XIX.

Fritzin kertomus.

Ebernburgissa, Huhtikuun 2 p. 1521.

Juopa on auennut minun ja luostari-elämäni välillä. Minä olen ollut

vankeudessa, ja vankeudessa olen vihdoin täydellisesti päässyt

vapaaksi. Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat

särjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää.

Minun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta,

joka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on

yhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka

liekkien nousematta. Väitellen kokoontui ympärilleni pieni joukko

Kristuksessa vapautettuja. Aluksi minä en puhunut heille paljon T:ri

Lutherin kirjoista. Minä aioin vaan näyttää heille, että T:ri Lutherin

oppi ei ollut hänen omansa, vaan Jumalan.

Mutta se aika tuli, jolloin T:ri Lutherin nimi oli kaikkien huulilla.

Pannakirja paiskattiin häntä vastaan Vatikanista. Jokainen paavin

palvelia solvasi hänen nimeänsä, niinkuin väärä-uskolaisen. Monessa

kirkossa, semminkin Dominikanein, kutsuivat isot kellot kansaa

juhlalliseen anatheman (kirouksen) palvelukseen, jossa kaikki papit,

koossa alttarin ympärillä pimeäksi laitetussa rakennuksessa, julistivat

kauheat tuomion sanat ja sitten, heittäen maahan palavat soittonsa,

sammuttivat ne kivilattiaan, niinkuin toivo anatheman kautta muka

sammutettiin kirotun sielulta.

Minä olin kerta sattumalta läsnä tämmöisessä jumalanpalveluksessa. Eikä

minun sydämeni ollut ainoa, joka tuimistui, kun kuulin, kuinka tätä

arvoisaa nimeä mainittiin yhdessä luopioin ja väärä-uskolaisten kanssa

ja asetettiin esiin kaikkien kirottavaksi. Mutta kenties ei kenenkään

sydämessä syttynyt semmoinen tuli, kuin minun. Sillä minä tiesin

lähteen, josta nämät kiroukset vuotivat, kuinka kevytmielisesti, kuinka

huolimattomasti näitä kekäleitä viskattiin; ei kiivaasti, sokaistun

omantunnon uskonvimmasta, vaan iloisesti ja mielen taiten, julmista,

penseistä käsistä, niinkuin tämä olisi ollut joku valtioviisauden asia,

semmoisten ihmisten puolelta, jotka eivät huolineet enemmän Jumalan

kirouksesta kuin siunauksestakaan. Ja minä tunsin myöskin sen sydämen,

joka aiottiin haavoittaa; kuinka uskollinen, kuinka hellä, kuinka

totinen; kuinka vähitellen ja millä tuskalla T:ri Luther oli oppinut

pitämään nuoruutensa epäjumalaa valheena; millä ponnistuksella hän, kun

jompikumpi, Jumalan sana taikka kirkon ääni vihdoin oli valittava, oli

pysynyt kiinni raamatussa ja pannut entisten päivien toiveet,

luottamuksen ja ystävät menemään; kuinka tämä eroaminen vielä vaivasi

häntä; kuinka mielellään hän vielä, niinkuin nöyrä, pikkuinen lapsi ja

uhraten kaikki, paitsi totuuden ja ihmissielut, olisi heittäynyt

jälleen sen kirkon helmaan, jolle hän oli hehkuvassa nuoruudessaan

tarjonnut kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi.

"_He kiroovat, mutta Sinä siunaa_."

Nämät sanat tulivat käskemättä sydämeeni ja melkein tietämättä

huuliltani. Minä kuulin ympäriltäni enemmän kuin yhden "Amen'en;" mutta

samalla haavaa minä huomasin, että pahansuovat silmät tarkastelivat

minua.

Kun panna oli julistettu, polttivat he julkisesti T:ri Lutherin kirjat

isolla torilla. Mainz oli ensimäinen kaupunki Saksassa, jossa häntä

tällä lailla häväistiin.

Murheellisena palasin luostariini. Veljeskuntamme luostareissa ovat

ajatukset Lutherista kovin erilaiset. St. Augustinin kirjat ovat

pitäneet totuuden vireillä monessa sydämessä meidän parissamme; ja

lisäksi luonto vetää meitä veljeskuntalaiseemme, sekä puolue-kateus

Dominikaneja, Tetzeliä ja Eckiä, Lutherin vihamiehiä, vastaan.

Arvattavasti ei löydy monta Augustinin-luostaria, jossa ei ole kahta

eri puoluetta T:ri Lutherin suhteen.

Kun puhuin noista suurista totuuksista, kuinka Jumala ilman mitään

vanhurskauttaa syntisen, sentähden että Kristus kuoli, (kuinka tuomari

vapauttaa, koska tuomari itse on kärsinyt syyllisen tähden), olin minä,

niinkuin jo sanoin, koettanut seurata niitä tuolle puolen kaikkia

sanoja niitten jumalalliselle lähteelle. Mutta jos nyt tunnustin

Lutherin, oli se minusta sama, kuin olisin tunnustanut Kristuksen. Se

totuus, joka ahdistetaan, se kaikkina aikoina koettaa uskollisuuttamme.

Me olemme kutsutut _tunnustamaan_, eikä vaan _myöntämään_. Jos

korkeimmalla äänellä ja selvimmällä tavalla myönnän jokaisen osan

Jumalan totuudesta, paitsi juuri sen vähäisen kohdan, jota mailma ja

perkele kulloinkin ahdistavat, en minä tunnusta Kristusta, vaikka

kuinka ahkerasti myöntäisin, että olen kristitty. Kussa taistelo riehuu,

siinä sotamiehen uskollisuus koetetaan; ja vaikka hän muutoin pysyisi

lujana koko tappelutanterella, mutta peräytyisi yhdessä paikassa, ei

hän tee muuta, kuin pakenee ja häväisee itsensä.

Käytöllisesti katsoen näyttää minusta myöskin, kuin taistelo sodan

aikoina tavallisesti järjestyisi jonkun uskollisen, Jumalalta lähetetyn

miehen ympärillä, jota uskollisuus Jumalaa kohtaan käskee meidän

vilpittömästi seurata. Siihen aikaan, kuin Juutalaisuus ensiksi ahdisti

nuorta kristittyä kirkkoa, oli St. Paavali tämä mies. Suuressa

Arianisessa riidassa se oli Athanasius -- "_Athanasius contra mundum_."

Meidän aikoinamme, meidän maassamme on se, luullakseni, Luther; ja

Lutherin kieltäminen olisi minulle, joka opin totuuden hänen

huuliltaan, Kristuksen kieltämistä. Luther on, luullakseni, se mies,

jonka Jumala on antanut kirkollensa Saksassa tällä aikakaudella.

Lutheria minä sentähden aion seurata -- ei niinkuin hän olisi mikään

täydellinen esikuva, vaan Jumalan määräämä johdattaja. Ihmisten on

mahdoton olla puolueettomina suurissa uskonnollisissa taisteloissa; ja

jos me sen vähäisen väärän tähden, joka löytyy oikeassa asiassa, taikka

sen vähäisen pahan tähden, joka löytyy hyvässä miehessä, kieltäymme

asettumasta oikean puolelle, asetumme hiljaisuudessa juuri tämän

menetyksen kautta väärän puolelle.

Kun palasin takaisin luostariin, oli myrsky nousemallansa. Minulta

kysyttiin, oliko minulla mitään T:ri Lutherin kirjoja. Minä vastasin,

että minulla oli. Vaadittiin, että minä antaisin ne pois. Minä sanoin,

että sopi ottaa ne minulta, mutta etten minä suostuisi antamaan niitä

hävitettäväksi, koska uskoin, että ne sisälsivät Jumalan totuuden. Näin

asia päättyi, kunnes olimme tuskin mennyt kammioomme yöksi, jolloin

yksi vanhempi munkki tuli minun luokseni ja syytti minua siitä, että

salaisesti levitin Lutherin väärää uskoa veljien joukossa.

Minä myönsin, että olin ahkerasti, mutta ei salaisesti, tehnyt kaikki,

mitä voin, levittääkseni veljiin niitä totuuksia, jotka löytyivät T:ri

Lutherin kirjoissa, vaikkei hänen, vaan St. Paavalin sanoilla. Kiivas

väittely syntyi, joka loppui niin, että munkki vihoissaan lähti

kammiosta, lausuen, että kyllä keinoja keksittäisiin, jotka estivät

tätä myrkkyä edemmäksi leviämästä.

Seuraavana päivänä minä vietiin siihen vankihuoneesen, johon Johan von

Wesel kuoli; raskaat teljet vedettiin oven eteen, ja minä jätettiin

yksin.

Kun he menivät pois, sanoi se munkki, jonka kanssa edellisenä iltana

olin kiistellyt: "tässä kammiossa kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta

sitten samanlainen väärä-uskolainen, kuin Martin Luther."

Näillä sanoilla aiottiin soveliaalla tavalla peloittaa minua; ne

vaikuttivat niinkuin virvoittava lääke. Sen sankarin henki, joka näytti

täällä kukistuneen, mutta nyt seisoi voiton palmulla Karitsan edessä,

tuntui olevan läsnä minua. Totuuden Henki, jonka puolesta hän kärsi,

oli minun kanssani; ja vankihuoneen yksinäisyydessä minä opin, mitä ei

vuosikaudet olisi muualla voineet minulle opettaa.

Ei kukaan, paitsi se, joka on koettanut, tiedä, kuinka vahvat ne

kahleet ovat, jotka sitovat meitä väärään uskoon, semmoiseen uskoon,

joka on opittu äitimme sylissä ja juurrutettu meihin vuosien

uhrauksilla. Kenties minä en olisi koskaan kyennyt katkaisemaan niitä.

Minulta, niinkuin tuhansilta muilta, vihamieliset kädet katkaisivat ne

raa'asti. Mutta iskut, jotka särkivät ne, olivat juuri se

ritarinlyönti, joka löi minut Herran ritariksi ja soturiksi.

Niin, siellä minä opin, että ne lupaukset, jotka ovat sitoneet minua

niin monta vuotta, eivät ole Jumalan, vaan valheellisen tyranniuden

kahleita. Ainoat todelliset lupaukset, niinkuin T:ri Luther sanoo, ovat

kasteemme lupaukset, joitten kautta me Kristuksen sotureina hylkäämme

mailman, lihan ja perkeleen. Ainoa jumalallinen veljeskunta on kaikkein

kristittyin yhteinen veljeskuuta. Kaikki muut pyhät kunnat ovat

epäjärjestystä; ei liittoja sisäpuolella kirkkoa, vaan salaliittoja

sitä vastaan. Jos armeijassa sotamiehet päättäisivät luopua päällikön

asetelmasta ja järjestäisivät itsensä omavaltaisten sääntöjen ja

erityisten pukujen mukaan itse-valitsemiensa johdattajien ympäri, eivät

he olisi sotamiehiä -- he olisivat kapinoitsioita.

Jumalan järjestys on, luullakseni, valtio, joka käsittää kaikki

ihmiset, kirkko, joka käsittää kaikki kristityt; ja valtion ydin ja

kirkon esikuva on perhe.

Hän luo meidät lapsiksi -- pojiksi, tyttäriksi -- mieheksi, vaimoksi

isäksi, äidiksi. Hän sanoo: tottele vanhempiasi, helli vaimoasi,

kunnioita miestäsi, rakasta lapsiasi. Jos olet lapsi, olkoon Herra

Nazaretissa kaavanasi; jos olet naineena, olkoon Herra, joka rakasti

kirkkoa enemmän kuin henkeänsä, esikuvanasi; jos olet isä taikka äiti,

olkoon taivaallinen Isä johdattajanasi. Ja jos me, luopuen jokaisesta

pyhästä perhe-rakkauden nimestä, jonka Hän on vahvistanut, ja

jokaisesta nöyrästä velvollisuudesta, jonka Hän on selittänyt,

mieluisammin liitymme uusiin, erinäisiin mies- tai naiskuntiin, joita

vaan samanlainen nimi ja puku yhdistävät, niin emme ole ainoastaan

rakastettavia intoilioita -- me olemme kapinoitsioita jumalallista

järjestystä vastaan ihmiskunnassa.

Tosin Jumala joskus kutsuu jonkun erittäin luopumaan isästä ja äidistä,

vaimosta ja lapsista ja kaikista muista, kalliimman rakkauden tähden

Häntä kohtaan. Mutta kun Hän kutsuu semmoiseen kohtaloon, tapahtuu se

edeskatsomuksen selvän äänen taikka vainomuksen katkeran huudon kautta;

ja silloin martyrin taikka apostolin yksinäinen tie on yhtä paljon

kuuliaisuuden nöyrä, yksinkertainen tie, kuin äidin taikka lapsen.

Martyrin kruunu on vihitty samalla pyhällä öljyllä, jolla morsiamen,

äidin, lapsen pää voidellaan -- rakkauden ja kuuliaisuuden vihki. Muuta

vihkiä ei löydy. mikä ei ole velvollisuutta, on syntiä; kaikki, mikä ei

ole kuuliaisuutta, on kuulemattomuutta; kaikki, mikä ei ole

rakkaudesta, on meistä itsestä: joka kruunaa itsensä orjantappuroilla

luostarissa, on yhtä itsekäs, kuin se, joka kruunaa itsensä

muuri-vehriällä juomingissa.

Sentähden minä luovun kaavusta ja luostarista ijäksi. Minä en ole enää

veli Sebastian St. Augustinin Eremitein veljeskunnasta. Minä olen

Fredrik Cotta, Margareta Cottan poika, Elsan ja Theklan veli Fritz.

Minä en ole enää munkki. Minä olen kristitty. Minä en ole enää

vannotettu Augustinilainen. Minä olen kastettu kristitty, pyhitetty

Kristukselle äitini sylistä, yhdistetty Häneen miehuuden ikäni uskon

kautta. Tästälähin minä en aio järjestää elämääni erinäisten,

totuttujen sääntöjen mukaan, joita eräs vuosisatoja sitten kuollut mies

määräsi. Vaan päivästä päivään koetan minä antaa itseni, ruumiini,

sieluni ja henkeni kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalani elävälle

tahdolle, sanoen Hänelle joka aamu: "anna minulle tänään minun

jokapäiväinen leipäni. Osoita minulle tänään minun jokapäiväinen

työni." Eikä Hän koskaan unhota kuulla, vaikka minä kuinka usein

unhottaisin pyytää.

Minulla oli vankihuoneessani yltäkyllin aikaa näihin ajatuksiin, sillä

niinä kolmena viikkona, kuin olin siellä, käytiin vaan kahdesti minun

tykönäni, paitsi että joka aamu ääneti laskettiin leipää ja vettä

ovesta sisään. Molemmat kerrat oli se minun ystäväni, vanha munkki,

joka ensin oli kertonut minulle Johan von Weselistä.

Ensi kerralla hän tuli (sanoi hän) kehoittamaan minua peruuttamaan.

Mutta mitä hyvänsä hän aikoi, vähän hän peruuttamisesta puhui -- paljoa

enemmän omasta heikkoudestaan, joka esti häntä samaa totuutta

tunnustamasta.

Toisella kertaa toi hän minulle valhepuvun ja ilmoitti, että hän oli

laittanut kaikki valmiiksi samaksi yöksi pakoani varten. Kun siis

kuulin, kuinka suurten ovien tukevat teljet kalisivat viimeisen kerran

pitkissä kivikäytävissä, ja olin odottanut, kunnes viimeinen jalan

kapse taukosi ja eri kammioin ovet kaikki suljettiin eikä risaustakaan

enää kuulunut koko rakennuksessa, riisuin päältäni munkin päähineen ja

kaavun ja pu'in ylleni sen porvarinpuvun, joka oli minulle hankittu.

Tämä oli minulle iloinen ja juhlallinen toimitus, ja yksinäni

vankihuoneessani lankesin kivilattialle ja kiitin Häntä, joka

lunastavan kuolemansa ja vapaan Henkensä pelastavan sanan kautta oli

tehnyt minut vapaaksi mieheksi, niin, monta vertaa parempi,

_vapautetuksi mieheksensä_.

Se ruumiillinen vapaus, jota minä odotin, oli minulle todella vähäinen

lahja, verrattuna siihen sydämen vapauteen, joka minulla jo oli. Kun

panin päälleni tämän maalien elämän tavallisen puvun, tuntui niinkuin

minua olisi juhlallisesti hankittu Jumalan kaupungin ja valtakunnan

vapaudella. Tästedes minä en ollut minkään ahdas-rajaisen, eroitetun

luokan, vaan yhteisen perheen jäsen; minä en palellut enää yksinäisellä

korkeudella, vaan astuin jokapäiväisen velvollisuuden alhaista polkua;

auttaakseni veljiäni, ei niinkuin ihmiset, jotka runsaan pöydän äärestä

heittävät murusia kerjäläisille ja koirille, vaan eläen heidän parissaan

-- jakaen elämän leipääni heidän kanssaan; ei enää niinkuin edelläkäviä

erämaassa, vaan niinkuin mestari kaduilla, valtateillä ja ihmisten

kodoissa; vaatimatta mitään korkeampaa nimeä, kuin Jumalan kuvaksi

luodun ja Adamin kaltaiseksi syntyneen ihmisen; pyytämättä mitään

korkeampaa arvoa, kuin kristityn, joka lunastettiin Kristuksen veren

kautta ja uudestaan synnytettiin Hänen taivaallisen kuvansa

yhtäläisyyteen. Niin, tämä halpa porvarinpuku oli minulle niinkuin

vapautetun miehen tunnusmerkki, niinkuin sotamiehen asu, niinkuin

vapautetun ritarin haarniskat, ritarin, joka oli samalla vapaa mies ja

palvelia; ja iloisella sydämellä astuin minä, kun vanha munkki palasi,

hänen perässään, jättäen munkinkaapuni kammion nurkkaan, niinkuin

vanhan, hengettömän elämäni kuoren.

Tuhraan koetin minä kehoittaa vapauttajaani seuraamaan itseäni

pakomatkallani. "Mailma olisi vankihuone minulle, veli", sanoi hän,

suruisesti hymyillen. "Kaikki, joita minä rakastin siinä, ovat

kuolleet, ja mitä minä tekisin siinä vanhuksen ruumiilla ja lapsen

avuttomalla kokemattomuudella? Älä pelkää minun puolestani", hän

lisäsi, "minäkin saan, luullakseni, kerran asua kodissa; mutta ei maan

päällä!"

Ja niin me erosimme. Hän palasi luostariin, vaan minä kuljin jokien ja

metsien poikki tähän jalon ritarin Frans von Sickingen'in linnaan, joka

sijaitsee mäellä kahden joen yhtymäpaikassa.

Ne hiljaiset viikot, joita minä olin viettänyt vankihuoneessa, olivat

olleet hyvin vilkkaita viikkoja ulkona mailmassa. Kun saavuin tähän

Ebernburgin linnaan, olivat kaikki sen asukkaat kovasti levottomina

siitä, että T:ri Luther oli kutsuttu Wormsiin. Hänen nimensä ja

äskeinen vankeuteni hänen uskonsa tähden olivat kylläiset hankkimaan

minulle vieraanvaraisuutta linnassa, ja minä vastaan-otettiin hyvin

sydämellisesti.

Täällä oli toista menoa, kuin yksitoikkoisessa luostarissa ja

hiljaisessa vankihuoneessa. Kaikki oli elämää ja liikettä; ahkerasti

keskuskeltiin, mitä oli paras tehdä T:ri Lutherin hyväksi; lakkaamatta

meni ja tuli sanansaattajia ratsain ja jalkaisin Ebernburgin ja Wormsin

välillä, jossa valtiopäivät jo istuvat ja jossa hyvä ritari Frans

viettää paljon aikaa keisarin palveluksessa.

Ulrich von Hutten on myöskin ajottain täällä. Hän soimaa ankarasti

munkkien uskonvimmaa ja ruhtinaitten penseyttä. Täällä on lisäksi T:ri

Bucer, T:ri Lutherin oppilas, jonka tämän terveelliset sanat suuressa

Augustinilaisten kokouksessa Heidelbergissä olivat vapauttaneet Roman

orjuudesta.

Huhtikuun 30 p. 1521.

Kokonaisen aikakauden tapaukset näyttävät tunkeuneen yhteen tähän

viimeiseen kuukauteen. Muutamia päiviä siitä, kuin viimein kirjoitin,

päätettiin toimittaa lähettiläskunta T:ri Lutherille, joka siihen

aikaan nopeasti lähestyi Wormsia, pyytämään, ettei hän menisi

kaupunkiin, vaan poikkeisi Ebernburgiin. Keisarin rippi-isä, Glapio,

oli vakuuttanut ritari von Sickingen'ille ja hovisaarnaaja Bucerille,

että kaikki kävisi helposti sovittaminen, jos vaan T:ri Luther

karttaisi turmiollista askelta eikä ilmestyisi valtiopäivillä.

Joukko ratsumiehiä lähetettiin sentähden pysäyttämään tohtoria hänen

matkallansa ja johdattamaan häntä, jos hän siihen suostui,

Ebernburgiin, "hurskauden suojaan ja majaan", joksi sitä on nimitetty.

Minä seurasin vähäistä matkuetta, jonka johtajaksi Bucer oli valittu.

Minä en uskonut, että T:ri Luther tulisi. Vastahakaan muuta seuruetta

minä en ollut tuntenut häntä ainoastaan kun hän astui mailman suurelle

näkymölle vääryyden vastustajana, vaan silloinkin, kun hän oli

yksinkertainen, suora, tuntematon munkki. Ja minä tiesin, että se

askel, joka muitten mielestä näytti niin tärkeältä, koska se saatti

hänet turvallisesta tuntemattomuudesta vaaralliseen etevyyteen koko

kristikunnan silmiin, ei hänestä ollut mikään suuri hetken ponnistus,

vaan ainoastaan vähäinen askel sillä kuuliaisuuden ja halvan

velvollisuuden uralla, jota hän oli koettanut niin monta vuotta astua.

Mutta minä pelkäsin. Minä epäilin Glapiota ja luulin, että koko tämä

paavillisen puolueen yritys, joka tarkoitti tohtorin poistumista,

tehtiin vaan heidän eikä hänen tähtensä.

Minun ei olisi tarvinnut olla levotonna kumminkaan T:ri Lutherin

puolesta. Bucer rukoili häntä hellän innon puheliaisuudella; hänen

uskolliset ystävänsä ja matkakumppaninsa Jonas Amsdorf ja Schurff

horjuivat, mutta T:ri Luther ei epäillyt hetkeäkään. Hän oli

kuuliaisuuden tiellä. Lähin askel oli yhtä luonnollinen ja tärkeä, kuin

kaikki muut, vaikka, niinkuin hän oli kerta sanonut, "se vei semmoisten

liekkien kantta, jotka ulottuivat Wormsista Wittenbergiin ja roihtivat

taivaasen saakka." Hän ei kuitenkaan nyt käyttänyt mitään niitä

tehokkaita vertauksia, joita hän kyllä muutoin tavallisesti käytti. Hän

sanoi vaan:

"Minä jatkan matkaani. Jos keisarin rippi-isällä on jotakin sanomista

minulle, sopii hänen sanoa se Wormsissa. _Minä menen siihen paikkaan,

johon minä olen kutsuttu_."

Ja hän kulki eteenpäin, jättäen ystävällisen lähettiläskunnan tyhjin

toimin palaamaan Ebernburgiin.

Minä en luopunut hänestä. Tiellä muutamat niistä, jotka olivat

kaivanneet häntä, juttelivat kuinka häntä oli matkalla innokkaasti

tervehditty ja turhaan vedet silmissä rukoiltu pysähtymään; kuinka moni

oli varoittanut häntä lähtemästä poltinlavalle ja itkenyt, koska eivät

enää saisi nähdä hänen kasvojaan; kuinka hän oli kovassa ruumiillisessa

heikkoudessa ja kivussa, keskellä suostumushuutoja ja kyyneliä,

kulkenut levollisena ja lujana, siunaten pikku lapsia niissä kouluissa,

joissa hän kävi, ja käskien heitä tutkimaan raamatuita, lohduttaen

pelokkaita ja vanhoja, kehoittaen kaikkien sydämiä uskoon ja

rukoukseen, sekä rohkeutensa ja luottamuksensa kautta aivan usein

muuttaen vihollisia ystäviksi.

"Tekö se olette, joka aiotte kukistaa paavin vallan?" kysyi muuan

sotamies, puhutellen häntä halveksien jossakin seisauspaikassa; "millä

lailla te sen teette?"

"Minä luotan Jumalaan Kaikkivaltiaasen, jonka käsky minulla on", hän

vastasi.

Ja sotamies lausui kunnioittavaisesti:

"Minä palvelen keisari Kaarloa; teidän Herranne on suurempi, kuin

minun."

Yksi ryntäys vielä odotti T:ri Lutheria, ennenkuin hän pääsi matkan

päähän. Se tuli ystävällisiltä huulilta. Kun hän ehti likelle Wormsia,

lähestyi sanansaattaja, jonka hänen uskollinen ystävänsä ja

vaaliruhtinaan hovisaarnaaja Spalatin oli lähettänyt, meitä nopeasti

ratsastaen ja pyysi, ettei hän millään lailla ajattelisi kaupunkiin

menoa.

Tohtorin vanha, kiivas puhetapa palasi jälleen, kun tämmöinen kiusaus

kohtasi häntä niin lähellä määräpaikkaa.

"Mene", vastasi hän, "ja sano herrallesi, että vaikka olisi yhtä monta

perkelettä, kuin tiiltä katoilla, astun minä kuitenkin sisään."

Ja hän astui sisään. Sata ritaria tuli häntä vastaan likellä porttia ja

saattoi hänet kaupunkiin. Kaksi tuhatta kaupunkilaista odotti häntä

hartaasti ja tunkeusi katsomaan häntä, kun hän ajoi pitkin katuja.

Kaikki eivät olleet ystäviä. Joukossa oli uskonvimmaisia Espanjalaisia,

jotka olivat repineet hänen kirjansa kappaleiksi kirjakojuista ja

ristivät silmiänsä, kun näkivät hänet, niinkuin hän olisi ollut perkele

itse; hämmästyneitä paavin seuralaisia; ja toiselta puolen pelokkaita

kristityitä, jotka panivat kaikki toivonsa hänen uskallukseensa;

ihmisiä, jotka olivat vartoneet kauan tätä vapauttamista, jotka olivat

saaneet elämän hänen sanojensa kautta ja tallettaneet kodossaan ja

sydämessään hänen kuvaansa, sädekehällä ympäröittynä, niinkuin

kanoniseeratun pyhimyksen. Ja niin hän eteni väkitungossa, kukaties

ainoana siinä, joka ei katsonut T:ri Lutheria vihan tai kunnioituksen

sumun lävitse, vaan luuli itsensä yksinäiseksi, heikoksi, avuttomaksi

ihmiseksi, joka nojasi ainoastaan Kaikkivaltiaan voiman käsivarteen,

mutta lepäsikin siinä turvallisesti.

Ne, jotka tunsivat hänet parhaiten, ehkä ihmettelivät häntä kaikkein

enimmän niinä päivinä, jotka seurasivat. Ei hänen miehuullisuutensa

tähden -- sitä me olimme odottaneet -- vaan hänen tyvenyytensä ja

kohtuullisuutensa tähden. Näistä näkyi minusta aivan selvään, että

Jumala oli pannut sinettinsä tähän hehkuvaan, tuliseen luontoon

osoitukseksi, että työ ja mies olivat Jumalasta.

Me emme kukaan tietäneet, kuinka hän vastaisi korkean kokouksen edessä.

Kun hän ensin ilmestyi, pelkäsimme muutamat, että hän olisi liian

kiivas. Mutta vaaliruhtinas Fredrik ei suinkaan olisi voinut olla

malttavaisempi ja levollisempi. Kun kysyttiin, tahtoisiko hän peruuttaa

kirjansa, oli luullakseni harva meidän joukossamme, joka ei kummastellut

sitä jaloa itsehillintöä, joka ilmestyi hänen vastauksessaan. Hän pyysi

mietintö-aikaa.

"Armollisin keisari, armolliset ruhtinaat ja herrat", hän lausui, "mitä

ensimäiseen syytökseen tulee, tunnustan, että mainitut kirjat ovat

olleet minulta. Minä en voi kieltää niitä. Mitä toiseen tulee, koska

näen, että se on kysymys uskosta ja sielujen pelastuksesta ja Jumalan

sanasta, kaikkein kalliimmasta tavarasta taivaassa ja maan päällä,

menettelisin ehkä varomattomasti, jos äkkiä vastaisin. Minä ehkä

sanoisin vähemmän, kuin asia vaatii, taikka enemmän, kuin totuus

käskee, ja niin muodoin tekisin vastoin Kristuksen sanoja: 'joka minun

kieltää ihmisten edessä, hänen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on

taivaissa.' Sentähden pyydän kaikessa alamaisuudessa teidän

keisarillista majesteettianne myöntämään minulle aikaa, että minä saan

vastata Jumalan sanaa loukkaamatta."

Hän salli, että häntä hetkeksi ajateltiin siksi, joksi useat hänen

vihamiehistänsä pilkallisesti soimasivat häntä, pelkuriksi, joka oli

rohkea kammiossansa, mutta hämmästyi, kun tuli mailman eteen.

Koko loppupäivän oli hän hyvin iloinen; "niinkuin lapsi", joka arveli:

"joka ei tiedä, mikä hänen edessään on;" "niinkuin sotavanhus",

sanoivat muut, "joka on varustanut kaikki taisteloa varten;" niinkuin

molemmat, ajattelin minä, koska sotavanhuksen voima Jumalan taistelossa

on lapsen voima, joka vartioi Isänsä silmää ja nojauu Isänsä

käsivarteen.

Sisällinen taistelo odotti häntä jälestäpäin yöllä. Yksi meistä kuuli

sen, ja se saatti hänet, joka sen kuuli, ymmärtämään, ettei keisarin

läsnä-olo seuraavana aamuna ensinkään peloittanut Lutheria.

Yksinään meidän johdattajamme taisteli tänä yönä semmoisen taistelon,

jonka rinnalla kaikki muut taistelot olivat vaan niinkuin juhlapäivän

turnajaiset. Polvillansa lattialla, huokauksilla ja katkerilla

kyynelillä hän rukoili:

"Kaikkivaltias, ijankaikkinen Jumala, kuinka kauhea tämä mailma on!

Kuinka se pyytää avata kitansa ja nielaista minut, ja kuinka heikko

minun luottamukseni sinuun on! Liha on heikko, ja perkele on voimakas!

Oi sinä, Jumalani, auta minua koko tämän mailman viisautta vastaan. Tee

Sinä tämä työ. Sinun yksinään tulee tehdä se; sillä tämä työ on Sinun

eikä minun. Minua ei mikään asia tuo tänne. Minulla ei ole mitään asiaa

puollustettavana, minulla ei ole mitään riitaa mailman suuria vastaan.

Minäkin soisin, että päiväni kuluisivat onnellisesti ja levollisesti.

Mutta asia on Sinun. Se on oikea, se on ijankaikkinen. Herra, auta

minua; Sinä, joka olet uskollinen, Sinä, joka olet muuttumaton. Minä en

luota mihinkään ihmiseen. Se olisi todella turhaa. Kaikki, mitä

ihmisessä on, pettää; kaikki, mitä ihmisestä lähtee, raukee. Jumala,

minun Jumalani, etkö Sinä kuule minua? Oletko Sinä kuollut? Sinä et voi

kuolla! Sinä vaan lymyilet. Sinä olet valinnut minut tähän työhön. Minä

tiedän sen. Oi, nouse siis ja vaikuta. Ole Sinä minun vieressäni

rakastetun Poikasi, Jesuksen Kristuksen, tähden, joka on minun

puollustukseni, minun kilpeni ja linnani."

"Oi Herra, minun Jumalani, missä Sinä olet? Tule, tule; minä olen

valmis -- valmis luopumaan hengestäni Sinun totuutesi tähden,

kärsivällisesti kuin lammas. Se on oikea asia, ja se on Sinun oma

asiasi. Minä en tahdo poiketa Sinun luotasi, ei nyt eikä

ijankaikkisuudessa. Ja vaikka mailma olisi täynnä perkeleitä; vaikka

ruumiini, joka kuitenkin on Sinun kättesi teko, tuomittaisiin

kuolemaan, kiristettäisiin kidutuslavitsalla, leikattaisiin palasiksi,

poltettaisiin tuhaksi, sielu on Sinun. Niin, tätä vakuuttaa minulle

Sinun sanasi. Minun sieluni on Sinun. Se asuu Sinun luonasi

loppumattomia ikäkausia. Amen. Voi Jumala, auta Sinä minua! Amen."

Kuinka vähäisen ne, jotka seuraavat, tietävät, mitä tuskaa se tuottaa,

kun ottaa ensimäisen askeleen, kun rohkenee sille vaaralliselle alalle,

jota ei mikään ihmissielu ole koettanut!

Vähäpätöiset ovat todella keisarikunnan kauhut semmoiselle, joka on

koettanut Kaikkivaltiaan kauhuja. Heikot ovat todella lihan ja veren

ryntäykset semmoiselle, joka on vastustanut valtoja ja voimakuntia ja

pimeyden ruhtinaan sotajoukkoja.

Kello neljä tuli valtakunnan marsalkki noutamaan häntä tutkintoon.

Mutta todellisen tutkinnon hetki oli ohitse, ja tyvenenä ja iloisena

T:ri Luther lähti täytettyjä katuja myöten keisarin eteen.

Kun hän lähestyi ovea, taputti sotavanhus, kenraali Freundsberg häntä

olkapäälle ja sanoi:

"Pikku munkki, sinua vartoo semmoinen tappelu, jonka vertaista en minä

eikä kukaan muu päämies ole verisimmissä sodissamme nähnyt. Mutta jos

asiasi on oikea, ja jos tiedät, että se niin on, astu esiin Jumalan

nimeen äläkä pelkää. Jumala ei jätä sinua."

Ystävällinen sydän! hän ei tietänyt, että Martin Lutherimme palasi

juuri tappelutantereltansa ja meni vaan voittajana ilmoittamaan

ihmisille sitä voittoa, jonka hän oli saanut väkevämmistä vihollisista.

Ja niin hän, munkki, talonpojan poika, viimein seisoi kaikkien

keisarikunnan ruhtinaitten edessä, kuninkaallisin sydän heistä

kaikista, kruunattuna himmentymättömällä, vaikka ihmissilmille

näkymättömällä majesteetillä; yksi tuhansia vastaan, jotka olivat

päättäneet hänen perikatonsa; yksi tuhansien etupäässä, jotka

turvasivat hänen uskollisuuteensa; pelotonna, koska hän nojausi

näkymättömään käsivarteen tuolla ylhäällä.

Ne sanat, jotka hän sinä päivänä puhui, kaikkuivat ympäri koko Saksaa.

Loppulausetta ei unhoteta koskaan:

"_Tässä minä seison. Minä en voi muuta. Jumala auttakoon minua. Amen_."

Häneltä nämät sankarityöt ovat vaan yksinkertaisen kuuliaisuuden

tekoja; jokainen askel välttämätön, koska jokainen askel on

velvollisuus. Matkallansa hän luottaa Jumalan apuun, täydellisesti ja

ainoastaan. Ja kaikki uskolliset sydämet koko maassa vastaavat hänen

amen'eensa.

Toiselta puolen useat hienontuneet hovimiehet ja viekkaat Roman

valtioviisaat eivät huomanneet mitään kaunopuheisuutta hänen

sanoissaan, näissä sanoissa, jotka syvimpiä pohjia myöten liikuttivat

kaikkia tosi-sydämiä. "Tuo mies," he arvelivat, "ei voi koskaan kumota

meidän mielipiteitämme." Kuinka hän sitä voisikaan? Hänen todistuksensa

eivät olleet heidän kielellänsä, eikä heille aiotut, vaan vilpittömille

ja rehellisille sydämille; ja semmoisia ne suostuttivat.

Semmoiset ihmiset, joitten mielestä kaunopuheisuus tarkoittaa sieviä

kuvauksia, jotka koristavat turmelusta taikka peittävät tyhjyyttä,

miksipä muuksi heidän sopi katsoa St. Paavalia, kuin "laveriksi."

Kaikki vakavat ihmiset myönsivät hänen sanojensa voiman; viholliset,

kun suuttuneina vaativat, että häntä estettäisiin puhumasta; ystävät,

kun ihmetellen kiittivät Jumalaa, joka oli auttanut häntä.

Oli melkein pimeä, kun kokous hajosi. Kun T:ri Luther tuli ulos,

saatettuna keisarillisilta upseereilta, levisi äkkinäinen pelko

kansaan, joka oli kerääntynyt kadulla, ja kaikkien suusta kuultiin

huuto:

"He vievät häntä vankeuteen."

"He saattavat minua asuntooni", vastasi tyvenellä äänellä se mies,

jonka tämä päivä oli tehnyt Saksan suureksi mieheksi. Ja melu hiljeni.

Ebernburgissa, Kesäkuulla 1521.

T:ri Luther on kadonnut! Ei yksikään niistä, joita minä olen tavannut,

tiedä vielä, mihin ovat vieneet hänet, onko hän ystävien vai

vihollisten käsissä, onko hän edes enää maan päällä!

Meidän olisi pitänyt kuulla hänen tulostaan Wittenbergiin monta päivää

sitten. Mutta hänen jälkiänsä ei ole voitu seurata edemmäksi kuin Moran

kylään Thüringin metsään. Sinne hän lähti Eisenachista, Wittenbergiin

palatessansa, tervehtimään vanhaa äidin-äitiänsä ja muutamia isän

sukulaisia, talonpoikia, jotka elävät metsän aukoissa. Äidin-äitinsä

halvassa kodissa vietti hän yön ja jätti hänet hyvästi seuraavana

aamuna; eikä kukaan ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.

Meillä on vähän toivoa, että hän on ystävien käsissä; kuitenkin pyytää

pelko yhtyä toivoomme. Hänellä on niin monta ja äkäistä vihollista;

eikä useimmat heistä karttaisi mitään keinoa, kun vaan voisivat

pelastaa mailman semmoisesta väärä-uskolaisesta.

Sillä aikaa, kuin hän vielä oleskeli Wormsissa, väittivät Romalaiset

kovasti, että hänen uppiniskaisuutensa oli tehnyt keisarin

suojeluskirjan voimattomaksi; muutamat saksalaisetkin ruhtinaat

vaativat, että hän pantaisiin kiinni; ja hän pelastui vaan toisten

ankarien muistutusten kautta, jotka ilmoittivat, että he eivät koskaan

sallisi Saksan kunniaa tällä tapaa häväistävän.

Samalla haavaa tekivät mitä viekkaimpia yrityksiä saadaksensa häntä

peruuttamaan oppiansa taikka luopumaan suojelus-kirjastaan, että

näyttäisi siltä, kuin hän olisi taipuvainen antamaan julkisen

keskustelun ratkaista asian. Tämä viimeinen ehdoitus, joka kysyi T:ri

Lutherin luottamusta siihen totuuteen, jonka puolesta hän oli valmis

kuolemaan, oli vähällä saada hänen suostumuksensa. Mutta muuan ritari,

joka oli läsnä, kun se tehtiin, huomasi ansan ja heitti papin, joka toi

esiin sen, rajusti ulos huoneesta.

Kuitenkin kaikissa heidän päällekarkauksissaan, petollisissa taikka

suorissa, pysyi T:ri Luther tyvenenä ja lujana, uhkauksista huolimatta,

valmiina ottamaan korviinsa kaikkia kohtuullisia ehdoituksia.

Keskellä kaikkia hienontapaisia hovimiehiä ja ylpeitä ruhtinaita ja

pappeja näytti hän minusta seisovan kuin keisarin hovin lähettiläs

keskellä halvan maakunnan mitättömiä virkamiehiä. Hänen käytöksessänsä

oli semmoisen miehen jalous, joka on tottunut korkeampaan seuraan, kuin

niitten, jotka häntä ympäröivät; joka jokaiselle antaa hänelle tulevan

arvon; joka ei huoli personallisista loukkauksista, mutta on taipumaton

jokaisessa asiassa, joka koskee hänen herransa kunniaan.

Ne meistä, jotka olivat tunteneet hänet entisinä aikoina, näkivät

hänessä koko sen yksinkertaisuuden, syvän vakavuuden ja lapsellisen

mieltymyksen viattomiin huveihin, jonka olimme tunteneet hänessä

vanhastaan. Se oli meidän vanha ystävämme Martin Luther, mutta näytti

siltä, kuin meidän Lutherimme olisi palannut luoksemme jostakin taivaan

asunnosta; semmoinen rauha ja ylennys asui kaikissa, mitä hän sanoi.

Tapaus erittäin kummastutti minua. Kun se lasi, josta hän juuri aikoi

juoda erään paavilaisen, Trierin arkkipiispan, pidoissa, särkyi hänen

kädessään, kun hän teki ristinmerkin sen yli, ja hänen ystävänsä

huudahtivat: "myrkkyä", arveli hän (joka muutoin on niin valmis

kaikissa asioissa näkemään luonnollista vaikutusta) hätäilemättä, että

"lasi oli epäilemättä särkynyt siitä syystä, että se oli pistetty

kylmään veteen liian pian pesemisen jälkeen."

Hänen rohkeutensa ei ollut mikään voimakkaan luonnon ponnistus. Hän

luotti vaan Jumalaan eikä todellakaan pelännyt mitään.

Ja nyt hän on mennyt.

Olkoon hän ystävien taikka vihollisten käsissä, vieraanvaraisessa

turvapaikassa, niinkuin tämä, taikka toivottomassa, salaisessa

vankeudessa, meiltä on hän kumminkin hetkeksi kuollut. Ei mikään

osan-oton eikä neuvon sana kulje meidän välillämme. Se ääni, jota

kuunnellakseen koko Saksa pidätti henkeänsä, on vaiennut.

Paavi on kironnut hänet, keisari julistanut valtio-pannaan; hän on

häväisty väärä-uskolaiseksi, tuomittu petturiksi, parjattu keisarin

omassa julistuksessa "hulluksi, Jumalan pilkkaajaksi, munkkikaapuun

puetuksi perkeleeksi." Maankavallukseksi katsotaan, jos antaa hänelle

ruokaa tai suojaa, ja ansioksi, jos jättää hänet surmattavaksi. Eikä

hän, jos hän vielä on hengissä, voi näihin vastata sanaakaan.

Sillä välin kootaan toiselta puolen jok'ikinen hänen sanansa ja

pidetään yhtä pyhänä, kuin kuolevan isän viimeiset sanat. Se jalo

kirja, jonka hän kirjoitti aatelistolle ja jossa hän kertoo

ilmestymisestään valtiopäivien edessä, säilytetään, niinkuin aarre,

jokaisessa kodissa.

Kuitenkin saamme muutamat meistä vähäisen toivoa hänen viimeisestä

kirjeestään Lucas Cranach'ille Frankfurtiin. Siinä hän sanoo:

"Juutalaiset laulakoot kerran vielä 'Jo! Jo!' mutta meillekin tulee

pääsiäispäivä, ja silloin me veisaamme Hallelujaa. Vähäinen aika meidän

täytyy olla ääneti ja kärsiä. 'Vähän ajan perästä', sanoi Kristus,

'ettekä näe minua; ja taas vähän ajan perästä te näette minun.' Minä

toivon, että niin käy nytkin. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, joka on

paras kaikissa asioissa, tässä niinkuin taivaassa ja maan päällä.

Amen."

Moni meistä luulee, että tässä on vähäinen vihjaus niille, jotka

rakastavat häntä, että hän tiesi, mikä oli hänen edessään ja että hän

lyhyen ja turvallisen poissa-olon perästä, "kunnes tämä tyrannius menee

ohitse", on oleva kerran vielä meidän parissamme.

Minä kumminkin ajattelen niin ja rukoilen, että tämä vaiti-olon aika

olkoon hänelle semmoinen aika, jona hän likeisesti seurustelee Jumalan

kanssa ja josta hän tulee esiin virvoitettuna ja vahvistettuna

johdattamaan ja auttamaan meitä kaikkia.

Ja tällä välin aukenee minulle työ-ala, joka tosin ei ole vaaroja

vailla, mutta täynnä hurskasta iloa. T:ri Lutherin opin ystävät ovat

hankkineet minulle useita kappalia hänen kirjoistaan ja lentolehdistään

sekä latinan että saksan kielellä, ja minun tulee kulkukauppiaana myydä

niitä ympäri koko Saksaa ja kaikissa maissa, joihin suinkin pääsen.

Minun on määrä lähteä huomenna; reppuni ja hihnani ovat minusta paljoa

kunniakkaampi taakka, kuin minkään ruhtinaan sota-asu; halpa

laukkumiehen takkini ja sauvani ovat paljoa pyhempi puku, kuin minkään

kardinalin kaapu tai pilgrimin vaatteet.

Sillä enkö minä ole pilgrimi siihen kaupunkiin, jolla on perustus? Eikö

minun ikeeni ole Kristuksen ies? ja enkö minä jakele janoaville ja

orjuutetuille ihmisille sitä elämän vettä ja sitä totuutta, joka

vapauttaa sydämen?

Schwarzwaldissa, Toukokuulla 1521.

Vaeltavan elämäni ensimäinen viikko on ohitse. Tänään matkani käy

pitkin Schwarzwaldin yksinäisiä teitä, joita yksitoista vuotta sitten

kuljin T:ri Martin Lutherin seurassa pilgrimi-retkellämme Romaan. Me

olimme silloin molemmat puetut munkin päähineesen ja kaapuun. Molemmat

olimme hartaita paavin alamaisia ja olisimme kammoneet hänen

anathemaansa, niinkuin syvintä häväistystä. Kuitenkin kantoi Martin

Luther juuri siihen aikaan sydämessään elävän siemenen kaikkeen siihen,

mikä nyt kiihdyttää ihmisten sydämiä Pommerista Espanjaan asti. Hän oli

jo Kristuksessa vapautettu, ja hän tiesi sen. Pyhä Raamattu oli jo

hänelle totuuden ainoa, elävä lähde. Uskoen yksinkertaisesti Häneen,

joka kuoli -- hurskas epähurskaitten tähden -- oli hän ilman mitään

saanut syntinsä anteeksi. Hänen rukouksensa oli semmoisen luottavaisen

lapsen rukous, joka lepää Isän sylissä ja nöyrästi astuu Hänen

vieressänsä. Hän tiesi jo Kristuksen Rippi-isäksi ja Papiksi; Pyhän

Hengen personalliseksi opettajaksi Hänen oman Sanansa kautta.

Vanhojen uskonmenojen kahleet tosin ympäröivät häntä vielä, mutta vaan

niin kuin ruskeat verhot yhä peittävät monta paisuvaa nuoren lehden

umpua, sillä välin kuin toiset tänä kevät-aamuna puhkesivat ja

aukenivat, minun astuessani hiljaisia, viheriöitä metsä-polkuja.

Vapauttamisen hetki näyttää aina ohitse menevän silmissä suurelta,

äkkinäiseltä ponnistukselta, mutta ne, jotka ovat nähneet vankeutetun

ummun verkkaisen paisumisen, tietävät, että se viimeinen elon jännitys,

joka katkoo helpeiset kääreet, on vaan silmänräpäys siinä tuskin

huomattavassa, mutta alinomaisessa edistyksessä, jossa itse talven

näennäinen kuolema oli askel.

Mutta ihana on elää kevät-aikana; ja kun minä kävelin, lauloi sydämeni

lintujen ja umpujen kanssa: "minultakin ovat talven kahleet katkenneet

-- minulta ja koko maalta!"

Ja astuessani minä lauloin korkealla äänellä sen pääsiäisvirren, jota

Eva aina niin suuresti rakasti (_Pone luctum, Magdalena_):

Magdalena! huoles heitä!

Heitä itku katkerin;

Nyt ei tarvis kyyneleitä,

Pääss' on kemut Simonin;

Tuhat syyt' on riemuella,

Tuhat syytä huudahdella:

Halleluja kaikukoon!

Magdalena! hymyellös!

Kirkkaan' otsas loistaa suo:

Valo armas välkkyy, ällös

Huoliin ajatustas luo;

Kristus mailman vapautti,

Kuolon vallan tukahdutti:

Halleluja kaikukoon!

Magdalena! iloks lyö nyt!

Kristus nousi haudastaan;

Tehty vaikea on työ nyt,

Sankar' palas maailmaan;

Itkit äsken kuollehelle,

Nytpä ylös-nousnehelle

Halleluja kaikukoon!

Magdalena! silmäs nosta!

Katso otsaa ihanaa,

Katso ruumistakin, josta

Viidet haavat haamoittaa;

Niin nuo kalliit veri-haavat

Niinkuin helmet heloittavat:

Halleluja kaikukoon!

Magdalena! eloon herää!

Tullut valkeus on,

Kuolemall' ei valtaa enää,

Riemulaulut soikohon:

Kaunas poistui tuskas, vaivas,

Etehes nyt aukee taivas:

Halleluja kaikukoon!

Niin, myöskin vanhoina, pimeinä aikoina ovat sydän sydämen perästä

hiljaisissa kodoissa ja kätketyissä luostari-kammioissa epäilemättä

tunteneet tämän salaisen ilon. Mutta nyt koko mailma näyttää tuntevan

sen. Talvellakin on kultakerttunsa yksinäisin viserryksineen; mutta nyt

kevät on täällä, laulut tulevat parvittain -- ja, kiitos Jumalan, minä

olen hereillä ja kuuntelen!

Mutta se ääni, joka ensin viritti tämän soiton minun sydämessäni --

juuri näissä metsissä -- ja sen jälkeen, Jumalan armon kautta,

lukemattomissa sydämissä tässä ja muissa maissa -- miksi se nyt on

vaiennut? Onko tämä haudan äänettömyys, vai ainoastaan ystävällisen

turvapaikan? Ei se kummassakaan tapauksessa ole vaiti Jumalan edessä.

Minä olin tuskin päättänyt virteni, kun puut kävivät harvemmaksi ja

vähäisemmäksi, niinkuin tässä olisi nykyisin metsää kaadettu; ja minä

tulin laakson luo, jonka rinteillä vähäinen kylä sijaitsi. Kirkontorni

ja kellokastari kohosivat puurakennusten välistä, joukko lampaita ja

vuohia oli laitumella sen vähäisen joen reunalla, joka kostutti

laaksoa.

Minä nostin sydämeni Jumalan puoleen, että muutamat sydämet tässä

rauhallisessa paikassa saisivat tervehtiä ijankaikkisen rauhan sanomaa

niitten kirjojen kautta, joita minä kuljetin.

Kun saavuin kylään, tuli pappi ulos pappilasta -- ijäkäs,

lempeän-näköinen mies -- ja tervehti minua kohteliaasti.

Minä pyysin saadakseni näyttää hänelle tavaraani. "Arvattavasti siinä

ei ole mitään minulle", hän sanoi hymyillen. "Ne ajat ovat minulta

menneet, jolloin mieltyy balladeihin ja tarinoihin. Te kaupitsette kai

semmoisia."

Mutta kun hän näki Lutherin nimen yhden kirjan nimilehdellä, jota

näytin hänelle, muuttui hänen muotonsa ja hän sanoi vakavalla äänellä:

"tiedättekö, mitä tavaraa kuljetatte?"

"Tiedän kyllä", minä vastasin. "Minä kuljetan useimpia näistä kirjoista

sydämessäni yhtä paljon, kuin hartioillani."

"Mutta tiedättekö, missä vaarassa olette?" jatkoi vanhus. "Me olemme

kuulleet, että T:ri Luther on kirottu paavilta ja julistettu pannaan

keisarilta; ja vasta viime viikolla kertoi kulkeva kauppias, semmoinen,

kuin te itse, meille, että hänen ruumiinsa oli löydetty lävistettynä

sadoilla haavoilla."

"Se ei ollut totta kolme päivää takaperin", sanoin minä. "Eivät

ainakaan hänen parhaat ystävänsä Wormsissa tietäneet siitä mitään."

"Jumala olkoon kiitetty!" hän lausui; "sillä tässä kylässä olemme

suuressa kiitollisuuden velassa sille kunnon miehelle. Ja jos", lisäsi

hän levottomasti, "hän todella on ruvennut väärä-uskolaiseksi, olisi

hyvä, että hän saisi katumuksen aikaa."

Siinä kylässä minä myin monta kirjaa ja jätin muita hyvälle papille,

joka kestitsi minua aivan vieraanvaraisesti ja lähetti minut

matkalleni, vedet silmissä lausuen jäähyväisiänsä siunauksilla,

varoituksilla ja rukouksilla.

Parisissa, Heinäkuulla 1521.

Minä olen tullut Franskan rajan yli ja oleskellut muutamia päiviä tässä

suuressa, iloisessa, oppineessa kaupungissa.

Saksassa kirjani hankkivat minulle enemmän suosiota kuin nurjuutta.

Tapahtuipa välisti, että vaikka paikkakunnan virkamiehet katsoivat

velvollisuudeksi julkisesti vastustaa niitä, he itse salaisesti

auttoivat niitten jakelemisessa. Toisinaan oli kansa niin innokas

ostamaan ja halukas poimimaan jokaista vähäistäkin tietoa Lutherista,

että kokonainen väkijoukko kerääntyi minun ympärilläni, joka,

havaittuaan, ettei minulla ollut mitään uutisia kertoa heille hänen

nykyisestä tilastaan, viipyi niin kauan, kuin vaan jaksoin puhua, ja

kuunteli, kun kerroin hänen käytöksestään keisarin edessä samalla kuin

hartaat suostumuksen huudot, jopa välisti nyyhkytykset ja kyyneletkin

todistivat, kuinka mieltynyt yhteinen kansa oli häneen. Kaupungeissa

pyydettiin paljon enemmän hänen "Kirjettänsä Saksan Aatelistolle", kuin

minä voin toimittaa.

Mutta kaikkein enimmän liikutti minua, kun näin sen rakkauden ja

melkein epäjumalisen kunnioituksen, jolla sorretut ja työtä tekevät

talonpojat syrjäisissä maan-osissa liittyivät hänen nimeensä.

Minä muistan erittäin, kuinka eräässä kylässä pulskea, vanha talonpoika

vei minut sisähuoneesensa, jossa Lutherin kuva riippui, sädekehällä

varustettuna, peite edessä.

"Katsokaat!" hän sanoi. "Tuon linnan hallitsia" (ja hän osoitti

sormellaan vastakkaisella törmällä olevaa linnaa) "on tehnyt minulle ja

omaisilleni paljon vääryyttä. Kaksi poikaani on kaatunut hänen

itsekkäisissä pikku sodissaan, ja hänen metsämiehensä hävittävät

mieltänsä myöten pelkoni, kun ajavat saalistansa; kuitenkin jos minä

ammun hirven, minä kenties heitetään linnaan vankeuteen, niinkuin ennen

on käynyt useitten omaisteni. Mutta heidän valtansa on melkein ohitse

nyt. Minä näin _tuon miehen_ Wormsissa. Minä kuulin hänen uljaasti,

kuin leijonan, puollustavan totuutta keisarin, ruhtinaitten ja

prelatein edessä. Jumala on lähettänyt meille vapauttajan; ja oikeuden

hallinto alkaa kun joka mies saa, mitä hänelle tulee."

"Ystäväs, minä sanoin vihavoitsevalla sydämellä, 'Vapauttaja tuli

viisitoista sataa vuotta takaperin, mutta oikeuden hallinto ei ole

vielä alkanut mailmassa. Vapauttaja ristiin-naulittiin, ja hänen

seuralaisensa ovat siitä saakka kärsineet eikä hallinneet.'"

"Jumala on kärsivällinen", hän sanoi, "ja _me_ olemme olleet

kärsivällisiä kauan, sen Jumala tietää; mutta luullakseni aika vihdoin

on tullut."

"Mutta se vapaus, jota T:ri Luther julistaa", sanoin minä lempeästi,

"on vapaus pahemmasta orjuudesta, kuin aateliston; se on semmoinen

vapaus, jota ei mikään tyranni, ei mikään vankihuone voi viedä meiltä

-- Jumalan lasten vapaus;" -- ja hän kuunteli totisena, kun puhuin

hänelle vanhurskauttamisesta ja kärsivästä, lunastavasta Herrasta.

Mutta lopulla hän sanoi:

"Kyllä nämät ovat hyvät sanomat. Mutta minä toivon, että T:ri Luther

vielä kostaa monen vääryyden, joka on tapahtunut meille. Kerrotaan,

että hän on talonpojan poika, niinkuin minä."

Jos minä olisin T:ri Luther ja tietäisin, että sorrettujen ja

murheellisten kaipaavat silmät koko maassa kääntyvät minuun, olisin

valmis sanomaan:

"Herra, anna minun kuolla, ennenkuin nämät poljetut ja rasitetut

sydämet oppivat, kuinka vähän minä voin auttaa teitä!"

Sillä todestikin tehdään paljon pahaa auringon alla. Mutta yhtä todesti

löytyy voide jokaiseen kipuun, korvaus jokaiseen vääryyteen ja

huojennus jokaisesta taakasta siinä sanomassa, jonka T:ri Luther tuopi.

Kuitenkin peräti toisenlainen korvaus, pelkään minä, kuin mitä aivan

moni hartaasti odottaa!

Kummallista on myöskin, kuinka näinä muutamina viikkoina mitä hurjimpia

huhuja T:ri Lutherin katoamisesta on syntynyt ja levinnyt kaikkialle.

Moniaat sanovat, että hän on salaisesti murhattu ja että joku on nähnyt

hänen haavoitetun ruumiinsa; toiset, että hän verissään kannettiin

metsän lävitse jollakin kauhealla tavalla mestattavaksi; samalla kuin

toiset jyrkästi väittivät, että hän palajaa suuren vapauttaja-joukon

etupäässä, joka käy maata pitkin ja poikin, poistaen vääryyttä ja

rangaisten väärintekiöitä.

Jos todella muutamat viikot luovat semmoisen sumun tosi-tapahtumien

ympärille, miksi yksi vuosisata ilman kirjoitettua kertomusta olisi

muuttanut kristin-uskon, taikka mitä tämä kertomus itse olisi ollut

ilman jumalallista innostusta?

Paikottain maassa olivat kovin kiihdyksissä. Elsasissa jouduin

salaiseen talonpoikais-kokoukseen, jossa jokainen oli hirveällä valalla

sitounut sotimaan henkeen ja vereen saakka aatelisia vastaan.

Monta kertaa ratsasparvi seisautti minut likellä jotakin linnaa, ja

tavarani tarkastettiin, että saivat nähdä, kuuluivatko ne semmoisen

kaupungin kauppamiehille, jota vastaan linnan ritari paraikaa kävi

sotaa; ja yhdessä tämmöisessä tilaisuudessa olisi minun ehkä

käynyt huonosti, jollei joukko sotamiehiä, jotka olivat keisarin

palveluksessa, olisi hyvään aikaan ilmestynyt ja vapauttanut minut ja

kumppanini.

Kuitenkin pantiin joka paikassa yhtä paljon arvoa T:ri Lutherin nimeen.

Talonpojat luulivat, että hän vapauttaisi heidät aateliston

tyranniudesta; ja useat ritarit arvelivat hänestä, että hän puollusti

Saksan vapautta muukalaisten iestä vastaan. Moni köyhä maapappi

tervehti häntä pelastajaksi suurten abbottien ja prelatein ahneudesta.

Näin minä ja kirjani löysimme paljon sydämellisiä ystäviä talonpoikien

taloissa ja mökeissä, linnoissa ja pappiloissa. Ja kaikki, mitä minä

voin tehdä, oli se, että myin kirjojani ja kerroin kaikille, jotka

tahtoivat kuunnella, että se ies, jota Lutherin sanat kykenivät

särkemään, oli perkeleen, kaikkien sortajien ruhtinaan, ies, ja että se

vapaus, jota hän tuli uudestaan julistamaan, oli vapaus synnin ja

itsekkäisyyden vallasta.

Mutta rakkain tervehdys, se, joka sydäntäni oikein ilahutti, oli se,

kun joku sanoi, niinkuin usein tapahtui, tautivuoteella sekä alhaisissa

että ylhäisissä kodoissa ja luostareissa:

"Jumala olkoon kiitetty, nämät sanat ovat jo meidän sydämessämme. Ne

ovat näyttäneet meille tien Jumalan luo; ne _ovat_ tuottaneet meille

rauhaa ja vapautta."

Taikka kun toiset sanoivat:

"Minun täytyy saada tuo kirja. Se ja se mies, jonka minä tunnen, on

muuttunut toisenlaiseksi siitä, kuin hän luki Lutherin sanat."

Mutta jos tuskin olin odottanut, että omassa maassa olisivat T:ri

Lutheriin näin mieltyneet, vaikka hän olikin tosi Saksalainen, toivoin

minä vielä vähemmän, että hänen maineensa olisi ennättänyt Parisiin ja

kauemmaksikin.

Iltaa ennen, kuin saavuin tähän kaupunkiin, olin hyvin väsyksissä

päiväkauden astunnasta tomussa ja helteessä ja jäin nukkumaan erään

kylä-ravintolan puutarhan penkille, listoitetun viiniköynnöksen

varjoon. Kirjalaukkuni oli puoleksi avoinna vieressäni. Kun heräsin,

istui vakava ja arvokkaalta näyttävä mies, joka, rikkaasta puvusta ja

aseista päättäen, epäilemättä oli aatelinen, niinkuin, auki leikatuista

takinhioista ja vaipasta arvaten, Espanjalainen, aivan likellä minua ja

luki hartaasti yhtä minun kirjaani. Minä en ensiksi liikkunut, vaan

katselin häntä ääneti. Kirja, jota hän piti kädessään, oli kappale

Lutherin latinankielisistä "Selityksistä Galatalais-epistolaan."

Hetken perästä minä liikahdin ja tervehdin häntä kunnioituksella.

"Myydäänkö tätä kirjaa?" hän kysyi.

Minä vastasin: myydään, ja ilmoitin hinnan.

Hän maksoi paikalla kahdenkertaisen hinnan ja lausui: "antakaat yksi

kappale jollekulle, jolla ei ole varaa ostaa."

Minä rohkenin kysyä, oliko hän nähnyt sitä ennen.

"Olen", hän vastasi. "Schweitziläinen kirjanpainaja Frodenius lähetti

useampia kappaleita Kastiliaan. Ja minä näin sen ennen Venetiassa. Sitä

on nyt kielletty tuomasta sekä Kastiliaan että Venetiaan. Mutta minun

on aina tehnyt mieli omata yksi kappale, että itse saisin päättää.

Tunnetteko T:ri Lutheria?" hän kysyi, kun hän oli lähtemällänsä.

"Minä olen tuntenut ja kunnioittanut häntä monta vuotta", minä

vastasin.

"Kerrotaan, että hänen elämänsä on nuhteeton, eikö niin?" hän kysyi.

"Hänen katkerimmat vihollisensakin myöntävät, että niin on", minä

vastasin.

"Hän puhui urhoollisen miehen tavalla valtiopäivien edessä", hän

jatkoi; "vakavasti ja tyvenesti, niinkuin kunnon miehet puhuvat, jotka

ovat valmiit pysymään kiinni sanoissansa. Ei Kastilian aatelismieskään

olisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika.

Italialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka

itkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu

miesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa

korkeammassa koulussa. Jos joskus vielä tapaatte T:ri Lutherin", lisäsi

hän, "kertokaat hänelle, että muutamat Espanjalaiset keisarin

hovissakin soivat hänelle hyvää."

Ja täällä Parisissa minä näen joukon hurskaita ja oppineita miehiä,

Lefevre'n, Farel'in ja Meaux'in piispan Briçonnet'in, jotka paraikaa

ahkerasti kääntävät ja levittävät Lutherin ja Melancthonin kirjoja. He

sanovat jo ennen Jumalan omasta kirjasta oppineensa sen totuuden, jonka

ne sisältävät, nimittäin, että ihminen vanhurskaaksi tehdään uskonsa

kautta ristiin-naulittuun Vapahtajaan, joka vanhurskaus johdattaa

Hänelle pyhitettyyn elämään. Mutta vaikka Franskalaiset eivät hevin

myönnä mitään ulkomaista eteväksi ja halveksien katsovat alas meihin

sivistymättömiin Saksalaisiin, tervehtivät franskalaiset papit

kuitenkin Lutheria opettajaksi ja veljeksi ja ovat yhtä uuteliaat

kuuntelemaan kaikkia vähäisiä seikkoja hänen elämästään, kuin hänen

maanmiehensä jokaisessa kaupungissa ja hiljaisessa kylässä koko

Saksassa.

He kertovat minulle myöskin, että kuninkaan oma sisar, kaunis ja

oppinut herttuatar Margareta de Valois lukee T:ri Lutherin kirjoja ja

pitää niitä suuressa arvossa.

Totta puhuen minä ajattelen välisti, että jos hän, niinkuin hän

muutamia vuosia sitten ajatteli, olisi muuttanut Wittenbergistä

Parisiin, olisi hän täällä saanut jalon vaikutus-alan. Kansa on niin

suora puheessaan, heidän tunteensa ja käsityksensä ovat niin nopeat; ja

heidän selvä, terävä järkensä huomaa paljon pikemmin petoksen, kuin

meidän pohjolaisten kuivakiskoinen, hidas ymmärrys.

Baselissa.

Ennenkuin lähdin Ebernburgista, oli ritari Ulrich von Hutten hartaasti

ottanut osaa yritykseeni; hän kehoitti minua erittäin etsimään

Erasmusta, jos kerta joutuisin Schweitziin; ja oli itse pannut muutamia

kappaleita Erasmuksen saarnoista "Hulluuden Ylistys" kirjojeni

joukkoon.

Minä olen suuresti mieltynyt tähän urheaan ritariin. Minä en koskaan

unhota sitä jaloa kirjettä, jonka hän lähetti Lutherille, ennenkuin

tämä ilmestyi valtiopäivillä: "_Herra kuulkoon sinua hädän päivänä:

Jakobin Jumalan nimi olkoon sinun suojasi. Oi rakastettu Lutherini,

kunnioitettu isäni, älä pelkää; ole luja. Taistele miehuullisesti

Kristuksen puolesta. Mitä minuun tulee, aion minä myöskin taistella

uljaasti. Tehköön Jumala, että saisin nähdä, kuinka he rypistävät

otsaansa... Kristus varjelkoon sinua."

Niin tämä kiivas soturi olisi varmaan riemuinnut, jos hän olisi nähnyt,

kuinka hämmentyneet viholliset silloin rypistivät otsaansa; mutta hän

oli siihen aikaan estetty hovia lähestymästä. Lutherin uljas ja ylevä

puollustus täytti hänet hartaammalla ihastuksella. Hän väitti, että

tohtori oli parempi soturi, kuin kukaan ritari. Kun kuulimme, että T:ri

Luther oli kadonnut, olisi hän tahtonut koota joukon rohkeita miehiä,

semmoisia, kuin hän itse, ja kulkea koko maan häntä hakeakseen.

Huttenin aikomukset olivat korkeat ja puhtaat. Hänessä ei ollut mitään

alhaista ja pikkumielistä kunnianhimoa. Miekalla ja kynällä oli hän

taistellut sortoa ja tekopyhyyttä vastaan. Roman hovi inhotti häntä

etupäässä sentähden, että se oli ulkomainen ies; turmeltunut papisto

sentähden, että se oli kotimainen vallan-anastus. Hän ajatteli

ritarikuntaa jaloksi laitokseksi, ja luuli, että hänen säätynsä,

valistuneena tiedon ja innostuneena vapaan ja ylevän uskon kautta,

vasta vapauttaisi Saksan ja koko kristikunnan. Personallista vaaraa hän

ei katsonut miksikään eikä myöskään personallisia etuja.

Kuitenkin, vaikka hän oli niin uskalias ja hänellä oli niin korkeat

pyrinnöt, luulen minä tuskin, että hän itse toivoi pääsevänsä idealisen

ritarikuntansa sankariksi. Hänellä ei ollut kyllin oikean, täydellisen

ritarin itsehillintöä. Kun hän itsekseen kuvaili semmoista

kristikuntaa, josta vääryys ja ahneus olivat karkoitetut ja jossa

idealinen ritaristo piti valtaa, tuli hänen mielestään urhoollisen,

hyvän Ebernburgin herran, Frans von Sickingen'in, ja hänen hurskaan

puolisonsa, pystyttää se lippu, jonka ympärille Ulrich ja kaikki

rehelliset miehet maassa kokoontuisivat. Luther, Erasmus ja Sickingen

-- nämät kolmen säädyn, pappiuden, opin ja ritariuden, edustajat -- ne

uudistakoot mailman, ajatteli hän.

Erasmus oli aloittanut työn, kun hän viritti valon opin pyhyyteen.

Luther oli jatkanut sitä, kun hän levitti valon kansaan. Ritarein tuli

päättää se, kun he väkisin hajottivat pimeyden voimat. Taistelo on

Erasmuksen kauhu. Se on Lutherin pakko. Se on Huttenin huvitus.

Minä en kuitenkaan odottanut, että Erasmus pitäisi suurta väliä minun

toimellani. Tuntui minusta, kuin Hutten, kun hän ihmetteli tämän

terävää, loistavaa neroa, olisi luullut oman lämpimän ja miehuullisen

sydämensä tulen olevan hänessäkin. Minä päätin kuitenkin käydä hänen

luonansa Baselissa.

Asianhaarat päästivat minut siitä vaivasta.

Kun juuri astuin kaupunkiin melkein tyhjällä repulla, jonka toivoin

saavani täyteen Frodeniuksen kirjapainossa, ratsasti vanhanpuolinen,

koukkuselkäinen herra, joka näytti lukumieheltä, verkalleen minun

ohitseni. Hän oli puettu tohtorin takkiin ja leveällä nahkaremmalla

varustettuun hattuun. Hänen terävät, pienet, mustat silmänsä

tarkastivat minua ja taakkaani hetken aikaa, ja sitten, kiristäen

ohjaksia, yhtyi hän minuun ja lausui lempeällä äänellä ja kohteliaalla

tavalla: "me kuulumme samaan ammattiin, ystävä. Me teemme ja te myytte

kirjoja. Mitä teillä repussanne on?"

Minä otin esiin kolme kappalta jälellä olevista kirjoistani. Yksi oli

Lutherin "Kommentarit Galatalais-epistolaan;" toiset hänen

"Selityksensä Herran Rukouksesta" sekä hänen "Kirjeensä Saksan

Aatelistolle."

Ratsastajan otsa synkistyi hiukan ja hän katseli minua epäluulolla.

"Ne, jotka kapinan hetkenä varustavat kansaa ampuvaroilla, tekevät sitä

harvoin omalla edesvastauksellaan", hän lausui. "Nuori mies, te ajatte

vaarallisia asioita ja tekisitte hyvin, jos laskisitte maksot."

"Minä olen laskenut maksot", vastasin minä, "ja kohtaan iloisesti

vaaraa."

"Hyvä, hyvä", hän vastasi; "muutamat syntyivät sotakenttiä, toiset

martyrinkuolemaa varten; toiset ei kumpaakaan varten. Pysyköön kukin

virassaan:

"'_Neqvissimam pacem justissimo bello antifero_.' [Minä katson kurjinta

rauhaa paremmaksi, kuin oikeinta sotaa.] Mutta 'ne, jotka laskevat

meren alankomaalle, tietävät varsin vähän, mihin saakka se leviää.'"

Tämä esimerkki Hollannin suluista teki, että jo vähän huomasin, kuka

ratsastaja oli, ja katsellen hienoja, aistillisia, vaikka pilkallisia

huulia, vienoja, teräviä kasvonjuonteita, vaaleata pintaa ja mustia,

tarkkoja silmiä, jotka olin nähnyt niin monessa kuvassa ennen, oli

minun mahdoton epäillä, kenenkä kanssa minä puhuin. Mutta minä en

ilmoittanut havaintoani.

"T:ri Luther on kuitenkin kirjoittanut niitä näitä hyviä", hän lausui.

"Jos hän olisi tyytynyt tämmöisiin jumalisiin teoksiin, kuin tämä,

antaen 'Herran Rukouksen' minulle takaisin, olisi hän palvellut

nykyistä polvikuntaa levollisesti ja hyvin; mutta kun paljastaa

semmoisia salaisuuksia, kuin löytyvät tässä, suuren yleisön eteen, se

on hulluutta!" ja hän pani äkkiä kiinni "Galatalaiset." Sitten,

silmäillen "Kirjettä Aatelistolle", hän melkein viskasi sen käteeni ja

sanoi puoli-suuttuneena:

"Tämä lentokirja on jo itsessään kapina."

"Mitä muita kirjoja teiltä on?" kysyi hän tuokion perästä.