"Oletteko myyneet näitä montakin?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.
"Kaikki, paitsi tämän kappaleen", vastasin minä.
"Ja mitä ihmiset siitä sanovat?"
"Se riippui siitä, kuka osti", minä vastasin. "Muutamat sanovat, että
tekiä on tämän vuosisadan viisain ja älykkäin mies, ja jos kaikki
tietäisivät, missä tulee pysähtyä, niinkuin hän, muuttuisi mailma
vähitellen paratiisiksi eikä kääntyisi ylös-alaisin, niinkuin nyt on
laita. Toiset päinvastoin väittävät, että tekiä on pelkuri, joka ei
tohdi tunnustaa totuutta, vaikka hän tietää sen. Ja toiset taas
moittivat kirjaa pahemmaksi, kuin mitään Lutherin, ja Erasmusta kaiken
pahuuden aluksi sen vuoksi, että, jollei hän olisi särkenyt lukkoa,
Luther ei koskaan olisi astunut ovesta sisään."
"Entä mitä _te_ ajattelette?" hän kysyi.
"Minä olen vaan halpa kulkukauppias", sanoin minä; "mutta luullakseni
on pitkä matka Pilatuksesta, joka vihollisten käsiin jätti sen kunnian
Kuninkaan, jonka hän tiesi viattomaksi -- kenties alkoi huomata
jumalalliseksi, St. Pietariin, joka kielsi rakastetun Mestarinsa.
Herra, joka antoi Pietarille anteeksi, tietää, kummoinen kumpikin on;
kuka on arka oppilas ja kuka Hänen vihollistensa pelkurimainen ystävä.
Mutta ihmisten silmällä on tätä mielestäni mahdoton eroittaa. Minä
tahtoisin mieluisammin olla Luther Wormsin valtiopäivillä ja anatheman
ja pannan alainen, kuin kumpikaan."
"Ylpeästi puhuttu!" hän sanoi; "kun pitää pannaan julistettua
väärä-uskolaista parempana, kuin apostolein ruhtinasta!"
Mutta varjo vierähti hänen kasvojensa yli, ja kohteliaasti jättäen
minua hyvästi, ratsasti hän tiehensä.
Tuntui siltä kuin tämä keskustelu olisi varjostanut ja kylmännyt
minunkin sydäntäni.
Vähän ajan perästä hiljensi ratsastaja kuitenkin kulkuansa ja viittasi
minua tulemaan luoksensa.
"Onko teillä mitään tuttavia Baselissa?" kysyi hän suopeasti.
"Ei", minä vastasin; "mutta minulla on kirjeitä kirjanpainaja
Frodeniukselle, ja minua on kehoitettu etsimään Erasmusta."
"Kuka teitä siihen kehoitti?" kysyi hän.
"Hyvä ritari Ulrich von Hutten", minä vastasin.
"Paras kaikista huimapäistä!" jupisi hän totisesti. "Rotterdamin
Erasmuksella on varsin vähän tekemistä sen tulikekäleen kanssa."
"Ritari Ulrich ihmettelee suuresti Erasmuksen neroa", minä sanoin; "ja
arvelee, että hänen oppinsa ynnä muutamien hyvien ritarien miekka ja
Lutherin saarnat pian panevat kristikunnan laidallensa."
"Ulrich von Huttenin sopisi ensiksi panna oma elämänsä laidalleen",
kuului vastaus. "Mutta jättäkäämme puhe kristikunnasta ja näistä
suurista tuumista, jotka ovat kokonaan ulkopuolella meidän piiriämme.
Pankoot ritarit ritarikunnan laidalleen, ja kardinalit paavikunnan, ja
keisari keisarikunnan. Hoitakoon kulkukauppias reppuansa, ja Erasmus
lukuansa. Kukaties vasta havaitaan, että hänen ivakirjoituksillaan
luostarien hullutuksista ja ennen kaikkia hänen aikaisemmin
ilmestyneellä käännöksellään Uudesta Testamentista oli osansa tässä
hyvässä työssä. Hänen mielilauseensa on: 'sytytä valkea, ja pimeys
katoo itsestään.'"
"Kun vaan Erasmus", sanoin minä, "suostuisi ottamaan osaa seurauksiin,
joita hän niin jalosti on auttanut aikaan saamaan!"
"Mihin ottamaan osaa?" kysyi hän nopeasti; "Lutherin pannaan
julistamiseenko? vaiko Huttenin hurjiin tuumiin? Saattamaan ihmisiä
siihen luuloon, että hän hyväksyy tuon Sachsin munkin raakoja ja rajuja
soimauksia taikka seikkailevan ritarin rohkeita vehkeitä? St. Paavali
kirjoitti kohteliaasti eikä koskaan palkinnut herjauksia herjauksilla.
Erasmus vartoo, siksi kuin hän tapaa semmoisen uskonpuhdistajan kuin
apostolin, ennenkuin hän yhtyy uskonpuhdistukseen. Mutta, ystävä",
lisäsi hän, "minä en kiellä, että Luther on hyvä mies ja tarkoittaa
hyvää. Jos tahdotte luopua vaarallisesta taakastanne ja ruveta
opiskelemaan, saatte tulla luokseni, ja minä autan teitä niin paljon,
kuin voin, rahalla ja neuvolla. Sillä minä tiedän, mitä köyhyys on, ja
luulen, että te olette aiottu paremmaksi kuin kauppiaaksi. Ja", jatkoi
hän seisauttaen hevostansa, "jos taas kuulette Erasmusta parjattavan
pelkuriksi taikka petturiksi, saatte sanoa, että Jumalalla on enemmän
tilaa valtakunnassaan, kuin ihmisillä kouluissaan; ja ettei semmoisten
ihmisten, jotka katsovat asioita monelta puolelta, ole aina niin helppo
taipua yhteen. Uskokaat myöskin, että niitten yksinäisyydellä, jotka
näkevät liian paljon taikka rohkenevat liian vähän puoluemiehiksi
ruvetaksensa, usein on katkerampi tuska, kuin martyrein mestauslavalla.
Mutta", hän päätti matalalla äänellä, kun hän erosi minusta, "varokaat,
ettette koskaan enää mainitse samalla kertaa Erasmuksen ja Huttenin
nimeä. Minä vakuutan teille, ettei mikään sovellu niin vähän yhteen.
Ulrich von Hutten on kovin raju ja vaarallinen mies."
"Minä en unhota koskaan Erasmusta", sanoin minä, kumartaen syvälle, kun
tartuin hänen käteensä. Ja tohtori ratsasti matkaansa.
Niin, horjuvien surut ovat epäilemättä katkerammat, kuin miehuullisten;
katkerammat, niinkuin myrkky on katkerampi kuin rohto; vihollisen haava
katkerampi, kuin lääkärin. Kuitenkin lienee totta, että mitä selvemmin
ymmärtää vastuksen ja vaaran, sitä suurempaa miehuutta vaaditaan
niitten kukistamiseen. Semmoisen oppimattoman, yksinkertaisen miehen
tie, joka ei näe mitään muuta, kuin oikeuden toisella puolella, eikä
mitään muuta, kuin vääryyden toisella, on välttämättömästi helpompi,
kuin sen, joka nähden paljon pahaa hyvässä asiassa ja vähän totuutta
kaikkien erehdysten pohjalla, päättää kärsiä oikean asian hyväksi,
vaikka se ei ole kokonaan vapaa erehdyksistä, vieläpä kärsiä yhdessä
semmoisten miesten kanssa, joitten käytös tuskastuttaa häntä juuri
sentähden, että hänen mielestänsä se asia, jota he harrastavat, on
totuuden ja Jumalan asia. Lutherin koulussa ei liene todella sijaa
Erasmuksella eikä Erasmuksen koulussa Lutherilla; mutta Jumalalla on
sääliä ja sijaa molemmille.
Baselissa minä täytin jälleen reppuni Frodeniuksen kirjavaroista ja
sain hyvin ilahuttavia uutisia häneltä evankeliumin totuuden
leviämisestä (erittäin Lutherin kirjojen kautta) Italiassa ja
Espanjassa. Minä en kääntynyt sen enempää Erasmukseen.
Likellä Zürichiä, Heinäkuulla.
Sydämeni on täynnä Ylösnousemisen virsiä. Kaikkialla mailmassa näyttää
nyt olevan Pääsiäinen. Kun tänä aamuna, Zürichistä lähdettyäni,
kiipesin yhdelle tämänpuoliselle kukkulalle ja viheriäin, metsäisten
harjannetten välitse katselin hopealäikkeistä järveä sekä sitä
purpuranväristen, kultaisten ja lumisten vuorten suurenläntäistä kehää,
joka ympäröitsee Schweitziä, ja ajattelin niitä monilukuisia sydämiä,
jotka näinä vuosina ovat herätetyt Jumalan lasten vapauteen, puhkesi
vanha pääsiäis- ja kevätlaulu huuliltani:
_Plaudite coeli!
Rideat aether!
Summus et imus
Gaudeat ordis!
Transivit atrae
Turba procellae!
Subiit almae
Gloria palmae!
Surgite verni,
Surgite flores,
Germina pictis
Surgite campis!
Teneris mistae
Violis rosae;
Caudida sparsis
Lilia calthis!
Currite plenis
Carmina venis,
Fundite laetum
Barbita metrum;
Namque revixit,
Sicuti dixit,
Pius illaesus
Funere Jesus.
Plaudite montes,
Ludite fontes,
Resonent valles,
Repetant colles:
Io revixit,
Sicuti dixit,
Pius illaesus,
Funere Jesus.
* * *
Seoitate taivaat!
Kaikuos ilma!
Riemuelkoot nyt
Kaikk' osat maan!
Raivojen myrskyn
Valta on laannut,
Palmut ne kasvaa
Hää-puvussaan.
Taas kevät tulkoon
Kukkaisa, runsas,
Kaunihit nouskoot
Maast' orahat!
Orvokit vienot,
Valkeat vuokot,
Liljat ja ruusut
Hohtelevat!
Riemusat laulut
Kaikukohon nyt,
Kantelot, lyyrat
Soikohon vaan!
Noussut on Jesus
Tuo pyhä, hurskas,
Vapauden näin
Toi mailmaan.
Riemusat laulut
Laaksossa soikoon,
Metsät ja vuoret
Kaikukohon!
Haudasta, niinkuin
Ennusti itse,
Jällehen Jesus
Nousnut nyt on!
Ja un herkesin, vuorivirta, joka syöksi kallioin ylitse minun
vieressäni, kahisevat ruohot, notkuvat kukat, humisevat metsät,
lainehtiva järvi, vihantavat kunnaat ja juhlalliset lumivuoret takana
-- kaikki näyttivät yhtyvän kööriin.
Ulrich Zwingli, jonka seurassa nykyisin olen viettänyt monta päivää,
vaikuttaa kummalliselta, elähyttävällä tavalla kaikkiin. Näyttää siltä,
kuin se vilpas vuori-ilma, jossa hän eli nuoruutensa, olisi aina hänen
ympärillänsä. Hänen läsnä-ollessaan on mahdoton joutua epätoivoon.
Sillä välin kuin Luther pysyy ajallaan, puollustaen jok'ikistä maan
kaistaletta, jonka hän on valloittanut, ryntää Zwingli eteenpäin ja
karkaa vilpillisten kimppuun, kun he nukkuvat linnoissansa. Luther käy
sotaa niinkuin maasoturimme, meidän oma, luja ja järkähtämätön
jalkaväkemme; Zwingli tuiskahtaa, niinkuin hänen omat, tuimat
vuorelaisensa, tuntureilta vihollistensa päälle.
Schweitzissä on minua ja kirjojani kohdeltu akkinäisemmällä ja
ankarammalla erilaisuudella, kuin missään muualla; kansa on niin
vapaata ja hillitöintä. Muutamissa kylissä kutsuivat johdattavat miehet
taikka pappi itse kaikki asukkaat kirkonkellolla kokoon kuulemaan
kaikkia, mitä kerroin T:ri Lutherista ja hänen teoistaan, sekä ostamaan
kirjojani; oloni siellä oli alinomainen juhla; ja hyvä-sydämiset
talonpojat seurasivat minua penikulman määriä matkallani, keskustellen
Zwinglistä ja Lutherista, Roman särjetystä ikeestä ja lähestyvän
vapauden kunniakkaista ajoista. Lutherin ja Zwinglin nimet olivat
kaikkein huulilla, niinkuin Tell'in ja Winkelried'in ja muitten vanhan
Schweitzin vapauttamissodan sankarien.
Toisissa kylissä talonpojat päinvastoin kokoontuivat vihoissaan minun
ympärilleni, soimasivat minua vakojaksi ja liika-vieraaksi, ja ajoivat
minua kivillä ja raa'alla pilkalla pois, uhaten, etten selkeisi
toisella kertaa niin vähällä.
Paikottain ovat täällä päässeet paljoa edemmäksi, kuin meillä Saksassa.
Kuvat ovat otetut pois kirkoista, ja jumalanpalvelus toimitetaan kansan
omalla kielellä.
Mutta suuresti iloitsee, kun näkee, ettei valo ole ainoastaan levinnyt
soitosta soittoon, niinkuin ihmisten huvivalkeat leviävät, vaan
leimahtanut kerrallaan Saksan, Franskan ja Schweitzin yli, niinkuin
taivaallinen valo koittaa ylhäältä. Tämä se on, joka tekee, ettei se
ole ainoastaan himmeä huvivalkea, vaan aamu ja kevät! Lefevre
Franskassa ja Zwingli Schweitzissä ovat kumpikin aikoinansa nähneet
myrskyjä ja pimeyttä, ja molemmat huomasivat, kun taivaallinen valo
herätti heidät uuteen mailmaan, ettei tämä ollut mikään erämaa, että
oli muitakin hereillä, ja että päivän työ oli alkanut, niinkuin sopi,
aamuvirsillä.
Dominikanin luostarin vankihuoneessa Franken'issa, Elokuulla.
Koko oloni on muuttunut. Taas vankihuoneen seinät ympäröivät minua, ja
vankihuoneen ristikon takaa katselen minä sitä mailmaa, johon ehkä en
enää palaa. Minä luin tämän maksujen joukkoon, kun päätin ruveta
lavealta levittämään Lunastuksen iloista sanomaa. Se kannatti tämmöisen
hinnan; se ansaitsee, mitä hyvänsä ihminen voi kärsiä -- sillä minä
luotan siihen, ettei näitä päiviä ole turhaan vietetty.
Eilen illalla, kun päivä aleni, jouduin minä vielä kerta pappi
Ruprechtin asuntoon tuonne Franken'in kylään. Ovi oli auki, mutta minä
en kuullut mitään ääntä. Vähäinen puutarha näytti siivoamattomalta.
Viiniköynnökset riippuivat irtaimina portinvajassa. Vähäinen asunto,
joka oli ollut niin sievä, näytti autiolta ja huonosti hoidetulta.
Pölyä oli paksulta tuoleilla, eikä viimeisen atrian jäännöksiä oltu
pöydältä korjattu. Vaan kuitenkin näkyi selvästi, että siinä asuttiin.
Akkunalla oli avoin kirja, joka nähtävästi oli äsken luettu. Se oli
kappale Lutherin Saksankielisistä Herran Rukouksen Selityksistä, jonka
minä tuona iltana monta kuukautta takaperin olin jättänyt portinvajaan.
Minä istahdin alas akkunan viereen ja hetken perästä näin papin
verkalleen tulevan puutarhasta. Hänen ruumiinsa oli kovasti kymärtynyt,
siitä kuin viime kerralla näin hänet. Hän ei katsonut ylös, kun hän
lähestyi huonetta. Näytti siltä, kuin hän ei olisi odottanut mitään
tervehdyssanaa. Mutta kun minä menin ulos häntä vastaan, tarttui hän
sydämellisesti käteeni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kuitenkin, kun
hän havaitsi kirjan kädessäni, synkistyi hänen otsansa, ja viitaten
minua istumaan, istahti hän itse vastapäätä minua mitään puhumatta.
Vähän ajan jälkeen hän katsoi ylös ja sanoi kolkolla äänellä: "tuo
kirja teki, mitä eivät mitkään vanhan opin uhkaukset eikä kauhut
saaneet aikaan. Se eroitti meidät. Hän on jättänyt minut."
Hän vaikeni hetkeksi, ja sitten hän jatkoi: "Kun palasin kotiin
samana iltana, kuin hän oli löytänyt kirjan portinvajassa, tapasin
hänet sitä lukemassa. -- 'Katso!' hän sanoi, 'vihdoin joku on
kirjoittanut jumalisen kirjan minua varten. Se oli jätetty portinvajaan
avoimeksi tästä paikasta: ''Jos tunnet, että olet Jumalan ja kaikkien
luontokappalten silmissä hullu, syntinen, saastainen ja tuomittu ... ei
sinulla ole jälillä mitään muuta lohdutusta eikä pelastusta, kuin
Jesuksessa Kristuksessa.'' Kun tuntee Hänet, ymmärtää, mitä
apostoli sanoo: ''Jumala on tehnyt Kristuksen viisaudeksemme,
vanhurskaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Hän on Jumalan
leipä -- meidän leipämme, annettu meille, niinkuin lapsille
taivaalliselta Isältä. Uskominen ei ole muuta, kuin tämän taivaallisen
leivän syömistä.'' Ja katso taas, kirja sanoo: ''Se liikuttaa Jumalan
sydäntä, kun me sanomme Häntä Isäksi'', -- ja vielä: ''_joka olet
taivaassa_.'' Joka tunnustaa, että hänellä on Isä, joka astuu
taivaassa, se myöntää, että hän on niinkuin orpo maan päällä.
Tästälähtien syttyy hänen sydämessään palava halu niinkuin lapsessa,
joka elää kaukana isänsä maasta keskellä muukalaisia, kurjana ja
hylättynä. Se on niin, kuin hän sanoisi: ''voi! Isäni, Sinä olet
taivaassa, mutta minä, Sinun viheliäinen lapsesi, olen maan päällä,
kaukana Sinusta, keskellä vaaraa, hätää ja surua.'' Voi Ruprecht', hän
lausui, silmät kyyneliä täynnä, 'juuri tämmöiseksi minä tunnen itseni
-- niin kadotetuksi ja orvoksi ja kodittomaksi.' Ja sitten, peläten,
että hän oli pahoittanut mieltäni, lisäsi hän: 'ei niin, ettei minusta
huolita. Sinä tiedät, ettei minun sopisi koskaan valittaa sitä. Mutta
lieneekö mahdollista, että Jumala tahtoisi ottaa minut jälleen
lapseksensa, ei pitkien katumusharjoitus-vuosien perästä, vaan _nyt ja
tässä_?'"
"Minä en pystynyt sanomaan paljon hänen opetukseksensa, mutta siitä
ajasta saakka oli tämä kirja hänen alinomainen kumppaninsa. Hän
pyysi minua näyttämään itselleen kaikki ne paikat latinaisissa
evankeliumeissani, jotka puhuvat Jesuksesta, joka kärsii syntisten
tähden, ja Jumalasta, Isästä. Minua kummastutti, kun näin, kuinka monta
niitä oli. Kirja näytti olevan täynnä niitä. Ja niin kului muutamia
päiviä, siksi kuin hän eräänä iltana tuli minun luokseni ja sanoi:
'Ruprecht, jos Jumala on todella niin äärettömän hellä ja hyvä, ja on
niin rakastanut meitä, tulee meidän totella Häntä, eikö meidän tule?'
Minun oli mahdoton sanoa: ei, enkä minä uskaltanut sanoa: kyllä, sillä
minä tiesin, mitä hän tarkoitti."
Taas hän pysähtyi puheessansa.
"Minä tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti, kun seuraavana aamuna
näin suuruspöytäni katettuna, kaikki lakaistuna ja siivottuna, niinkuin
tavallisesti, ja pöydällä paperiliuskan, jossa seisoi painetuilla
kirjaimilla, jotka hän varmaan oli kopioinnut kirjasta, sillä hän ei
osannut kirjoittaa: 'Jää hyvästi. Me voimme nyt rukoilla toinen
toisemme puolesta. Jumala on oleva meidän kanssamme ja antaa meidän
vasta yhtyä Isämme huoneessa, jossa meidän ei tarvitse pelätä, että
suretamme Häntä.'"
"Tiedättekö, missä hän on?" minä kysyin.
"Hän on mennyt palvelukseen yhteen maakartanoon useita penikulmia tästä
metsässä", hän vastasi. "Minä olen nähnyt hänet kerran. Hän näytti
hyvin laihalta ja riutuneelta. Mutta hän ei nähnyt minua."
Se ajatus, joka oli niin usein joutunut minun eteeni ennen, tuli
väkisin mieleeni silloin: "jos nuot naimattomuuden lupaukset sotivat
Jumalan tahtoa vastaan, sitovatko ne?" Mutta minä en uskaltanut mainita
sitä isännälleni. Minä sanoin vaan: "rukoilkaamme, että Jumala
johdattaa teitä molempia. Sydän voi kantaa monta raskasta taakkaa, jos
omatunto on vapaa!"
"Se on totta", hän vastasi. Ja yhdessä lankesimme polvillemme, sillä
välin kuin minä puhuin Jumalan kanssa, ja ydin meidän rukouksissamme
oli juuri tämä: "Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon Sinun
tahtosi, eikä meidän."
Seuraavana aamuna sanoin minä hänelle hyvästi, jättäin hänelle useita
muita Lutherin teoksia. Ja minä päätin viipymättä käydä Wittenbergissä
Melancthonin ja tohtorein tykönä esitelläkseni heille tätä asiaa.
Vaan nyt minä kenties en koskaan saa nähdä Wittenbergiä jälleen!
Minä en ole usein rohennut luostareihin, mutta tänään yksi nuori
munkki, joka käveli tämän luostarin niityillä, näytti niin mieltyvän
kirjoihini, että minä seurasin häntä sisään, jossa hän luuli minun
saavani monta kappalta myydyksi. Mutta sen sijaan minä, kun
portinkäytävässä odotin hänen takaisin tuloansa, kuulin suuttuneita
ääniä, jotka kiistelivät sisällä, ja ennenkuin huomasin, mitä se
tarkoitti, lähestyi kolme neljä munkkia minua, tarttuivat taakkaani,
sitoivat käteni ja kuljettivat minut luostarin vankihuoneesen, jossa
minä nyt olen.
"On jo aika ehkäistä tämä rutto", sanoi yksi heistä. "Kiitä onneasi,
jos ei sinun käy samoin kuin sinun myrkyllisten kirjojesi, joista tänä
iltana laitetaan ilotulia pihalle."
Ja näillä sanoilla minä jätettiin yksin tähän matalaan, kosteaan,
pimeään kammioon, jonka ainoa vähäinen aukko, korkealla seinässä,
ennenkuin silmäni tottuivat, näytti vaan päästävän sisään juuri sen
verran valoa, että minä näin rautakahleet, jotka riippuivat seinistä.
Mutta mikä valta vanginnee minua niin kauan, kuin voin laulaa:
Mortis portis fractis, fortis
Fortior vim sustulit;
Et per crucem regem trucem
Infernorum perculit.
Lumen clarum tenebrarum
Sedibus resplenduit,
Dum salvare, recreare,
Quod creavit, voluit.
Hinc creator, ne peccator
Moreretur, moritur;
Cujus morte, nova sorte,
Vita nodis oritur.
* * *
Kuolemalta vahva valta
Vahvemmalle lankeaa;
Risti maahan kuninkahan
Maan-alaisen masentaa.
Valo loistaa, varjot poistaa,
Murheet murtaa, riemun tuo;
Omillensa luoduillensa
Herra pelastuksen suo.
Taivaan herra kuoli kerran,
Jott' ei kuolis syntinen,
Näin meit' auttaa kuolon kautta
Elämähän uutehen.
Eikö lukemattomat sydämet nyt laula tätä Ylösnousemisen virttä, joille
monelle minun käteni toivat sen sanoman? Eikö yksinäisessä pappilassa,
metsässä ja talonpoikaistalossa sydämiä ole rakkauden kautta vapautettu
synnin kahleista -- kylissä ja kaupungeissa, vuorilla ja lakeoilla!
Ja eikö Wittenbergissä, onnellisissa kodoissa ja luostareissa, rakkaat
ystäväni myöskin veisaa sitä?
Syyskuulla.
Kuitenkin aika käy pitkäksi, kun pitää joutilaana viipyä täällä. Kun
sanoma: "Herra on noussut", kaikkui Magdalenan sydämessä, eikö hänen
olisi ollut vaikea tulla estetyksi matkallansa surevien opetuslasten
luo, ennenkin hän sai sitä kertoa?
Lokakuulla.
Minun on toivo päästä pakoon. Yhdessä vankihuoneeni nurkassa huomasin
minä muutamia päiviä sitten holvikaaren huipun, joka luullakseni kuuluu
kiinni muurattuun oveen. Vähitellen -- minä teen työtä yöllä ja peitän
jäljet päivällä -- olen kaivanut esiin portaat, joita myöten tultiin
ovelle. Tänä aamuna minun onnistui lohkaista yksi niistä kivistä,
joilla käytävä oli epätasaisesti täytetty, ja aukon kautta katselin
ulkopuolella olevaa tannerta. Se oli osa niittyä sen joen reunalla,
joka käytti luostarin myllyjä. Aamu-puolella kaksi munkkia tuli
käskemään minua tutkintoon priorin eteen väärän uskoni johdosta; mutta
tänä iltana luulen voivani irroittaa harvat jälellä olevat kivet, ja
vielä tänä yönä, ennen aamun koittoa, toivon saavani vapailla askelin
astua metsäisiä kukkuloita tuolla puolen laaksoa.
Jäseneni tuntuvat heikoilta niukasta ruoasta ja kammioni kosteasta,
ummehtuneesta ilmasta; ja vereni juoksee kuumeenkaltaisella,
epätasaisella nopeudella suonissani; mutta muutamat tunnit viileillä,
tuulikkailla nummilla saattavat epäilemättä kaikki nämät laadullensa.
Ja minä saan kerran vielä nähdä äitini, Elsan, Theklan ja pikku
Greetan, kaikki -- paitsi yhden, joka, pelkäsin minä, on vielä vankina
luostarissa. Kerran vielä minä rohkenen lähteä ympäri maata levittämään
iloista sanomaa: "Herra on totisesti noussut; lunastamisen työ on
täytetty, ja Hän, joka kerta eli ja kärsi maan päällä laupiaana
parantajana, elää nyt ja hallitsee taivaassa voimakkaana pelastajana."