Evan kertomus.
Minä olen lukenut koko Uuden Testamentin sisar Beatricelle ja täti
Agnesille. Hyvin erilaisia kuuntelioita he olivat mitä käsitykseen ja
elämänkokemukseen tulee; mutta molemmat yhtyivät, niinkuin niin monet
Hänen maallisen elämänsä aikana, Jesuksen jalkain juuressa.
"Hän ei olisi ylenkatsonut minua, ei edes minua", sanoi sisar Beatrice
"Minuakin raukkaa, jota he nimittävät puoliviisaaksi ja puolihulluksi,
olisi Hän toivottanut tervetulleeksi."
"Eikö Hän siis toivota?" minä kysyin.
"Luuletko sinä niin? Niin, minä luulen -- minä olen varma, että Hän
niin tekee. Hän ei ylenkatso minun vähäisiä järjen ja rakkauden palasia
ja jäännöksiä. Hän ottaa minut semmoisena kuin minä olen."
Kun eräänä päivänä olin lukenut heille sen Pyhän Luukkaan luvun, joka
sisältää vertaukset kadotetusta penningistä, kadonneesta lampaasta ja
tuhlaajapojasta, kuunteli täti Agnes, laiha käsi poskellaan ja suuret,
mustat silmät käännettyinä minuun, hartaasti loppuun saakka ja lausui
sitten:
"Siinäkö kaikki, lapseni? jatka seuraavasta luvusta."
Minä aloin rikkaasta miehestä ja väärästä huoneenhaltiasta; mutta
ennenkuin olin monta sanaa lukenut, sanoi hän tyytymättömällä äänellä:
"Jo riittää. Siinä puhutaan toisesta asiasta. Ei yksikään Farisealainen
siis tullut luoksensa! Jos minä olisin ollut kovien, ylpeitten
Farisealaisten parissa -- niinkuin minä luultavasti olisin, kun Hän
aikoi, epäilemättä ihmetellen, että Hän niin unhotti arvonsa, jotta Hän
söi publikanein ja syntisten kanssa -- jos siis minä olisin ollut
siellä ja olisin kuullut Hänen puhuvan näin, Eva, olisin minä varmaan
langennut Hänen jalkainsa juureen ja sanonut: 'Herra, minä en ole
mikään Farisealainen enää -- minä olen kadonnut lammas, ei yksi noista
yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä -- kuljeksiva lapsi, ei vanhempi
veli. Aseta minut alhaiselle paikalle publikanein ja syntisten joukkoon
-- alhaisemmalle kuin kenenkään muun; sano vaan, että Sinä tulet
myöskin minua etsimään, myöskin _minua_.' Eikä, lapseni, Hän olisi
työntänyt minua pois! Mutta", hän lisäsi hetken perästä, pyyhkien pois
kyyneliä, jotka pitkäänsä juoksivat hänen kuivettuneille poskillensa,
"eikö ole missään sanottu, että kukaan Farisealainen tuli Hänen
luoksensa?"
Minä koetin katsoa, vaan en löytänyt mitään paikkaa, jossa olisi
suoraan mainittu, että Farisealainen oli luopunut ylpeydestänsä,
itsekylläisyydestään ja hyvien töitten paljoudesta Jesuksen tähden.
Aina vaan publikanit näyttivät sitä tekevän. Täti Agnes oli toisinaan
huolestunut.
"Vaan kuitenkin", hän lausui, "_olen_ minä tullut. Minä en ole enää
niitä, jotka pitävät itseänsä vanhurskaina ja ylenkatsovat muita. Mutta
minun täytyy astua sisään kaikkien viimeiseksi muitten jälkeen. Minä
Hänen armonsa ihme olen, eikä se vaimo, joka oli syntinen; sillä koska
ei mikään synti niin pidätä Hänen tyköänsä, kuin hengellinen ylpeys, ei
myöskään löydy mitään niin alentavaa syntiä puhtaitten ja nöyrien
enkelein taikka Herran silmissä. Mutta katso uudestaan, Eva! Eikö
siellä ole ainoatakaan esimerkkiä, että semmoinen, kuin minä, on
pelastettu?"
Minä löysin kertomuksen Nikodemuksesta, ja me seurasimme sitä koko
evankeliumin lävitse siitä alkain, kuin hän salaisesti yöllä kävi
suuren Kansanopettajan luona siihen asti, kuin hän suoraan tunnustaa
hyljätyn Vapahtajan Hänen vihamiestensä edessä.
Täti Agnes arveli, että tämä oli se esimerkki, jota hän etsi, mutta hän
tahtoi olla aivan varma siitä.
"Nikodemus tuli nöyrästi oppimaan", hän sanoi. "Me emme lue missään,
että hän ylenkatsoi muita taikka luuli, että hän voisi tehdä itsensä
pyhimykseksi."
Viimein tulimme Apostolein Tekoihin ja sieltä löysimme kertomuksen
yhdestä "ankarimpaan Farisealaisten lahkoon kuuluvasta", joka
todesti luuli palvelevansa Jumalaa, kun hän vainosi ylenkatsotuita
Nazarealaisia kuolemaan asti. Siitä ajasta saakka täti Agnes valitsi ja
piti rakkaana jokaisen kappaleen St. Paavalin kertomuksesta ja jokaisen
lauseen hänen saarnoissansa ja kirjoituksissaan. Hän oli löytänyt sen
esimerkin, jota hän etsi -- "Farisealaisen, joka pelastettiin" --
hänessä, joka armahdettiin, "että hänessä ensin Jumala näyttäisi
pitkämielisyytensä rikkaudet niille, jotka jälestäpäin hänen sanansa
kautta uskoisivat."
Hän päätti oppia latinaa, että hän saisi itse lukea näitä jumalallisia
sanoja. Oikein liikutti, kun näki, kuinka hän istui noviisien joukossa,
joita minä opetin, ja huolellisesti tavasi sanoja ja harjoitti
deklinationeja ja konjugationeja. Minulla ei ollut yhtäkään niin
kärsivällistä oppilasta, kuin hän; sillä vaikka useat olivat ahkerat
alussa, väsyi melkoinen osa muutaman viikon työn perästä, kun eivät
huomanneet suuresti edistyneensä. He sanoivat, ettei se milloinkaan
kaikkuisi niin luonnolliselta ja tosiperäiseltä, kuin jolloin sisar Ave
käänsi heille saksaksi.
Minä soisin, että joku oppinut mies kääntäisi raamatun saksan kielelle.
Miks'ei kukaan ajattele sitä? Löytyy kyllä, niinkuin priorinna kertoo,
yksi saksalainen käännös latinasta, joka tehtiin noin kolme- tai
neljäkymmentä vuotta takaperin; mutta se on kovin iso ja kallis, eikä
sen kieli miellytä yhteistä kansaa. Minä soisin, että Paavi käyttäisi
osaa anerahoistansa uuteen Uuden Testamentin käännökseen. Luullakseni
se olisi paljon otollisempi Jumalalle, kuin Pietarin kirkon
rakentaminen.
Kenties, jos kansalla olit saksalainen Uusi Testamentti, he eivät
ostaisi aneita; sillä minä en löydä missään evankeliumissa eikä
epistolassa sanaakaan anteeksi-antamusten ostoista; ja mikä vielä
kummallisempi on, ei sanaakaan Pyhän Neitsyen palvelemisesta eikä
nais- ja miesluostareista. Minä en ole havainnut, että pyhät apostolit
ovat perustaneet mitään tämmöistä yhteiskuntaa taikka kehoittaneet
ketään sitä tekemään.
Uudessa Testamentissa ja siinä Vanhan Testamentin osassa, jonka olen
lukenut, on niin usein kielletty palvelemasta ketään muuta, kuin
Jumalaa, että minä olen kokonaan lakannut Pyhää Äitiä rukoilemasta, ja
monesta syystä.
Ensiksi olen paljon varmempi, että Herramme Jesus aina kuulee meitä
pikemmin, kuin Hänen äitinsä, koska Hän niin usein sanoo sitä. Ja minä
olen paljon varmempi, että Hän voi auttaa, koska minä tiedän, että
kaikki voima taivaassa ja maassa on annettu Hänelle.
Ja toiseksi, jos olisinkin aivan varma, että Pyhä Neitsyt ja pyhimykset
aina voisivat kuulla minua ja auttaa taikka välittää, tiedän minä
myöskin, ettei kukaan heistä -- ei Pyhä Äiti itsekään -- ole puoleksi
niin sääliväinen ja täynnä rakkautta eikä voisi ymmärtää meitä niin
hyvin, kuin Hän, joka kuoli meidän tähtemme. Evankeliumeissa pääsi aina
helpommin Hänen kuin opetuslasten puheille. St. Pietari menetti
malttinsa kiivautensa innossa. Hellä harmi voitti rakastetun
Johanneksen kärsivällisyyden, ja hän rukoili tulta taivaasta niitten
päälle, jotka eivät tahtoneet vastaan-ottaa hänen Mestariasa. Kaikki
pyhät apostolit nuhtelivat äiti-raukkoja, kun he toivat lapsensa, ja
aikoivat lähettää pois Kanaan vaimon; mutta Hän otti leppiästi
pienokaiset syliinsä niitten äitien käsistä, joita opetuslapset olivat
nuhdelleet. Hänen pitkämielisyytensä ei loppunut koskaan; Hän ei
koskaan ymmärtänyt ketään väärin eikä saattanut ketään murheelliseksi.
Sentähden minä rukoilen yksistänsä Häntä ja Isäämme taivaassa, ja
yksistään Hänen _kauttansa_. Sillä jos Hän on laupiaampi syntisille,
kuin kaikki pyhimykset, ketä kaikista pyhimyksistä Jumala rakastanee,
niinkuin Häntä, suuresti rakastettua Poikaansa? Hän näyttää olevan
meille kaikki, mitä missäkin asiassa tarvitsemme. Korkeampaa
välittämistä me emme voi löytää, hellempää rakkautta me emme voi
pyytää.
Ja minä olen aivan varma, ettei Herran lempeä Äiti, se opetuslapsi,
jota Jesus rakasti, se apostoli, joka käännytettyjensä joukossa ei
tahtonut tietää mistään muusta, kuin ristiin-naulitusta Jesuksesta
Kristuksesta, suinkaan kaipaisi mitään kunnian-osoitusta, joka
annettaisiin Hänelle eikä heille.
Ei, päinvastoin, jos Pyhä Neitsyt ja pyhät apostolit ovat kuulleet,
kuinka kaikkina näinä vuosina katkeria ja valheellisia asioita on
puhuttu heidän Herrastaan; kuinka Hänen rakkautensa on väärin
ymmärretty ja Häntä on kuvattu tylyksi rukoileville -- Häntä, joka
käskee syntisten tulla ja saada anteeksi; -- eikö tämä ole kylläksi
himmentänyt heidän autuuttansa itse taivaassakin?
Eräs nunna on nykyisin muutettu luostariimme. Hän tuli alkuansa
Bömistä, jossa kaikki hänen sukulaisensa olivat surmatut, koska he
kuuluivat Johan Hussin, väärä-uskolaisen, puolueesen. Hän on paljon
vanhempi, kuin minä, ja sanoo hyvin muistavansa minun sukunimeni ja
että iso-setäni, täti Apnesin isä, kuoli _väärä-uskolaisena_! Hän ei
tiedä kertoa, minkälaista väärä-uskolaisuutta se oli, mutta luulee,
että se koski pyhään sakramenttiin ja paavin valtaan. Hän oli kuullut,
että hän muutoin oli armelias ja hurskas mies.
Oliko isäni siis Hussiti?
Minä olen löytänyt sen lauseen lopun, jonka hän antoi minulle
kuolinvuoteellansa testamentiksi: "niin on Jumala mailmaa rakastanut,
että Hän antoi ainoan Poikansa, _ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku,
vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän_." Eikä se seiso semmoisessa
kirjassa, jota ei kristittyin lasten sovi lukea, niinkuin se pappi,
joka otti sen minulta, sanoi, vaan Pyhässä Raamatussa.
Lieneekö mahdollista, että mailma on palannut jälleen siihen tilaan,
jossa se oli, kun hallitsiat ja papit teloittivat Vapahtajan ja St.
Paavali vainosi opetuslapsia, niinkuin väärä-uskolaisia?
Nimptschenissä 1520.
Kummallinen kirja Lutherilta Babelin Vankeudesta on ilmestynyt meidän
joukossamme muutamia viikkoja sitten; ja vaikka johtajat ottivat sen
meiltä, koska se oli vaarallinen nunnain lukea, ei sitä kuitenkaan
otettu, ennenkuin useat meistä tiesivät sen sisällön. Se on synnyttänyt
paljon levottomuutta luostarissa. Muutamat arvelevat, että siinä on
törkeän jumalan-pilkan sanoja; toiset, että siinä on elävän totuuden
sanoja. T:ri Luther väittää siinä, että synnit saadaan anteeksi ilman
mitään; että paavi ja moni pappi vihaa Jumalan totuutta; ja ettei
munkin tai nunnan elämä ja kutsumus ole millään lailla pyhempi, kuin
kenenkään nöyrästi uskovaisen maallisen miehen tai naisen -- ettei
nunna ole pyhempi, kuin kukaan vaimo tai palveluspiika!
Tätä useat vanhemmat nunnat katsovat suoraksi valan häväistykseksi.
Täti Agnes sanoo, että se on totta, ja enemmän kuin totta; sillä siitä
päättäen, mitä minä olen kertonut hänelle, ei hänen sovi ollenkaan
epäillä, että täti Cotta on kaiken elämänsä ollut nöyrempi ja
hurskaampi nainen, kuin miksi hän koskaan voi toivoa pääsevänsä. Ja
mitä raamatun käskyihin tulee, näyttävät ne tosiaan paljon enemmän
tarkoittavan ihmisiä, jotka elävät kodissa kuin jotka ovat suljetut
luostareihin. Usein, kun opetan nuorille noviiseille epistolain
käskyjä, he sanovat:
"Mutta, sisar Ave, hae joku käsky meitä varten. Nämät lauseet ovat
lapsia, vaimoja, äitejä, veljiä ja sisaria varten; ei niitä varten,
joilla ei ole mitään kotia eikä sukulaisia maan pään." Jos minä silloin
koetan puhua, että tulee rakastaa Jumalaa ja Pyhää Vapahtajaa,
arvelevat muutamat heistä:
"Mutta meidän on mahdoton pestä Hänen jalkojansa kyynelillä, taikka
voidella niitä voiteella, taikka tuoda Hänelle ruokaa, taikka seisoa
ristin ääressä, niinkuin hyvät naiset siihen aikaan tekivät. Tänne
suljettuina, kaukana kaikista, kuinka voimme osoittaa Hänelle, että me
rakastamme Häntä?"
Eikä minulla ole muuta sanomista, kuin: "kalliit sisaret, te _olette_
täällä nyt; sentähden Jumala varmaan keksii teille jonkun keinon, jolla
saatte palvella Häntä täällä."
Mutta sydäntäni karvastelee heidän puolestaan, enkä minä epäile enää,
minä tiedän varmaan, ettei se suinkaan ole Jumalan tarkoitus, että
nämät nuoret, iloiset sydämet kytketään ja vangitaan tänne.
Välisti minä puhun tästä täti Agnesin kanssa; ja me tuumimme, eikö
siinä tapauksessa, että nämät lupaukset todella ovat peräyttämättömät
ja nämät lapset eivät koskaan enää saa nähdä kotiansa, sopisi muuttaa
luostaria kaupunkiin, jossa kipeät ja vaivan-alaiset miehet ja naiset
tekevät työtä ja kuolevat; että saisimme edes ruokkia nälkäisiä,
vaatettaa alastomia, etsiä ja hoitaa sairaita ja murheellisia. Se olisi
taas elämää eikä tätä yksitoikkoista, vanhaa jonotusta, joka ei ole
niin paljon kuolemaa, kuin koneentapaisuutta -- hengetöntä oloa, joka
ei koskaan ole olut elämää.
Lokakuulla 1520.
Sisar Beatrice on kovin kipeä. Täti Agnes on erityiseksi suosioksi
pyytänyt, että hänen sallittaisiin minun kanssani pitää huolta hänestä.
Ei ole koskaan ollut hellempää hoitajaa eikä kiitollisempaa sairasta.
Sydäntäni liikuttaa, kun näen, kuinka täti Agnes nöyrästi oppii
minulta, mitenkä nuot vähäiset hyvät työt tehdään, joita tarvitaan
tautivuoteen vieressä. Hän hymyilee ja sanoo, että hänen heikot,
saamattomat sormensa olivat muuttuneet pelkiksi koneiksi rukouskirjojen
selailemisesta, juuri niinkuin hänen sydämensä oli koneeksi
kovettumallansa rukousten lukemisesta. Yhdeksän nuorta nunnaa, täti
Agnes, sisar Beatrice ja minä olemme viime aikoina hyvin likeisesti
liittyneet toinen toiseemme. Jaloimpia niistä on Katarina von Bora,
nuori, noin kahdenkymmenen vuoden vanha nunna. Hänen isoissa, mustissa
silmissään, jotka ystävällisesti ja suoraan katsovat minun silmiini,
ilmestyy semmoinen uskollisuus, ja hänen tiviästi ummistetuilla
huulillaan asuu semmoinen luonteen lujuus. Hän ei tahdo oppia latinaa
eikä huoli paljon oppineista kirjoista; mutta hänellä on hyvä
käytännöllinen järki, ja hän, niinkuin moni muu, on suuresti mieltynyt
T:ri Lutherin kirjoituksiin. He sanovat, että ne eivät ole mitään
kirjoja; ne ovat elävä ääni. Jokainen vähäinen tieto, jonka minä voin
antaa heille tohtorista, vastaan-otetaan halukkaasti, ja paljon huhuja
hänen vaikutuksestansa mailmassa tulee tänne. Kun hän kaksi vuotta
takaperin oli likellä Nimptscheniä suuressa Leipzigin väittelyssä,
kuulimme, että ylioppilaat olivat hyvin ihastuneet häneen ja että
yhteinen kansa näytti imevän hänen sanojansa, melkein niinkuin he
imivät Vapahtajamme sanoja, kun Hän puhui vaan päällä; ja mikä enempi
on, muutamat miehet ja naiset hovissa ovat kokonaan muuttaneet
elämänsä, siitä kuin he kuuntelivat häntä. Meille kerrottiin, että hän
on saanut aikaan kummallisia kääntymyksiä; mutta se näissä
kääntymyksissä oudostutti, etteivät ne, jotka kääntyivät, luopuneet
elämänsä toimesta, vaan ainoastaan synneistänsä: he jäivät siihen,
jossa olivat, kun Jumala kutsui heidät, ja erisivät muista, ei hunnun
eikä kaavun kautta, vaan pyhien tekojensa valon kautta.
Toiselta puolen ovat useat, erittäin vanhempien nunnien joukossa,
saaneet aivan päinvastaiset käsitteet hänestä ja pitävät T:ri Lutheria
kaikkein pahimpana väärä-uskolaisena, mikä milloinkaan on synnyttänyt
eripuraisuutta kirkossa. Nämät katsovat meitä suurella epäluulolla,
tekevät meille paljon kiusaa ja estävät meitä, niin paljon kuin suinkin
mahdollista, yhdessä keskustelemasta ja lukemasta.
Useita meistä kummastuttaakin, että T:ri Luther käyttää niin kiivaita
ja kovia sanoja paavin palvelioita vastaan. Mutta toivoipa Pyhä
Paavalikin, "että ne leikattaisiin pois", jotka häiritsivät hänen
laumaansa; ja itse jumalallisen rakkauden huulet syytivät ankarampia
kirouksia ulkokullattuja ja vääriä paimenia vastaan, kuin Johannes
Kastaja taikka Elias ikinä lausuivat uhkauksissaan erämaasta. Minusta
näyttää siltä, kuin ne sydämet, jotka ovat hellimmät eksyviä lampaita
kohtaan, aina ovat ankarimmat niitä houkuttelevia paimenia vastaan,
jotka näitä erhetyttivät. Meidän tulee aina vaan muistaa, etteivät
nämät väärät paimenet itse kuitenkaan ole muuta, kuin kurjia,
kadotettuja lampaita, joita lauman suuri ryöstäjä ajaa sinne tänne!
1521.
Juuri nyt ovat kaikki sydämet siinä vähäisessä joukossamme, joka on
niin suuressa kiitollisuuden velassa T:ri Lutherille, yöt päivät
nostetut Jumalan puoleen rukouksissa hänen tähtensä. Hän aikoo pian
lähteä matkalle keisarillisille valtiopäiville Wormsiin. Keisari on
antanut hänelle suojeluskirjan, mutta sanotaan, ettei se pelastanut
Johan Hussia liekeistä. Rukouksissamme auttaa meitä paljon hänen omat
Selityksensä Psaltarista, jotka juuri olen saanut setä Cottan
kirjapainosta.
Tämä kirja on nyt sisar Beatricen suuri aarre, kun minä istun hänen
vuoteensa vieressä ja luen sitä hänelle.
T:ri Luther sanoo, että yksistään ulkonainen virsien käyttäminen
kanonisilla hetkillä, vaikk'ei niitä paljon ymmärretty, ennen levitti
monta suloista elon henkäystä nöyriin sydämiin, niinkuin vieno lemu
ilmassa likellä ruusupengertä.
Hän sanoo, että "kaikki muut kirjat antavat meille pyhimysten sanat ja
teot, mutta tämä antaa meille heidän sisimmät sielunsa." Hän nimittää
Psaltaria "Pikku Raamatuksi." "Siinä", lausuu hän, "saatte katsoa
pyhimysten sydämiin, niinkuin paratiisiin taikka auenneisin taivaisin,
ja nähdä, kuinka heidän rakkautensa ihanat kukat taikka hohtavat
tähdet ylenevät ja sädehtivät Jumalan puoleen vastaukseksi Hänen
hyväntekoihinsa ja siunauksiinsa."
Maaliskuulla 1521.
Tänäpäivänä olen Wittenbergistä saanut sanomia, joitten johdosta varon,
että ne ajat todesti ovat palanneet, jolloin ihmiset luulivat
palvelevansa Jumalaa sillä, että vainosivat niitä, jotka rakastavat
Häntä. Thekla kirjoittaa, että he ovat panneet Fritzin luostarin
vankihuoneesen Mainzissa, koska hän on levittänyt T:ri Lutherin oppia
munkkien joukossa. Muutamat rivit, jotka hän lähettää ystävällisen
munkin muassa, ovat kertoneet tämän heille. Thekla toimitti ne minulle.
"Minun rakkaani", hän kirjoittaa, "minä olen samassa vankihuoneessa,
jossa Johan von Wesel neljäkymmentä vuotta takaperin kuoli totuuden
tähden. Minä olen valmis kuolemaan, jos Jumala niin tahtoo. Hänen
totuutensa puolesta ansaitsee kuolla, ja Hänen rakkautensa on minua
vahvistava. Mutta jos suinkin voin, koetan minä paeta, sillä totuuden
puolesta ansaitsee elää. Jos te ette kuitenkaan kuule minusta enää,
tietäkäät, että se totuus, jonka tähden minä kuolen, on Kristuksen, ja
että se rakkaus, joka tuki minua, on Kristus itse. Samoin ikään, että
minä viimeisiin saakka rukoilen teidän kaikkein ja Evan puolesta; ja
kertokaat hänelle, että hänen muistonsa usein on auttanut minua
uskomaan hyvyyttä ja totuutta, ja että toivon varmaan saavani kohdata
häntä ja teitä kaikkia jälleen.