XX.

Theklan kertomus.

Tannenbergissä, Toukokuulla 1521.

Onko mailma todella sama? Oliko todella koskaan ennen tämmöinen kevät,

kun elämän virta näyttää kuohuvan ja pulppuavan ulos urvuissa, kukissa,

lauluissa ja puroissa? Se ei suinkaan liene _ainoastaan_ sen vuoksi,

että Jumala on antanut minulle Bertrand de Créqui'n rakkauden, ja että

elämä aukenee niin kirkkaina toivon ja työn tantereina meille

molemmille; taikka sen vuoksi, että tämä on ensimäinen kevät, jonka

koskaan olen viettänyt maalla. Minusta näyttää, kuin Jumala todesti

vuodattaisi raittiin elämän-tulvan yli mailman.

Fritz on paennut vankihuoneesta Mainzista, ja hän kirjoittaa, niinkuin

tämä olisi pääsiäis-aika kaikille ihmisille. Kaikkialla, sanoo hän,

ihmisten sydämet aukenevat tuolle iloiselle sanomalle Jumalan

lunastavasta rakkaudesta.

Onko kuitenkin mahdollista, että jokainen Toukokuu on tämmöinen luonnon

juhla, ja että jalo, vanha metsä viettää tämmöisiä ihania pyhäpäiviä

joka vuosi, ripustaen alastomiin oksiinsa ja sirotellen jokaiseen

pälveen, johon auringon säde suinkin pääsee, lukemattomia kukkia,

jommoisia meidän on tapa sirotella morsiamen tielle? Ja sitten, kuka

olisi uskonut, että nuot vakavat, vanhat hongat ja solevat koivut

muuttuisivat kaikkien niitten hienoin, herttaisten kukkien ja

poimukasten lehtien lehdoksi, jotka kaikkialla puhkeavat esiin

pihkaisista verhoistaan? Ja kaikkien ilojen ilo! -- se ei ole

ainoastaan itsestänsä tietämätön kasvi-elämä, joka näin rehottaa meidän

ympärillämme. Se on Jumala, joka koskee jokaiseen oksaan ja kätkettyyn

juureen ja herättää niitä kauneuteen! Se ei ole ainoastaan päivänpaiste

ja lempeä tuulen henki; se on meidän Isämme, joka hymyilee teoillensa

ja saattaa mailman uudeksi ja ihanaksi lapsillensa -- se on se

parantava koskeminen ja se armollinen ääni, jota olemme oppineet

tuntemaan. "Me olemme mailmassa, ja Sinä loit mailman;" ja _Te Deum

laudamus_: me tunnustamme, että Sinä, oi Vapahtaja, olet Herra.

Chriemhildillämme on tosiaan kaunis koti. Bertrand asuu myöskin

linnassa maalla Flanderissa. Mutta hän sanoo, ettei se paikkakunta ole

näitten metsä-seutujen kaltainen. Ahkerat kädet ovat kauan aikaa sitten

viljelleet sen. Pitkät, komeat puistot johdattavat hänen isänsä

linnalle; mutta yltympäri on lakea maa, jossa ruoho ja viheriä taikka

keltainen laiho aaltoilee. Tämäkin lienee varmaan hyvin kaunista. Mutta

arvattavasti se koti, jota hän on mennyt valmistamaan minulle, ei ole

siellä. Muutamat hänen sukulaisistaan vihaavat katkerasti hänen muka

lutherilaista väärä-uskolaisuuttansa, ja vaikka hän on perillinen, on

se hyvin mahdollista, että se perheen haara, joka pysyy vanhassa

uskonnossa, riistää perinnön häneltä. Tämä ei meidän mielestämme paljon

haita. Jumala keksii kyllä oikean paikan meille ja saattaa meidät

sinne, jos rukoilemme Häntä. Jos asettuisimmekin johonkin kaupunkiin,

on kuitenkin se elämän virta, joka liikkuu ihmissydämissä, jalompi kuin

se, joka liikkuu puissa ja kukissa. Muutamien kuukausien perästä me jo

tiedämme sen. Kenties hän palajaa tänne ja pääsee professoriksi

Wittenbergiin, johon Lutherin nimi vuosi takaperin houkutteli hänet

opiskelemaan.

Kesäkuulla 1521.

Täällä käy se huhu, että T:ri Luther on kadonnut paluumatkallansa

Wormsista.

Tämä kevät lähettää varmaan myrskyjä ihmismailmaan, niinkuin

metsiinkin. Viime yönä ukkonen jyrähteli vuoresta vuoreen, ja tuuli

vonkui rajusti hongissa. Kun katselin ulos ahtaasta akkunastani siitä

tornista, joka sijaitsee kallion reunalla ja jossa minä makaan, oli

kauhea nähdä, kuinka vaahtoava koski alhaalla vilahteli salamain

tulessa, joka yhtäkkiä valaisi synkän metsän, jättäen sen heti kahta

vertaa pimeämmäksi.

Minä muistin Fritzin yksinäistä yötä, kun hän eksyi metsässä; ja kiitin

Jumalaa, että olin oppinut pitämään ukkosen jyrinää Hänen äänenänsä ja

tätä ääntä semmoiseksi, joka ilmoitti rauhaa ja anteeksi-antamusta.

Tämmöisinä hetkinä minä tahtoisin vaan koota kaikki rakkaani

ympärilleni; mutta kaikkein rakkaimpani ovat hajotetut kauas sinne

tänne.

Vanha ritari Ulrich on jokseenkin kiivas ja tulinen mies; ja hänen

sisarensa, Ulrichin täti, rouva Hermentrud, on yksivakainen ja jäykkä.

Hyväksi onneksi pitävät he molemmat Chriemhildiä oikean kauneuden ja

lempeyden esikuvana; mutta minun täytyy olla kovasti varovainen. Rouva

Hermentrud on valmis syyttämään porvarillista Cottan vertani jokaisesta

maltittomuudesta, jota väittelyissäni osoitan; ja vaikka he molemmat

kuuntelevat hartaasti, kun Ulrich taikka Chriemhild selittää Lutherin

oppia, varoittaa rouva Hermentrud usein minua epä-naisellisesta

tekemisestä taikka innosta tämmöisissä asioissa, ja muistuttaa minua,

että Gersdorfein esi-isät olivat hurskaita ja oivallisia ihmisiä paljon

ennen, kuin poika syntyi Hans Lutherille, vuorimiehelle.

Talonpoikien tila tuskastuttaa Chriemhildiä ja minua julmasti. Hänellä

ja Ulrichilla oli tuhansia tuumia heidän hyväksensä, kun muuttivat

tänne asumaan; mutta Chriemhildin aika menee tätä nykyä melkein

kokonaan vähäisen ritarillisen olennon kasvatukseen, joka tuli mailmaan

kaksi kuukautta sitten ja jonka luullaan vähäisessä personassaan

yhdistävän kaikkien Gersdorfein kaikki vanhat hyvät avut Schönbergeistä

puhumatta. Hän ei ole, niin rouva Hermentrud vakuuttaa, muotonsa

puolesta vähintäkään Cottan suvun näköinen. Eikä minun käy kieltäminen,

että hänessä on silminnähtäviä merkkejä siitä aristokratillisesta

luonnosta ja ylevästä vallanhimosta, joka toisinaan oli omainen

äidin-äidilleni ja epäilemättä on ollut kaikille Gersdorfeille Adamin

päivistä taikka ainakin Babelin ajoista. Taammaksi ei luullakseni juuri

monta sukuperää saa johdatetuksi, paitsi yleisellä tavalla Noach'iin.

Mutta se on suuri kunnia minulle, kun saan, vaikka halvimmalla tavalla,

olla sukua tämmöisen erinomaisen, pikkuisen olennon kanssa. Minä

toivon, että siitä aikaa myöten heijastun hiukan aatelisuutta minunkin

porvarilliseen luontooni; ja tällä välin Chriemhild ja minä näissä

armaissa lapsenkasvoissa salaisesti huomaamme selvää yhtäläisyyttä

äidin-äitimme, vieläpä kalliin, hilpeän, sokean isäni kanssa. Siitä on

todella suuri lohdutus, että isämme valitsi nimemme runoelmista,

tähdistä ja aatelispyhimysten kalenterista eikä halvasta Cottan

sukupuusta.

Ulrich ei ole millään lailla luopunut aikomuksestaan hyödyttää niitä

talonpoikia, jotka elävät hänen setänsä aluskunnassa. Mutta häntä

kohtaa enemmän vastusta, kuin hän odotti. Vaikka vanha ritari kyllä on

valmis kuuntelemaan kaikkia syytöksiä velttoja pappeja ja laiskoja

munkkeja vastaan (erittäin sen luostarin, jonka metsästysmaat ovat

lähellä hänen omia maitansa), ei hän kuitenkaan suostu mihinkään

muutokseen missään asiassa. Hän sanoo, että on vaikea kyllä suistaa

talonpoikia, niinkuin asiat nyt ovat; että, jos heitä opetetaan

ajattelemaan itseksensä, ei metsänriista eikä mikään muu enää ole

turvassa. He rupeavat käyttämään raamatun lauseita kaikenlaisissa

väärissä merkityksissä laillisia herrojansa vastaan ja ehkäpä vielä

epäilemään perittyjen sotien oikeutta sekä kieltäytymään seuraamasta

ritarinsa lippua tappelutanterelle.

Mitä uskontoon tulee, on hän aivan varma, että Ave ja Pater on kaikki,

mitä heiltä sopii vaatia. Rouva Hermentrud puolestansa epäilee kovasti,

onko se oikein, kun nyt on ruvettu kirjoittamaan kirjoja ja lukemaan

rukouksia yhteisen kansan kielellä. Kansa alkaa luulla itsensä yhtä

viisaaksi, kuin papit, ja kukaties viisaammaksi, kuin heidän herransa.

Mutta ennen kaikkia on Ulrich pettynyt itse talonpoikien suhteen. Nämät

näyttävät huolivan yhtä vähän edistymisestään, kuin herrat heistä, ja

epäilevät, niin että oikein suututtaa, kaikkia niitä yrityksiä heidän

hyväkseen, jotka saavat alkunsa linnasta. Mitä siihen tulee, että

heidän lapsiansa opetetaan lukemaan, katsovat he sitä oikeuttensa

loukkaukseksi ja nurisevat, että, jos he seuraavat aatelistoa

metsästyksissä ja sodissa, viljelevät heidän maitaan ja sunnuntaisin

käyvät messussa, on loppu-aika heidän omansa, ja pappi tai ritari tekee

väärin, jos hän vaatii heiltä enemmän.

Minä pelkään, että sitä kestää kauan, ennenkuin heidän unteliaan,

raskaan elämänsä karkea, kuivettunut kuori särkyy; vaan kuitenkin ovat

elämän sanat aiotut yhtä paljon heille, kuin meille! Ja yksi suuri

vastus on minusta siinä, että, jos he oppisivat lukemaan, löytyy niin

vähän jumalisia kirjoja Saksan kielellä. Mitä niitä löytyy, joita he

pystyvät ymmärtämään, paitsi muutamia T:ri Lutherin kirjoituksia? Saati

vaan joku ottaisi kääntääksensä kertomuksen Herramme ja Hänen

apostoleinsa sanoista ja teoista, silloin maksaisi vaivan opettaa

kaikkia lukemaan.

Ja jos vaan saisimme heidät luottamaan itseemme! Kaiken tämän

kylmäkiskoisuuden takana on varmaan ajatusta, ja me tiedämme, että on

rakkautta. Raskas se perintö on, jonka Gersdorfien pitkä sukusarja on

jättänyt nykyiselle polvikunnalle -- nämät väkivallan ja vääryyden ja

keskinäisen epäluottamuksen muistot. Kuitenkin sanoo Ulrich, että se on

tavallista koko maassa. Useat aatelisten vanhat etu-oikeudet olivat

kauhean rasittavat kovissa taikka surkeilemattomissa käsissä.

Kaikkein paras työ-ala näyttää nyt olevan perheen palveliat. Tavataan

paljon personallista rakkautta; ja Ulrichin hurskaan äidin muisto

näyttää jättäneen jälkeensä sen uskon hyvyyden olemiseen, joka on yksi

hurskaan elämän kalliimpia lahjoja.

Talonpojatkin kylässä puhuvat lempeästi hänestä ja niistä rohdoista,

joita hänen oli tapa keittää metsäkasveista ja omilla käsillänsä jaella

sairaille. Linnassa kerrotaan myöskin eräästä kauniista neidosta,

Beatricestä, joka kävi mökeissä ja levitti päivänpaistetta, mihin

hyvänsä hän tuli. Mutta hän katosi, puhutaan, monta vuotta takaperin;

ja perheen vanha imettäjä pudistaa päätänsä, kun hän juttelee minulle,

kuinka neiti Beatricen sydän särkyi, kun hän perhe-riitojen tähden

eroitettiin sulhostansa; ja sen jälkeen hän meni Nimptschenin

luostariin ja on siitä saakka ollut kuolleena mailmalle.

Nimptschen! se on se elävä hauta, jossa meidän kallis Evamme on

haudattuna. Vaan kuitenkin minä olen varma, että missä hän on, siinä ei

voi olla mikään kuoleman hauta. Hän tuopi elämää ja siunausta muassaan.

Minä aion kirjoittaa hänelle, erittäin tästä onnettomasta Beatrice

raukasta.

Ylipään eivät talonpojat näytä epäilevän Gersdorfin perheen naisia niin

paljon, kuin miehiä. He kuuntelevat usein tarkasti minuakin. Ja kun

Chriemhild pääsee käymään vähän enemmän heidän luonansa, toivon, että

paremmat päivät koittavat.

Elokuulla 1521.

Tänä aamuna meillä oli kummallinen yhtymys. Muutamia päiviä sitten

saimme Wittenbergistä salaisen tiedon, että Luther on elossa ja

ystävien turvassa likellä meitä. Tänään Ulrich ja minä ratsastimme

metsän lävitse Eisenachia päin yhteen syrjäiseen Gersdorfien maataloon,

kun kuulimme poikki laakson metsätorven ynnä ajavien koirien haukunnan.

Hetken perästä eroitimme puitten lomasta, kuinka metsästäjäparvi

lähestyi meitä, vastapäistä pengertä ylös. Syrjäpuolella seurasta ja

likempänä meitä seisoi soukalla paikalla laaksossa ritarin hattuun ja

sulkiin puettu mies, joka nähtävästi katseli ajoa, niinkuin mekin. Kun

paraikaa silmäilimme häntä, pakeni säikähtänyt jäniksen poika häntä

kohtaan ja kyykistyi maahan hänen jalkojensa viereen. Hän notkistui

alas, otti varovasti ylös sen, pisti sen takkinsa pitkään hiaan ja

astui pikaisesti sivulle. Seuraavana silmänräpäyksenä töyväsivät

kuitenkin metsästäjät häntä päin, koirat vainusivat jäniksen pojan,

iskivät siihen sen turvapaikassa, kiskaisivat sen alas ja tappoivat

sen.

Tämä erinomainen pikku tapaus, tämä inhimillinen olento, joka asettui

vainotun eikä vainoajien puolelle, herätti huomiotamme. Tukevassa

vartalossa ja rivakassa astunnassa oli myöskin jotakin, joka

kummallisella tavalla muistutti meitä jostakusta tuttavasta. Meidän

tuli kulkea laakson kautta, ja Ulrich poikkesi tervehtimään vierasta

ritaria. Tuokion perästä palasi hän luokseni ja kuiskasi:

"Se on Martin Luther!"

Me emme malttaneet olla vielä kertaa katsomatta hänen suopeita,

rehellisiä kasvojaan, vaan ratsastimme likelle häntä ja kumarsimme

häntä.

Hän hymyili meille osoitteeksi, että hän tunsi meidät, ja pannen

kätensä Ulrichin satulalle, hän lausui leppeästi: "metsästys on kuvaus

korkeammista asioista. Katsokaat kuinka, niinkuin nämät saaliinhimoiset

koirat veivät jänisparkani hänen turvapaikastaan, saatana riehuu

sieluja vastaan ja koettaa riistää jo pelastetuitakin heidän

piilopaikastaan. Mutta se käsivarsi, joka tallettaa heitä, on

väkevämpi, kuin minun. Minä olen kyllästynyt tämänkaltaiseen

metsänpyyntiin", hän lisäsi, "suloisempaa kuin näitten viattomien

luontokappalten ajo, on niitten karhujen, susien, metsäkarjujen ja

kettujen hätyyttäminen, jotka hävittävät kirkkoa. Ja senkaltaisia

raatelevia petoja löytyy yltäkyllin mailmassa."

Sydämeni oli täynnä sääliä niitten talonpoika-raukkojen suhteen, joita

olin nykyisin nähnyt. Minä en ole koskaan pelännyt T:ri Lutheria, ja

tämä tilaisuus oli liian kallis jäämään käyttämättä. Minusta tuntuu

aina mitä luonnollisimmalta asialta mailmassa avata sydäntänsä hänelle.

Hän ymmärsi niin nopeasti ja niin täydellisesti. Kun hän sanoi meille

hyvästi, lausuin minä siis (hätäisellä, ajattelemattomalla tavallani,

pelkään):

"Rakas T:ri Luther, talonpoika-raukat täällä ovat niin taitamattomia!

ja minulla on tuskin mitään heille luettavaa, jota he voivat ymmärtää.

Käskekäät, minä rukoilen teitä, jonkun kääntää evankeliumeita Saksan

kielelle heille; semmoiselle Saksan kuin teidän 'Selityksenne Maarian

Ylistyslaulusta' taikka 'Herran Rukouksesta', sen kaikki ymmärtävät."

Hän hymyili ja sanoi hyvänsävyisesti:

"Se on tekeillä, lapseni. Minä koetan Patmos tornissani kerran vielä

paljastaa Jumalan Ilmestyksen yhteiselle kansalle; ja epäilemättä he

sitä ilolla kuulevat. Tämä kirja yksistänsä on se aurinko, josta kaikki

todelliset opettajat tuovat valonsa. Minä soisin, että se olisi

käännetty jokaisen ihmisen kielelle, että sitä pidettäisiin jokaisen

kädessä, luettaisiin jokaisen silmillä, kuunneltaisiin jokaisen

korvalla, säilytettäisiin jokaisen sydämessä. Ja minä toivon, että niin

vielä käy."

Hän alkoi liikkua poispäin, mutta kun katsoimme kunnioittavaisesti

hänen jälkeensä, kääntyi hän taas meitä kohden ja sanoi: "muistakaat,

että erämaassa kiusaaja tuli esiin. Rukoilkaat minun puolestani, että

minä erämaani yksinäisyydessä varjellaan kiusaajasta." Ja viitaten

jäähyväisiksi kädellänsä oli hän muutamien minuuttien perästä

näkymättömissä.

Olisi ollut mielestämme taitamatonta seurata häntä taikka kysyä, missä

hän piileskeli. Mutta kun metsästäjät lähtivät pois, tunsi Ulrich yhden

heistä vaaliruhtinas Fredrikin palveliaksi Wartburgin linnassa.

Ja kun nyt joka ilta ja aamu rukouksissani lisään, niinkuin

tavallisesti, T:ri Lutherin nimen äitini, isäni ja kalliitten omaisteni

nimeen, ajattelen minä, kuinka hän viettää pitkiä päiviä ja öitä

yksinään kolkossa linnassa, joka katsoo alas rakkaasen, vanhaan

Eisenachin laaksoon, ja sanon: "Herra, tee erämaa hänelle kouluksi,

jossa hän harjaantuu työhön koko meidän maatamme varten."

Sillä eikö Vapahtajaamme itseä ensin viety erämaahan, että hän

yksinäisyydessä voittaisi kiusaajan, ennenkuin hän astui esiin

opettamaan, parantamaan ja ajamaan ulos perkeleitä?

Lokakuulla.

Ulrich on nähnyt Lutherin jälleen. Hän käveli metsässä likellä

Wartburgia ja näytti kovasti kipeältä ja murheelliselta. Kirkon

epäjärjestys, evankeliumin vihollisten kavaluus ja katkeruus ja varsin

monen sen ystävän rajuus taikka penseys rasittivat hänen sydäntänsä.

Hän sanoi, että olisi ollut melkein parempi, jos olisivat jättäneet

hänet kuolemaan vihollistensa käsien kautta. Hänen verensä olisi

huutanut Jumalalta vapautusta. Hän oli altis antamaan itsensä heille,

niinkuin härkä ikeesen. Hän tahtoi mieluisammin tulla poltetuksi

palavilla hiilillä, kuin näin maata pois kalliit vuodet, puoli-elävänä,

laiskuudessa ja leväperäisyydessä. Vaan kuitenkin, siitä päättäen, mitä

Ulrich lisäksi sai tietää häneltä hänen jokapäiväisestä elämästään,

näyttäisi hänen laiskuutensa ja leväperäisyytensä useimmista ihmisistä

ahkeralta työltä. Hän näki sen huoneen, jossa T:ri Luther elää ja

työskentelee yöt päivät, kirjoittaen lohdutuskirjeitä ystävillensä ja

mestarillisia vastauksia, niin kerrotaan, totuuden ahdistajille, ja

(mikä kaikkein paras on) kääntäen Pyhää Raamattua Hebrean ja Kreikan

kielestä Saksaksi.

Hänen huoneessansa on iso akkuna, josta näkee suuren osan metsää; ja

hän näytti Ulrichille peltovareksien pesimäpaikan alhaalla puitten

latvoissa. Täältä hän sai opetusta valtioviisaudessa peltovareksien

totisista neuvotteluista, sillä täällä he pitivät valtiopäiviänsä. Hän

jutteli myöskin niistä erinäisistä luontokappaleista kallioilla ja

kukkuloilla, jotka lievittivät hänen yksinäisyyttänsä, linnuista, jotka

lauloivat puun-oksilla, marjoista, metsäkukista, pilvistä ja tähdistä.

Mutta hän viittasi myöskin kauheisin taisteloihin, paholaisen näkyviin

ja kuuluviin ilmestyksiin; ja hänen terveytensä näytti kovin

huonontuneen.

Me pelkäämme, että tämä jalo, rakastava sydän näännyttää itsensä

yksinäisessä linnassa. Hän näyttää rajuavan, niinkuin sota-oris

kaukaisen taistelon kaikkuessa; taikka metsästäjä torven soidessa;

taikka oikeammin niinkuin vangittu kenraali, joka näkee, kuinka hänen

sotamiehensä, joita viholliset voimalla ja juokoilla ahdistavat,

horjuvat ja hajotetaan, eikä voi katkaista kahleitansa ja koota ja

johdattaa heitä jälleen.

Kuitenkin hän puhui hyvin kiitollisesti siitä, kuinka häntä

vieraanvaraisesti kohdeltiin linnassa; sanoi, että hän eli niinkuin

ruhtinas taikka kardinali; ja kielsi pois sen ajatuksen, ettei hyvä

asia menestyisi ilman hänen läsnä-oloansa.

"Minä en voi olla heidän kanssaan kuolemassa", hän lausui; "eivätkä he

minun kanssani! Jokaisen täytyy taistella tämä viimeinen taistelo,

kokea tämä kärsiminen yksinään. Ja ainoastaan ne voittavat, jotka ennen

ovat oppineet voittoa saamaan ja syvälle sydämeensä perustaneet sen

sanan, jossa asuu suuri voima syntiä ja perkelettä vastaan, että

Kristus on kuollut meidän jokaisen tähden ja ijäksi kukistanut

saatanan."

Hän arveli myöskin, että, jos Melancthon eli, se teki kirkon yhtä,

kuinka hänen kävi. Eliaan henki tuli kaksinkertaisesti Elisaan.

Ja hän antoi Ulrichille pari kolme kallista kappalta evankeliumein

käännöksestä, että minulla olisi jotakin lukea talonpojille.

Marraskuulla.

Minulla on tällä kuukaudella ollut myötäni kalliita kappaleita

valmistuvasta saksalaisesta raamatusta monessa mökissä, kun olen niissä

käynyt -- yksinkertaisia kertomuksia köyhistä, spitalisista ja

halvatuista, jotka tulivat Herran luo, ja Hän rupesi heihin ja paransi

heidän kipunsa; ja syntisistä, joille Hän antoi anteeksi.

Kummallista on, kuinka alhainen kansa näyttää imevän niitä; nimittäin

ne, jotka ollenkaan huolivat semmoisista asioista. "Tämmöinenkö Herra

Kristus todella on?" he kysyvät; "siinä tapauksessa meidän tosiaan käy

Häntä puhutteleminen omilla sanoillamme ja pyytäminen juuri, mitä me

kaipaamme, niinkuin nuot köyhät miehet ja naiset ennen tekivät. Onko

oikein totta, että talonpojat, vaimot ja sairaat saivat tulla suoraan

Herran itsen luo? Eikö aina joukko pappeja ja pyhimyksiä pitänyt Häntä

eroitettuna yhteisestä kansasta? Pääsivätkö todella kaikki Hänen

puheillensa, Hänen, joka oli niin suuri Herra?"

Minä sanoin, että minun luullakseni maalliset ruhtinaat pakon eikä

kunnian vuoksi pitävät edusmiehiä eivätkä salli, että jokainen tuo

esiin oman asiansa. He näyttävät suurimmilta kaukaa valta-istuimen

loistossa sentähden, että he itsessänsä ovat heikot ja syntiset,

niinkuin muut ihmiset. Mutta Hän ei tarvinnut mitään komeutta eikä

kaukaisuuden arvoa, koska Hän ei ole niinkuin muut ihmiset, vaan

synnitön ja jumalallinen, ja kunnia on Hänessä itsessä eikä esineissä

Hänen ympärillänsä.

Sitten minulla oli luettavana kertomus ristiin-naulitsemisesta. Monta

kyyneltä olen nähnyt vuotavan rypistyneille poskille ja monen hymyn

loistavan himmeissä, vanhoissa silmissä, kun luin sitä.

"Näyttää siltä, kuin kohta ymmärtäisimme kaikki", arveli vanha eukko;

"vaan kuitenkin tuntuu siinä aina olevan jotakin enemmän joka kerta,

kun sen kuulee."

Joulukuulla.

Tänä aamuna sain kirjeen Bertrandilta -- ensimäisen monesta ajasta. Hän

on toivoa täynnä; tosin ei, että hän saa laillisen perintönsä, mutta

että hän pääsee Wittenbergiin taas muutamien viikkojen perästä.

Luullakseni kasvoni näyttivät erittäin kirkkailta, kun vastaan-otin

sen ja kallis kirje kädessä juoksin omaan huoneeseni; sillä

rouva Hermentrud puhui sinä iltana paljon, kuinka tulee maltilla

vastaan-ottaa kaikki, kuinka hyvin hiljainen ja tyyni käytös aina

soveltuu nuorille tytöille, ja kuinka kaikki on epävakaista täällä maan

päällä. Taivaallinen Isäni tietää, etten minä unhota, kuinka

epävakaista kaikki on; vaikka en usein tohdi ajatella sitä. Mutta Hän

on antanut minulle tämän hyvän lahjan -- Hän itse -- ja riemuitsevalla

sydämellä minä kiitän Häntä siitä!

Minä en ymmärrä rouva Hermentrudin uskontoa. Hän näyttää katsovan sitä

viisaaksi, vieläpä velvollisuudeksikin, että vastaan-otamme kaikki,

mitä Jumala antaa meille, kylmäkiskoisella ja penseällä tavalla,

niinkuin emme kovin paljon huolisi siitä, sillä muutoin Hän luulee

antaneensa meille jotakin liian hyvää ja kadehtii sitä meiltä ja ottaa

sen, pois jälleen.

Ei; jos Jumala ottaa meiltä jotakin, ottaa Hän, niinkuin Hän antoikin,

äärettömässä rakkaudessa; enkä minä tahtoisi mitenkään tehdä mustia

päiviä mustemmaksi, jos tullaksensa ovat, sillä katkeralla

itsesyytöksellä, että minä en iloinnut päivänpaisteesta, kun Hän antoi

sen. Sillä minun täytyy välisti pelätä, kun ajattelen entisiä martyrejä

ja niitten katkeruutta, jotka vihaavat nyky-ajan hyviä sanomia. Mutta

silloin minä koetan katsoa ylös ja sanoa: "paremmassa turvassa Sinun

käsissäs, oi Isä, kuin minun." Ja koko rukouksen lohdutus riippuu

siitä, mitkä tunteeni ja ajatukseni ovat tämän "Isän" nimen suhteen.