Vankeudessa ja hengen vaarassa! Ei kuolema itse voi täydellisemmin
eroittaa Fritziä ja minua, kuin jo olemme eroitetut. Minä olen usein
ajatellut, että vaikka toinenkin meistä kuolisi, joutuisimme askelta
likemmäksi toinen toistamme, verho meidän välillämme katkeisi.
Kuitenkin nyt, kun se näyttää niin mahdolliselta -- kun se ehkä jo on
tapahtunut -- tunnen minä, että oli niin sanomattoman suloista, kun
vaan saimme olla saman maan päällä yhdessä, kun saimme astua samaa
pilgrimitietä. Me voimme ainakin auttaa toisiamme rukouksilla; vaan
nyt, jos hän todella astuu taivaallisen kaupungin katuja, niin
korkealla ylhäällä, näyttää mailma pimeämmältä.
Mutta, voi! hän ehkä _ei_ ole taivaallisessa kaupungissa, vaan jossakin
kylmässä, maallisessa vankihuoneessa, kärsien, minä en tiedä mitä!
Minä olen lukenut hänen sanansa niin monta kertaa, että tuskin
ymmärrän, mitä ne merkitsevät. Fritzillä ei ole mikään kivulloinen halu
kuolla. Hän aikoo paeta, jos hän voi, ja hän on rohkea toimittamaan
paljon. Vaan ei hän kuitenkaan, jollei vaara olisi suuri, tekisi täti
Cottaa levottomaksi ja puhuisi kuolemasta. Hän ajatteli aina muita niin
hellästi.
Hän sanoo, että minä olen auttanut häntä, _häntä_, joka opetti ja autti
minua, taitamatonta lapsi raukkaa, niin paljon! Kuitenkin minä luulen,
että niin on laita. Me opimme itse niin paljon, kun opetamme muita. Ja
me ymmärsimme aina toinen toisemme niin täydellisesti muutamilla
Minusta tuntuu, kuin sokeus olisi kohdannut minua, kun ajattelen häntä
nyt. Sydämeni hapuilee häntä pimeydessä eikä löydä häntä.
Mutta silloin minä katson ylös, Vapahtajani, Sinun puoleesi. "Sinun
edessäsi on yö yhtä kuin päivä." Minä en uskalla ajatella, että hän
kärsii; se särkee minun sydäntäni. Minä en voi riemuita, niinkuin
tahtoisin, siitä ajatuksesta, että hän ehkä on taivaassa. Minä en tiedä
mitä pyytää, mutta sinä olet hänen kanssaan, niinkuin minun kanssani.
_Pidä häntä likellä Sinun siipeisi varjon alla_. Siinä me olemme
_turvassa_, ja siinä me olemme yhdistetyt. Ja voi, lohduta täti Cottaa!
Hän tarvitsee sitä suuresti.
Fritz rakastaa siis, niinkuin meidän vähäinen seuramme Nimptschenissä,
T:ri Lutherin sanoja. Kun ajattelen sitä, iloitsen melkein enemmän,
kuin itken hänen puolestaan. Kun uskomme näitä totuuksia sydämessämme,
näyttävät ne yhdistävän meitä enemmän, kuin vankeus tai kuolema voi
eroittaa. Tätä muistellessani sopii minun vielä kerta laulaa St.
Bernardin "_Salve caput cruentatum_."
Sua, jota kidutettu
On ristin kuolemaan,
Ja pilkaks puetettu
Pääss' orjan-tappuraan,
Sua, suurin herjattua,
Vaikk' arvo kuitenkin
Sull' oli korkein, sua
Nyt tässä tervehdin!
Kuink' on sun otsas jalo
Noin veristetty, oi!
Sun, jonka silmäin palo
Maat, taivaat polttaa voi?
Kuink' olet kalvakkainen?
Ken kirkkaan katsannon,
Joll' ei lie vertaa vainen,
Noin himmentänyt on?
Se kaikk' on minun syyni,
Jost' olet kärsinyt,
Mun vikan' kaikki tyyni
Näin päälles otit nyt.
Kas tässä syntineni
Nyt seison vaivainen,
Luo minuun, Jesukseni,
Vaan katse ainoinen.
Mua katso, Herra suuri,
Mua kaitse, paimenein!
Sult', armon alkujuuri,
Sain kaiken hyvyytein.
Sun sanas' haikeimman
Vie tuskan rinnastain,
Ja onnen kirkkahimman
Sun hengestäs mä sain.
Ma vaivun rinnallesi,
Mua älä heitä pois!
Jos murtuis sydämesi,
En sua jättää vois,
Kun harmeneepi pääni,
Ja hautaan kallistuu,
Mun ystäväni ääni
Taas luokseen kutsuu mun.
On mieli hyvä mulla
Ja sielu riemuissaan,
Ett' osalliseks tulla
Sun tuskistas ma saan.
Jos henken' heittää saisin
Nyt juureen ristin-puus',
Se kuolo ihanaisin,
Se suurin suloisuus.
Sua kiitän sydämestä,
Oi Jesus, ystäväin,
Sun kuolin-tuskais' eestä,
Teit hyvin kaikki näin.
Suo, että puolees taivun
Ja pysyn uskossas,
Ja kun ma hautaan vaivun,
Suo tulla suojahas.
Niin, kun täält' erkanen ma,
Sä ole luonani,
Kun hautaan raukenen ma,
Käy turvaks' Luojani.
Kun ahdistukseen aivan
Ma vaivun tuskissain,
Mua auta alta vaivan
Sun piinas tähden vain.
Sa kilpen' ollos aina
Ja turva kuollehen,
Sun ristinkuvas paina
Minulle mielehen.
Sua sitten turvallisna
Poveeni likistäin,
Ma lausun onnellisna:
On hyvä kuolla näin!