XIV.

Elsan kertomus.

Elokuulla 1517.

Niin, pikku Greetamme on todella jotenkin eriskummainen lapsi. Vaikka

hän ei ole vielä kahden vuoden vanha, tuntee hän meidät kaikki nimeltä.

pitää meidät kaikki kurissa, paitsi minut. Minä kiellän häneltä monta

asiaa, jota hän itkee; paitsi kun Gottfried on läsnä, joka, paha kyllä,

ei raski nähdä, että hän hetkeäkään on suutuksissa. Hän sanoo, että

äreä hoitaja pilasi hänen mielenlaatunsa, kun hän oli lapsi, ja luulee

lapsia kasvatettavan sillä, ettei kiellä niiltä mitään. Kristofer, joka

aina kehui kovasti ylenkatsovansa pieniä lapsia, antaa aivan nöyrällä

tavalla hänen ratsastaa hartioillansa. Mutta ennen kaikkia on minusta

hauska nähdä, kun hän istuu sokean isäni polvilla ja taputtaa hänen

kasvojaan jonkunlaisella säälivällä kunnioituksella, niinkuin hän

ymmärtäisi, että niissä puuttuu jotakin.

Minä olen myöskin opettanut häntä sanomaan Fritzin nimeä, kun näytän

hänelle sen vähäisen hiuskiharan, jota minä kannan hänen muistokseen,

ja suutelemaan Evan kuvaa. Minun on mahdoton ajatella, että he ovat

niinkuin kadoksiin menneet taikka kuolleet häneltä. Mutta minä pelkään,

että hän ei osaa eroittaa Evan kuvaa Pyhän Neitsyen taulusta, jonka

edessä minä opetan häntä kumartamaan ja ristimään otsaansa; sillä

välisti hän koettaa suudella Neitsyemme taulua ja päinvastoin taivuttaa

pieniä sormiansa pyhään merkkiin Evan kuvan edessä. Sen hän kuitenkin

vähitellen oppii ymmärtämään paremmin. Ja eivätkö Eva ja Fritz todella

ole perheemme pyhimyksiä ja haltiahenkiä? Minä uskon, että heidän

rukouksensa tuottaa siunausta meille kaikille.

Sillä perheellemme on suotu aivan monta siunausta viime aikoina! Äidin

kalliit kasvot näyttävät niin kirkkailta ja ovat alkaneet jälleen

vanhalla suloisella tavallansa muistuttaa Armon Äidin kasvoista. Ja

minä olen niin onnellinen, niin täysin määrin onnellinen. Ja tästä

tulee myös, että olen jumalisempi kuin tavallisesti.

Minä en tarkoita ainoastaan koti-onnea, vaan parasta siunausta

kaikista, joka tuli ensin, ennenkuin tiesinkään, että Gottfried mieli

minua -- tieto, että Jumala rakastaa minua -- aarretten paras, jonka

puutteessa kaikki tavaramme olisivat pelkkää huolta -- Jumalan

aarre-aitan rikkaus, joka on avattu meille Kristuksessa Jesuksessa

meidän Herrassamme.

Gottfried on parempi, kuin koskaan olisin luullut. Kukaties hän todella

käy paremmaksi joka vuosi; ainakin hän minusta näyttää paremmalta ja

rakkaammalta.

Chriemhild ja Ulrich menevät pian naimisiin. Ulrich on nyt lähtenyt

tapaamaan Frans von Sickingen'iä ja muita sukulaisiansa Rheinin-maassa

sekä tekemään tarpeellisia hankkeita häitä varten. Viime vuonna

Chriemhild ja Atlantis oleskelivat pari viikkoa tuossa vanhassa

linnassa Thüringin metsässä likellä Eisenachia. Outoa elämää näyttävät,

heidän kertomuksensa mukaan, ihmiset siellä viettävän syvällä

sydänmaissa ja yksinäisessä kalliolinnassa, josta ainoastaan muutamia

talonpoikaistaloja näkyy; kerrottiinpa lisäksi kaikenlaisia kummallisia

tarinoita hurjista metsästäjistä, elvoista ja peikoista, jotka

menostelevat likiseuduilla. Minusta se näyttää yhtä autiolta, kuin

erämaa, jossa Johannes Kastaja eli heinäsirkoista ja metsähunajasta;

mutta Chriemhild oli ihastunut siihen. Hän tutustui muutamien köyhien

talonpoikien kanssa, ja he näyttivät pitävän häntä enkelinä -- joka

ajatus (niinkuin Atlantis sanoo) on myöskin Ulrichin vanhalla sedällä

ja tädillä, Ulrichista itsestä puhumatta. Aluksi vanha täti Hermentrud

oli hiukan kylmänkiskoinen; mutta kun Schönbergin sukuperä oli

tarpeeksi tutkittu ja hyväksi havaittu, katsoi vanha nainen soveliaaksi

ilmaista tunteitansa, sillä välin kuin vanha ritari kohteliaasti

väitti, että hän aina oli nähnyt Chriemhild'in sukuperän hänen

kasvoistaan.

Ja Ulrich sanoo sitä suureksi eduksi, että hänen linnansa on niin

yksinäinen ja luja -- hänen sopii joskus tarjota sitä turvapaikaksi

Lutherille, jota muutamat papit ovat nykyisin alkaneet kovasti vihata.

Luther on erittäin hyvä pikku Greetallemme, jonka hän on kastanut. Hän

sanoo, että pienet lapset usein ymmärtävät Jumalan paremmin kuin

viisaimmat teologian tohtorit.

Thekla on kokenut ensimäisen surunsa. Hänen pikkuinen löytökoiransa Nix

on kuollut. Muutamia päiviä eläin parka oli potenut ja makasi lopulta

pari tuntia vavisten niinkuin sisällisistä pudistuksista; kuitenkin kun

hän kuuli Theklan äänen, kirkastuivat hänen himmeät, lakastuneet

silmänsä ja hän huiskutti välisti heikosti häntäänsä kyljellänsä

maatessaan. Viimein hän kuoli; eikä Thekla ottanut millään lailla

lohtuaksensa, vaan istui erinänsä ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ainoa

seikka, joka ilahutti häntä, oli se, että Kristofer kaivoi haudan

Nixille puutarhaan sen perunapuun alle, jossa minun oli tapa kesäisin

istua ja neuloa, niinkuin hän nyt tekee. Turhaan me koetimme naurattaa

pois hänen suruansa. Hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä täyttyivät

kyynelillä, jos joku yritti sitä.

Atlantis puhui vakaasti hänelle, kuinka kahdentoistavuotisen tytön jo

oli aika jättää semmoinen lapsimaisuus; lempeä äitimmekin nuhteli

hellästi ja sanoi eräänä päivänä, kun T:ri Luther oli kysynyt Theklalta

hänen lemmikkiänsä ja vastaukseksi saanut joukon kyyneliä: "lapseni, jos

sinä näin suret koiraa, mitä sinä teet, kun todelliset surut tulevat?"

Mutta T:ri Luther näytti ymmärtävän Theklaa paremmin, kuin kukaan

meistä, ja pitää hänen puoltansa. Hän sanoi, että Thekla oli lapsi,

jonka lapselliset surut eivät olleet vähäisempiä hänelle, kuin meidän

surumme ovat meille; että taivaasta ehkä katsoisimme kokonaisen

valtakunnan kukistamista vähäpätöisemmäksi asiaksi, kuin nyt Theklan

koiran kuolemaa; etteivät kuitenkaan enkelit, jotka katsovat alas

taivaasta meidän puoleemme, ylenkatso vähäisiä ilojamme ja surujamme,

ja ettemme mekään saa ylenkatsoa pienten lasten suruja ja iloja. Hänen

tunteensa ovat kummallisessa määrässä samanlaiset kuin lapsen sydämen.

Hänen hellyytensä rohkaisi Theklaa niin, että tämä verkalleen lähestyi

häntä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja kysyi miettivällä

yksitotisuudella: "nouseeko kuolleista viimeisenä päivänä? Löytyykö

koiria toisessa mailmassa?"

Tämmöinen sopimaton ajatus peloitti meitä useita; mutta T:ri Luther ei

näyttänyt katsovan sitä sopimattomaksi. Hän sanoi: "me tiedämme

vähemmän siitä, mimmoinen toinen mailma on oleva, kuin tämä pikkuinen

tyttö tai tuo sylilapsi", hän lisäsi, sormellansa osoittaen pikku

Greetaani, "tietää tämän mailman keisarikunnista ja valloista. Mutta

siitä olemme varmat, ettei tuleva elämä ole mikään tyhjä, eloton

erämaa. Katso, kuinka täysinäiseksi ja ihanaksi Herra Jumala on tehnyt

kaikki tässä ajallisessa, katoavassa mailmassa, joka käsittää taivaan

ja maan! Kuinka paljoa ihanammaksi Hän siis tehnee ijankaikkisen,

katoamattoman mailman! Jumala on tekevä uudet taivaat ja uuden maan.

Kaikki myrkylliset, pahat ja vahingolliset luontokappaleet karkoitetaan

pois siitä -- kaikki, mitä meidän syntimme on turmellut. Kaikki

luontokappaleet muuttuvat, ei ainoastaan viattomiksi, vaan rakkaiksi,

miellyttäviksi ja iloisiksi, että voimme leikitellä niitten kanssa.

'Rintalapsi on leikittelevä kyykäärmeen pesän suussa, ja vierolapsi on

pistävä kätensä basiliskin luolaan.' Miks'ei siis olisi pikku koiria

uudessa maassa, joitten nahka kiiltää kuin kulta, ja karva välkkyy kuin

kalliit kivet." [Lutherin "Tischreden."]

Sen erän perästä ei ole Theklan silmissä suinkaan ollut yhtään

teologian tohtoria, joka olisi T:ri Lutherin vertainen.

Torgau'issa, Marraskuun 10 p. 1516.

Rutto on Wittenbergissä. Me olemme kaikki paenneet tänne. Yliopiston

miehet ovat hajallaan, ja monta Augustinilaismunkkia on lähtenyt pois.

T:ri Luther oleskelee yhä Wittenbergin luostarissa. Me olemme nähneet

kopian yhdestä hänen kirjeestänsä Lokakuun 26:lta päivältä, joka oli

adresseerattu Erfurtin luostarin priorille, kunnian-arvoisalle isä

Johan Lange'lle.

"Terveyttä. Minä tarvitsen kaksi sihteeriä, koska en koko pitkän päivää

tee muuta, kun kirjoitan kirjeitä; enkä minä tiedä, vaikka minä, kun

aina kirjoitan, välisti joutuisinkin useita kertoja sanomaan samaa

asiaa. Saat itse nähdä."

"Minä olen raamatun esitteliä luostarissa; olen pöytärukousten lukia;

olen pyynnöstä pitäjän jokapäiväinen saarnaaja; olen opinharjoitusten

johdattaja; olen priorin sijainen (se on: yksitoista kertaa priori),

Litzkau'in kalalammikkojen kaitsia, Herzberg'in väestön asian-ajaja

Torgau'issa, Paavalin ja Psalmien selittäjä; paitsi mitä jo olen

sanonut alinomaisesta kirjeenvaihdostani. Minulla on tuskin aikaa

rukouksiini kanonisilla hetkillä, puhumatta omista, yksityisistä

kiusauksista mailman, lihan ja perkeleen kautta. Kas siinä, kuinka hyvä

aika minulla on!"

"Mitä veli Johan Metzel'iin tulee, olet jo luullakseni kuullut minun

ajatukseni. Minä koetan kuitenkin parastani. Kuinka saatat ajatella,

että minä saan sijaa teidän Sardanapaluksillenne ja Sybariteillenne?

Jos olet huonosti kasvattanut heidät, saat myöskin kärsiä niitä, joita

olet huonosti kasvattanut. Minulla on yltäkyllin joutavia veljiä; --

jos todellakin kukaan on joutava kärsivälliselle sydämelle. Minä olen

varma siitä, että joutavat vielä käyvät hyödyllisemmiksi kuin ne, jotka

nyt ovat hyödyllisempiä. Kärsi nyt sentähden heitä vähä aika."

"Muistaakseni olen jo kirjoittanut sinulle niistä veljistä, jotka

lähetit luokseni. Muutamia olen, niinkuin he tahtoivatkin, toimittanut

maisteri Spangenburgin luo, ettei heidän tarvitsisi hengittää tätä

rutonsekaista ilmaa. Kahteen Kölniläiseen miellyin niin paljon ja

katsoin heidän luonnonlahjojansa niin suuriksi, että pidätin heitä

täällä, vaikka se kyllä kovasti maksaa. Kaksikolmatta pappia,

kaksiviidettä nuorukaista ja lisäksi yliopistossa yhteensä

kaksiviidettä henkeä elätetään köyhillä varoillamme. Mutta kyllä Herra

huolen pitää."

"Sinä sanot, että eilen aloitit luentojasi Sananlaskuista. Huomenna

minä ryhdyn Galatalaisepistolaan; vaikka pelkään, etten voi jatkaa,

koska rutto liikkuu meidän parissamme. Tauti on jo vienyt pari kolme

meistä, mutta ei kaikkia samana päivänä; ja naapurimme Faberin poika,

joka eilen oli terve, on tänään kuollut; toinen on sairastunut. Mitä

minun tulee sanoa? Rutto on todella tullut ja rupeaa raivoamaan

suurella julmuudella ja äkkipikaisuudella, semminkin nuorisossa. Sinä

pyydät minua ja mestari Bartholomeusta etsimään turvaa sinun tykönäsi.

Miksi minä pakenisin? Minä toivon, ettei mailma huku, vaikka veli

Martin kaatuisi. Jos rutto leviää, hajotan minä munkit ympäri maata.

Mitä minuun itseen tulee, olen asetettu tänne. Minun, munkin,

velvollisuuteni ei salli, että minä pakenen; sillä mitä kuuliaisuus

kerta vaati, sitä se yhä vaatii. Ei niin, että minä en pelkäisi

kuolemaa -- (minä en ole Apostoli Paavali, vaan ainoastaan apostoli

Paavalin selittäjä) -- mutta minä toivon, että Herra päästää minut

pelostani."

"Jää hyvästi; ja muista meitä tänä Herran koetuksen päivänä. Hänelle

olkoon kunnia."

Tämä kirje on vahvistanut minua ja monta muuta. Niin, jos velvollisuus

olisi vaatinut, minä luulen, että mekin, niinkuin T:ri Luther, olisimme

rohjenneet jäädä Wittenbergiin. Hänen uskaliaisuutensa lujittaa minua;

niinkuin myöskin hänen tunnustuksensa, että hän oli pelossa. Se ei

näytä olevan semmoinen pelko, joka vaivaa taikka kahlettaa hänen

henkeänsä. Se ei edes häiritse hänen iloista mieltänsä. Se on

luonnollinen kuoleman pelko, jota en minäkään jaksa voittaa. Minusta

kaiketi, varmaan kuin hänestä, Jumala epäilemättä poistaa kuoleman

pelon, kun Hän katsoo kuolemaamme otolliseksi.

Tämä ruton aika muistuttaa minua paljon siitä, mitä tapahtui, kun rutto

viime kerralla etsiskeli meitä Eisenachissa!

Me olemme kadottaneet muutamia siitä ajasta -- jos sopii sanoa, että

Eva ja Fritz ovat meiltä kadonneet. Mutta kuinka rikkaaksi minun

elämäni on käynyt! Puolisoni, pikku Greetamme ja sitten niin paljon

ulkonaista menestystä! Koko tuo köyhyyden ja jokapäiväisten huolten

taakka tykkönään poissa, ja niin paljon tavaraa, jolla saa muita

auttaa! Mutta olenko minä kuitenkaan niin täydellisesti vapaa huolista,

kuin minun pitäisi olla? Eivätkö ne toisinaan vaivaa minua vielä

enemmän kuin ennen?

Kun ensin menin naimisiin, ja minulla oli Gottfried, jolle uskoin

kaikki murheeni, ja köyhyyden sijasta oli rikkaus, joka näytti minusta

loppumattomalta, luulin minä, etten milloinkaan enää tietäisi mitään

huolista.

Mutta onko niin laita? Eikö juuri tavara itse sentähden, että se on

meidän, muutu huoliksi? Kun kuulen näistä kauheista sodista

Turkkilaisia vastaan ja kapinoista ja melskeistä eri paikoissa, ja

katselen hupaista kotiamme, puutarhojamme ja peltojamme, ajattelen

minä, kuinka kauheaa se olisi, jos jälleen joutuisimme köyhiksi taikka

jos Greetan joskus kävisi niin; niin että rikkaus itse kääntyy

huoliksi. Tästä tulen ajatelleeksi, mitä muuan hyvä mies kerta sanoi

minulle: että se raamatun sana, joka käännettyä kuulun "rikas", kun

puhutaan Abrahamista, toisissa paikoissa kuuluu "raskas;" jotta meidän

ei tule lukea: "Abraham lähti Egyptistä _rikkaana_ karjasta, hopeasta

ja kullasta", vaan "_raskaana karjasta, hopeasta ja kullasta_."

Niin, me olemme pilgrimimatkalla Pyhään kaupunkiin; me pakenemme

pahasta mailmasta; ja liian usein rikkaus on painona, joka estää meidän

kulkuamme.

Minusta on sentähden hauska olla täällä tässä vähäisessä, halvassa

huoneessa, johon olemme turvanneet -- Gottfried, Greeta ja minä.

Palveliat ovat toimitetut muualle; ja se huojentaa sydäntäni, kun

huomaan, kuinka hyvästi tulemme aikaan ilman ylellisyyttä, joka alkoi

näyttää välttämättömän tarpeelliselta. T:ri Lutherin sanat muistuvat

mieleeni: "ahneet nauttivat siitä, mitä heillä on, yhtä vähän, kuin

siitä, mitä heillä ei ole. He eivät voi edes iloita päivänpaisteesta.

He eivät ajattele, mikä jalo lahja valkeus on -- mikä sanomattoman

suuri aarre aurinko on, joka loistaa alttiisti koko mailmalle."

Jumalan jokapäiväiset lahjat ovat Hänen kalliimmat lahjansa; vaan Hänen

kalliimmilla lahjoillansa ei ole -- ei edes elämällä itselläkään --

mikään juuri _itsessään_. Ei niin, että ne ovat ilman juurta; ne ovat

_paremmin_ juurretut Hänen muuttumattoman rakkautensa syvyyteen.

Hyvä on, kun semmoisenkin koetuksen kautta, kuin tämän ruton, oppii,

kuinka kokonaan epätietoista kaikki on täällä. "Jos laiva itse",

niinkuin Gottfried sanoo, "on haaksirikon vaarassa, kukapa lastista

vastannee?" Tästälähin tyydyn siihen ainoaan vakuutukseen, jonka Jumala

T:ri Lutherin sanojen mukaan antaa meille -- Hänen läsnä olonsa ja

huolenpitonsa vakuutukseen: "_minä en koskaan hylkää sinua_."

Wittenbergissä, Kesäkuulla 1517.

Me olemme taas kotona; ja kiitos Jumalan, meidän perheemme ei ole

kumpikaan vähentynyt, paitsi yhden kuoleman kautta -- nuorimman

sisaremme, joka oli sylilapsi, kun lähdimme Eisenachista. Professorit

ja ylioppilaat ovat myöskin palanneet. T:ri Luther, joka jäi tänne koko

ajaksi, saarnaa suuremmalla voimalla ja selvyydellä, kuin ikinä ennen.

Kaupunkilaisten ajatus hänestä on kovasti erilainen. T:ri Tetzel, tuo

suuri paavin asiamies anetten kaupassa, on muutamiksi kuukausiksi

asettanut punaisen ristinsä Jüterbock'iin ja Zerbst'iin lähelle

Wittenbergiä ja ilmoittanut, että hän myy synninpäästöä.

Isot joukot kaupunkilaisia, jotka arvatakseni ruton tähden ovat

säikähtyneet sielunsa puolesta, ovat lähteneet T:ri Tetzelin luo ja

palanneet ostetuilla anelipuillansa.

Minä en ole koskaan oikein tietänyt, mitä aneliput todella tuottavat.

Kristoferilla on julmia juttuja, kuinka T:ri Tetzel ja muut

ravintoloissa ja pidoissa tuhlaavat ne rahat, jotka maksetaan niistä;

ja Gottfried sanoo: "se on kauppa rahaa rakastavien pappien ja syntiä

rakastavan kansan välillä."

Eilen aamulla näin ensi kerran yhden anekirjeen. Naapurimme, myllärin

vaimo, jonka vaakaa on hiukan epäilty kaupungissa, oli pahasti

suutuksissa, kun kävin ostamassa vähäisen jauhoja häneltä.

"Katso!" hän sanoi; "tämä Tohtori Luther tahtoo olla viisaampi, kuin

paavi itse. Hän ei laske miestäni Herran Ehtoolliselle, jollei tämä

kadu ja tunnusta syntejänsä. Kuitenkin hän piti tämän anekuittia

kädessänsä."

Vaimo antoi sen minulle, ja minä luin sen. Totta on, että, jos

teologian tohtoreilla on eri mielipide aneitten arvosta, ei T:ri Tetzel

suinkaan arvele eikä epäile sanoissansa.

"Minä", kuuluu kirjeessä, "annan sinulle anteeksi kaiken irstaisuuden,

kaikki synnit ja rikokset, jotka sinä olet tehnyt, olivat ne kuinka

suuret ja kauheat tahansa. Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita

olisit saanut kiirastulessa kärsiä. Minä annan sinulle takaisin

oikeuden nauttia sakramenttejä. Minä otan sinut uudestaan kirkon

yhteyteen. Minä asetan sinut jälleen siihen viattomuuteen ja

puhtauteen, jossa kasteessa olit. Niin että, kun kuolema tulee, se

portti, jonka kautta sielut kulkevat vaivan sijaan, sinulta suljetaan;

samalla kuin päinvastoin se portti, joka vie autuuden paratiisiin,

avataan sinulle. Ja jos ei sinua pian täältä kutsuta, pysyy tämä armo

muuttumatonna koko loppu-ikäsi.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Munkki _Johan Tetzel_, asiamies,

on allekirjoittanut tämän omalla

kädellänsä."

"Ajatteleppas", sanoi naapurini; "paavi lupaa, että Fransini pääsee

paratiisiin; mutta Luther ei tahdo laskea häntä edes pitäjänkirkkomme

alttarin eteen! Ja vaikka hän maksoi semmoisen summan siitä! sillä

munkki on epäilemättä luullut miestäni varakkaammaksi, kuin hän on;

muutoin hän ei suinkaan olisi vaatinut kultaa semmoisilta köyhiltä,

työtä tekeviltä ihmisiltä, kuin meiltä."

"Entä jos enkeleillä paratiisin portilla olisi sama ajatus kuin T:ri

Lutherilla?" muistutin minä. "Eikö olisi parempi saada sitä tietää

täällä kuin siellä?"

"Se on mahdotonta", hän vastasi; "eikö meillä ole Pyhän Isän oma sana?

ja emmekö maksaneet kokonaista kultaflorinia? Mahdotonta, että se on

turhaan."

"Pistä ensimäinen florinisi vaakakuppiisi eikä Tetzelin arkkuun,

naapuri", sanoi muuan ylioppilas nauraen, kun hän kuuli kovat ja

vihaiset sanat; "se painaa enemmän jauhojesi kanssa kuin syntiäsi

vastaan."

Minä jätin heidät jupakkaansa päättämään.

Gottfried sanoo olevan aivan totta, että T:ri Luther on kaupunginkirkon

rippi-istuimelta vakaasti varoittanut useita katumusharjoittajiansa

luottamasta näihin anekuitteihin ja on suoraan kieltäynyt laskemasta

ketään Herran Ehtoolliselle, joll'ei ole tunnustanut syntejänsä ja

luvannut luopua niistä, olipa sillä anekirjeitä tai ei.

Kun hän viime vuonna saarnasi kansalle Kymmenistä Käskyistä, sanoi hän,

että Jumala antoi auliisti synnit anteeksi katuvaisille, ja ettei sitä

saatu ostaa milläkään hinnalla, saatikka rahalla.

Wittenbergissä, Kesäkuun 18 p.

Kaikkien mielet täällä kuohuvat sen eilisen saarnan johdosta, jonka

T:ri Luther piti vaaliruhtinaan edessä linnankirkossa.

Seurakunta oli hyvin lukuisa. Siinä oli oppilaita ja kaupunkilaisia.

Ei ollut sitä lasta eikä oppimatonta talonpoikaa, joka ei ymmärtänyt

saarnaajan sanoja. Vaaliruhtinas oli hankkinut paavilta erinäisiä

aneita kirkkoansa varten, mutta T:ri Luther ei tehnyt mitään poikkeusta

hänen tähtensä. Hän sanoi, ettei Pyhä Raamattu missään paikassa vaadi

meiltä mitään katumusharjoituksia eikä hyvitystä syntiemme puolesta.

Jumala antaa anteeksi, vapaasti ja ilmaiseksi, sanomattomasta

armostansa; eikä pane anteeksi saaneelle muita velvollisuuksia kuin

todellisen katumuksen ja vilpittömän sydämen kääntymyksen sekä lujan

päätöksen kantaa Kristuksen ristiä ja tehdä mitä hyvää suinkin voi. Hän

ilmoitti myöskin, että olisi parempi antaa rahaa suorastansa Roman

Pietarin kirkon rakentamiseen kuin harjoittaa anekauppaa; että oli

enemmän Jumalan mieleen, jos antaisi köyhille, kuin ostaisi näitä

kirjeitä, jotka, niinkuin hän sanoi, korkeintaan eivät tee mitään muuta

hyvää kenellekään, kuin ainoastaan vapauttavat kirkollisista

rangaistuksista.

Kun yhdessä palasimme kirkosta, lausui Gottfried:

"Sotahuuto on siis viimein kajahtanut! Susi on karannut T:ri Lutherin

omaan laumaan, ja paimen on herätetty. Sotahuuto on kajahtanut, Elsa,

mutta taistelo on tuskin alkanut."

Ja kun kerroimme saarnasta äidin-äidillemme, sanoi hän:

"Tämä soi minusta, lapseni, niinkuin vanha tarina lapsuudestani. Enkö

minä ole kuullut semmoisia sanoja puoli vuosisataa sitten Bömissä? ja

enkö minä ole nähnyt niitten huulten, jotka lausuivat niitä, hiljenevän

liekkeihin ja vereen? Ei T:ri Luther eikä kukaan teistä tiedä, minne

kuljette. Kiitos Jumalan, että pian saan mennä hänen luokseen, joka

kuoli juuri tämmöisten sanojen vuoksi! Kiitos Jumalan, että kuulen ne

vielä, ennenkuin kuolen! Minä olen kauan epäillyt sekä niitä että

kaikkia; kuinka rohkeninkaan ajatella, että muutamat maanpakoon

tuomitut olivat oikeassa koko kirkkoa vastaan? Mutta koskei voi saada

näitä sanoja vaikenemaan, vaan ne nousevat kuolleista jälleen, luulen

minä, että niissä on elämä; ijankaikkinen elämä. Lapset", hän päätti,

"sanokaat minulle, koska T:ri Luther ensikerran saarnaa; minä tahdon

kuunnella häntä, ennenkuin kuolen, että saan kertoa kun tapaan hänet,

ettei vanha totuus ole kuollut. Minä luulen, että se tuottaa hänelle

uuden ilon, vaikkapa Jumalan valtaistuimen edessä."

Wittenbergissä, Elokuulla.

Kristofer on palannut Jüterbock'ista. Hän näki siellä suuren risuläjän

palavan, jonka T:ri Tetzel, niinkuin tämä itse sanoi, oli käskenyt

sytyttää torilla "vääräuskolaisten polttamiseksi."

Me nauroimme, kun hän jutteli tätä, niinkuin myöskin niitä uhkauksia ja

kirouksia, joita oli viskattu Lutheria vastaan saarnastuolista

rautaisen raha-arkun edessä. Mutta äidin-äitimme sanoi: "se ei ole

mitään leikkiä, lapset; he ovat tehneet sitä ennen, ja tekevät varmaan

vastakin!"

Wittenbergissä, Marraskuun 1 p. 1517,

Pyhäin Miesten päivänä.

Kun eilen illalla istuin Gottfriedin kanssa akkunassa ja hämärässä

nukutin Greetaamme, näimme Lutherin kiireesti astuvan katua myöten

linnankirkkoa päin. Hänen askeleensa olivat lujat ja nopeat, ja hän

näytti olevan aivan ajatuksissaan, ettei hän huomannut mitään, kun hän

kulki. Hänen ryhdissään oli jotakin outoa, joka teki, että puolisoni

käski minun katsella häntä. Hänen päänsä oli pystyssä ja vähän

taappäin, niinkuin hänen saarnatessaan. Hänellä oli suuri paperikääry

kädessään, ja vaikka joku tuuma nähtävästi oli valloittanut kaikki

hänen ajatuksensa, näytti hän pikemmin päälliköltä, joka rientää

sotatanterelle, kuin miettivältä teologilta.

Kun tänä aamuna menimme juhlapäivän ensi messuun, näimme, että suuri

kansanpaljous oli kokoontunut linnankirkon ovilla; ei kuitenkaan mitään

alhaista väkeä, vaan innokas joukko miehiä hyvissä vaatteissa,

professoreita, porvareita ja ylioppilaita; ne, jotka olivat lähinnä,

lukivat jotakin kirjoitusta, joka oli naulattu oveen, ja toiset

jakaantuivat pieniin parviin, jotka hartaasti, vaikka matalalla

äänellä, puhelivat keskenään.

Gottfried kysyi, mitä oli tapahtunut.

"Siinä on vaan muutamia T:ri Lutherin latinaisia thesejä aneita

vastaan", lausui muuan ylioppilas. "Hän kehoittaa niissä väittelemään

asiasta."

Minä rauhotuin, kun kuulin, ettei mikään hätä ollut, ja Gottfried ja

minä menimme levollisesti kirkkoon.

"Se on vaan joku yliopiston asia", minä sanoin. "Minä pelkäsin jo

jotakin kansallista vauriota, Turkkilaisten päällekarkausta, taikka

onnettomuutta vaaliruhtinaan perheessä."

Kun palasimme, oli kuitenkin ihmistunko lisääntynyt, ja puheet

näyttivät muutamien kesken käyvän kiivaaksi. Yksi ylioppilas käänsi

paraikaa Latinasta Saksaksi oppimattomille, ja me pysähdyimme

kuuntelemaan.

Mitä hän luki, näytti minusta aivan oikealta, mutta ei millään lailla

erinomaiselta. Me olimme usein kuulleet T:ri Lutherin sanovan ja

myöskin saarnaavan samanlaisia asioita. Juuri kun saavuimme paikalle,

luki ylioppilas seuraavat sanat:

"Se erehtyy suuresti, joka luulee voivansa sovittaa syntinsä, sillä

Jumala antaa aina anteeksi omasta ehdosta ja rajattomasta armostansa

eikä vaadi mitään muuta palkinnoksi, kuin hurskasta elämää."

Tämän lauseen minä muistan selvästi, koska se oli aivan samanlainen,

kuin olimme kuulleet hänen saarnaavan. Muita thesejä tuli tämän

jälkeen, esimerkiksi, että oli kovin epätietoista, pelastivatko

anekirjeet kiirastulesta, ja että oli parempi antaa almuja kuin ostaa

aneita. Mutta minkä vuoksi nämät thesit kokosivat niin paljon väkeä ja

synnyttivät niin harrasta osan-ottoa, sitä minä en voinut täydellisesti

ymmärtää, jollei se ollut siitä syystä, että ne olivat Latinaksi?

Yksi lause, minä huomasin, herätti kovin erilaisia tunteita kansassa.

Se oli ilmoitus, että ainoastaan Pyhä Raamattu voi ratkaista

hengellisiä riitakysymyksiä, ja että kaikki skolastilliset opettajat

yhteensä eivät kyenneet määräämään mitään oppia oikeaksi.

Ylioppilaat ja useat porvarit vastaan-ottivat tämän ilmoituksen

vahvoilla suostumuksen-osoituksilla, ja muutamat professorit sanoivat

kokonaan hyväksyvänsä sitä; mutta toiset tohtorit ravistivat päätänsä,

ja moniaat lähtivät kohta pois ja mutisivat vihaisesti mennessään.

Lopuksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, "ettei hän ollut mikään

väärä-uskolainen, sanokoot valistumattomat ja sairasmieliset ihmiset

mitä hyvänsä."

"Miksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, ettei hän ole mikään

väärä-uskolainen?" sanoin minä Gottfriedille, kun astuimme kotiin.

"Lieneekö mikään enemmän täynnä kunnioitusta paavia ja kirkkoa kohtaan,

kuin useat näistä theseistä? Ja miksi ne herättävät niin suurta

huomiota? T:ri Luther ei sano mitään muuta, kuin mitä moni meistä

ajattelee!"

"Aivan oikein, Elsa", vastasi Gottfried vakaasti; "mutta tieto sanoa,

mitä muut ihmiset ainoastaan ajattelevat, on se, joka tekee ihmisistä

runoilioita ja viisaita; ja rohkeus sanoa, mitä muut ainoastaan

uskaltavat ajatella, tekee ihmisistä martyrejä taikka uskonpuhdistajia

taikka molempia."

Marraskuulla 20 p.

Kummallista melua nämät thesit nostavat. Kristoferin on mahdoton saada

niitä kyllin pian painetuksi. Sekä latinainen että saksalainen paino

ovat täydessä työssä, thesit ovat käännetyt ja niitä tilataan joka

paikasta Saksassa.

T:ri Tetzel kuuluu olevan vimmassa, ja useat papit ovat huolissaan,

kuinka lopulta käy; uusi piispa on evännyt T:ri Lutheria antamasta ulos

selitystä näihin theseihin. Hoetaan, ettei vaaliruhtinas Fredrik ole

aivan mielissään, sillä hän pelkää, että uusi yliopisto, joka vielä on

taimena, vahingoittuu.

Ylioppilaita tulee kuitenkin joukottain kaupunkiin, ja T:ri Lutherin

luennoissa käydään enemmän, kuin koskaan ennen. Hän on Saksan nuorison

sankari.

Mutta ei kukaan ole enemmän ihastunut häneen, kuin äidin-äitimme. Hän

tahtoi kaiken mokomin päästä kirkkoon Pyhäin Miesten päivänä, ja astuen

horjuvilla askelilla käytävää ylös, istuutui hän aivan Lutherin

saarnastuolin alle vastapäätä seurakuntaa.

Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin T:ri Lutheria. Kun tämä

astui alas saarnastuolista, tarttui äidin-äiti hänen käteensä ja

siunasi häntä heikolla ja katkonaisella äänellä. Ja kotiin tultuansa

hän istui kauan aikaa ääneti, silloin tällöin vaan pyyhki kyyneliänsä.

Kun Gottfried ja minä sanoimme hyvää yötä hänelle, tarttui hän molemmin

käsin meidän kummankin käteen ja lausui:

"Olkaat, lapset, uskollisemmat, kuin minä olen ollut; tämä mies saarnaa

sitä totuutta, jonka tähden minun puolisoni kuoli. Jumala lähettää hänet

teille. Olkaat uskolliset hänelle. Muistakaat, ettette luovu hänestä.

Jokaisen ei ole sallittu, niinkuin minun, saada vanhana jälleen nähdä

sitä valoa, jonka hän nuorena heitti. Minulle hänen sanansa ovat

niinkuin ääni kuolleitten maasta, sen edestä sopii kuolla."

Äitini ei ole oikein tyytyväinen. Hän pitää siitä, mitä T:ri Luther

sanoo, mutta hän pelkää, mitä täti Agnes ajattelee. Hän arvelee, että

T:ri Luther välisti puhuu liian rajusti. Hän ei soisi, että ketäkään

loukataan. Hän ei juuri suvaitse sitä tapaa, jolla anekirjeitä myydään,

mutta hän toivoo, että T:ri Tetzel tarkoittaa hyvää, eikä hän yhtään

epäile, että paavi parhaiten asian tietää. Hän on myöskin vakuutettu

siitä, että kaikki hyvät ihmiset sydämessään ajattelevat samaa, mutta

hän varoo, että taistelon kiivaudessa jokainen tulee enemmän

lausuneeksi, kuin aikookaan, joka suotta ihmisiä suututtaa. Hänen

mielestään oli aivan luonnollista, että Luther hiljaisuudessa nuhteli

rippilapsiansa, jotka luulivat pelastuvansa ilman katumuksetta; mutta

minkä vuoksi hän näin pani koko kaupungin liikkeelle theseillänsä, sitä

hän ei ymmärtänyt; lisäksi juuri Pyhäin Miesten päivänä, kun varsin

paljon vieraita maaseuduilta kävi kaupungissa, ja pyhät relikit

asetettiin näkyviin ja jokaisen tuli harjoittaa hartauttansa.

"Voi, äitiseni", lausui isä, "naiset ovat liian helläsydämiset

kyntömiehen töihin. Te ette suinkaan hennoisi kiskoa ketoa eikä kitkeä

pois kaikkia kauniita metsäkukkia. Mutta kun elon-aika tulee, panemme

teidät leikkaajien viereen sitomaan lyhteitä taikka poimimaan tähkiä.

Ei mikään karkea mieskäsi tee sitä niin hyvin kuin teidän."

Ja Gottfried sanoi, että T:ri Lutherin teologian-tohtorin vala

suorastaan velvoittaa häntä opettamaan puhdasta kristin-oppia, yhtä

paljon kuin hänen papinvalansa vaatii häntä varjelemaan laumaansa

erhetyksistä ja synneistä. Gottfried arvelee, että myrskyiset ajat ovat

tulossa. Hänelle se lienee parasta, ja hänen vieressänsä kaikki on hyvä

minulle. Paitsi sitä olen minä tottunut routaisiin teihin. Mutta kun

katselen pikku Greetaamme, kun hänen kuoppaiset poskensa, unesta

punehtuneina, nojautuvat pään-alaiseen, täytyy minun toivoa, ettei

taistelo alkaisi hänen aikanansa.

T:ri Luther laski tarkasti maksut, ennenkuin hän ripusti nämät thesit

kirkon oveen. Juuri tästä syystä hän teki sen niin salaisesti,

yhdenkään ystävänsä kanssa neuvottelematta. Hän tiesi, että vaara oli

tarjona, ja päätti jalosti, ettei hän saattaisi ketään muuta -- ei

vaaliruhtinasta, ei professoria eikä pappia -- siihen vaaraan, johon

hän, itsestänsä huolimatta, meni.

Joulukuulla 1517.

Yhdessä asiassa olemme kaikki yksimieliset: me ihastelemme kaikki T:ri

Lutherin luentoja St. Paavalin Epistolasta Galatalaisille. Gottfried

kävi niitä kuuntelemassa, teki muistoonpanoja ja kertoi ne meille

kotona isäni tykönä. Me kokoonnumme kaikki hänen ympärillensä

talvi-iltoina, kun hän lukee näitä innostuttavia sanoja. Tämän

kaltaisia sanoja ei ole luullakseni milloinkaan löytynyt. Eilen hän

luki meille kymmenennen kerran, mitä T:ri Luther lausui sanoista "Joka

on minua rakastanut ja antoi itsensä minun edestäni."

"Lukekaat pontevasti", hän sanoo, "nämät sanat 'minua' ja 'minun

edestäni.' Paina tämä 'minua' sydämeesi äläkä epäile, että olet niitten

joukossa, joita tämä 'minua' tarkoittaa; vieläpä, ettei Kristus ole

ainoastaan rakastanut Pietaria ja Paavalia ja antanut itseänsä heidän

tähtensä, vaan että myös sama armo, joka on käsitetty tähän 'minua'

sanaan, yhtä hyvin kuuluu meille ja koskee meihin kuin heihinkin. Sillä

samalla tavalla kuin emme voi kieltää, että kaikki olemme syntisiä,

kaikki kadotettuja; samalla tavalla emme voi kieltää, että Kristus

kuoli syntiemme tähden. Sen vuoksi, kun minä tunnen ja tunnustan, että

olen syntinen, miks'en sanoisi, että olen tehty vanhurskaaksi

Kristuksen vanhurskauden kautta, semminkin kuin kuulen, että Hän

rakasti minua ja antoi itsensä minun edestäni?"

Ja sitten äiti kysyi niitä paikkoja, joista hän kaikkein enimmän

iloitsee: "oi Kristus, minä olen Sinun syntisi, Sinun kirouksesi, Sinun

Jumalan vihasi, Sinun helvettisi; ja päinvastoin, Sinä olet minun

vanhurskauteni, minun siunaukseni, minun elämäni, minun Jumalan armoni,

minun taivaani."

Ja taas, kun hän puhuu, kuinka Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän

tähtemme, kuinka Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa käärittiin

synteihimme, kuinka Jumala ei sälytä syntejämme meidän, vaan Poikansa

hartioille, että tämä kärsisi niitten rangaistuksen ja olisi rauhamme,

jotta me Hänen haavojensa kautta parantuisimme."

Ja toisessa paikassa:

"Synti on mahtava valloittaja, joka kukistaa koko ihmiskunnan, oppineet

ja oppimattomat, hurskaat, viisaat ja voimakkaat. Tämä tyranni karkaa

Kristuksen kimppuun ja pyytää nielaistaksensa Häntä, niinkuin hän

nielaisee kaikki muut. Mutta hän ei näe, että Kristus on kukistumaton

ja ijankaikkinen vanhurskaus. Sentähden synti välttämättömästi

voitetaan ja tapetaan; ja vanhurskaus voittaa, elää ja hallitsee.

Samoin on Kristuksessa kaikki synnit voitetut, tapetut ja haudatut; ja

vanhurskaus jää voittajaksi ja hallitsee ijankaikkisesti."

"Samalla tavalla kuolema, joka on koko mailman kaikkivaltias kuningatar

ja haltia, tappaa kuninkaita, ruhtinaita ja kaikkia ihmisiä ja ottelee

ankarasti elämän kanssa, aikoen kokonaan voittaa ja nielaista sen.

Mutta Elämä oli kuolematon, ja vaikka se voitettiin, voitti se

kuitenkin, kukisti ja surmasi kuoleman. Kuolema on sentähden Kristuksen

kautta kukistettu ja poistettu, jotta se nyt on vaan kuoleman kuva,

joka, osansa kadotettuaan, ei voi enää vahingoittaa niitä, jotka

uskovat Kristukseen, joka on tullut kuoleman kuolemaksi."

"Näin kirous taistelee siunausta vastaan ja tahtoo tuomita sen

kuolemaan ja tuhota sen; mutta ei jaksa. Sillä siunaus on jumalallinen

ja ijankaikkinen, sentähden sen välttämättömästi täytyy väistyä. Sillä

jos se siunaus, joka Kristuksessa on, voitettaisiin, voitettaisiin

Jumala itse. Mutta tämä on mahdotonta; sentähden Kristus, Jumalan

voima, vanhurskaus, siunaus, armo ja elämä, voittaa ja kukistaa nämät

kuoleman ja kirouksen ilman sodatta tai aseitta tässä meidän

runmiissamme, jotteivät ne enää voi vahingoittaa niitä, jotka uskovat."

Tämmöisiä totuuksia varten sopii todella taistella; mutta kuka, paitsi

perkele, tahtoisi taistella niitä vastaan? Olisi hupaista tietää, mitä

Fritz ajattelisi näistä kaikista.

Wittenbergissä, Helmikuulla 1513.

Kristofer palasi eilen illalla torilta, jossa ylioppilaat olivat

polttaneet Tetzelin thesit, jotka tämä kirjoitti vastaukseksi T:ri

Lutherille. Tetzel piileskelee paavillisen arvon takana ja syyttää T:ri

Lutheria, että hän ahdistaa pyhää isää itseä.

Mutta T:ri Luther sanoo, ettei mikään koskaan saa häntä

väärä-uskolaiseksi; että hän tahtoo myöntää paavin äänen Kristuksen

omaksi ääneksi. Ylioppilaat sytyttivät tämän rovion torilla kokonaan

omalla edesvastauksellaan. He ovat aivan ihastuneet T:ri Martin'iin,

mutta vihastuneet Tetzeliin ja Dominikaneihin.

"Kuka epäilee", sanoi Kristofer, "kuinka taistelo päättyy, kun kaikki

oppi, rehellisyys ja totuus on toisella puolella, ja muutamat

viheliäiset, ahneet munkit toisella?" Ja hän jatkoi kertomustansa

palosta ja ylioppilaitten puheista yhtä suurella riemulla, kuin se

olisi ollut voitto Tetzelistä ja anekauppiaista itsestä.

"Mutta minusta nähden", sanoin minä, "T:ri Luther ei katso asiaa niin

helpoksi, kuin te. Minä olen huomannut nykyisin, että hän on totinen ja

välisti sangen alakuloinen. Hän ei näytä ajattelevan, että voitto jo on

saatu."

"Nuoret soturit", lausui Gottfried, "ovat usein yhtä hilpeät iltaa

ennen ensi taisteloansa, kuin turnajaisten aattona. Vanhat soturit ovat

totiset ennen taisteloa. Heidän rohkeutensa tulee tappelun ohessa. Näin

lienee, luullakseni, T:ri Lutherin laita. Sillä taistelo lähestyy

varmaan. Jo luopuvat muutamat hänen vanhoista ystävistänsä hänestä.

Sanotaan, että Roman censori, Prierias, on moittinut hänen thesejänsä

ja kirjoittanut niitä vastaan."

"Mutta", vastasi Kristofer, "kerrotaan myöskin, että paavi Leo kiitti

T:ri Lutherin neroa ja sanoi, että se oli vaan munkkien kateus, joka

keksi virheitä hänessä. T:ri Luther luulee, että paavin tarvitsee vaan

saada tietää totuus näistä anekauppiaista, ja hän hylkää heidät

kokonaan."

"Rehelliset ihmiset luulevat kaikkia ihmisiä rehellisiksi, kunnes he

havaitaan epärehellisiksi", arveli Gottfried kuivakiskoisesti; "mutta

Roman hovi on tuhlaavainen ja aneista hyötyy hyvästi."

Tänä aamuna äidin-äitimme kysyi levottomasti, mitä nuot huudot

tiesivät, jotka hän oli eilen torilta kuullut, ja valkean valo, jonka

hän oli nähnyt, ja räiskinä?

"Ei muuta kuin Tetzelin valehtelevia thesejä", lausui Kristofer.

Äidin-äiti näytti tyyntyneeltä.

"Nuoruuteni aikoina," hän vastasi, "minä opin hartaasti kuuntelemaan

tämänkaltaisia meluja. Mutta niihin aikoihin poltettiin toreilla vähän

muuta, kuin kirjoja taikka paperikääryjä."

"Tetzel uhkaa tehdä niin taas", lausui Kristofer.

"Kyllä kai he tahtoisivat, jos vaan voivat", hän vastasi ja herkesi

puhumasta.