Evan kertomus.
Nimptschenin Cisterciensin-luostarissa Syyskuun 2 p. 1521.
He ovat setä Cottan painosta Wittenbergistä lähettäneet minulle useita
arkkeja T:ri Lutherin Uuden Testamentin käännöksestä.
Kaikista, mitä hän koskaan teki Jumalaa varten, näyttää tämä minusta
suurimmalta ja parhaalta. Ei mikään ole niin vahvasti vaikuttanut
luostariimme. Useat sisaret sanovat jyrkästi, etteivät he ota osaa
mihinkään rukouksiin pyhimysten puoleen. He väittävät, että epäilemättä
saatana itse on pitänyt tämän ihanan kirjan kuolleen kielen kautta
suljettuna vaimoilta, lapsilta ja yhteiseltä kansalta. Ja nuoret nunnat
arvelevat, että se on erittäin viehättävä, ei ensinkään saarnakokoelman
taikka muitten jumalisten kirjain kaltainen.
"Se on niin tosi-elämän tapainen", sanoi yksi minulle, "se sisältää
kaikki, mitä kaipaamme; se on täydellinen ystävä, niin äärettömän hyvä,
niin hellä; se ymmärtää kokonaan sydämemme sisimmät. Voi, sisar Eva",
hän lisäsi, "jospa vaan kotona saisivat kuulla tämän!"
Lokakuussa.
Tänään olemme saaneet yhden kappaleen T:ri Lutherin thesistä
luostari-elämää vastaan.
"Ei löydy, kuin yksi hengellinen sääty", hän kirjoittaa, "joka on pyhä
ja pyhäksi tekee, ja se on kristikunta -- Kristin usko, johon kaikkien
on yhtä suuri oikeus."
"Jos luostarilaitokset", jatkaa hän, "ovat miksikään hyödyksi, tulee
niitten olla kouluja, joissa lapsia kasvatetaan, siksi kuin he pääsevät
täysi-ikäiseksi. Mutta niinkuin nyt on, ovat ne huoneita, joissa miehet
ja naiset muuttuvat lapsiksi ja alati lapsina pysyvät."
Voi! minä tiedän peräti hyvin näitten viimeisten sanojen totuuden; sen
toivottoman, lapsellisen puuhaamisen vähäpätöisissä asioissa, johon
enimmät nunnat vaipuvat, sitten kuin nuoruuden hilpeys ja se katkeruus,
jonka ero kaikista rakkaista tuotti, ovat kadonneet, ja elämän
suurimmat tapaukset ovat kirkon koristaminen juhlia varten taikka
inspehtorin tai piispan komea vastaan-otto.
Tätä minä olen vastustanut. Tätä minä pelkään nuorten sisarten
puolesta: että näkisin heidän vaipuvan tyytyväiseen häärinään
uskonnollisissa leikeissä. Enkä minä ole voinut keksiä mitään muuta
pelastuksen keinoa, kuin että me muutetaan johonkin kaupunkiin ja
saamme ruveta sairaita ja köyhiä hoitamaan.
T:ri Luther sallii kuitenkin, että asia ratkaistaan toisella tavalla. Me
kuulemme, että hän on neuvonut Erfurtin luostarin prioria antamaan
jokaisen munkin, jonka mieli tekee, vapaasti jättää luostarin. Ja niitä
on monta, niin on meille kerrottu, jotka jo ovat lähteneet eri
luostareista, ja palanneet palvelemaan Jumalaa mailmassa.
Munkeilta tämä kyllä käy laatuun. Mailma on avoinna heille ja jollakin
lailla he aina löytävät työtä. Mutta meidän laitamme on toisenlainen.
Me olemme temmatut pois luonnollisista kodoistamme, koko mailma on
meille jäljetön erämaa.
Kuinka minä sentään uskallan puhua näin? Koska koko mailma on
taivaallisen Isämme kätten työ ja tie Isämme huoneesen, eikö Hän löydä
meille itsekullekin paikkaa siinä sekä polkua sen lävitse?
Marraskuun 10 p.
Yhdeksän nuorta nunnaa on päättänyt, jos mahdollista, luopua
luostari-elämästä ja kaikista sen yhä palaavista, taikamaisista
menoista. Tänä iltana me pidimme kokousta sisar Beatricen kammiossa.
Täti Agnes yhtyi meihin.
Päätettiin, että jokainen kirjoittaisi sukulaisillensa ja suorastaan
tunnustaisi, että he luulivat luostarilupauksen ja -elämän sotivan
Pyhää Raamattua vastaan sekä pyytäisivät päästä takaisin kotiinsa.
Sisar Beatrice ja täti Agnes päättivät kärsivällisesti pysyä, missä
olivat.
"Minun vanha kotini ei olisi enemmän koti minulle, kuin luostarikaan",
arveli sisar Beatrice. "Minulla on vapaus kuolla täällä, ja tie on auki
sielulleni palata Jumalan luo."
Ja täti Agnes sanoi:
"Kuka tietää, vaikka vielä joku halpa työ olisi jätetty minun
toimitettavakseni täällä! Mailmassa minä olisin yhtä avuton, kuin
lapsi, ja miksi minä palaisin olemaan sukulaisteni rasituksena."
Molemmat kehoittivat minua kirjoittamaan Elsalle taikka täti Cottalle,
että he vastaan-ottaisivat minut. Mutta minä tuskin luulen, että minun
tulee tehdä niin. Täti Cottalla on lapsensa ympärillään. Elsan koti on
vieras minulle. Paitsi sitä, vaikka jokainen on ollut ystävällinen
minulle, olen minä niinkuin eksy-eläin tämän mailman korvessa, eikä
minulla ole mitään kotia siinä. Minä olen luullakseni saanut Jumalalta
voiman ilahuttaa ja auttaa muutamia täällä, ja niin kauan kuin täti
Agnes ja sisar Beatrice jäävät, on minun mahdoton ajatella mitään
lähtemistä. Kaikissa tapauksissa minä aion odottaa.
Marraskuun 22 p.
Fritz on taas vankeudessa. He eivät olleet moneen viikkoon kuulleet
hänestä mitään ja ihmettelivät, missä hän oli, kun kirje tuli eräältä
papilta Ruprecht Hallerilta Franken'ista. Hän sanoo, että Fritz tuli
hänen luoksensa jonakin iltana Heinäkuulla, oli yötä, lähti seuraavana
aamuna lutherilaisten kirjojensa kanssa siinä aikeessa, että hän menisi
suoraan Wittenbergiin, ja antoi hänelle osoituksen, missä täti Cotta
asui siellä. Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen kohtasi nuori munkki
hänet likellä Dominikanin-luostaria ja kysyi, oliko hän se pappi, jonka
luona eräs kiertävä kirjakauppias oli viettänyt yön vähä aika
takaperin. Pappi myönsi, jolloin nuori munkki kiireesti ja matalalla
äänellä lausui hänelle:
"Kirjoittakaat hänen ystävillensä, jos tunnette heitä, ja sanokaat,
että hän on luostarin vankihuoneessa, ja että häntä kovasti epäillään
väärä-uskolaiseksi. Minä olen se nuori munkki, jolle hän antoi yhden
kirjan samana iltana, kuin hän tuli. Kertokaat heille, etten minä
aikonut pettää häntä, mutta johdatin hänet paulaan; ja jos he joskus
voisivat vapauttaa hänet ja te näette hänet jälleen, sanokaat hänelle,
että minä olen pitänyt hänen kirjansa." Hyvä pappi puhui jotakin
myöskin siitä, että Fritz on ollut hänen pelastuksensa. Ja hän
kehoittaa meitä panemaan kaikki voimamme liikkeelle hänen hyväksensä
sekä kääntymään kaikkien mahtavien ystäviemme puoleen, että he
välittäisivät, koska priori siinä Dominikanin-luostarissa, jossa hän on
vankina, on kovin ankara mies ja suuri väärä-uskolaisten vihaaja.
Mahtavien ystävien puoleen! Minä en tiedä ketään, jota voimme rukoilla,
paitsi Jumalaa.
Heinäkuulla hän siis vangittiin, neljä kuukautta sitten. Minä en tiedä,
onko se vaan levottomuuteni; mutta minusta tuntuu, kuin minun täytyisi
lähteä täti Cottan luo. Minua aavistaa, että hän kaipaa minua nyt. Ehkä
minä voisin lohduttaa häntä; sillä kuka voi kertoa, mitä neljä
kuukautta Dominikanin-luostarin vankihuoneessa on Fritzin tehnyt?
Eikö meidänkin luostarissamme ole vankihuone, kyllin matala, pimeä ja
kostea pusertamaan henkeä kenestä hyvänsä kuudessa viikossa! Yhdestä
sen paksuista, lyhyistä pylväistä riippuu raskaat rautakahleet, jotka
onneksi ovat ruostuneet nyt, kun ei niitä ole pitkään aikaan käytetty;
ja yhdessä nurkassa on kiristyslavitsa ja muita kauheita aseita, jotka
ovat heitetyt syrjälle nyt, vaan joissa muutamat vanhemmat nunnat
vakuuttavat nähneensä veripilkkuja.
Kun hän edellisellä kertaa oli vankeudessa Mainzissa, en minä epäillyt
niin paljon hänen vapauttamisestaan, kuin nyt.
Tahtooko Jumala tämän pelon kautta armollisesti valmistaa meitä jonkun
hirveän sanoman suhteen, joka odottaa meitä? vai osoittaako se
ainoastaan, että toivomisen kyky yhä heikkonee, mitä vanhemmaksi
käymme?
Joulukuulla 1521.
Monin tavoin on toivo pettänyt meidät näinä kahtena viimeisenä
viikkona. Vastaus toisen perästä on tullut noitten yhdeksän sisaren
sukulaisilla heidän liikuttaviin pyyntöihinsä. Niissä ilmestyy
erilaisia tunteita, mutta ei kukaan suostu jälleen ottamaan vastaan
heitä heidän kotiinsa.
Muutamat sukulaiset laskevat mitä katkerimpia soimauksia ja ankarimpia
uhkauksia. Toiset kirjoittavat hellästi ja sääliväisesti, mutta
kaikilla on se ajatus, ettei mikään aatelinen perhe voi tuottaa
itselleen sitä häpeätä, että se on auttanut vihittyä nunnaa lupauksensa
rikkomisessa. Lapsi parat! sydäntäni särkee heidän puolestaan, muutamat
heistä ovat niin nuoret ja toivoivat niin varmaan, että heitä
otettaisiin avoimin sylin takaisin, muistaen niitä kyyneliä, joilla he
päästettiin menemään.
Nyt he ovat kokonaan jätetyt Jumalan huomaan. Hän ei hylkää heitä;
mutta kuka tietää, mitä okaisia teitä heidän jalkansa vielä saavat
astua?
Täällä on myöskin tullut ilmi, että muutamat heistä ovat kirjoittaneet
sukulaisilleen, jonka kautta heidän tilansa käy paljon vaikeammaksi ja
tuskaisemmaksi.
Useat vanhemmat nunnat ovat kovasti suuttuneet tästä muka ilkeästä
petoksesta ja Jumalan häväistyksestä. Minuakin on kielletty pitämästä
sen enempää yhteyttä luulonalaisten sisarten kanssa. Kaikki kammiot
ovat katsastetut, kaikki lutherilaiset kirjat on pantu takavarikkoon,
ja vaaditaan, että suurimmalla tarkkuudella olemme läsnä kaikissa
jumalanpalveluksissa.
Helmikuun 10 p. 1522.
Sisar Beatrice on kuollut vähän aikaa sairastettuaan. Lempeä,
kärsivällinen henki on päässyt lepoon.
Vaikea on ajatella tätä sorrettua ja arkaa sydäntä iloiseksi edes
taivaassa. Minä en voi ajatella häntä muuksi, kuin semmoiseksi, joka on
_levossa_.
Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen minulla oli uni, jossa näin hänen
astuvan taivaasen. Minä näin hänen valkoisessa hameessa ja hunnussa
verkalleen nousevan ylös kaupungin portille. Hänen päänsä ja silmänsä
olivat painuneet alaspäin eikä hän näyttänyt rohkenevan katsella
helmisiä portteja, ei senkään vertaa, että hän olisi tietänyt, olivatko
ne auki vai kiinni. Mutta kaksi enkeliä, kaksi taivaan leppeintä
henkeä, tulivat ulos, yhtyivät häneen ja tarttuen hänen käsiinsä
taluttivat hänet ääneti sisään, niinkuin katuvan lapsen. Ja kun hän
astui sisään, hiljenivät harput ja laulut soitoksi, niin lempeäksi,
kuin kesäisen päivän haaveksiva humina. Mutta ei hän vieläkään katsonut
ylös, vaan kulki kultaisia katuja, kädet turvallisesti laskettuina
enkelein käsiin, kunnes hän seisoi valta-istuimen edessä. Nyt kuului
valta-istuimelta ääni, joka lausui: "Beatrice, se olen minä; älä
pelkää." Kun hän kuuli tämän äänen, levisi rauhallinen hymy hänen
kasvoillensa, ikäänkuin sädekehä, ja ensimäisen kerran hän nosti
silmänsä; ja vaipuen Hänen jalkainsa juureen, lausui hän hiljaa:
"kotona!" Ja minusta tuntui, kuin tuo ainoa sana, jonka matala,
vapiseva ääni lausui, olisi soinut jokaisesta taivaan harpusta; ja
lukemattomat äänet, jotka kaikkuivat, niinkuin onnellisten lasten, ja
olivat kuin äidin, vastasivat rakkauden ja soiton sävelin sanat: "terve
tultua kotiin."
Tämä oli vaan uni, mutta se ei ole mikään uni, että hän on siellä! Hän
ei puhunut paljon tautinsa aikana eikä hänellä ollut kovia tuskia.
Hänen heikko ruumiinsa vastusti vaan vähän sitä hiuvuttavaa kuumetta,
jota hän sairasti. Ne sanat, joita hän lausui, olivat enimmiten
kiitoksia meidän vähistä hyvistä töistämme taikka anteeksi-pyyntöjä
jokaisesta pikkuisesta vaivasta, jonka hän luuli tuottaneensa meille.
Etupäässä täti Agnes ja minä hoidimme häntä. Hän oli levoton, jos
olimme kauan poissa. Hänen ajatuksensa palasivat usein hänen
lapsuutensa aikoihin Thüringin metsän vanhaan linnaan; ja hän kuuli
mielellään, kun puhuin Chriemhildistä ja Ulrichista ja heidän
pikkuisesta pojastaan. Eräänä iltana hän kutsui minut luoksensa ja
sanoi: "kerro sisarelleni Hermentrudille ja veljelleni, että minä
tiedän varmaan heidän kaikkien tarkoittaneen hyvää, kun lähettivät
minut tänne; ja tämä on ollut hyvä paikka minulle, erittäin siitä asti,
kuin sinä tulit. Mutta käske Chriemhildin ja Ulrichin", hän lisäsi,
"jos he saavat tyttäriä, muistaa, että vannottu vala on pyhä asia, jota
ei saa kevytmielisesti rikkoa. Ei sen vuoksi, että suru on tehnyt minun
pahaa; minä en vaan soisi, että muut kärsisivät. Kaikki, kaikki on
ollut hyvä minulle, enkä minä olisi ansainnut mitään!"
Sitten silitellen päätäni laihoilla käsillään, kun olin polvillaan
hänen vieressään, lausui hän: "Eva, sinä olet ollut niinkuin äiti,
sisar, lapsi -- kaikki minulle. Palaa takaisin vanhaan kotiisi, kun
minä olen mennyt. Minun tuntuu hyvältä ajatella, että sinä olet
siellä."
Tuosta, niinkuin hän olisi pelännyt olleensa kiittämätön täti
Agnesille, kysyi hän häntä ja sanoi: "minä en voi koskaan kiittää sinua
kylläksi kaikesta siitä hyvästä, mitä olet tehnyt minulle. Armollinen
Herramme on sen muistava; sillä eikö Hän sanonut: 'mitä olette tehneet
yhdelle näistä vähimmistä.'"
Ja yöllä, kun istuin yksinään hänen kanssaan, lausui hän: "Eva, minä
olen kovasti pelännyt kuolemaa. Minä olen erittäin heikko hengessäni,
ja pelkään kaikkia. Mutta minä ajattelen, että Jumala huojentaa kuorman
heikoille, niinkuin minä olen. Sillä vaikka en tunne itseäni
lujemmaksi, en minä nyt pelkää. Se on varmaan sentähden, että Hän tukee
minua."
Silloin hän käski minun laulaa; ja vapisevalla äänellä minä veisasin,
niin hyvin kuin voin, virren: _Astant angelorum chori.
Enkel-joukon taivahaisen
Säveleet nyt kajahtaa;
Luojan kaikkivaltiaisen
Kiitosta ne ilmoittaa.
Kilvan torven äänten kanssa
Soipi kielet kannelten,
Hurskaat seisoo valkeissansa
Eessä Luojan istuimen.
Poiss' on ijäks valitukset,
Kyynelvirrat pestähän,
Kaipaukset, toivomukset
Täyttyy lähteest' elämän,
Siinä rauhan maassa, jon
Aurinkona Luoja on.
Ja kaksi päivää sen jälleen hän kuoli syys-aamun hämärtäessä. Hän
nukkui Jesuksen nimi huulilla.
Kummallista, kuinka hiljaiselta ja tyhjältä luostari tuntuu ainoastaan
sentähden, että tämä heikko ääni on vaiennut ja tämä varjon kaltainen
olento mennyt pois!
Helmikuulla 1522.
Sisar Beatrice on pantu luostarin kirkkomaahan juhlallisilla,
murheellisilla ruumiinvirsillä ja messuilla sekä komeilla menoilla,
jotka näyttivät minusta huonosti sointuvan yhteen hänen oman, hiljaisen
luontonsa taikka sen rauhan kanssa, jossa hänen sielunsa nyt on.
Matala multakeko kirkkomaalla, jonka ainoa merkki on puinen risti,
soveltuu paremmin hänen muistoonsa. Tulevana kesänä tuuli lempeästi
havisee ruohossa; ja talvella kultakerttu visertelee levollisesti
ylhäällä vanhassa jalavassa.
Mutta minä en saa koskaan nähdä ruohon peittävän tätä multaläjää. Se on
päätetty, että minä jätän luostarin tällä viikkoa. Täti Agnes ja kaksi
nuorta sisarta ovat juuri menneet kammiostani, ja kaikki on valmiiksi
puhuttu.
Turhan-aikaiset vainomukset niitä vastaan, joita he nimittelevät
lutherilaisiksi sisariksi, tarttuvat tarttumistaan, samalla kuin
uhataan käyttää ankarampia ja suorempia keinoja. Sentähden päätettiin,
että minä lähden pakoon ensimäisellä otollisella hetkellä, pyrin
Wittenbergiin ja asetan sitten yhdeksän nunnan asian lutherilaisten
tohtorien eteen ja koetan edistää heidän vapauttamistaan.
Helmikuun 20 p. 1522.
Vihdoin se talonpoikaispuku, jossa minun on määrä paeta, on
kammiossani, ja juuri tänä yönä, kun kaikki on hiljaksensa, aion minä
hiipiä ulos Katharina von Boran kammion akkunasta luostarin puutarhaan.
Täti Agnes on kiihkeästi puuhannut matkaani ja salaisesti varustanut
vähäisen korin ruoka-aineita minulle. Mutta kun minä tänä iltana lähdin
hänen kammioonsa sanomaan hänelle jäähyväisiä, sortui hän kokonaan ja
piti minua lujasti sylissään, niinkuin hän ei olisi tahtonut koskaan
laskea minua menemään. Hänen huulensa vapisivat ja kyynelet vierivät
vitkalleen hänen ohuille vakoontuneille poskillensa. "Eva, lapseni",
hän lausui, "sinä, joka ensin opetit minua rakastamaan vastoin omaa
tahtoani, ja sitten opetit minulle, että Jumala on rakkaus, ja että Hän
voisi tehdä minut, jos uskon Jesukseen, onnelliseksi, rakastavaksi
lapseksi jälleen! kuinka minä voin erota sinusta?"
"Sinä tapaat minut jälleen", minä vastasin, "niinkuin sisaresikin, joka
rakastaa sinua niin paljon!"
Hän pudisti päätänsä ja hymyili kyynelet silmissä, kun hän sanoi:
"Minä olen avuton, vanha vaimo-raukka; mitäpä te minulla tekisitte
elämän tuoksinassa tuolla ulkona?"
Mutta kaikkein enimmän hän pelkäsi minun puolestani, kun minun täytyi
lähteä yksin Wittenbergiin. Tämä näytti hänestä, joka ei ollut
neljäänkymmeneen vuoteen liikkunut ulkopuolella luostarin muureja,
varsin pitkältä ja vaaralliselta matkalta. Täti Agnes ajattelee minua
aina nuoreksi tytöksi ja luulee, että jokainen katsoo minua kauniiksi
sentähden, että rakkaus tekee minut kauniiksi hänen silmissään. Hän on
varma siitä, että he pitävät minua valhepukuisena prinsessana.
Hän unhottaa, että minä olen tyyni, tasaiselta näyttävä,
seitsemänkolmatta vuotinen nainen, jota ei kukaan kummastele, kun hän
vakavasti astuu maantietä eteenpäin.
Mutta minä melkein sain hänet lupaamaan, että hän tulee luoksemme
Wittenbergiin; ja viimeiseltä hän nuhteli itseään epäluottamuksesta
Jumalaa kohtaan ja sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan pelätä,
jott'eivät Hänen enkelinsä kaitsisi minua.
Kerran vielä mailma siis aukenee minulle, mutta minä en toivo (ja miksi
minä sitä tahtoisinkaan?), että se olisi suuren-arvoisempi kuin tämä
luostari on ollut -- semmoinen paikka, jossa Jumala on oleva minun
kanssani ja antaa minun Itsensä tähden toimittaa jonkuisen vähän hyvän
työn.
Mutta sydämestäni halajan saada kerran vielä syleillä kallista täti
Cottaa ja Elsaa ja pikku Theklaa. Ja kun Thekla menee naimisiin, ja
täti ja setä Cotta ovat jääneet yksin, he ehkä tarvitsevat minua, ja
serkku Eva saa vanhentua Elsan lasten ja kaikkien lastenlasten
joukossa, auttaen itsekutakin vähän ja kaivattu hiukan, kun Jumala
körjaa minut pois.
Mutta etupäässä minä tahtoisin olla täti Cottan luona nyt, kun Fritz on
tuossa kauheassa vankeudessa. Hän sanoi aina, että minä osasin
lohduttaa häntä enemmän, kuin kukaan muu, ja kenties minä osaan vielä.