Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521.
T:ri Luther on mennyt. Me olemme kakki mielestämme niinkuin perhe,
jolta isä on riistetty.
Professorit ja etevimmät porvarit ynnä suuri luku ylioppilaita
kokoontuivat tänä aamuna Augustinin-luostarin portilla jättämään
hänelle hyvästi. Gottfried Reichenbach seisoi likellä, kun hän astui
vaunuihin, ja kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan Melancthonille:
"jos en minä palaja, vaan vihamieheni tappavat minut, älä, veljeni,
herkeä opettamasta ja lujasti pysymästä kiinni totuudessa. Tee työtä
minun puolestani, sillä minun ei ole nyt tilaisuus itse tehdä työtä.
Jos sinä säilyt, on se vähäinen asia, vaikka minä hukkuisin."
Niin hän lähti matkalle. Muutamien minuuttien perästä me, jotka
odotimme portilla, näimme hänen kulkevan ohitse. Hän ei unhottanut
hymyillä Elsalle ja hänen pienokaisilleen eikä sanoa hyvästi rakkaalle,
sokealle isällemme, kun hän ajoi meidän ohitsemme. Mutta hänen
kasvoissaan oli yksitotinen vakaumus, joka täytti meidän sydämemme
levottomuudella. Kun se eturatsastaja, joka kantoi keisarillista lippua
hänen edessään, ja sitten Lutherin vaunut poikkesivat kadun kulmasta,
lausui äidin-äitimme, jonka tuoli oli siirretty oven luo, että hän
saisi nähdä, kun hän kulki, niinkuin itseksensä:
"Niin, juuri semmoiselta he näyttivät, kun astuivat mestauslavalle ja
roviolle, minun nuoruudessani."
Minä näin vaan hiukan, silmäni olivat aivan sokeat kyynelistä; ja kun
äidin-äitimme sanoi tämän, en saanut enää oltua, vaan juoksin ylös
huoneeseni, ja täällä olen sitten ollut koko ajan. Äiti ja Elsa ja
kaikki sanovat, että minä en voi hallita tunteitani; ja minä pelkään,
että niin on. Mutta minusta näyttää, kuin jokainen, johon minä liitin
sydämeni, aina ryöstettäisiin minulta. Ensiksi minulla oli Eva. Hän
ymmärsi aina minut, auttoi minua ymmärtämään itseäni; hän ei nauranut
huoliani lapsellisiksi, hän ei ajatellut, että liiallinen intoni tuli
kiivaasta luonnosta, vaan tuki minua, kun koetin tehdä oikein. Vaikka
hän erisi minusta, (niinkuin enkeli eksyvästä, horjuvasta jättiläisestä
Kristoferista Elsan vanhassa legendassa), näytti hän aina laskeuvan
alas minun rinnalleni ja katsovan vastuksiani siltä kohdalta, jossa
minä seisoin, ja niin päästi minut niistä vapaaksi; sillä välin kuin
kaikki muut katsovat niitä ylhäältäpäin ja kummastelevat, kuinka kukaan
ollenkaan voi pitää semmoisia joutavia asioita huolina. Ei tosin niin,
että rakas äitini ja Elsa ovat ylpeät taikka halveksivat ketään; mutta
Elsa on niin itsensä kieltäväinen, koko hänen elämänsä on niin sulaunut
yhteen muitten kanssa, ettei hän ymmärrä, mitä vastaan itsepäisemmät
luonnot saavat taistella. Paitsi sitä on hän nyt ulkopuolella
varsinaista, jokapäiväistä elämäämme kotona. Äitini taas on niin arka;
häntä peloittaa, kun hän ajattelee, mitä suruja elämä ehkä tuottaa
minulle niitten muutosten kanssa, jotka epäilemättä tulevat, ja
vähäiset asiat ilahuttavat tai pahoittavat minua nyt niin paljon. Minä
tiedän, että hän usein ajattelee minua enemmän, kuin hän tohtii näyttää
minulle; mutta hän miettii aina, kuinka hän varustaisi minua niitä
koetuksia vastaan, jotka hänen luullaksensa varmaan tulevat, ja
opettaisi minua olevaan nyt vähemmän kiihkeä ja maltiton vähäisissä
asioissa. Mutta minä pelkään, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minun
luullakseni jokaisen olennon täytyy kärsiä luontonsa mukaan; ja jos
Jumala on tehnyt tunteemme ilon ja surun suhteen syviksi, emme itse voi
täyttää juovaa ja sanoa, tässä määrässä minä tahdon tuntea; tämän
verran eikä sen enempää. _Vedet ovat olemassa_ -- pian ne pääsevät
taas vanhaan tukittuun väyläänsä; ja sillä välillä ne nousevat
tulvilleen. Evan olikin tapa sanoa: "aseittemme tulee kasvaa meidän
itse kanssamme, ja voimamme enetä taisteloimme voiman kanssa; eikä
löydy kuin yksi tämänlaatuinen kilpi, uskon kilpi -- elävä, ainainen
luottamus elävään, kaikkialla läsnä-olevaan Jumalaan."
Mutta Eva lähti pois. Ja sitten Nix kuoli. Minä luulen, että jos minä
nyt näkisin jonkun lapsen surevan koiraa, niinkuin minä surin Nixiä,
kummastelisin häntä paljon, niinkuin kaikki kummastelivat minua. Mutta
Nix ei ollut ainoastaan koira minulle. Hän oli Eisenach ja lapsuuteni;
ja kokonainen rakkauden ja unelmien mailma näytti kuolevan minulta
Nixin kanssa.
Koko muulle mailmalle minä olin vähäinen tuittupäinen,
neljätoistavuotias tyttö; Nixille minä olin hallitsia, suojelia,
kaikki. Meni viikkoja, ennenkuin minun oli mahdollinen tulla sisään
pää-oven kautta, jossa hänen oli tapa odottaa minua miettivillä
silmillänsä ja ilon huudoilla hypätä minua vastaan. Minä hiivin sisään
puutarhan portista.
Ja lisäksi Nixin kuolema oli ensimäinen kuolema, joka lähestyi minua,
eikä sen kauhea voima ollut vähempi sentähden, että sen varjo ensin
peitti minulta uskollisen koiran. Minä rupesin epäselvästi tuntemaan,
ettei elämä, joka siihen saakka näytti olleen vuoritie, joka yhä kohosi
kultaisten sumujen lävitse, minä en tiedä mille ihanille ja iloisille
kukkuloille, päättynytkään kukkuloihin, vaan mustaan, pohjattomaan
syvyyteen, ja että, oli sen juoksu kuinka himmeä tahansa, eivät mitkään
sumut, ei mikään hämärä kaihda sen loppua, vaan se päättyy varmaan,
ilmeisesti ja yleisesti kuolemaan.
Minä en voinut kertoa kenellekään, mitä minä tunsin. Minä en tietänyt
sitä itsekään. Kuinka voimme ymmärtää, ennenkuin olemme päässeet sen
lävitse? Minä en edes tietänytkään, että se oli mikään labyrinti. Minä
vaan tiesin, että joku valo oli kadonnut kaikista, ja varjo laskeunut
sen sijaan.
Silloin juuri T:ri Luther puhui minulle toisesta mailmasta tuolla
puolen kuolemaa, jonka Jumala varmaan oli tekevä täydellisemmäksi ja
kauniimmaksi, kuin tämän; -- siitä mailmasta, jota ei kuoleman varjo
koskaan lähesty, koska se on ikuisessa päivänpaisteessa kuoleman
toisella puolella, ja kaikki varjot laskeuvat tälle puolelle. Tämä
tapahtui siihen aikaan, kuin ensi kerran kävin Herran Ehtoollisella, ja
minä näin usein T:ri Lutherin ja kuulin hänen saarnaavan. Minä en
puhunut paljon hänen kanssaan, mutta hän vuodatti semmoisen valon minun
sydämeeni, joka, vaikka se kuinka eksyisi ja erehtyisi, luullakseni ei
koskaan sammu.
Hän opetti minua jossakin määrässä ymmärtämään, mikä meidän kallis
taivaallinen Isä on, ja tuo vapaa-ehtoinen, mutta verraton Kärsijä --
tuo armelias Vapahtaja, joka antoi itsensä syntiemme tähden, myöskin
minun syntieni tähden. Ja hän saatti minut tuntemaan, että Jumala
ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan muu, koska rakkaus aina ymmärtää,
ja voimakkain rakkaus ymmärtää parhaiten, ja Jumala on rakkaus.
Elsa ja minä puhuimme vähäisen siitä välisti, mutta ei paljon. Minä
olen vielä lapsi Elsan ja heidän kaikkien mielestä, koska olen nuorin
enkä osaa likimainkaan hallita itseäni niin paljon, kuin pitäisi. Fritz
ymmärsi sen parhaiten; ainakin minä voin puhua hänelle vapaammin --
minä en tiedä mistä syystä. Kenties muutamat sydämet ovat luodut
sointumaan yhteen, juuri niinkuin muutamat huonekalut aina väreilevät,
kun kosken erityistä luutun kieltä, vaikkei mikään muu esine
huoneessa näytä tuntevan sitä. Kenties suru myöskin syventää sydämen
kummallisella tavalla ja avaa uran kaikkien muitten sydänten pohjaan.
Ja minä olen varma, että Fritz on tuntenut kovin syvän surun.
Mimmoisen, minä en täydellisesti tiedä; enkä tahtoisi milläkään muotoa
saada selkoa siitä. Jos hänen sydämessään löytyy joku salainen kammio,
jota hän ei tahdo avata kaikille, enkö minä, kun luulen hänen
ajatuksensa asuskelevan siinä, kääntäisi silmiäni syrjään ja kiirehtisi
hiljaisesti pois, ettei hän koskaan saa tietää, että olin arvannut sen?
Hänen sydämensä sisin pyhyys ei kuitenkaan ole, tietääkseni, mikään
pimeyden ja kuoleman kammio, vaan pyhä, valoisa paikka, sillä Jumala on
siinä.
Tuntikausia Fritz ja minä puhuimme T:ri Lutherista ja siitä, mitä hän
oli tehnyt meidän molempain hyväksi, enemmän kukaties Fritzin, kuin
minun, koska hän oli kärsinyt enemmän. Minusta tuntuu, kuin me ja vielä
tuhannet muut mailmassa olisimme ennen palvelleet jotakin Vapahtajamme
alttaritaulua, jonka joku suuri mestari oli maalannut taivaallisen
esikuvan mukaan. Mutta kaikki, mitä näimme, oli yhden julmat, kovat,
vakavat kasvot, joka istui tuomio-istuimella. Hän piti salamoita
kädessään, ja vielä kauheammat salamat kätkyivät hänen ankaran ja
uhkaavan otsansa pilvessä. Ja silloin yhtäkkiä kuulimme T:ri Lutherin
äänen takaamme sanovan heleällä, elähyttävällä sävelellänsä: "ystävät,
mitä teette? Tuo ei ole oikea maalaus. Nämät ovat vaan laudat, jotka
peittävät Mestarin taulun." Ja niin lausuen hän veti syrjään kauhean
kuvan, jota olimme toivotonna katselleet, turhaan koettaen keksiä siinä
mitään hellyyden ja kauneuden jälkiä. Ja kerrallaan todellinen maalaus
tuli näkyviimme, oikean Kristuksen kuva ynnä se katse Hänen kirkkaissa
kasvoissaan, joka oli ristinpuussa, kun Hän sanoi teloittajistansa:
"Isä, anna heille anteeksi; sillä ei he tiedä, mitä tekevät;" ja
äidillensä: "vaimo, katso poikaasi;" taikka syntiselle vaimolle, joka
pesi hänen jalkansa: "mene rauhaan."
Fritz ja minä puhuimme myöskin hyvin usein Evasta. Kumminkin tahtoi
hän, että minä puhuin hänestä ja hän sai kuunnella. Enkä minä koskaan
väsy, kun puhun Evastamme.
Mutta sitten Fritz lähti, ja nyt on monta viikkoa kulunut siitä, kuin
kuulimme hänestä; ja viimeiset uutiset, jotka tulivat meille, oli
vähäinen kirje Mainzin luostarin vankihuoneesta!
Ja nyt T:ri Luther on mennyt -- mennyt vihollistensa linnaan -- mennyt
kenties, niinkuin äidin-äitimme sanoo, martyrinkuolemaan!
Ja kuka nyt pitää tuota jaloa todellisen, rakastavan, anteeksi
antavan Jumalan ilmestystä tarjona meille -- kuka lujalla kädellä
poistaa nuot väärät peitteet nyt, kun hän on lähtenyt? T:ri Melancthon
lienee yhtä hyvä teologeille; mutta kuka täyttää T:ri Lutherin sijan
_meidän_, kansan, työväen ja innokkaitten nuorukaisten, naisten ja
lasten suhteen? Kukapa saattanee, niinkuin hän, meidät tuntemaan,
ettei uskonto ole mikään tieteellinen harrastus eikä ammatti eikä
oppi-kappalten järjestelmä, vaan elämä Jumalassa; ettei rukous ole,
niinkuin hän sanoi, mikään sydämen kohoaminen epämääräisille,
ilmaisille korkeuksille hengellistä harjoitusta varten, vaan sydämien
nostaminen Jumalan tykö, semmoisen sydämen työ, joka kohtaa meitä,
huolii meistä, rakastaa meitä sanomattomasti? Kuka nyt enää asettaa
eteemme, niinkuin hän, tuon "Isä meidän", joka tekee koko muun Herran
Rukouksen ja kalkki rukoukset mahdolliseksi ja hyödylliseksi? Ei mikään
ihme, että äidit kurottivat lapsiansa hänen siunattavakseen, kun hän
jätti meidät, ja sitten menivät itkien kotiin, ja lujat miehetkin
pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.
Tosin kyllä saarnaa T:ri Bugenhagen, joka on päässyt pakoon
vainoajiltansa Pommerista, hartaasti saarnastuolissansa; arkki-diakonus
Carlstadt on täynnä tulta, ja Melancthon täynnä valoa; ja monta hyvää,
viisasta miestä on täällä jälellä. Mutta T:ri Luther näytti olevan
sydän ja sielu kaikissa. Olkoon, että muut sanovat viisaampia asioita,
ja hän ehkä sanoo monta asiaa, joita muut ovat liian viisaat sanomaan,
mutta juuri T:ri Lutherin sydämen kautta on Jumala ilmoittanut
sydämensä ja sanansa tuhansille meidän maassamme, eikä kukaan koskaan
voi olla meille, mitä hän on.
Yöt päivät me rukoilemme, että hän olisi hyvässä turvassa.
Huhtikuun 15 p.
Kristofer on palannut Erfurtista, jossa hän kuuli T:ri Lutherin
saarnaavan.
Hän kertoi meille, että T:ri Lutherin matka oli monessa paikassa
niinkuin rakastetun ruhtinaan, joka kulkee aluskunnissansa; ruhtinaan,
joka aikoo lähteä suureen taisteloon maansa edestä.
Talonpojat siunasivat häntä; köyhät miehet ja naiset tunkeusivat hänen
ympärillensä ja rukoilivat, ettei hän uskoisi kaunista henkeänsä
vihamiehillensä. Nürnbergissä vanha pappi toi hänelle Savonarolan
kuvan, sen hyvän papin, jonka paavi poltti Florensissa tuskin
neljäkymmentä vuotta takaperin. Vanha leski tuli hänen luoksensa ja
sanoi vanhempainsa kertoneen, että Jumala lähettäisi vapauttajan, joka
murtaisi Roman ikeen, ja hän kiitti Jumalaa, että hän sai nähdä hänet,
ennenkuin hän kuoli.
Erfurtista kuusikymmentä porvaria ja professoria ratsasti muutamia
penikulmia häntä vastaan, saattaaksensa häntä kaupunkiin. Täällä, jossa
hän oli luopunut kaikista maallisista toiveista ja munkkina kerjännyt
leipää pitkin katuja, olivat kadut täynnä kiitollisia miehiä ja naisia,
jotka tervehtivät häntä vapauttajakseen valheesta ja hengellisestä
tyranniudesta.
Kristofer kuuli hänen saarnaavan Augustinin-luostarin kirkossa, tässä
luostarissa, jossa hän oli (niinkuin Fritz kertoi meille) kärsinyt niin
kovia taistelon tuskia. Siinä hän nyt seisoi pannaan julistettuna,
kuolema tarjona; mutta hän seisoi siinä voittajana Kristuksen kautta
saatanan vallan ja valheitten yli. Hän näytti kokonaan unhottavan oman
vaaransa ilossaan siitä ijankaikkisesta pelastuksesta, jota hän tuli
julistamaan. Ei sanaakaan, niin Kristofer jutteli, itsestään, ei
valtiopäivistä, ei paavin bullasta eikä keisarista, vaan kaikki siitä
tavasta, jolla syntinen pelastetaan ja uskovainen autuutetaan. "Löytyy
kahdenlaisia tekoja", hän sanoi; "ulkonaisia tekoja, omat tekomme.
Nämät eivät maksa paljon. Mikä rakentaa kirkon; mikä lähtee
pilgrimiretkelle St. Pietarin kirkkoon; mikä paastoaa, pukee kaavun
päällensä, käy avojaloin. Nämät teot eivät ole mitään, vaan menevät
hukkaan. Nyt minä kerron teille, mikä todellinen hyvä teko on. _Jumala
on herättänyt yhden miehen, Herran Jesuksen Kristuksen, että Hän
musertaisi kuoleman, hävittäisi synnin, sulkisi helvetin portit. Tämä
on pelastuksen teko_. Perkele luuli, että Herra oli hänen vallassansa,
kun hän näki Hänen kahden rosvon välissä kärsivän häpeällisintä
martyrinkuolemaa, kirottuna sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta Jumala
osoitti voimansa ja kukisti kuoleman, synnin ja helvetin. Kristus on
saanut voiton. Tämä se suuri sanoma on! Ja me pelastetaan hänen tekonsa
eikä omien tekojemme kautta. Paavi sanoo aivan toista. Mutta minä
ilmoitan teille, että Jumalan pyhä äiti itse on tullut pelastetuksi, ei
neitsyytensä, ei äitiytensä, ei puhtautensa, ei tekojensa kautta, vaan
ainoastaan uskon ja Jumalan teon kautta."
Kun hän paraikaa puhui, ryskähti siinä käytävässä, jossa Kristofer
seisoi kuuntelemassa. Moni pelästyi suuresti, vieläpä aikoi rientää
ulos. T:ri Luther pysähtyi hetkeksi, vaan ojensi sitten kätensä ja
sanoi kirkkaalla, lujalla äänellänsä: "älkäät pelästykö, ei ole mitään
vaaraa. Perkele tahtoisi näin estää evankeliumin saarnaamista, mutta se
ei onnistu häneltä." Sitten palaten aineesensa, hän sanoi: "kenties
teidän tekee mieli sanoa minulle: 'sinä puhut meille paljon uskosta,
opeta meitä, kuinka siihen pääsemme.' Niin, tosiaan, tämä on se, jota
mielin opettaa teille. Meidän Herramme Jesus Kristus on sanonut:
'_rauha olkoon teille. Katsokaat käsiäni_.' Ja tämä tietää samaa, kuin
olisi sanonut: 'oi ihminen, minä yksin se olen, joka olen ottanut pois
sinun syntisi ja lunastanut sinut, ja nyt _sinulla on rauha_, sanoo
Herra."
Ja hän päätti:
"Koska Jumala on pelastanut meidät, järjestäkäämme niin tekomme, että
ne kelpaavat Hänelle. Oletko rikas? Anna tavarasi hyödyttää köyhiä.
Oletko köyhä? Anna työsi hyödyttää rikkaita. Jos työsi ei hyödytä
ketään muuta kuin itseäsi, on se työ, jonka sanot Jumalalle tekeväsi,
paljas valhe."
Kristofer erosi T:ri Lutherista Erfurtissa. Hän kertoi, että
useat koettivat saada tohtoria pysymään poissa Wormsista; toiset
muistuttivat häntä Johan Hussista, joka poltettiin, vaikka hänellä oli
suojeluskirja. Ja kun hän kulki eteenpäin, oli paavillinen pannakirja
ripustettuna muutamissa paikoissa seinissä hänen edessään; mutta hän
sanoi: "jos minä kuolen, ei totuus kuole."
Eikä mikään luovuttanut häntä hänen aikomuksestaan. Kristofer oli
syvästi liikutettu hänen saarnastaan. Hän sanoo, että teksti: "_rauha
olkoon teille; ja nämät sanottuaan osoitti Jesus heille kätensä ja
kylkensä_", kaikui hänen sydämessään koko kotimatkan Wittenbergistä
asti, metsissä ja lakioilla. Tämä ponteva, kirkas, totinen ääni, jota
ehkä emme koskaan enää saa kirjoittaa sanat hänen sydämeensä; ja
enemmän, kuin tämä, toivoakseni, se syvempi, pontevampi ääni, joka
kerta ristissä lausui tuskan huudon meidän tähtemme -- sen tuskan, joka
tuotti rauhan meille.
Niin; kun T:ri Luther puhuu, huomaamme, että meidän on tekemistä
ihmisten, eikä kuolleitten esinetten kanssa -- perkeleen kanssa, joka
vihaa meitä, Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä, Vapahtajan kanssa,
joka kuoli meidän edestämme. Hän ei puhu vaan pyhyydestä ja
vanhurskauttamisesta, eikä synneistä ja tuomitsemisesta. Hän puhuu
meistä, jotka teemme syntiä ja tuomitaan, Kristuksesta, joka kärsii
meidän tähtemme, ja Jumalasta, joka vanhurskauttaa meidät ja rakastaa
meitä. Hän puhuu aina minusta ja sinusta. Hän saattaa meidät kasvoista
kasvoihin semmoisen Jumalan eteen, joka ei istu vakavana kaukaisella
hallitsian valta-istuimella, rypistäen otsaansa kauheassa
majesteetissansa taikka hymyillen armollisessa säälissään, vaan tulee
alas aivan meidän luoksemme, etsii meitä ja huolii, huolii sanomattoman
paljon siitä, että me, myöskin me pelastetaan.
Minä en tietänyt, ennenkuin T:ri Luther ajoi Wittenbergistä ja vaunut,
jotka kaupunki oli varustanut verkaisilla akkuna-verhoilla ilman
vuoksi, katosivat näkyvistä, ja minä näin kyynelten hiljaisesti valuvan
alas äitini poskille, kuinka paljon hän oli rakastanut ja kunnioittanut
T:ri Lutheria.
Hän näyttää melkein yhtä levottomalta hänen kuin Fritzin tähden; eikä
hän nuhdellut minua tänä iltana, kun hän tuli sisään ja näki minun
itkevän sänkyni vieressä. Hän vaan syleili minua, silitteli hiuksiani
ja sanoi: "pikku Thekla parkani! Jumala opettaa vielä meitä molempia,
kuinka meidän ei tule pitää muita Jumalia Hänen edessään. Hän opettaa
sen hyvin hellästi; mutta ei äitisi eikä Vapahtajasi voi opettaa
sinulle tätä oppia ilman monta katkeraa kyyneltä."