Elsan kertomus.
Lokakuulla 1521.
Kristofer on juuri palannut Hallesta. He ovat taas uskaltaneet ruveta
myymään aneita nuoren ja velton Mainzin arkki-piispan Albertin
turvissa. Useat ylioppilaat ja järkevimmät porvarit ovat harmissaan,
kun näkevät, kuinka suuri, punainen risti jälleen pystytetään ja
taivaallista anteeksi-antamusta kaupitellaan pitkin katuja. Gottfried
on varma, ettei tätä olisi yritetty, jolleivät viholliset olisi
luulleet, ette T:ri Lutherin ääni on vaiennut ijäksi. Salaisesti
jaetaan kuitenkin hänen kirjeitänsä meidän joukossamme, ja moni meistä
tietää, että hän on tallella jossakin paikassa lähellä meitä.
Marraskuulta.
Gottfried on juuri tuonut minulle Lutherin kirjeen Mainzin
arkki-piispalle. Se ainakin näyttää anekauppiaille, että he ovat
herättäneet nukkuvan leijonan.
Hän muistuttaa arkkipiispaa, että ankara tuli jo on syttynyt sen
kautta, että köyhä, halpa munkki on nousnut Tetzeliä vastaan; hän
varoittaa häntä, että Jumala, joka antoi voimaa tälle heikolle
ihmis-äänelle, koska se puhui Hänen totuuttansa: "vielä elää ja alentaa
korkeat seterit ja ylpeät Faraot, ja voi helposti nöyryyttää Mainzin
vaaliruhtinaan, vaikka koko neljä keisaria häntä tukisi." Hän vaatii
juhlallisesti, että arkkipiispa lakkauttaa tuon valheellisten
anteeksi-antamusten ahneen myymisen Mainzissa, taikka hän pian julkaisee
syytöksen (jonka hän jo on kirjoittanut) "Uutta Hallen koulua" vastaan.
"Sillä T:ri Luther", hän sanoo, "ei ole vielä kuollut."
Me olemme kovasti epäilyksissä, mitenkä arkkipiispa menettelee, kun on
saanut tämmöisen rohkean moitteen.
Marraskuun 20 p.
Moite on vaikuttanut. Ruhtinas arkkipiispa on kirjoittanut nöyrän
puollustuskirjeen T:ri Lutherille, ja aneet ovat kerta vielä
karkoitetut Hallesta.
Wittenbergissä T:ri Lutherin kirjeet eivät kuitenkaan ole likimainkaan
sama, kuin hänen läsnä-olonsa. Täällä vallitsee suuri hämminki, ja
sangen usein tappelevat vastaiset puolueet kaduilla.
Melkein kaikki Augustinin-luostarin munkit kieltäysivät pari viikkoa
sitten ottamasta osaa messuihin taikka hostian palvelemiseen.
Hyvänluontoinen T:ri Melancthon ja muut tohtorit nuhtelivat heitä
ensin, mutta rupesivat viimein itse uskomaan samoin ja vetosivat
Sachsin vaaliruhtinaasen, että hän poistaisi nämät epäjumaliset
kirkonmenot. Me emme tiedä, kuinka hän tehnee. Ei mitään julkisia
muutoksia vielä ole pantu toimeen jumalanpalveluksessa.
Mutta se suuri tapaus, joka nyt kiihdyttää Wittenbergiä, on
kolmentoista Augustinilais-munkin luopuminen luostarista ja
luostari-elämästä. Pastori Feldkirchen ilmoitti papilliset lupaukset
mitättömiksi ja meni naimisiin muutamia kuukausia takaperin. Mutta hän
oli vaan maallinen pappi; ja pitäjien pappien avioliitosta on kaikilla
kunnon ihmisillä meidän joukossamme kauan aikaa ollut sama ajatus.
Mitä munkkien avioliittoon tulee, on kuitenkin pidetty eri mieltä.
Pappi muuttaa naidessaan vaan säätynsä; mutta jos munkit rikkovat
lupauksensa, häviää koko veljeskunta ja munkki-elämä.
Gottfried ja minä olemme kokonaan vakuutetut siitä, että he ovat
oikeassa; ja me kunnioitamme suuresti niitä miehiä, jotka kieltävät
itseltään elatuksen muitten kustannuksella ja tyytyvät asettumaan
yliopiston oppilaitten joukkoon. Mutta erittäin minä kunnioitan niitä
vanhempia taikka totisempiakin oppineita veljiä, jotka jättävät
luostarin armon ja joutilaan ylellisyyden ja rupeavat oppimaan jotakin
halpaa ammattia. Yksi heistä on mennyt salvumiehen oppiin; ja kun me
pari päivää sitten kuljimme hänen työpenkkinsä ohitse ja katselimme,
kuinka hän ahkerasti koetti taivuttaa tottumattomia sormiansa työkaluja
pitelemään, nosti Gottfried lakkiansa ja tervehti häntä
kunnioituksella, sanoen:
"Niin, se on oikein. Kristin-uskon täytyy alkaa uudestaan Nazarethin
työmiehen kodista."
Meidän perheessämme ovat ajatukset kuitenkin erilaiset. Meidän kallis,
levoton äitimme ajattelee kovasti, mitä kaikista näistä tulee. Tosin on
Fritzin toinen vankeus suuresti järkyttänyt hänen uskoansa munkkeihin;
mutta aikakauden mullistava luonto pelottaa häntä. Hänestä näyttää
kaikki tarkoittavan häviötä; ja ainoa tapa, jolla ajan vaikeat
kysymykset hänen mielestään suoriuvat, on se, että nyt on mailman
viimeiset päivät ja että, kun kaikki on revitty maahan, meidän Herramme
itse tulee ja nopeasti rakentaa valtakuntansa jälleen oikealla tavalla.
Hänellä ei ole Fritzin, ei rakastetun Evan eikä T:ri Lutherin neuvoja
-- johon viime mainittuun hän näihin aikoihin on alkanut enemmän
luottaa, vaikka hän aina valittaa, että hän käyttää niin kiivasta
kieltä -- eikä hän tiedä, mitä jokaisesta asiasta tulee ajatella. Hän
pelkää erittäin arkkidiakonus Carlstadtin rajuutta; ja lempeä
Melancthon on liian paljon hänen itse luontoisensa, ettei hän luota
tämän päätöksiin.
Kuitenkin, kun tänä aamuna kävin heitä tervehtimässä, valmisti hän
paraikaa ravitsevaa lientä, jonka hän, kun kysyin häneltä, myönsi
olevan aiotun sille munkille, joka oli kieltänyt kirkon ylivallan ja
ruvennut salvumieheksi.
"Ihmisraukat", lausui hän niinkuin puollustukseksi, "he olivat
tottuneet elämään hyvin luostarissa, enkä minä soisi, että eroitus
tuntuisi peräti jyrkältä."
Äidin-äitimme on nyt yhdeksännellä kymmenennellä. Hänen vartalonsa on
vielä suora, vaikka hän harvoin lähtee nojatuolistaan; eikä hänen
sielunvoimansa näytä juuri heikontuneen, paitsi ettei hän voi pitkää
aikaa kuunnella mitään asiaa. Valisti minä ajattelen, että hänen
vanhuutensa tulee enemmän varhaisen kevään herttaisiin päiviin, kuin
kovaan ja kylmään talveen. Thekla sanoo, että näyttää siltä, kuin tämä
elämä paraikaa hiljaisesti häneltä koittaisi paremmaksi; taikka kuin
Jumala pitäisi häntä, niinkuin Mosesta, täydellä näöllä ja hyvässä
voimissa, siksi kuin hän saa luoda silmänsä Luvattuun maahan ja nähdä
sen pelastuksen, joka hän on niin kauan odottanut, aivan likeltä.
Hän on yhtä paljon lastemme lemmitty, kuin hän oli ennen meidän; hän
näyttää unhottaneen vanhan tapansa keksiä virheitä; joko sentähden,
että hänen ei tarvitse mielestänsä vastata niin paljon kolmannen
sukupolven puolesta, taikka sentähden, että kaikki heidän pienet
virheensä ilmestyvät lievemmässä muodossa hänen edessään. Minä huomaan
myöskin, että hän on ruvennut juttelemaan aivan toisenlaisia
kertomuksia, kuin niitä, jotka kiinnittivät meidän huomiotamme. Hän
näyttää jättävän pois keski-ikänsä legendat ja palaavan oman levottoman
nuoruutensa ja lapsuutensa kokemuksiin. Iso-isämme elämän salaisuudet,
joista me turhaan koetimme saada selkoa, ovat kaikki avoinna Greetalle
ja pojille. Pyhimysten ja eremitein sijaan, joitten vaiheet
ihastuttivat meitä, on tullut kertomuksia salaisista Hussitein
kokouksista, joissa luettiin Pyhää Raamattua Bömin saloissa ja
vuoristossa; jylhistä turvapaikoista onkaloissa, joissa kokonaiset
perheet piileskelivät kuukausimääriä; sydäntä viiltävistä
vangitsemisista taikka ihmeellisistä pakoretkistä.
Minun poikani sankareina ei ole St. Kristofer eikä St. Yrjö, vaan
väärä-uskoiset Hussitit! Rakas äitini lausuu usein jonkun varoittavan
sanan pojille, että nuot ajat olivat kovin pahoja ja ettei ihmisten nyt
tarvitse viettää semmoista hurjaa elämää. Mutta teksti vaikuttaa
syvemmältä lapsiin kuin kommentarit.
Oman suurimman ilonsa saa äidin-äitimme yhä T:ri Lutherin
kirjoituksista. Minä olen nykyisin hänelle ja isälle lukenut, tiesi
kuinka monta kertaa, tohtorin kirjeen Wartburgista "Kristuksen
vähäiselle joukolle Wittenbergissä" ynnä hänen selityksensä 37:nnestä
Psalmista: "älä vihastu pahain tähden."
Rakkaan isämme näkö-ala on mitä valoisin. Hän on vakuutettu, että koko
mailma nopeasti tulee laidallensa, ja katsoo vähäiseksi asiaksi,
etteivät hänen keksintönsä valmistuneet, koska me täyttä pohtia
lähestymme ihmiskunnan kultaista aikakautta.
Näin hän ja äitini eri kohdilta ja eri teillä joutuivat samaan
päätökseen.
Me olemme kuulleet Theklalta, että Ulrich on käynyt T:ri Lutherin luona
Wartburgissa, jossa hän oleskelee. Minä olen niin iloinen, kun tiedän,
missä hän on. Minusta on aina niin vaikea ajatella ihmisiä, heidän
olopaikkaansa tuntematta. Muoto itse näyttää haihtuvan siinä
epämääräisessä, varjonkaltaisessa, tuntemattomassa mailmassa, joka
ympäröitsee sitä. Tämä se on, joka lisää levottomuuttani Fritzin
puolesta. Nyt minun sopii ajatella T:ri Lutheria, kun hän istuu tuossa
suuressa huoneessa, jossa minä odotin vaaliruhtinasta kirjaustyöni
kanssa monta vuotta takaperin -- katsellen jyrkänteen partaalta niitä
harjanteita, jotka kohoavat toistensa takaa, siksi kuin tummat hongat
ja viheriät, huojuvat oksat muuttuvat sinertäviksi kultaisella taivaan
rannalla. Ja päivänlaskusta minä näen, kuinka varjot hiipivät niitten
vihantavien laaksoin yli, joissa meidän oli tapa leikitellä, ja aleneva
aurinko valaisee honkien punaisia varsia.
Taikka minä näen hänen kesäpäivänä istuvan kirjojensa vieressä --
suurten foliantein, kreikkalaisten, hebrealaisten ja latinaisten -- ja
valmistavan sitä Jumalan Kirjan Käännöstä, joka on oleva koko meidän
kansamme siunaus; sillä välin kuin lämpimät auringonsäteet kiehuttavat
aromatillista hajua männyistä, ja tuuli viepi sen sisään avonaisesta
akkunasta.
Taikka minä ajattelen, kuinka hän varhain aamulla seisoo linnan muurien
luona ja katselee Eisenachin torneja ja kaukaisia kattoja, samalla kuin
suuren luostarin kello kumisten ilmoittaa hänelle, mitä kello on; ja
hänen mieleensä muistuu se vireä elämä, joka alkaa kaduilla, jossa hän
kerta kerjäsi leipää täti Ursula Cottan ovella. Kallis täti Ursula,
minä soisin, että hän olisi saanut elää tähän saakka ja nähdä sen
runsaan sadon, jonka hyvä teko toisinaan tuottaa.
Taikka yöllä taas, kun kaikki äänet ovat vaiti, paitsi näkymättömän
virran kohina alhaalla laaksossa ja tuulen huokuna metsässä, ja se
suuri taistelo alkaa, jota hän on taistellut niin usein pimeyden
valtoja vastaan, ja hän koettaa rukoilla eikä voi nostaa sydäntänsä
Jumalan puoleen, olen minä näkevänäni, kuinka hän avaa akkunansa, luo
silmänsä metsään, kallioille ja nurmille, jotka alhaalla ilmestyvät
tummina ja hengettöminä, ja sitten katsoo ylös näistä Jumalan puoleen
ja vahvistaa itseänsä sillä totuudella, jonka hän mielellään lausuu:
"_Jumala elää vielä_!" tuntien katsellessansa, että yö vaan peittää
auringon eikä sammuta sitä, ja vartoen siksi kuin aamukoitto alkaa
verkalleen levitä ylös taivaalle ja alas metsään.
T:ri Melancthon on kertonut kuinka T:ri Luther tekee työtä, kuinka hän
kärsii Wartburgissa ja kuinka hän kerta kirjoitti: "ovatko ystäväni
unhottaneet rukoilla minun puolestani, koska taistelo on niin kauhea?"
Ei; Gottfried muistaa häntä aina kalliimpien omaistemme nimien
joukossa.
"Mutta", hän sanoi tänään, "meidän tulee jättää päämiehemme kasvatus
Jumalalle."
Koetettu, huolestunut Pyhä Elisabet parka! toinen kuninkaallinen sydän
kärsii nyt Wartburgissa, toinen pyhimys saavuttaa nyt kruununsa
ristin kautta vanhassa linnassa; mutta ei paavin Kalenterissa
kanoniseerattavaksi!
Joulukuun 21 p.
Augustinilaisen veljeskunnan tuomiokapituli Thüringenissa ja
Meissen'issa kokoontui täällä viime kuulla tutkimaan, ovatko
luostarilupaukset peräyttämättömät. He ovat tulleet siihen päätökseen,
että Kristuksessa ei ole maallikoita eikä munkkeja, ja että jokainen
saa vapaasti noudattaa omaatuntoansa.
Joulupäivänä 1521.
Tämä on ollut suuri päivä meille.
Arkkidiakonus Carlstadt ilmoitti vähä aika takaperin, että hän aikoi
lähestyvän Ympärileikkauksen juhlana jakaa pyhää sakramenttiä
maallikoille sekä leivän että viinan muodossa. Kun hänen oikeuttansa
tähän on epäilty, kiirehti hän panemaan toimeen päätöstänsä, ettei
mikään kielto hovin puolesta estäisi sitä.
Tänään, kun hän saarnassansa kaupunginkirkossa oli selittänyt, kuinka
tarpeellista oli taas asettaa Pyhä Ehtoollinen epäjumalisen messu-uhrin
sijaan, meni hän alttarille, siunasi Saksan kielellä leivän ja viinan,
kääntyi kansan puoleen ja lausui juhlallisesti:
"Jokainen, joka tuntee itsensä rasitetuksi synteinsä taakasta ja isoo
ja janoo Jumalan armoa, tulkoon ja vastaan-ottakoon Herran ruumiin ja
veren."
Hetkeksi seurasi äänettömyys hänen sanojansa, ja sitten, ennenkuin
kukaan muu liikahti, näin minä ihmeekseni ujon, hiljaisen äitini
verkalleen astuvan käytävää ylös, taluttaen isääni kädestä. Muita tuli
perästä; mitkä kunnioittavaisella, juhlallisella käytöksellä, mitkä
ehkä hiukan kiireisesti ja liiallisella innolla. Ja kun viimeinenkin
oli lähtenyt alttarilta, lausui arkkidiakonus yhteisen synninpäästön ja
lisäsi juhlallisesti:
"Menkäät, älkäätkä tehkö syntiä enää."
Tuokion aikaa olivat kaikki vaiti, ja sitten eri äänet, jotka
vähitellen paisuivat täydeksi kööriksi, yhtyivät veisaamaan
_Agnus Dei_:
"Oi Jumalan Karitsa, joka poistat mailman synnit! Armahda meitä, anna
meille rauhasi!"
Me vietimme joulun, niinkuin tavallisesti, isäni luona. Vaikka minä
kummastelin äitini rohkeutta, en minä tahtonut puhua hänen kanssaan
siitä; mutta kun me illalla istuimme yksinään, sillä välin kuin rakas
isämme, Gottfried, Kristofer ja lapset olivat lähteneet katsomaan,
kuinka luistelivat Elbellä, lausui hän minulle:
"Elsa, minun täytyi mennä. Tuntui siltä, kuin meidän Herramme _oma_
ääni olisi sanonut minulle: '_sinä_ olet rasitettu, tule!" Minä en
koskaan ymmärtänyt kaikkia näitä, niinkuin nyt. Minusta näytti, kuin
olisin _nähnyt_ evankeliumin omilla silmilläni -- nähnyt, että lunastus
on täytetty, ja että atria nyt on hankittu. Minä en muistanut kysyä,
kaduinko, uskoinko taikka rakastinko kylläksi. Minä näin vuosisatojen
halki, kuinka Hänen ruumiinsa annettiin ja hänen verensä vuodatettiin
minun puolestani Golgatalla; ja nyt minä näin pöydän valmistetuksi ja
kuulin kutsumuksen; ja minun täytyi tarttua isäsi käteen ja kohta astua
esiin."
"Niin, kallis äiti, te annoitte koko seurakunnalle parhaan esimerkin!"
minä sanoin.
"Minä!" hän huudahti. "Sanoitko, että minä menin esiin, ennenkuin
kukaan muu? Kuinka! ennenkuin kaikki hurskaat miehet ja tohtorit ja
esivaltalaiset? Elsa, lapseni, mitä minä olen tehnyt? Mutta minä en
ajatellut itseäni eikä ketään muuta. Minä kuulin vaan hänen äänensä
kutsuvan itseäni; ja mitä minä voin tehdä muuta, kuin mennä? Enkä minä
todella nyt huoli, miltä se näytti! Voi Elsa", hän jatkoi, "kyllä
ansaitsee, että mailmaa näin häiritään, kun vaan tämä juhla palautetaan
kirkkoon; niin", hän lisäsi vapisevalla äänellä, "ansaitsee kyllä, että
Fritzkin on vankeudessa tätä varten. Pyhä Herra on uhrannut itsensä
meidän tähtemme, ja me vietämme juhlaa. Hän kuoli syntisten tähden. Hän
laitti atriansa isoaville ja janoaville. Ne, jotka kaikkein enemmän
tuntevat syntinsä, eivät siis saa tulla viimeiseksi, vaan ensiksi. Minä
näen kaikki nyt. Tuo pyhä sakramentti on evankeliumi minulle."
Helmikuun 10 p. 1522.
Täysi hämminki vallitsee kaupungissa.
Miehiä on ilmestynyt täällä, jotka sanovat, että he ovat suorastaan
innostetut Jumalalta; että opiskeleminen on aivan tarpeeton asia --
jopa epäjumalinen arvon-anto lihalle ja puustaville; että se on ajan ja
voiman hukka, kun kääntää Pyhää Raamattua, koska, vaikka he eivät
ymmärtäneet sanaakaan kreikkaa tai hebreaa, Jumala on ilmoittanut sen
sisällön heidän sydämellensä.
Nämät miehet tulevat Zwickau'ista. Kaksi heistä on kankureita; yksi on
entinen pappi Münzer. He kehuvat itseänsä myöskin profeetoiksi. Heidän
johdattajansa Nikolaus Storch on valinnut kaksitoista apostolia ja
seitsemänkymmentä kaksi opetuslasta Herramme esimerkin mukaan. Ja yksi
heistä huusi kauhealla äänellä tänään pitkin katuja:
"Voi, voi kristikunnan jumalattomia hallitsioita! Ennen seitsemän vuoden
kuluttua pannaan mailma autioksi. Turkkilaiset hyökkäävät maahan. Ei
yksikään ihminen jää henkiin. Jumala puhdistaa maan verellä, ja kaikki
papit surmataan. Pyhimykset vallitsevat. Herran päivä on käsissä. Voi!
voi!"
Yliopiston ja kaupungin ajatukset heistä ovat erilaiset.
Vaaliruhtinas itse sanoo, että hän mieluisammin luopuisi kruunustansa
ja kerjäläisenä kulkisi mailmaa, kuin vastustaisi Herran ääntä. T:ri
Melancthon epäilee ja sanoo, että meidän tulee tutkia henkiä, ovatko ne
Jumalasta. Arkkidiakonus Carlstadt on kovasti mieltynyt heihin, niin
että hän opetus-istuimeltaan kehoittaa ylioppilaita jättämään
turhamaisen pyrintönsä lihallisen viisauden perään ja palaamaan ja
Jumalan käskyn mukaan ansaitsemaan leipäänsä otsansa hiessä.
Poikakoulun opettaja avasi huoneen akkunan ja käski kaupunkilaisia
ottamaan pois lapsensa. Melkoinen joukko ylioppilaita on hajoamassansa,
ja toiset ovat kiihtyneessä mielentilassa, valmiina mihin melskeesen
tahansa. Kuvat ovat väkisin viedyt yhdestä kirkosta ja poltetut.
Fransiskanin-luostarin munkit ovat pyytäneet sotaväkeä avukseen
uhkaavaa päällekarkausta vastaan.
Gottfried ja muut ovat vakuutetut, että nämät Zwickau'n miehet ovat
sokaistuja intoilioita. Hän sanoo: "se henki, joka ei pane armoa
Jumalan sanaan, ei suinkaan liene Jumalasta."
Mutta näitten uusien oppien lujimpia vastustajia on kummastukseksemme
hyvänsävyisä äitimme. Hänen lempeä, hiljainen luontonsa näyttää
niinkuin taivaallisella vaistolla kammoman heitä. Hän sanoo: "Jumalan
henki tekee nöyräksi -- eikä paisuta."
Kun tuonain kerrottiin meille, että Nikolaus Storch oli nähnyt enkeli
Gabrielin yöllä, joka riensi häntä kohden ja sanoi hänelle: "mitä
sinuun tulee, sinä asetetaan minun valta-istuimelleni!" lausui äitini:
"Oudollapa tavalla enkeli Gabriel nyt puhuu _omasta_
valta-istuimestaan: ennen vanhaan enkelit puhuivat Jumalan
valta-istuimesta."
Ja kun joku arveli, että oli aika eroittaa akanat nisusta, ja perustaa
semmoinen kirkko, johon vaan pyhät kuuluisivat, sanoi hän:
"Se ei suinkaan sopisi minulle. Minun täytyisi pysähtyä ulkopuolelle,
lunastettujen syntisten kirkkoon. Ja eikö St. Paavali itse sanonut,
niinkuin T:ri Luther kertoi meille: 'syntiset, joista minä olen
suurin?'"
"Mutta ettekö pelkää", joku kysyi häneltä; "että loukkaatte Jumalaa,
kun kiellätte Hänen sanansaattajiansa, jos sentään nämät profeetat
olisivat Häneltä lähetetyt?"
"En minä luule", hän vastasi tyvenesti. "Siksi kuin tohtorit
vakaantuvat asiasta, minä en mielestäni voi pakoittaa Vapahtajaani, jos
pysyn kiinni vanhassa sano massa."
Isäni on kuitenkin kovin levoton tästä; hän ei ymmärrä, miks'ei saisi
olla profeettoja Wittenbergissä yhtä hyvin, kuin Jerusalemissa; ja
näihin ihmeellisiin aikoihin, väittää hän, mitkä ihmeet lienevät liian
suuret uskottavaksi?
Minä ja moni muu kaipaamme sydämestämme T:ri Lutheria. Minä luulen
kyllä, että Gottfried on oikeassa, mutta se olisi kauheata, jos
erehtyisi; ja T:ri Luther näyttää aina kohta käsittävän kaikki asiat,
ja voittaa rynnäköllä linnan, sillä välin kuin Melancthon käyskelee sen
ympäri ja tarkastelee jokaista varustusten osaa.
T:ri Luther ei koskaan horju ajatuksissaan kirjeissään, vaan varoittaa
meitä ankarasti näistä saatanan petoksista. Mutta siihen ihmiset
vastaavat, ettei hän ole nähnyt eikä kuullut "profeettoja." Kirjeestä
ehtii keskustella, ja kirjeesen ehtii vastata aikaa ennen, kuin toinen
tulee, ja elävä silmä ja ääni maksavat paljon tämänlaisessa
taistelossa.
Mikä päällikkö voisi kirjeitten kautta viedä väkeänsä tuleen?
Helmikuun 26 p. 1522.
Rauhan kyyhkysemme on palannut kotiin; meidän Evamme! Kun tänä iltana
kävin kadun poikki asialla äitini luona, näin minä kummastuksekseni
Evan istuvan käsi isäni kädessä ja levollisesti lukevan hänelle
kolmattakolmatta Psalmia, sillä välin kuin äidin-äitini istui ja
kuunteli ja äitini tyytyväisesti kutoi heidän vieressään.
Tuntui siltä kuin hän olisi tuskin ollut päivääkään poissa, niin
hiljaisesti hän pujahti jälleen entiselle paikallensa. Se näytti niin
luonnolliselta, vaan kuitenkin niin unenkaltaiselta, että kummastuksen
tunto katosi minusta, niinkuin tapahtuu unelmissa, ja minä menin hänen
luokseen ja suutelin hänen otsaansa.
"Kallis serkku Elsa, sinäkö se olet!" hän lausui. "Minä aioin huomenna
kaikkein ensiksi tulla sinun luoksesi."
Minkä rauhan tuo rakas, levollinen, sointuva ääni levitti meidän
kotiimme jälleen!
"Te olette kaikki jättäneet täti Cottan", hän lausui, ja hänen äänensä
värisi hiukan, "niin minä olen tullut takaisin olemaan hänen luonansa
aina, jos hän sallii."
Äitini ja Eva eivät koskaan vaihettaneet keskenänsä mitään rakkauden
vakuutuksia; he ymmärtävät toinen toisensa niin täydellisesti.
Helmikuun 23 p.
Niin, se ei ole mikään unelma. Eva on jättänyt luostarin ja on taas
yksi meistä. Nyt, kun hän on ruvennut jälleen kaikkiin vanhoihin
askareihinsa, kummastelen minä enemmän, kuin ennen, kuinka olemme
tulleet toimeen ilman häntä. Hän puhuu niin levollisesti paostansa
luostarista ja ylimäisestä matkastansa maakunnassa, kuin se olisi ollut
helppo ja aivan jokapäiväinen tapaus. Hän kertoo, että jokainen näytti
olevan halukas auttamaan häntä ja pitämään huolta hänestä.
Hän on kovasti vähän muuttunut. Hänen kasvonsa eivät olleet niitä,
jotka muuttuivat. Sama viattomuus asuu hänen huulillaan, kuin ennen --
sama luottavainen, totinen valo on hänen mustissa, lempeissä
silmissään; tyven, rauhallinen otsa, joka aina muistutti
päivänpaisteisesta, pilvettömästä taivaasta, on tyven ja kirkas vielä;
ja sen ympärillä kultainen tukka, joka ei vielä ole kasvanut luostarin
leikkauksen perästä, sykertyy vähäisiksi kiehkuroiksi, jotka
muistuttavat minua hänen ensimäisista ajoistaan kodissamme
Eisenachissa. Kuitenkin koko kasvojen luonto näyttää tyventyneen, minä
en voi sanoa varjostuneen, vaan täyttyneen sillä katseella, joka
luullakseni aina eroittaa pyhimysten kasvot tuolla ylhäällä enkelein
kasvoista -- niitten kasvot, jotka ovat kärsineet, niitten kasvoista,
jotka ovat vaan tunteneet sääliä --- niin, täyttyneen tuolla syvällä,
hellällä, kärsivällisellä luottamuksella, inhimillisellä katseella,
joka ilmestyy niitten kasvoissa, jotka ovat päässeet taivaalliseen,
riemulliseen "_Sinun tahtosi tapahtukoon_" tuon "_Ei minun tahtoni,
vaan Sinun_" tuskan kautta.
Ensiksi meni Greeta häntä vastaan sillä kunnioittavaisella katsannolla;
joka hänellä on kirkossa; ja hän kysyi minulta jälestäpäin: "onko tämä
todella se serkku Eva, jonka kuva on meillä?" Mutta nyt he ovat mitä
parahimmat ystävät, ja suurella luottamuksella ja aivan tarkasti
juttelee Greeta serkku Evalle kaikki salaisimmat tuumansa ja ilonsa.
Pojatkin panevat tavattoman paljon arvoa hänen hyvään ajatukseensa ja
näyttävät pitävän päätöksiään viisaampina, kuin tavallisten naisten;
sillä eilen pikku Fritz selitti hänelle hartaasti sen uuden joutsen
ansioita, jonka hän oli saanut ja joka oli tehty englantilaisen mallin
mukaan.
Hän koettaa kaikin toimin saada yhdeksän nuorta nunnaa, jotka ovat
ruvenneet Lutherin oppiin, vapaaksi Nimptschenistä. Gottfried luulee
sitä sangen vaikeaksi, mutta ei millään lailla mahdottomaksi aikaa
myöten.
Vaan kuitenkin, mihin myrskyiseen mailmaan kyyhkysemme on palannut! --
yliopisto on melkein häviämällänsä; kaupunki riivoksissa; eikä yhtään
saksalaista raamattua kenenkään kädessä, jonka johdolla, niinkuin
Gottfried sanoo, näitten uusien profeettain vaatimuksia tutkittaisiin.
Se ei sentään näytä tekevän Evaa alakuloiseksi. Hän sanoo, että hänestä
tuntuu, kuin hän astuisi arkista uuteen mailmaan; eikä Noach suinkaan
tavannut kaikkia järjestykseen pantuna edestänsä. Hän on kokonaan
äitini puolella, mitä profeettoihin tulee. Hän sanoo, etteivät
apostolit saarnanneet, itseänsä, vaan Kristusta Jesusta Herraamme. Jos
Zwickau'in profeetat saarnaavat Häntä, eivät he saarnaa mitään uutta;
ja jos he saarnaavat itseänsä, ei Jumala eikä liioin enkeli Gabriel
käskenyt heitä siihen.
Suuresti meitä surettaa, että Fritz vielä on vankeudessa. Ensiksi
olimme varmat, että hänen onnistuisi paeta, mutta jokainen kuukausi
vähentää toivojamme, siksi kuin tuskin tohdimme mainita häntä, paitsi
rukouksissamme. Kuitenkin me joka päivä, Gottfried ja minä, rukoilemme,
ettei ainoastaan hän pääsisi vapaaksi, vaan myöskin T:ri Luther palaisi
ja onnellisesti päättäisi saksalaisen raamatun-käännöksensä, joka,
Gottfriedin luullen; on oleva suurin lahja, minkä T:ri Luther
milloinkaan on antanut taikka milloinkaan voi antaa Saksan kansalle ja
sen kautta kristikunnalle.
Lauantaina, Maaliskuun 8 p. 1522.
Tuo suuri, lämmin sydän sykkii taas meidän joukossamme!
T:ri Luther asuu taas levollisesti Augustinin-luostarissa, jonka
hän jätti vuosi takaperin, Wormsiin lähteäksensä. Mitä muutoksia
siitä ajasta! Hän jätti meidät kesken kyyneliämme ja turhia
rukouksiammme, ettei hän uskoisi kallista henkeänsä sille petolliselle
suojeluskirjalle, joka oli kietonut Johan Hussin martyri-paaluun.
Hän palajaa eheänä ja voittoisana -- hyvän asian puollustajana
keisarin, pappien ja ruhtinaitten edessä Saksan kansan sankarina.
Hänen lähtiessänsä juuri osa kaupunkilaisista ja ylioppilaista vapisi
hänen rohkeitten sanojensa ja tekojensa puolesta.
Palatessaan hän näkee, kuinka ylioppilaat ja porvarit rajusti ja
sokeasti syöksevät eteenpäin sitä tietä, jonka hän avasi -- tuolle
puolen hänen päätöksensä ja vakuutuksensa rajoja.
Hän lähti ensimäisenä taisteloon, ja muut seurasivat pelolla, kun hän
yksin ryntäsi eteenpäin kuoleman uhalla.
Hän palajaa kutsumaan takaisin hajonneita joukkojansa, jotka ovat
levinneet ja jakaantuneet tuimassa ja tulisessa takaa-ajossaan.
Lieneekö nyt hänen äänensä yhtä voimakas peräyttämään ja jälleen
järjestämään, kuin se oli eteenpäin käskemään?
Matkallansa Wartburgista kirjoitti hän vaaliruhtinaalle ja kieltäysi
hänen suojelustansa vastaan-ottamasta, ilmoittaen, että hän palasi sen
lauman luo, jonka Jumala oli antanut hänelle Wittenbergissä, että
Jumala itse oli kutsunut ja kehoittanut häntä, ja että hän oli
mahtavamman suojassa, kuin minkään vaaliruhtinaan! "Miekka", hän sanoi,
"ei voinut puollustaa totuutta. Väkevimmät ovat ne, joitten usko on
vahvin. Hän tuli turvaten Herraansa Kristukseen ja Häneen yksinään."
Gottfried sanoo, että se on tyhjä luulo, mutta minusta on jo, kuin
näkisin suuren eroituksen kaupungissa -- ei jutella niin rohkeasti
ja suureen ääneen, kuin toispäivänä; niinkuin perheessä hilpeät,
telmivät pojat asettuvat, kun isä taas astuu heidän joukkoonsa.
Mutta ylihuomenna voimme päättää paremmin. Hän aikoo saarnata
kaupungin-kirkossa.
Maanantaina, Maaliskuun 10 1522.
Me olemme kuulleet hänen saarnaavan kerran vielä. Kiitos Jumalan, nuot
erämaan päivät, joksi hän sanoi niitä, eivät suinkaan ole menneet
hukkaan T:ri Lutherilta.
Kun hän jälleen seisoi saarnastuolissa, oli harva taajassa
sanankuulia-joukossa, joka sai kyyneliänsä pidätetyksi. Tässä hyvin
tunnetussa kuvassa ja näissä vilpittömissä, vakavissa kasvoissa näimme
sen miehen, joka oli seisonut järkähtämättä keisarin ja kaikkien
valtakunnan suurten edessä, yksinään puollustaen Jumalan totuutta.
Useat meistä näimme paitsi sitä vielä suuremmalla liikutuksella
kärsijän, joka näinä viime kymmenenä kuukautena oli Wartburgin
yksinäisyydessä seisonut vielä kauheamman vihollisen edessä, kuin
paavin taikka keisarin; ja joka sillä välin, kuin hänen oma sydämensä
ja lihansa usein melkein nääntyivät taistelossa, ei ollut koskaan
tauonnut urhoollisesti ja voittoisasti taistelua jatkamasta meidän,
hänen laumansa puolesta; joka lähetti mestarillisia vastauksia Parisin
yliopistolle; joka yhdellä ainoalla jalolla nuhteella väänsi
valheellisen anekaupan Mainzin arkkipiispan vapisevasta kädestä, joka
kirjoitti lakkaamattomia lohdutuksen tai isällisen neuvon kirjeitä
Kristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergiin, ja kaikkien näitten
ohessa valmisteli sitä Jumalan Sanan Käännöstä, josta meidän maamme
toivoo niin paljon.
Mutta vanhemmat, hellemmät, tutummat muistot valloittivat kaikki muut,
kun jälleen kuulimme hänen äänensä -- sen uskollisen äänen, joka oli
varoittanut ja lohduttanut meitä niin kauan sekä julkisesti että
yksityisesti. Muille T:ri Luther olkoon Wormsin sankari, Saksanmaan
opettaja, se Pyhä Yrjänä, joka tappoi valheen lohikäärmeen: meille hän
oli luopumaton, lempeä sielunpaimen; ja moni meistä kuuli, luullakseni,
varsin vähän hänen saarnansa ensimäisistä sanoista pelkästä ilosta,
että saimme kuulla hänen äänensä jälleen, kun kirkkaat, syvät säveleet
värähtelivät hiljaisessa kirkossa.
Aluksi hän kiitti meidän uskoamme. Hän sanoi, että olimme suuresti
edistyneet hänen poissa ollessaan. Mutta hän jatkoi sanoen: "meillä
täytyy olla enemmän kuin usko -- meillä täytyy olla rakkaus! Jos mies
on yksinään; miekka kädessä; tekee se yhtä, joko hän pitää sitä tupessa
taikka ei; mutta jos hän on keskellä ihmisjoukkoa, tulee hänen pitää
sitä niin, ettei hän haavoita ketään."
"Äiti antaa aluksi lapsellensa maitoa. Eläisikö se, jos hän antaisi
ensin lihaa ja viiniä?"
"Mutta sinä, ystäväni, olet ehkä saanut kylläksi maitoa. Liha ja viini
kenties tekee sinun hyvää. Salli kuitenkin heikomman, nuoremman veljesi
saada maitoa. Oli semmoinenkin aika, kuin et sinäkään olisi voinut
nauttia mitään muuta."
"Katso aurinkoa! Se tuottaa meille kaksi asiaa -- valon ja lämpimän.
Valon säteet lankeevat suorastaan meidän päällemme. Ei mikään kuningas
ole voimallinen kyllä katkaisemaan noita teräviä, suoria, nopeita
säteitä. Mutta lämmin hohtaa meille joka taholta. Näin tulee uskon,
niinkuin valonkin, aina olla suora ja taipumaton; mutta rakkauden
pitäisi, niinkuin lämpimän, hohtaa joka taholta ja nöyrästi mukaantua
kaikkien tarvetta myöten."
Hän jatkoi: "messun poistaminen, sanotte, on Pyhän Raamatun mukaan.
Minulla on sama ajatus, kuin teillä. Mutta kun poistitte sen, millä
lailla te huolitte järjestyksestä ja säädyllisyydestä? Teidän olisi
tullut hartaasti rukoilla Jumalaa, kääntyä esivallan puoleen, ja
jokainen olisi huomannut, että asia oli Jumalasta."
"Messu on paha asia; Jumala on sen vihollinen; se on poistettava; ja
minä soisin, että koko mailmassa Pyhä Ehtoollinen asetettaisiin sen
sijaan. Mutta älköön kukaan väkisin temmatko ketään pois siitä. Asia on
jätettävä Jumalan haltuun. Hänen sanansa se on, joka on vaikuttava,
emmekä me. Ja miksi? te kysytte. Siksi, että minä en pidä ihmisten
sydämiä kädessäni, niinkuin savenvalaja pitää saven kädessään. Meidän
työmme on puhua; Jumala toimittaa. Saarnataan me. Kaikki muut ovat
Hänen tehtävänsä. Jos käytän väkivaltaa, mitä voitan? Muutosta
käytöksessä, ulkonäköä, niuristelemista, petosta, teeskentelemistä.
Mutta mihin joutuvat sydämen, uskon, kristillisen rakkauden
rehellisyys? Kaikki puuttuu, missä nämät puuttuvat; ja lopusta minä en
anna pähkinän-varttakaan."
"Sydämen me tarvitsemme; ja sitä voittaaksemme tulee meidän saarnata
evankeliumia. Silloin sana pystyy tänään yhteen sydämeen, huomenna
toiseen, ja niin vaikuttaa, että jokainen luopuu messusta. Jumala saa
aikaan enemmän, kuin mitä te ja minä ja koko mailma voisimme yhdessä
yrittääkään. Hän valloittaa sydämen; ja kun se on voitettu, on kaikki
voitettu."
"Minä en sano tätä sentähden, että messu perustettaisiin jälleen. Koska
se nyt on poistettu, jääköön se Jumalan nimessä pois. Mutta oliko se
poistettava teidän tavallanne? Kun St. Paavali tuli suuren Athenan
kaupunkiin, näki hän alttareita, jotka olivat rakennetut väärille
jumalille. Hän kävi toisesta toiseen, mietiskeli itseksensä kaikista,
mutta ei koskenut yhteenkään. Sen sijaan hän palasi tyvenesti torille
ja ilmoitti kansalle, että kaikki nuot jumalat olivat epäjumalia. Tämä
ilmoitus vaikutti muutamien sydämeen, ja epäjumalat kaatuivat, ilman
että Paavali koski niihin. Minä saarnaisin, minä puhuisin, minä
kirjoittaisin, mutta minä en pakoittaisi ketään; sillä usko on
vapaa-ehtoinen asia. Katsokaat, mitä minä olen tehnyt! Minä nousin
vastustamaan paavia, aneita ja paavin seuralaisia; mutta minä tein sen
ilman meteliä taikka väkivaltaa. Minä käytin ennen kaikkia Jumalan
sanaa; minä saarnasin, minä kirjoitin; minä en tehnyt mitään muuta. Ja
kun minä nukuin, taikka istuin pöydän ääressä, keskustellen Amsdorfin
ja Melancthonin kanssa ja juoden Wittenbergin oluttamme, oli se Sana,
jota olin saarnannut, vaikuttamassa ja hävitti paavin valtaa enemmän,
kuin minkään ruhtinaan taikka keisarin rynnistys koskaan on sitä
vahingoittanut. Minä en tehnyt mitään; sana teki kaikki. Jos minä
olisin turvannut väkivaltaan, olisi Saksa ehkä tähän aikaan upotettuna
mereen. Ja mikä seuraus olisi ollut? Sielun ja ruumiin häviö ja hukka.
Sentähden minä pysyin itse levollisena, ja jätin Sanan raivaamaan
tietä itselleen mailman lävitse. Tiedättekö, mitä perkele ajattelee,
kun hän näkee, että ihmiset käyttävät väkivaltaa evankeliumia
levittääksensä? Istuen kädet ristissä helvetin tulen takana, sanoo
saatana pahanjuonisella katseella ja kauhealla hymyllä: 'voi, mutta
nuot hullut vasta viisaat ovat, kun tekevät työtä minulle!' Mutta kun
hän näkee, että Sana astuu esiin ja yksin ryhtyy taisteloon, silloin
hänen on paha olla; hänen polvensa lyövät yhteen, häntä värisyttää ja
hän pyörtyy pelosta."
Levollisesti ja kunnioituksella, ilman iso-äänisiä keskusteluita taikka
kerskauksia sen suhteen, mitä aikoivat tehdä, hajosi seurakunta.
Niin lujasti lähti kehoitus pitkämielisyyteen tästä rohkeasta,
pelottomasta sydämestä, joka Jumalan tähden on yksinään ja
urhoollisesti kohdannut paavin ja keisarikunnan vihaa, ja yhä vielä
kohtaa kirkon ja valtakunnan pannaa!
Keskiviikkona, Maaliskuun 11 p.
Eilen T:ri Luther taas saarnasi. Hän varoitti meitä vakavasti pyhää
sakramenttiä kevytmielisellä tavalla nauttimasta. "Se ei ole
ulkonainen syöminen, joka tekee kristityn", hän sanoi; "se on
sisällinen ja hengellinen syöminen, joka on uskon tuote ja jonka
puutteessa kaikki ulkonaiset asiat ovat vaan tyhjiä koruja ja turhia
temppuja. Nyt on tämä usko luja luottamus siihen, että Jesus Kristus on
Jumalan Poika; että, otettuaan päällensä meidän syntimme ja vääryytemme
ja niitä ristissä kannettuaan, Hän on itse ainoa, riittävä sovitus;
että Hän aina seisoo Jumalan edessä; että Hän lepyttää Isää meidän
puolestamme, ja että Hän on antanut meille ruumiinsa sakramentin,
vahvistaaksensa uskoamme tuohon sanomattomaan armoon. Jos uskon nämät,
on Jumala minun puollustajani. Kun Hän on minun vieressäni, en minä
huoli synnistä, kuolemasta, helvetistä eikä perkeleestä; he eivät voi
tehdä mitään pahaa minulle, ei edes liikuttaa yhtä hiuskarvaa minun
päässäni. Tämä hengellinen leipä on murheellisen lohdutus, sairaan
lääke, kuoleman elämä, nälkäisen ruoka, köyhän aarre. Joka ei sure
syntejänsä, hänen ei siis tule lähestyä tätä alttaria. Mitä hän siinä
tekisi? Voi, jos omatuntomme soimaisi meitä, jos sydämemme tuntisi
itsensä musertuneeksi virhettemme ajatuksesta, silloin me emme
kevytmielisesti lähestyisi pyhää sakramenttiä."
Löytyi paljon muita meidän joukossamme, kuin munkki Gabriel Didymus
(muutamia päiviä sitten yksi hurjan puolueen rajuimpia, joka nyt on
tyyntynyt ja saatettu järkeensä), joitten sopi sanoa, kun kuuntelimme:
"totisesti, se on niinkuin enkelin ääni."
Mutta, kiitos Jumalan, se ei ole mikään enkelin ääni, vaan ihmis-ääni,
josta jokainen sydämemme tunne väreilee -- meidän oman, uskollisen,
suoran Martin Lutherimme ääni, joka nyt, niinkuin toivomme, jää meille
ylösrakentamaan meitä samalla sanalla, joka jo on tehnyt niin paljon
siivoa.
Vaan kuitenkin tuntuu minusta, kuin hänen poissa-olonsa olisi tehnyt
tehtävänsä meidän hyödyksemme yhtä hyvin, kuin hänen takaisintulonsa.
Jos nyt saadaan väkivallan käsi hillityksi, täytyy minun riemuita
siitä, että se on toimittanut juuri sen verran, kuin se on.
Noudatettakoon nyt vaan T:ri Lutherin peruslausetta: älä hävitä mitään,
jota ei Pyhä Raamattu suorastaan kiellä.
Maaliskuun 30 p.
T:ri Lutherin kahdeksan saarnaa ovat nyt päätetyt; ja rauha on palannut
jälleen Wittenbergiin. Ylioppilaat ryhtyvät uudestaan lukemisiinsa,
pojat tulevat takaisin kouluun; jokainen aloittaa jälleen nöyrällä
sydämellä tointansa.
Ei ole ketään rangaistu. Luther ei tahdo, että väkivaltaa käytetään,
olipa haira-uskoisia taikka uskottomia uudistelioita vastaan. "Vapaus",
hän sanoo, "on uskon olemus."
Kun ajattelemme, kuinka hän luonnostaan säälii muita, kärsiviä, emme
ihmettele tätä niin paljon.
Mutta me ihmettelemme kaikki hänen sanojensa lempeyttä. Sanotaan, että
urhoollisimmat soturit ovat parhaimmat hoitamaan haavoitettuja
kumppaneitansa. Lutherin käsi näyttää laskeneen pois sotatapparan, ja
tultuaan sairastavan, haavoitetun ja hämmennetyn väkensä luo, hoitaa
hän heitä kuin armasteleva nainen -- niinkuin meidän oma äitimme, joka
nyt on itse saatu rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kaikesta
sydämestä.
Ei yhtäkään katkeraa sanaa ole päässyt hänen suustaan, vaikka se asia,
jonka tämä sekasorto on saattanut vaaran alaiseksi, on sama asia, jonka
tähden hän on pannut henkensä alttiiksi.
Eikä ole enää mitään meteliä kaduilla. Säikähtyneet Fransiskanit saavat
jatkaa juhla-menojansa ilman pelotta taikka sotaväen avutta. Kaikki
sotaisat henget ovat taas herjenneet vähäisiä ulkonaisia asioita
hätyyttämästä ja kääntyvät siihen suureen taisteloon, joka alkaa
kaikkialla orjuutta ja haira-uskoa vastaan.
T:ri Luther itse on pyytänyt T:ri Melancthonilta apua, kun hän oikaisee
ja viimeistelee sitä Uuden Testamentin käännöstä, jonka hän toimitti
yksinäisyydessänsä Wartburgissa. Heidän ystävyytensä näyttää
hartaammalta, kuin koskaan.
Kristoferin kirjapaino on täydessä työssä, ja kaikki näyttävät
ryhtyneen iloisiin, säännöllisiin askareisinsa jälleen.
Välisti minä, kun ajattelen, kuinka paljon me riipumme T:ri Lutherista,
pelkään, että teemme itsellemme epäjumalan hänestä; mutta Thekla, joka
taas on meidän joukossamme, lausui minulle, kun ilmoitin tämän pelkoni:
"Voi, kallis Elsa, tämä on tuota vanhaa haira-uskoa. Kun Jumala antaa
meille ihanan kesän ja runsaan sadon, tuleeko meidän vastaan-ottaa se
kylmäkiskoisesti ja nauttia sitä sillä pelolla, että Hän tulevana
vuonna lähettää meille huonot ilmat estääksensä meitä olemasta liian
onnellisia? Jos Hän lähettää meille pimeitä aikoja, eikö Hän myös anna
meille lamppua jalkojemme eteen?"
Ja leppeä äitimmekin sanoi:
"Minä luulen, että jos Jumala antaa meille sauvan, Hän _tarkoittaa_,
että me nojaamme siihen."
"Ja kun Hän ottaa sen pois", lausui Eva, "luulen minä, että Hän aikoo
antaa meille oman kätensä sen sijaan! Minä luulen, että se surettaa
Jumalaa, kun käytämme Hänen lahjojansa siksi, miksi hän ei aikonut
niitä; niinkuin jos esimerkiksi _istuttaisimme_ sauvamme maahan emmekä
nojaisi siihen; taikka pystyttäisimme sen kuvaksi ja palvelisimme sitä
emmekä nojaisi siihen ja palvelisi Jumalaa. _Silloin_ saisimme,
luullakseni, oppia, että epäjumalamme ei ollut itsessään mikään tuki
eikä edes mikään elävä olento, vaan ainoastaan hengetön puupalanen."
"Niin", sanoi Thekla ratkaisevalla äänellä, "kun Jumala antaa meille
ystäviä, luulen minä Hänen tarkoittavan, että me rakastamme heitä niin
paljon, kuin jaksamme. Ja kun Hän antaa meille onnea, tarkoittaa Hän
varmaan, että me nautimme sitä niin paljon, kuin voimme. Ja kun Hän
antaa sotamiehille hyvän kenraalin, tarkoittaa Hän, että he luottavat
häneen ja seuraavat häntä. Ja kun hän antaa meille takaisin T:ri
Lutherin ja serkku Evan", lisäsi hän, vetäen Evan kättä hänen työstään
ja suudellen sitä, "tahtoo hän varmaan, että me toivotamme heitä
tervetulleeksi kaikesta sydämestämme ja tunnemme, ettemme voi
milloinkaan kylläksi panna arvoa heihin. Voi Elsa", jatkoi hän
hymyillen: "minä pelkään, ettet sinä koskaan pääse vapaaksi vanhoista
kahleista. Tuon tuostakin saamme aina kuulla niitten kalisevan sinun
ympärilläsi, niinkuin Gersdorfien perhe-aaveen kahleet. Sinä et voi
koskaan kokonaan uskoa, rakas, hyvä sisar, ettei Jumala ole enemmän
mieltynyt sinuun, kun olet murheellinen, kuin jolloin olet onnellinen."
"Hän on usein likinnä", arveli Eva lempeästi, "kun olemme murheissa."
Ja Theklan huulet värisivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,
kun hän vastasi muuttuneella äänellä:
"Minä luulen, että minäkin olen sitä kokenut, serkku Eva."
Lapsi raukka, hän on monesti saanut kokea sitä. Hänen sydäntänsä
vihavoittaa usein, kun hän ajattelee Bertrand de Créqui'n vaarallista
asemaa vihamielisten sukulaisten joukossa Flanderissa. Ja sen vuoksi
hän ei siedä, että vähintäkään epäillään, että he varmaan tapaavat
toinen toisensa jälleen.
Evankelista oppia tervehditään riemulla Antverpenissa ja muissa
Alankomaitten kaupungeissa. Mutta toiselta puolen valtiolliset ja
kirkolliset virkakunnat vastustavat sitä kiivaasti ja uhkaavat
vainomusta.
Toukokuulla 1522.
T:ri Luther on pitänyt kokousta Markus Stübnerin, koulun-opettaja
Cellariuksen ja muitten Zwickau'in profeettain ja heidän opetuslastensa
kanssa. Hän ilmoitti heille suoraan, että hänen luullaksensa heidän
väkivaltainen, itsepäinen, vimmattu menetyksensä ei lähtenyt rakkauden
ja totuuden Pyhästä Hengestä, vaan valheen ja pahuuden hengestä.
Kuitenkin hän kerrotaan malttavaisesti kuunnelleen heitä. Cellarius,
niin jutellaan, vahtui ja kiristeli vihasta hampaitansa, mutta Stübner
osoitti enemmän itsehillintöä.
Kuitenkin ovat profeetat kaikki jättäneet Wittenbergin, ja rauha
vallitsee jälleen.
Jonkunlainen levollisuus on levinnyt kaupunkiin ja jokaiseen sen kotiin
-- järjestyksen ja alamaisuuden levollisuus levottomuuden ja
itsepäisyyden sijaan. Ja kaikki on toimitettu sen miehen läsnä-olon ja
sanojen kautta, jonka Jumala on lähettänyt johdattajaksemme ja jota me
siksi tunnustamme. Ei yhtäkään väkivallan työtä ole tehty siitä saakka,
kuin hän tuli. Hän ei suvaitse, että kenenkään omaatuntoa pakoitetaan,
ei profeettain opetuslasten eikä myöskään vanhain haira-uskolaisten.
Hän luottaa, niinkuin me kaikki, raamatun saksalaisen käännöksen
vaikutukseen. Tämä teos edistyy nyt häiritsemättä ja nopeasti.
Joka viikko kokoontuvat tohtorit Augustinin-luostarissa, joka nyt on
melkein tyhjä, tutkimaan, mitä jo on valmista, ja neuvottelemaan
vaikeista paikoista. Kun tämä kerta on päätetty, tuntevat he, että
Jumala on puhuva näitten jumalallisten lehtien kautta suoraan kaikkein
ihmisten sydämeen, ja saarnamiehet ja tohtorit saavat palata halpaan ja
alhaiseen virkaansa.