arvokkaan-näköinen mies, joka
puhutteli meitä ystävällisesti ja kysyi, mihin me niin myöhään illalla
aioimme, koska emme missäänpäin pääsisi mihinkään taloon taikka
ravintolaan, joka antaisi meille suojaa, ennenkuin musta yö saavutti
meidät. Paitsi sitä eksyi helposti tällä tiellä; hän kehoitti meitä
sentähden pysymään yötä siinä, missä olimme."
"Me vastasimme:
"Rakas isä, me olemme käyneet kaikissa ravintoloissa, mutta he
lähettivät meidät toisesta toiseen; joka paikassa he kielsivät meiltä
majaa; meillä ei ollut sentähden muuta neuvoa, kuin lähteä edemmäksi."
"Silloin hän kysyi, olimmeko myöskin kysyneet huonetta Mustassa
Karhussa."
"Johon vastasimme:
"Sitä paikkaa me emme ole nähneet. Hyvä ystävä, missä se on?"
"Nyt hän vei meidät kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia. Ja kun
näimme Mustan Karhun, katso, vaikka kaikki muut ravintolan-isännät
olivat kieltäneet meiltä suojaa, tuli isäntä itse ulos portille meitä
vastaan, toivotti meitä tervetulleeksi ja saatti meidät sisään."
"Siellä näimme yhden miehen istuvan yksinään pöydän ääressä, ja hänen
edessään oli vähäinen kirja. Hän tervehti meitä ystävällisesti, käski
meidän tulla likemmäksi ja asettua hänen viereensä pöydän luo. Sillä
meidän kenkämme olivat (luvalla sanoen) niin kurassa, ettemme
kehdanneet rohkeasti astua huoneesen, vaan istahdimme vähäiselle
penkille oven nurkkaan."
"Silloin hän tarjosi meille juoda, eikä meidän käynyt kieltäminen. Kun
näimme, kuinka sydämellinen ja ystävällinen hän oli, menimme istumaan
likelle häntä hänen pöytänsä ääreen, niinkuin hän oli pyytänyt meitä,
ja tilasimme viiniä, että saisimme vuorostamme tarjota hänelle. Me emme
ajatelleet häntä muuksi, kuin ratsassoturiksi. Hän oli vaan tavan
mukaan puettu sukkiin ja ihotakkiin, ilman haarniskoita, miekka
kupeella, oikea käsi miekan-ponnessa ja vasen sen kahvassa. Hänen
silmänsä olivat mustat ja syvät, ne leimuivat ja säteilivät, kuin
tähdet, ettei ollut helppo katsella niitä."
"Pian hän alkoi kysyä, mistä kotoisin olimme. Mutta hän lisäsi itse:
"Te olette Schweitziläisiä. Mistä osasta Schweitzistä?"
"Me vastasimme:
"St. Gallenista."
"Silloin hän sanoi:
"Jos lähdette täältä Wittenbergiin, niinkuin luulen, tapaatte hyviä
maanmiehiä siellä, nimittäin Tohtori Hieronymus Schurf'in ja hänen
veljensä Tohtori Augustinuksen."
"Me sanoimme:
"Meillä on kirjeitä heille. Ja sitten kysyimme:
"Tiedättekö sanoa onko Martin Luther nyt Wittenbergissä, taikka missä
hän on?" hän vastasi:
"Minulla on varma tieto, ettei Luther nyt ole Wittenbergissä. Mutta hän
tulee sinne ennen pitkää. Filip Melancthon on siellä nyt, hän opettaa
kreikkaa ja muut hebrean kieltä. Minä neuvon teitä lujasti opiskelemaan
molempia; sillä molemmat ovat tarpeelliset, jos mieli ymmärtää Pyhää
Raamattua."
"Me sanoimme:
"Jumala olkoon kiitetty! Sillä jos Jumala suo meille elinaikaa, emme
lähde sieltä, ennenkuin olemme nähneet ja kuulleet tuota miestä. Me
olemme nimittäin hänen tähtensä tehneet tämän matkan, koska olemme
ymmärtäneet, että hän aikoo poistaa pappisvallan sekä messun, jotka hän
ei katso olevan mitään perustusta. Vanhempamme ovat lapsuudestamme asti
aikoneet meitä papiksi ja sentähden tahtoisimme mielellään tietää,
minkälaista opetusta hän antaisi meille ja millä voimalla hän aikoo
ryhtyä näihin muutoksiin."
"Niitten sanojen jälkeen hän kysyi:
"Missä tähän asti olette opiskelleet?"
"Vastaus: Baselissa."
"Silloin hän kysyi: kuinka Baselissa laita oli? Onko Rotterdamin
Erasmus yhä siellä, ja mitä hän tekee?"
"Meidän tietääksemme, hyvä herra", sanoimme, "on siellä hyvin laita.
Erasmus on myös siellä, mutta mitä hän paraikaa työskentelee, sitä ei
kukaan tiedä, sillä hän elää hyvin hiljaisesti ja aivan itsekseen."
"Tämä keskustelu näytti meistä hyvin kummalliselta sotamiehen puheeksi.
Hän tiesi jutella molemmista Schurfeista, Filipistä ja Erasmuksesta, ja
myöskin hebrean ja kreikan oppimisesta."
"Paitsi sitä käytti hän silloin tällöin latinaisia sanoja, jotta
päätimme häntä paremmaksi, kuin tavalliseksi soturiksi."
"Ystäväni", hän kysyi, "mitä Schweitzissä Lutherista ajatellaan?"
"Siellä, niinkuin joka paikassa, pitävät eri mieltä hänestä. Useat
eivät voi kylläksi ylistää häntä ja kiittää Jumalaa, että on hänen
kauttansa tehnyt totuutensa selväksi ja paljastanut erehdykset; toiset
päinvastoin ja niitten joukossa erittäin papit soimaavat häntä
jumalattomaksi väärä-uskolaiseksi."
"Tähän hän arveli: sen minä kyllä uskon, että papit puhuvat niin."
"Näin keskustellen tulimme varsin tuttavaksi, jotta kumppanini otti sen
vähäisen kirjan, joka oli soturin edessä, ja katseli sitä. Se oli
hebreankielinen Psaltari. Hän pani taas nopeasti kiinni sen, ja soturi
veti sen puoleensa. Ja kumppanini sanoi: minä antaisin sormen
kädestäni, jos ymmärtäisin tuota kieltä."
"Hän vastasi: te ymmärrätte pian sitä, jos olette ahkera; minäkin
soisin ymmärtäväni sitä paremmin, ja minä harjoitan sitä joka päivä."
"Tällä välin päivä ehtoontui, ja tuli aivan pimeä, kun isäntä astui
pöydän luo."
"Kun hän ymmärsi, kuinka hartaasti me olisimme tahtoneet nähdä Martin
Lutheria, sanoi hän:
"Hyvät ystävät, jos olisitte olleet täällä pari päivää takaperin,
olisitte saaneet halunne tyydytetyiksi, sillä hän istui täällä tämän
pöydän vieressä, ja (osottaen sormellansa) tuossa paikassa."
"Se suututti ja harmitti meitä kovasti, että olimme viipyneet matkalla;
ja me sadattelimme lokaisia ja huonoja teitä, jotka olivat
myöhästyttäneet meitä."
"Mutta lisäsimme:
"Se ilahuttaa meitä kuitenkin, kun saamme istua samassa huoneessa ja
saman pöydän ääressä, kuin hän istui."
"Tähän isäntä naurahti ja läksi ulos ovesta."
"Vähän ajan kuluttua kutsui hän minut luoksensa oven suuhun. Minä olin
levoton ja pelkäsin, että olin jollain lailla menetellyt sopimattomasti
taikka tietämättäni loukannut häntä. Mutta isäntä lausui minulle:
"Koska näen, kuinka suuresti haluatte nähdä ja kuulla Lutheria -- se on
hän, joka istuu teidän kanssanne."
"Minä luulin, että hän laski leikkiä, ja lausuin:
"Voi isäntä, te teette pilkkaa minusta ja toiveistani ja näytätte
minulle väärän Lutherin!"
"Hän vastasi:
"Oikein totta, se on hän. Mutta älkäät olko siitä tietävänänne.
"Minä en voinut uskoa sitä; mutta minä palasin huoneesen ja aioin
kertoa kumppanilleni, mitä isäntä oli ilmoittanut minulle. Viimeiseltä
minä käännyin hänen puoleensa ja kuiskasin hiljalleen:
"Isäntä on jutellut minulle, että tuo on Luther."
"Ei hänkään voinut heti sitä uskoa, vaan arveli:
"Hän sanoi ehkä Hutten, ja sinä ymmärsit hänet väärin."
"Ja koska vieraan käytös ja soturin puku sopi Huttenille paremmin kuin
Lutherille, tulin minäkin siihen päätökseen, että hän oli sanonut: 'se
on Hutten', koska molemmat nimet kuuluivat melkein samalta. Mitä minä
sittemmin puhuin, puhuin sentähden siinä luulossa, että keskustelin
Ulrich von Huttenin, ritarin, kanssa."
"Tällä välin saapui kaksi kauppiasta, jotka myöskin aikoivat jäädä
tähän yöksi; ja päällysvaatteensa ja kannuksensa riisuttuaan, laski
toinen viereensä sitomattoman kirjan."
"Tuosta se, jota isäntä oli (niinkuin minä luulin) sanonut Martin
Lutheriksi, kysyi, mikä kirja se oli."
"Se on T:ri Martin Lutherin Selitys muutamiin evankeliumeihin ja
epistoliin, joka juuri on ilmestynyt. Ettekö ole vielä nähneet sitä?"
"Martin vastasi: se lähetetään pian minulle."
"Nyt lausui isäntä:
"Istukaat pöytään ja ruvetkaamme aterioimaan."
"Mutta me käskimme hänen pyytää anteeksi meidän puolestamme ja
sijoittaa itseämme toiseen paikkaan. Mutta hän sanoi:
"Hyvät ystävät, istukaat vaan pöytään. Minä takaan, että olette
tervetulleet."
"Kun Martin kuuli tämän, sanoi hän:
"Tulkaat, tulkaat, kyllä minä sitten suoritan asian isännän kanssa."
"Syödessämme lausui Martin monta hurskasta ja ystävällistä sanaa, jotta
kauppiaat ja me olimme ääneti hänen edessään ja pidimme enemmän vaaria
hänen keskustelustaan, kuin ruoastamme. Muun muassa hän huoaten
valitti, että ruhtinaat ja aateliset olivat koossa valtiopäivillä
Nürnbergissä Jumalan sanan, monen vaikean seikan ja seikan ja Saksan
kansan sorron vuoksi, eikä heillä kuitenkaan näyttänyt olevan mikään
muu tarkoitus, kuin synnyttää parempia aikoja turnajaisilla,
reki-ajoilla ja kaikenlaisilla turhilla hovihuvituksilla; kun sitä
vastoin Jumalan pelko ja kristilliset rukoukset toimittaisivat paljoa
enemmän."
"Kuitenkin nämät", hän sanoi murheellisesti, "ovat meidän kristityitä
ruhtinaitamme!"
"Lisäksi hän lausui: meidän tulee tahtoa, että lapsissamme ja
jälkeläisissämme, joita eivät mitkään paavilliset erehdykset ole
myrkyttäneet, vaan jotka istutetaan puhtaasen totuuteen ja Jumalan
sanaan, evankelinen totuus tuottaa parempia hedelmiä kuin heidän
vanhemmissaan, joihin nämät erehdykset ovat niin syvältä juurtuneet,
että on vaikea saada niitä poistetuksi."
"Tämän perästä kauppiaat ilmoittivat ajatuksensa, ja vanhempi heistä
sanoi:
"Minä olen halpa, oppimaton maallikko enkä erittäin ymmärrä näitä
asioita; mutta sen verran kuin minä käsitän, sanon minä, että Luther on
joko enkeli taivaasta taikka perkele helvetistä. Minä mielelläni
maksaisin kymmenen florinia, jos hän ripittäisi minut, sillä minä
luulen, että hän voisi ja tahtoisi valistaa omaatuntoani."
"Tällä välin isäntä tuli salaisesti luoksemme ja sanoi:
"Martin on maksanut illallisenne."
"Tämä ilahutti meitä paljon, ei rahojen eikä ruoan puolesta, vaan sen
vuoksi, että hän oli tehnyt meidät vieraiksensa."
"Illallisen jälleen nousivat kauppiaat ja menivät talliin hevosiansa
katsomaan. Martin jäi huoneesen meidän kanssamme, ja me kiitimme häntä
hänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään, ja rohkenimme sanoa, että me
luulimme häntä Ulrich von Hutteniksi. Mutta hän arveli:
"Ei, en minä en ole se."
"Nyt isäntä tuli, ja Martin sanoi:
"Minä olen tänä iltana muuttunut aatelismieheksi, sillä nämät luulevat
minua Ulrich von Hutteniksi."
"Ja sitten hän nauroi pilapuhettansa ja arveli:
"He pitävät minua Huttenina, ja te pidätte minua Lutherina. Pian
minusta tulee leikinlyöjä Markolfus."
"Ja tämän jälkeen otti hän ison olut-lasin ja sanoi vaan tavan mukaan:
"Schweitziläiset, saakaat tästä toistemme onneksi."
"Mutta kun juuri olin ottaa lasin häneltä, pani hän pois sen, käski sen
sijaan lasillisen viiniä ja lausui:
"Olut on outo ja tuntematon juoma teille. Juokaat ennemmin viiniä."
"Tuosta hän nousi ylös, heitti vaippansa hartioillensa ja sanoi
hyvästi. Hän ojensi meille kätensä ja lausui:
"Kun tulette Wittenbergiin, tervehtikäät T:ri Hieronymus Schurfia
minulta."
"Me sanoimme:
"Ilomielin me sen tekisimme, mutta miksi me sanomme teitä, että hän
ymmärtää tervehdyksen?"
"Hän vastasi:
"Älkäät sanoko muuta kuin: _Hän, joka tulee_, lähettää teille
terveisiä. Nämät sanat hän heti ymmärtää."
"Näin hän jätti meidät hyvästi ja lähti levolle."
"Jälestäpäin palasivat kauppiaat huoneesen ja käskivät isännän tuoda
heille enemmän juotavaa. He puhuivat sitten paljon hänen kanssaan, kuka
tämä vieras oikeastaan oli."
"Isäntä tunnusti, että hän luuli häntä Lutheriksi; jota hekin pian
uskoivat, ja alkoivat nyt katua, että olivat puhuneet niin
sopimattomasti hänen läsnä-ollessaan, sanoen, että he tahtoivat nousta
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hän lähti pois, ja pyytää, ettei
hän olisi suutuksissaan heille taikka ajattelisi pahaa heistä, koska he
eivät olleet tietäneet, kuka hän oli."
"Kaikki kävi heidän mieltänsä myöten, ja he tapasivat hänet seuraavana
aamuna tallissa."
"Mutta Martin lausui: te sanoitte eilen illallisella, että mielellään
antaisitte kymmenen florinia, jos Luther ripittäisi teitä. Kun olette
ripillä hänen edessään, saatte nähdä, olenko minä Martin Luther vai
ei."
"Sen koommin hän ei selittänyt, kuka hän oli, vaan nousi kohta sen
jälkeen hevosensa selkään ja ratsasti Wittenbergiin."
"Samana päivänä saavuimme Wartburgiin, ja kun astuimme yhteen kylään,
(se sijaitsee vuoren alla, vuorta sanotaan luullakseni Orlamunde'ksi ja
kylää Nasshaufen'iksi), oli virta, joka juoksi sen läpi, tulvillansa
edellisen päivän sateesta ja oli vienyt pois osan sillasta, ettei
kukaan päässyt kulkemaan ylitse. Samassa kylässä olimme yötä, ja
sattui, että ravintolassa taas tapasimme molemmat kauppiaat; niin he
Lutherin tähden vaativat meitä vieraiksensa tässä ravintolassa."
"Lauantaina sen jälkeen, päivää ennen ensimäistä sunnuntaita
paastossa, menimme T:ri Hieronymus Schurf'in luo jättämään hänelle
suosituskirjeitämme. Kun meitä käskettiin huoneesen, katso! siellä
näimme soturi Martin'in, niinkuin ennen Jenassa; ja hänen kanssansa
olivat Filip Melancthon, Justus Jonas, Nikolaus Amsdorf ja T:ri
Augustinus Schurf, jotka kertoivat hänelle, mitä Wittenbergissä oli
tapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän tervehti meitä, osoitti nauraen
sormellansa ja sanoi: 'tämä on Filip Melancthon, josta minä puhuin
teille.'"
Minä olen kopioinnut tämän sen vuoksi, että rupeisin itse edistymään ja
olisin parempi kumppani Konradille, ja myöskin sen vuoksi, että me
tuonnempana luullakseni pidämme arvossa kaikki, mikä osoittaa, kuinka
meidän Martin Lutherimme suostutti vieraitten sydämet ja kuinka, kun
hän palasi Wittenbergiin pannaan julistettuna ja lainhylkynä, samalla
kuin kaikki evankelisen opin huolet olivat hänen hartioillansa, hänen
sydämellänsä joutohetkinä oli aikaa vähäisiin hyviin töihin ja
vilpittömän neuvon sanoihin.
Mikä siunaus minulle, joka en ymmärrä mitään "Theologia Teutsch'istä"
edes Saksan kielellä, enkä koskaan olisi oppinut latinaa, niinkuin Eva,
että T:ri Lutherin saarnat ovat niin selvät minulle, vaikka hän on niin
suuri ja oppinut. Chriemhild ja minä ymmärsimme aina niitä; ja
vaikk'emme koskaan osanneet puhua paljon muitten kanssa, oli meidän
tapa öisin makuu-huoneessamme jutella keskenämme niistä ja sanoa,
kuinka yksinkertaiselta uskonto näytti, kun hän puhui siitä -- ei muuta
kuin uskoa rakkaasen Herraamme Jesukseen Kristukseen, joka kuoli meidän
syntiemme tähden, rakastaa Häntä ja tehdä kaikki, mitä voimme, että
kaikki ympärillämme ovat onnellisemmat ja paremmat. Mikä siunaus
ihmisille, jotka ovat taitamattomat, niinkuin Chriemhild ja minä, kun
on saanut syntyä semmoiseen aikaan, jolloin meitä opetetaan, että
uskonto on uskossa ja rakkaudessa eikä missään monimutkaisissa
säännöissä ja korkeissa, yliluonnollisissa avuissa, joita ihmisten oli
tapa nimittää uskonnoksi.
Vaan kuitenkin väitetään, että usko, rakkaus ja nöyryys ovat todella
vaikeammat, kuin kaikki vanhat katumusharjoitukset ja hyvät teot.
Mutta tämä luullakseni koskee semmoisia, jotka eivät milloinkaan ole
kuulleet, niinkin me, T:ri Lutherilta niin paljon Jumalasta, että ovat
oppineet rakastamaan Häntä, taikka semmoisia, joilla on enemmän
ylpeiltävää, kuin Chriemhildillä ja minulla, ja joista sentähden tuntuu
vaikealta halventaa itseänsä omissa ajatuksissaan.