Fritzin kertomus.
Augustinin-luostarissa Mainzissa, Marraskuulla 1517.
Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin kirjoitin mitään tähän vanhaan
aikakirjaani, ja kun avaan sen jälleen täällä luostarin hiljaisuudessa,
ovat ensimäisten sivujen kirjaimet jo vaalenneet ijästä; kuitenkin
lähtee niistä kummallisen tuttava lemu, ikäänkuin varhaisen kevään
kukista. Lapsuuteni ja koko sen viaton yksinkertaisuus, nuorunteni ja
kaikki sen moninaiset näky-alat ja rohkeat, hehkuvat toiveet palaavat
taas eteeni. Lapsuuteni on niinkuin yksi noista viheriöistä,
rauhallisista laaksoista kotipaikkani metsissä, niinkuin laakso
syntymä-kaupunkini, Eisenachin, ympäri, jolloin yksi ainoa metsän
saares, tyven kaupunki torneinensa kirkonkelloinensa, ja halpa koti,
sen rakkaus, surut ja sälyhuoneen hämärän-jutut olivat koko se mailma,
jonka minä näin.
Nuoruus astuu eteeni, niinkuin ensimäinen matkani metsän kautta
Erfurtin yliopistoon, kun mailma aukeni minulle, ikäänkuin lakeat
tuulisten kukkulain alla, kunniakkaitten tekojen kiistatanner, outojen
tapausten ja löytöjen rajaton meri, jalon työn ääretön ala.
Sitten tuli toinen, lyhyt väli-aika, jolloin kerran vielä halpa
Eisenachin kotini kävi rakkaammaksi ja arvokkaammaksi kuin koko muu
avara mailma, ja koko maanpiiri ja koko elämä näytti muuttuvan pyhäksi
ja laajenevan puhtaan, hurskaan, rakastavan tytönsydämen valossa. Minä
en ole perästäpäin nähnyt mitään niin taivaan kaltaista, kuin hän oli.
Mutta nyt tuli tuo suuri onnettomuus, joka jakoi minun elämäni kahtia
ja teki kodin ja mailman niinkuin kielletyksi maaksi minulle.
Aluksi minä en tämän jälkeen tohtinut moneen vuoteen ajatella Evaa.
Mutta Roman pilgrimimatkani perästä minä rohkenen muistaa häntä
jälleen. Minä kiitän Jumalaa joka päivä, ettei mikään voi poistaa tätä
puhtauden ja rakkauden kuvaa minun sydämestäni. Jollei tämä olisi ollut
ja jollen olisi muistanut T:ri Lutherin miehuullista, vilpitöntä
hurskautta, olisi semmoisia aikoja ollut, jolloin itse totuuden ja
pyhyyden oleminen maan päällä olisi tuntunut mahdottomalta. Semmoiselta
turmeluksen vyyhdeltä on mailma näyttänyt minusta.
Kuinka usein on tuo vähäinen, halpa takan tuli, joka loisti vanhan
kotini akkunoista, pelastanut minut haaksirikosta, kun "ei pitkään
aikaan aurinko eikä tähdet näkynyt, vaan kova myrsky ahdisti minua."
Sillä minä olen näinä vuosina elänyt sen esiripun takana, joka peittää
kaikki mailmalta, olen ollut mitätön munkki raukka, jonka vuoksi ei
kukaan ole viitsinyt vaivata itseään naamareilla taikka valepuvuilla.
Minä olen paitsi sitä ollut monta monituista hetkeä rippi-istuimessa.
Minä olen ollut sakaristossa ennen messua ja luostarin juhlissa jälkeen
sen. Minä olen viettänyt kuukausia kerran vielä kristikunnan
keskuksessa, itse Romassa, jossa anekirjeet, jotka nyt hämmentävät koko
Saksanmaata, laitetaan, ja jossa synninpäästöistä saadut rahat
kulutetaan, ei kokonaan Pietarin kirkon rakentamiseen eikä pyhiin
sotiin Turkkilaisia vastaan!
Kiitos Jumalan, että yksi ääni viimein on nousnut tätä julkista,
kauheata valhetta vastaan -- T:ri Lutherin rehellinen ääni. Se kaikkuu
yli koko maan. Minä olen juuri lähettiläänä matkustanut ympäri maata,
ja minun on ollut tilaisuus huomata, mitä thesit vaikuttivat.
Ensimäisen kerran minä kuulin niistä puhuttavan yhdessä saarnassa
jossakin Dominikanein kirkossa Baierissa.
Saarnaaja nimitti T:ri Lutheria, parjasi thesejä suorastaan pirun
keksinnöksi ja ilmoitti, että niitten kurja tekiä saa alhaisemman sijan
helvetissä kuin kaikki väärä-uskolaiset järjestänsä Simon Maguksesta
alkaen.
Seurakunta oli kiihdyksissä ja keskusteli tästä, kun se hajosi.
Muutamat kummastelivat hurskaasti, kuka tämä uusi väärä-uskolainen oli,
joka oli pahempi, kuin itse Huss. Toiset miettivät, mikä tämä uusi
myrkyllinen oppi oli; ja useat ostivat kappaleen theseistä saadaksensa
nähdä.
Augustinin-luostarissa väiteltiin ahkerasti niistä sinä iltana.
Melkoinen joukko munkeista riemuitsi sentähden, että Tetzel ja
Dominikanit nyt saivat ankaran täräyksen. Toiset iloitsivat ja
arvelivat, että näitä sanoja he olivat vuosikausia halanneet kuulla.
Useat ihmettelivät, että ihmiset pitivät niin suurta menoa niitten
tähden, vaikkei niissä ollut mitään muuta, kuin mitä kaikki rehelliset
ihmiset maassa aina olivat ajatelleet.
Muutamia päiviä tämän jälkeen olin vieraana Ruprecht Hallerin luona,
joka on pappina yhdessä Franken'in kylässä. Hiljainen ja häveliäs
nainen, varreltaan nuorekas, mutta muodoltaan riutunut ja alakuloinen,
valmisti illallisemme, ja sillä välin kuin hän katti pöytää, rupesin
minä puhuman papin kanssa Lutherin theseistä.
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja käänsi kiireesti keskustelun
toisaallepäin.
Kun jäimme kahden kesken, selitti hän minulle syynsä. "Minä annoin
hänelle viime viikolla rahaa anekirjeesen ja hän osti yhden joltakulta
T:ri Tetzelin kumppanilta", kertoi hän; "ja kun hän tuli kotiin, näytti
hänen mielensä keveämmältä, kuin mitä olen vuosikausiin nähnyt, siitä
kuin Jumala rankaisi meidät synneistämme ja pikku Dietrich kuoli. Minä
en soisi millään lailla, että tämä vähäinen lohdutus riistettäisiin
häneltä, olipa se tosi taikka väärä."
Tämä oli surullinen juttu, tavallinen kyllä joka kaupungissa ja
kylässä, mitä syntiin tulee, ja ainoastaan tavaton siihen kaipaukseen
katsoen, joka vielä asui rikollisten sydämessä ja tarkoitti parempaa
tilaa.
Minä esittelin, että nainen palaisi sukulaistensa luo taikka menisi
luostariin.
"Hänellä ei ole mitään sukulaisia, jotka vastaan-ottaisivat häntä",
vastasi pappi; "enkä minä ikinä lähetä häntä nunna-joukon
ylenkatsottavaksi ja kuritettavaksi -- ei ikinä!"
"Mutta hänen sielunsa!" minä sanoin, "ja teidän?"
"Laupias Herramme vastaan-otti semmoisia", hän vastasi melkein
tuimasti, "ennemmin kuin Farisealaisia."
"Semmoiset vastaan-ottivat Hänet!" lausuin minä tyvenesti, "mutta Hänet
vastaan-otettuaan he menivät pois eivätkä tehneet sotia enää."
"Mutta koska Jumala on sanonut, että pappi teki syntiä, jos hän nai?"
hän kysyi; "ei Vanhassa Testamentissa, sillä pappi Elkanan ja Hannan
poika palveli Herraa temppelissä, niinkuin ehkä pikku Dietrich'imme",
hän lisäsi matalalla äänellä, "nyt palvelee Häntä Hänen temppelissään.
Ja missä paikassa Uudessa Testamentissa sitä kielletään?
"Kirkko kieltää sen", minä sanoin.
"Mistä ajasta saakka?" hän kysyi. "Tämä asia koskee aivan likeltä
sydäntäni, niin että olen koettanut päästä sen perille. Sataa vuotta
takaperin, minä olen lukenut sen, ennen paavi Hildebrand'in aikoja, oli
monella kyläpapilla laillinen vaimonsa, jota hän rakasti, niinkuin minä
rakastan Bertaa; sillä Jumala tietää, ettei hän enkä minä ole
milloinkaan rakastanut ketään muuta."
"Tyydyttääkö tämä hänen omaatuntoansa?" minä kysyin.
"Välisti", hän vastasi katkerasti, "mutta vaan välisti. Parhaasta
päästä hän elää niinkuin kirouksen alla, peläten mitään hyvää
vastaan-ottamasta ja taipuen jokaiseen suruun, niinkuin katkeraan
palkkaan ja tulevan kauhean koston esimakuun."
"Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä", sanoin minä hiljalleen.
"Mutta mimmoinen on niitten rangaistus oleva, jotka sanovat synniksi,
mitä Jumala pyhittää", hän lausui, "ja tuottavat huolta ja saastutusta
niin puhtaisin sydämiin, kuin hänen?"
Kun hän paraikaa puhui, astui nainen huoneesen ja oli varmaan kuullut
hänen sanansa, sillä hänen vaaleat kasvonsa menivät tulipunaisiksi. Kun
hän kääntyi pois, vapisi koko hänen ruumiinsa pidätetystä
nyyhkytyksestä. Mutta jälestäpäin, kun pappi lähti huoneesta, tuli hän
minun luokseni ja lausui, katsellen minua surullisilla, lakastuneilla
silmillänsä: "te sanoitte, että muutamat epäilevät anekirjeitten
voimaa? Mutta epäilettekö te? Minä en voi luottaa _häneen_", hän lisäsi
lempeästi, "hän ei hennoisi sanoa sitä jos hän ajattelisi niin."
Minä olin kahden vaiheilla mitä vastata. Minun ei käynyt valetta
puhuminen; ja noitten tutkivien, totisten silmien edessä jokainen paon
yritys olisi ollut turha.
"_Te ette_ usko, että tämä kirje hyödyttää minua", hän lausui; "_enkä
minäkään usko_." Ja levollisesti astuen takan luo, hän repi anekirjeen
palasiksi ja viskasi sen tuleen.
"Älkäät kertoko tätä hänelle", hän sanoi; "hän luulee, että se
lohduttaa minua."
Minä koetin muutamilla sanoilla viitata siihen, että katumus ja
anteeksi-antamus olivat kaikkien saatavana.
"Minun katumukseni", hän arveli, "vaatisi, että minä jättäisin hänet,
eikö niin?"
Minä en voinut kieltää.
"Minä en jätä häntä _koskaan_", hän vastasi semmoisella tyvenyydellä,
joka pikemmin oli vakavan päätöksen, kuin himojen kaltainen. "Hän on
uhrannut elämänsä minun tähteni; jollen minä olisi ollut, olisi hän
ehkä ollut suuri ja kunniassa pidetty mies. Ja luuletteko, että minä
jättäisin hänet yksinään kantamaan hukkaan mennyttä elämäänsä?"
Voi! se ei ollut mikään ylenkatseen taikka kurituksen pelko, joka
pidätti häntä luostarista.
Vähän aikaa minä olin ääneti. Minä en uskaltanut moittia eikä
lohduttaa. Viimein minä sanoin: "elämä, olipa iloinen taikka
surullinen, on hyvin lyhyt. Pyhyys on paljoa parempi, kuin onni täällä,
ja pyhyys tuottaa onnea tulevassa elämässä. Jos tuntisitte, että se
olisi _hänen_ hyväksensä, olisitte valmis tekemään kaikki, maksoi se
teille mitä maksoi, ettekö olisi?"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin. "Te luulette siis, että minussakin
vielä löytyy jotakin hyvää!" hän lisäsi. "Jumala teitä siitä
siunatkoon!" ja hän lähti ääneti huoneesta.
Viisi sataa vuotta takaperin näitten molempain elämä olisi ollut pyhä,
kunnioitettava ja onnellinen; vaan nyt!
Minä jätin talon raskaalla sydämellä ja enemmän hämmentyneellä
mielellä, kuin ennen.
Mutta nuot vaaleat, kuihtuneet kasvot; nuot syvät, surulliset,
uskolliset silmät; ja tuo otsa, joka olisi voinut olla yhtä puhdas,
kuin St. Agnesin, ovat vaivanneet minua usein jälestäpäin. Ja joka
kerta, kuin ajattelen sitä, minä sanon:
"Jumala olkoon armollinen heille ja minulle, syntisille!"
Sillä eikö minun omalla hyvällä, puhtaalla, hurskaalla äidilläni ollut
melkein yhtä katkeria epäilyksiä ja arveluksia? Eikö hänkin peräti
usein elänyt niinkuin kirouksen alla? Kuka taikka mikä on luonut tämän
varjon niin moneen kotiin? Kuka, joka tuntee monen luostarin sisällisen
elämän, rohkenee väittää, että ne ovat pyhemmät, kuin kodit? Kuka, joka
on elänyt munkkien ja nunnien parissa taikka ollut niitten rippi-isä,
rohkenee väittää, että heidän sydämensä ovat taivaallisemmat, kuin
miehen ja vaimon, isän ja äidin? Voi! tuon papin epäilykset eivät ole
mitään uutta minulle. Mutta minä en uskalla ajatella niitä. Sillä jos
munkki-elämä on valhe, miksi minä olen uhrannut toiveita, jotka
valloittivat kaikki ajatukseni ja olisivat voineet olla niin puhtaat?
Kaipaus on taakka, jonka urhoollisen miehen tulee luoda selästänsä.
Mitä se tekee minun halvan elämäni? Mutta kun näkee, kuinka pahuus
häpeällisesti hallitsee aivan pyhissä paikoissa, ja epäilykset, ehkä
perättömät, synkistyttävät puhtaimpiakin sydämiä, kuka julkenee
murehtimatta katsella näitä asioita? Semmoiset rikokset, joita
pakanatkin olisivat kammonneet, sovitetaan muutamilla florineilla;
semmoiset synnit, joita tuskin Pyhä Raamattukaan näyttää paheksivan,
vaivaavat arkoja omiatuntoja, niinkuin rikokset! Mikä on tämän häiriön
loppu oleva?
Seuraavan illan minä vietin vanhan ritarin, Otto von Gersdorfin,
linnassa Thüringin metsässä. Hän toivotti minua hyvin vieraanvaraisella
tavalla tervetulleeksi pöytäänsä, jossa pulskea vanha leski-rouva,
hänen sisarensa, piti emännyyttä.
"Mitä kaikki nämät puheet T:ri Lutherista ja hänen theseistänsä ovat?"
hän kysyi; "lienee vaan, arvatakseni, joku vähäinen riita munkkien
välillä! Ja kuitenkin veljenpoikani Ulrich luulee, ettei maan päällä
löydy semmoista miestä, kuin tuo pikkuinen veli Martin. Te, hyvät
Augustinilaiset, ette soisi, että Dominikanit saavat koko voiton; sekö
se on?" hän kysyi nauraen.
"Se ei ainakaan ole syy T:ri Lutherin menetykseen", minä vastasin;
"minä en usko, että hän huolii rahoista enemmän kuin ilman linnut."
"Ei, veli", lausui rouva; "muista niitä ihania sanoja, joita
Chriemhildimme luki meille hänen kirjastansa Herran Rukouksesta."
"Kyllä sinä ja Ulrich ja Chriemhild ja Atlantis", jatkoi ijäkäs ritari,
"te olette kaikki yhtä laatua; pikkuinen munkki on lumonnut teidät
kaikki."
Sydäntäni sykähti, kun kuulin sisarteni nimet.
"Tunnetteko, hyvä rouva, Chriemhild ja Atlantis Cottaa?" minä kysyin.
"Tule, veljenpoika Ulrich", lausui ritari nuorelle miehelle, joka juuri
palasi metsästyksestä ja astui etuhuoneesen; "ja kerro tälle kunnon
veljelle kaikki, mitä sinä tiedät Fräulein Chriemhild Cottasta."
Meistä tuli pian hyvät ystävät; ja kauan aikaa sen jälkeen, kuin vanha
ritari ja hänen sisarensa olivat menneet levolle, valvoimme, Ulrich von
Gersdorf ja minä, ja puhuimme T:ri Lutherista, hänen jaloista
sanoistaan ja teoistaan, ja nimistä, jotka olivat vielä kalliimmat
meille molemmille, kuin hänen.
"Te olette siis Fritz", hän sanoi miettiväisesti tuokion perästä; "se
josta he kaikki mielellään kertovat ja jonka vertaista he eivät luule
missäkään löytyvän. Te olette se jota, Chriemhildin puheen mukaan,
hänen äitinsä olisi tahtonut naimisiin tuon enkeli-neitsyen Eva von
Schönbergin kanssa, joka nyt on nunnana Nimptschenissä. Teidän
virsikirjanne ja 'Theologia Teutsch'inne' hän otti mukaansa luostariin.
Minua ihmeyttää, että maltoitte luopua hänestä ja rupesitte munkiksi",
hän jatkoi; "teidän kutsumuksenne oli varmaan hyvin vahva."
Tällä hetkellä se tosiaan tuntui sangen heikolta. Mutta vaikka olisin
saanut koko mailman, en olisi tahtonut, että hän huomaisi sen, ja minä
sanoin niin vakavalla äänellä, kuin suinkin mahdollista: "minä luulen,
että se oli Jumalan tahto."
"No", hän jatkoi, "jokaisen on hyvä, kun on saanut nähdä hänet ja viedä
tämän puhtauden ja hurskauden kuvan muassaan luostariin taikka kotiin.
Parempi, kuin mikään pyhimysten taulu, on pitää näitä enkelinkaltaisia
lapsellisia kasvoja sydämessään, ja tätä ääntä, joka oli suloinen, kuin
urkujen soitto."
"Niin on", minä lausuin enkä olisi enää saanut sanaakaan sanotuksi.
Onnekseni rupesi hän juttelemaan muista asioista, ja piti pitkiä
puheita pikku Chriemhildinsä kauneudesta ja hyvyydestä, jonka kanssa
hän aikoi tulevana vuonna mennä naimisiin. Tällä välin ainoastaan kaksi
ajatusta pysyi selvänä minussa, nimittäin, mitä äitini oli toivonut
Evan ja minun suhteeni sekä että Eva oli ottanut minun "Theologia
Teutschini" mukaansa luostariin.
Kesti muutamia päiviä, ennenkuin minun onnistui siirtää nämät suloiset,
viattomat, hyvin tunnetut kasvot niille pyhille, ylhäisille sijoille
sydämessäni, jossa minä voin ilman vaaratta katsella niitä.
Mutta minä luulen, että Ulrich piti minua erittäin hartaana
kuunteliana, sillä noin tunnin kuluttua sanoi hän:
"Te olette kärsivällinen ja hyvänluontoinen munkki, kun näin
kuuntelette lempijuttujani. Hän onkin teidän sisarenne, ja minä soisin,
että olisitte läsnä häissämme. Mutta kaikissa tapauksissa lienee
Chriemhildin ja heidän kaikkien hauska saada nauttia Fritzistä."
Minä olin aikonut lähteä Wittenbergiin muutamaksi päivää, mutta tämän
keskustelun jälkeen en uskaltanut kohta lähteä. Minä palasin Tübingin
yliopistoon rauhoittamaan mieltäni vähäisen kreikalla ja hebrealla
mainion Reuchlin'in johdolla, koska se on generali-vikariuksemme tahto,
että lukisin näitä kieliä.
Tübingissä T:ri Lutherin theseistä väitettiin joka paikassa. Oppineet
miehet riemuitsivat niistä, koska ne ahdistivat sivistymättömyyttä ja
taitamattomuutta; suorat, vilpittömät miehet tervehtivät niitä niinkuin
vastaväitettä valheen ja petoksen järjestelmää vastaan; jumaliset
miehet kiittivät Jumalaa niistä, koska ne puollustivat hurskautta ja
totuutta. Ylioppilaat vastaan-ottivat innolla T:ri Lutheria, niinkuin
uuden aikakauden ruhtinasta; iso-ikäinen Reuchlin ja useat professorit
myönnyttivät, että hän hätyyttää vanhoja vihollisia uudelta taholta.
Täällä minä kävin muutamia kertoja nuoren Tohtori Filip Melancthonin
luentoja kuuntelemassa (hän oli vaan yhdenkolmatta vuoden vanha, vaikka
hän oli jo neljä vuotta ollut tohtori), siksi kuin hän kutsuttiin
Wittenbergiin, johon hän saapui Elokuun 25 p. 1518.
Minä olin samaan aikaan lähetetty veljeskunnan asioissa
Augustinin-luostariin Wittenbergiin, että olin läsnä, kun hän tuli.
Kaikki pettyivät kovasti toiveissaan, kun ensin näkivät hänet. Olikohan
tuo vähänläntäinen, nöyrän näköinen nuorukainen se suuri, oppinut mies,
jota Reuchlin oli ylistänyt niin paljon ja jonka ky'ystä vaaliruhtinas
Fredrik odotti niin suuria hedelmiä uudelle yliopistollensa?
T:ri Luther oli ensimäisiä, jotka huomasivat, mitkä aarteet kätkyivät
tämän vähäpätöisen ulkomuodon alla. Mutta ensimäinen latinainen puhe,
jonka Melancthon piti neljä päivää tulonsa jälkeen, ihastutti kaikkia;
ja ennen pitkää hänen luentosalinsa oli täpötäynnä väkeä.
Tästä haastelivat kaikki, kun ensin saavuin Wittenbergiin. Tuloni
vanhaan kotiini tuntui minusta varsin kummalliselta. Niin korkea ajan
ja asianhaarain aita oli kohonnut minun ja omaisteni väliin!
Elsa, joka nyt näytti niin emännän kaltaiselta avaintensa,
varahuoneittensa, suuren taloutensa ja kahden lapsensa, pikku Fritzin
ja Greetan kanssa, oli sydämessään juuri sama minulle, kuin jolloin
erosimme ensimäistä Erfurtin lukukauttani varten. Hänen rehellisillä,
lempeillä, sinisillä silmillänsä oli aivan sama katse. Mutta hänen
ympärillänsä oli kokonainen uusi mailma vieraita, vieraita minulle,
niinkuin hänen oma uusi elämänsä, jonka kanssa minulla ei ollut
minkäänlaista yhteyttä.
Chriemhildissä ja nuoremmissa lapsissa näytti vanhemman veljen muisto
ja papin kunnioitus riitelevän keskenänsä. Kristofer katseli minua
säälin ja kunnioituksen sekaisella hämmennyksellä, joka esti minua
ystävällisemmin häntä lähestymästä.
Ainoastaan äidin käytös minua kohtaan oli samanlainen, kuin ennen. Hän
näytti vaan paljon vanhemmalta ja heikommalta. Mutta hänen
rakkaudessaan oli jonkunlainen kiihkeä hellyys, joka haavoitti minun
sydäntäni enemmän kuin katkerimmat nuhteet. Minä näin hänen silmiensä
äänettömästä ja kiinteästä katselemisesta, kuinka kovasti hän oli
kaivannut minua.
Isäni ei ollut suuresti muuttunut, paitsi että hänen tuumansa näyttivät
antavan hänelle uutta ja hiljaista tyydytystä juuri sentähden, että oli
mahdoton panna toimeen niitä, ja että hänen ja äidin-äitini väli oli
paljon ystävällisempi.
Äidin-äitini kohteli minua alusta hiukan tylysti, mutta hellitti kohta,
kun ymmärsimme, kuinka paljon T:ri Lutherin opetus oli vaikuttanut
meihin molempiin; eikä hän väsynyt koskaan kuuntelemasta, mitä T:ri
Luther oli sanonut ja tehnyt Romassa.
Ainoa, minä tunsin sen, joka olisi ollut kokonaan sama, oli ijäksi
mennyt; vaan minä tuskin surin tätä pois-oloa, joka teki, ettei aika
päässyt himmentämään tätä kuvaa eikä muutoksen aidat ympäröimään sitä.
Mutta Evasta ei kukaan puhunut minulle, paitsi pikku Thekla, joka
ehtimiseen lauloi minulle niitä latinaisia virsiä, joita Eva oli
opettanut hänelle, ja kysyi, lauloiko hän niitä ollenkaan samalla
tavalla kuin Eva.
Minä vastasin hänelle: "kyllä." Sanat olivat samat, nuotti sama, ja
suureksi osaksi hän lauloi niitä samalla lempeällä, kunnioittavaisella,
viattomalla tavalla. Mutta pikku Theklan ääni oli syvä, luja ja heleä,
kuin rastaan; vaan Evan oli niinkuin kyyhkysen, joka leppeästi kuhertaa
kaukana hiljaisessa metsässä -- tuskin mikään ääni ensinkään --
ruumistunut rukous, niinkuin seisoisit hänen sydämensä kynnyksellä ja
kuulisit sieltä sisältä hänen onnellisten, hurskaitten, lapsellisten
ajatuksiensa soiton.
Ei, ei mikään voisi milloinkaan palauttaa minulle tämän äänen kaikkua.
Mutta Theklasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Hän oli tuskin tuntenut
minua vanhastaan. Me rupesimme ystäviksi semmoisina, kuin olimme.
Meillä ei ollut mitään jälleen muistettavaa, ei mitään unhotettavaa. Ja
serkku Eva oli ollut hänelle, niinkuin taivaan tähti taikka enkeli
taikka niinkuin toinen lapsi, jonka Jumala oli lähettänyt hänelle
ystäväksi jostakin ihanasta, vanhasta legendasta.
Ylimalkain tämä käyntini vanhassa kodissani haikeutti minua. Minä olin
aivan hartaasti rukoillut, että se sija, joka lähtöni kautta jäi
tyhjäksi, täytettäisiin; mutta nyt, kun näin sen täytetyksi ja
rakkaitten omaisteni elämän menevän vilkasta menoansa, niin ettei
minulla ollut siinä mitään sijaa, syntyi minun sydämessäni kolkko
maanpakolaisuuden tunto. Jos kuolleitten olisi sallittu tällä tapaa
palata, tuntisivatko he jotakin tämänkaltaista? Ei suinkaan pyhät
kuolleet. He iloitsisivat, että suru, työnsä tehtyään, lakkaisi
olemasta peräti katkera -- että tyhjä sija tosin ei täyttyisi (ei
mikään todellinen rakkaus voi täyttää toisen sijaa), mutta peittyisi ja
kasvaisi hedelmää, niinkuin aika ja luonto peittävät kaikki rauniot.
Mutta hurskaat kuolleet lähtisivät jälleen maan päälle kodista, Isän
kodista, jota luostari ei ole, joksi se ei milloinkaan muutu.
Olisin minä sentään mielelläni jäänyt Wittenbergiin. Verrattuna
Wittenbergiin koko mailma näytti nukkuvan. Siellä oli aamu; toivon ja
toimeliaisuuden ilma ympäröitsi sydäntäni. T:ri Luther oli siellä; ja,
joko tieten tai tietämättä, kaikki, jotka odottavat parempia aikoja,
näyttävät kääntävän silmänsä häneen.
Mutta minä lähetettiin Mainziin. Matkallani poikkesin vähän tieltä,
viedäkseni yhtä uutta T:ri Lutherin kirjaa pappi Ruprecht raukalle
Franken'iin. Hänen kylänsä oli keskellä honka-metsää. Kirja oli Herran
Rukouksen Selitys saksaksi maallikoille ja oppimattomalle kansalle.
Papin talo oli tyhjä; mutta minä panin kirjan puupenkille portinvajaan,
kun ensin olin kirjoittanut siihen nimeni ja muutamia sanoja
kiitokseksi hänen vieraanvaraisuudestaan. Vaan kun palasin metsän
lävitse, näin minä mäeltä laakson toiselta puolen naisen astuvan
portinvajaan ja pysähtyvän kirjaa ottaaksensa, jota hän sitten
seisaalta luki oven suussa. Kun käännyin pois, seisoi hän yhä samalla
paikalla, ja avatun kirjan valkoiset lehdet vilahtelivat esiin pimeästä
huoneesta.
Minä rukoilin, että sanat kirjoitettaisiin hänen sydämeensä. Minä
tiesin, että siinä oli ihmeellisiä pyhän rakkauden ja armon sanoja,
jotka tuottaisivat jälleen toivoa ja puhtautta jokaiseen sydämeen,
johon ne kirjoitettiin.
Ja nyt minä olen määrätty tänne Augustinin-luostariin Mainziin Rheinin
maakunnissa.
Tällä luostarilla on oma erityinen tarinansa. Täällä löytyy
maan-alainen vankihuone, jossa Johan von Wesel kuoli tuskin
neljäkymmentä vuotta takaperin (v. 1481) -- se vanha mies, joka oli
uskaltanut vastustaa anekirjoja ja lausua samanlaisia totuuksia, kuin
T:ri Luther nyt puollustaa.
Yksi tämän luostarin ijäkäs munkki, joka oli nuori, kun Johan von Wesel
kuoli, muistaa hänet ja on usein puhunut minulle hänestä. Inkvisitorit
panivat toimeen oikeudenkäynnin häntä vastaan, ja tämä pidettiin,
niinkuin useat muut, salaisesti luostarissa.
Puhuttiin, että hän ylipäänsä peruutti oppinsa, mutta kahta kannetta
hän ei puollustuksessaan edes yrittänyt kieltämään. Ne olivat nämät:
"ettei se ole munkki-elämä, joka pelastaa munkit, vaan Jumalan armo;"
ja "että ainoastaan sama Pyhä Henki, joka innostutti Pyhän Raamatun,
voi menestyksellä selittää sitä sydämelle."
Inkvisitorit polttivat hänen kirjansa; josta, niinkuin kertojani
jutteli, vanhin itki.
"Miksi", hän arveli, "olivat ihmiset niin vihoissaan hänelle? Hänen
kirjoissansa löytyi niin paljon hyvää, ja olivatko ne kaikki
poltettavat sen vähäisen pahan tähden, joka oli hyvään sekaantunut?
Tämä oli tosiaan ihmisten tuomio eikä Jumalan -- ei Hänen, joka olisi
säästänyt Sodoman Abrahamin pyynnöstä, kun vaan kymmenen vanhurskasta
olisi löytynyt siellä. Voi Jumala!" hän huokaili, "pitääkö hyvän hukkua
pahan kanssa?"
Mutta inkvisitorit eivät leppyneet. Kirjat hyljättiin ja poltettiin
julkisesti häpeällisellä tavalla; vanhan miehen nimi herjattiin,
niinkuin väärä-uskolaisen; ja hän itse pakoitettiin vaikenemaan ja
jätettiin luostarin vankihuoneesen kuolemaan.
Minä kysyin munkilta, joka kertoi minulle nämät, mitkä ne erityiset
harha-opit olivat, joitten vuoksi Johan von Wesel tuomittiin.
"Luullakseni harha-oppeja kirkkoa vastaan", hän arveli. "Minä olen
kuullut hänen lausuvan saarnoissansa, että Kirkko oli muuttumallansa
samanlaiseksi, kuin Juudan kansakunta Herramme aikoina. Hän vastusti
pappien ja prelatein maallista loistoa -- niitä kylmäkiskoisia menoja,
joiksi hän väitti jumalanpalveluksen halventuneen, ja sitä tyhjää
taika-uskoa, joka oli asetettu todellisen sydämen ja elämän hurskauden
sijaan. Hän vakuutti, että suola oli käynyt mauttomaksi, että useat
papit olivat varkaita ja rosvoja eikä paimenia; että nyky-aikainen
uskonto oli tuskin parempi, kuin Farisealaisten, jotka surmasivat
Herramme -- oli hengellisen ylpeyden ja ahdasmielisen, itsekkään
katkeruuden verho. Hän julisti, että jumalallisella ja kirkollisella
vallalla oli aivan toisenlainen arvo; että ulkonainen, tunnustava
Kirkko oli eroitettava totisesta, elävästä Kristuksen Kirkosta; että
pappien synninpäästön voima oli sakramentillinen eikä tuomarin-omainen.
Minä kuulin hänen yhdessä saarnassa Wormsissa sanovan, ettei hän
pitänyt Paavia, Kirkkoa eikä Kokouksia minäkään kalliona, johon sopisi
uskontoa rakentaa. 'Kristusta yksistänsä', hän lausui, 'minä ylistän.
Asukoon Kristuksen sana runsaasti meissä!'"
"Olivatpa ne rohkeita sanoja", muistutin minä.
"Lisäksi", jatkoi ijäkäs munkki, "Johan von Wesel väitti, että mitä
Raamattu ei pitänyt syntinä, sitä ei hänkään voinut pitää; kerrotaan
myöskin, että hän oli sanonut: 'syö paaston aikana, jos sinun on
nälkä.'"
"Tätä lupaa moni munkki tuskin tarvinnee", minä arvelin. "Hänen
elämäänsä ei siis tuomittu, vaan ainoastaan hänen oppinsa."
"Minä olin pahoillani", vanhus lausui, "että täytyi tuomita hänet;
sillä siitä ajasta saakka minä en ole tähän asti kuullut mitään
saarnaa, joka olisi liikuttanut sydäntä, niinkuin hänen saarnansa. Kun
hän nousi saarnastuoliin, oli kirkko täpötäynnänsä väkeä. Maallikot
ymmärsivät ja kuuntelivat häntä yhtä hartaasti, kuin hengellisetkin.
Vahinko vaan, että hän oli väärä-uskolainen, sillä minä en luule
koskaan enää saavani kuulla hänen vertaistansa."
"Te ette ole milloinkaan kuulleet T:ri Lutherin saarnaavan?" kysyin
minä.
"T:ri Lutherin, joka kirjoitti nuot thesit, joista puhutaan niin
paljon?" hän vastasi. "Tulvaako kansa häntä kuuntelemaan ja riippuuko
se kiinni hänen sanoissaan, niinkuin ne olisivat elämän sanoja?"
"Kyllä", minä lausuin.
"Siinä tapauksessa", vastasi vanha munkki lempeästi, "olkoon T:ri
Luther varoillansa. Tämmöinen oli useain väärä-uskoisten saarnaajien
laita. Minä olen kuullut, että Mecheln'in Johan von Goch ja Johan
Wessel, joka karkoitettiin Parisista, olivat aivan samassa tilassa.
Mutta", jatkoi hän, "jos T:ri Luther joutuu Mainziin, koetan minä
päästä kuuntelemaan häntä. Minä soisin, että minun kylmä, kuiva, vanha
sydämeni tulisi liikutetuksi samalla tavalla jälleen. Usein, kun luen
pyhiä evankeliumeita, kuulen Johan von Weselin sanat jälleen. Veljeni,
se oli niinkuin elämän henkäys."
Viimeinen mies, joka uskalsi sanoa koko Saksanmaan edessä, että ihmisen
sanaa ei saa asettaa Jumalan sanan rinnalle, ja että Raamattu on ainoa
totuuden mitta ja ainoa oikean ja väärän määrääjä -- näin hän siis
kuoli!
Kuinka käyneekään seuraavan -- sen miehen, joka nyt julistaa tätä koko
mailman edessä?
Ijäkäs munkki kääntyi takaisin minun puoleeni, kun olimme eronneet, ja
sanoi matalalla äänellä:
"Käske T:ri Lutherin ottaa oppia Johan von Weselin esimerkistä.
Hurskaat miehet ja suuret saarnaajat muuttuvat aivan helposti
väärä-uskolaisiksi itsekään huomaamatta", lisäsi hän, "minä en ole
varma, eikö maksaisi vaivaa kuolla vankihuoneessa, kun saarnaa sillä
tapaa, kuin Johan von Wesel. Luullakseni minä olisin tyytyväinen jos
vaan saisin _kuunnella_ yhtä semmoista jälleen! Käske T:ri Lutherin
olla varoillaan; mutta jos hän tulee Mainziin, kyllä minä aion
kuunnella häntä."
Mitä hyvää Johan von Weselin sanoissa oli, se ei siis ole hukkunut,
vaikka hänen kirjansa poltettiin.