Evan kertomus.
Nimptschenissä 1516.
Suuria muutoksia on tapahtunut näinä kolmena viime vuonna täti Cottan
perheessä. Elsa on ollut naimisissa enemmän kuin kaksi vuotta ja
lähettää minulle kummallisia kertomuksia pikku Greetansa kauneudesta ja
viisaudesta. Hän alkaa nyt sopertaa äidin, isän ja tätien nimeä. Elsa
on myöskin opettanut pikku tytön heittämään sormisuukkosia minun
muotokuvalleni ja nimittämään sitä Eva serkuksi. He eivät suostu
luostari-nimeeni.
Chriemhild on myöskin mennyt kihloihin nuoren ritarin, Ulrich von
Gersdorfin, kanssa, jolla on linna Thüringin metsässä; ja hän
kirjoittaa, että he usein puhuvat sisar Avesta ja että Ulrich yhä
säilyttää noita kuivettuneita orvonkukkia yhdessä äitinsä hiussuortuvan
ja haltiapyhimyksensä relikin kanssa. Chriemhild sanoo, että minä
tuskin tuntisin Ulrichia enää, hän on käynyt niin totiseksi ja
järkeväksi ja on niin täynnä hyviä aikomuksia.
Pikku Thekla kirjoittaa, että hänkin ymmärtää vähäisen latinaa. Elsan
puoliso on opettanut sen hänelle; eikä Elsa ja Gottfried Reichenbach
ole milloinkaan niin mielissään, kuin jolloin he saavat kuulla hänen
laulavan niitä virsiä, joita serkku Evan oli tapa veisata.
He näyttävät ajattelevan minua jonkunlaiseksi enkelisisareksi, jonka
Jumala varhain kutsui luoksensa ja joka ei koskaan vanhene. Se on hyvin
suloista, kun minua sillä tapaa muistetaan; mutta välisti tuntuu siltä,
kuin he tuskin muistaisivat elikkä rakastaisivat minua semmoisena, kuin
nyt olen, vaan semmoisena, jona minä olin elikkä joksi olisin tullut.
Tokko he tuntisivat Eva serkkuansa siinä totisessa, hiljaisessa
kahdenkolmatta-vuotisessa naisessa, joksi minä olen muuttunut? Sillä
kun vanhassa kodissa aika näytti, niinkuin virta, osoittavan kulkuansa
kasvamalla ja elämällä, näyttää se täällä luostarissa osoittavan sitä
vaan varjon verkkaisella siirtymisellä äänettömässä auringonkellossa --
kuoleman varjon. Luostarissa ei kukaan kasva, vaan vanhenee.
Täti Cottan kodissa vuosi muuttui talvesta kevääksi, kesäksi ja
syksyksi -- kylvön- ja elon-ajaksi -- kukkien ja hedelmien ajaksi. Eri
vuoden-ajat sulivat toisiinsa, me emme tietäneet kuinka taikka milloin.
Luostarissa vuosi on tarkasti jaettu Joulu-, Tammi-, Helmi-, Maalis-,
Huhtikuuhun j.n.e., eikä mikään muu eroita toista kuukautta toisesta
kuin nimi ja päivä.
Vanhassa kodissa päivä valkeni koitosta sydänpäiväksi, lientyi sitten
auringonlaskuksi ja himmentyi huomaamatta yöksi. Täällä luostarissa
kello jakaa päivän tuntikausiin.
Beatrice'n vaalea muoto vaalenee vähitellen yhä enemmän; täti Agnesin
kasvot käyvät yhä laihemmaksi ja tuikeammaksi; ja minä, niinkuin muut,
olen viisi vuotta vanhempi kuin olin viisi vuotta takaperin tänne
tullessani, ja siinä kaikki.
Toisia noviiseja tosin on tullut, jotka ovat tehneet peräyttämättömän
lupauksen, ja kauniit, nuorekkaat kasvot ympäröivät minua; mutta
sydäntäni viiltää usein, kun katselen heitä ja ajattelen, että he,
niinkuin me muutkin, ovat sulkeneet itseltään elämän oven ja kaikki sen
muutokset, ja alkaneet astua sitä yksitoikkoista polkua hautaa kohden,
jonka askeleet on vaan vanhentuminen.
Muutamat näistä noviiseista halaavat hartaasti jumalista elämää, kun he
tulevat. Heille on kerrottu taivaallisesta Yljästä, joka on täyttävä
heidän pyhitetyt sydämensä puhtaalla, sanomattomalla autuudella, jota
ei mailma ollenkaan tunne.
Toiset tulevat tänne perettensä köyhyyden tai ylpeyden uhreina. Heidän
aateliset vanhempansa ovat liian köyhät elättämään heitä säätynsä
mukaan, taikka myöskin on heidän omaisuutensa määrätty lisiksi jonkun
naidun sisaren myötäjäisiin.
Minä tiedän, kuinka he pettyvät toiveissansa, kun he oppivat tuntemaan,
että luostari on vaan lapsellinen pikkukuva mailmasta, sen vähäisistä
kunnianpyynnöistä ja kateudesta, mutta ilman sen elämää ja rakkautta.
Minä tiedän, että jaloimmat kärsivät kaikkein enimmän ja kenties
lankeevat kaikkein syvimmälle.
Ahdasmielisille, tunnottomille luonnoille tavan jäinen tottumus
helpommin palkitsee elämän moninaiset vaihetukset. He oleentuvat
pikemmin ja ajattelevat yhtä ahkerasti luostarin tai sisarkunnan
juoruja, johtajien vaaleja taikka naapuri-nunnaston häpeää, kuin he
olisivat ajatelleet sen kaupungin tai kylän loruja, jossa he olisivat
eläneet mailmassa.
Mutta lämpimät sydämet ja ylevät mielet -- ne pyrkivät ja
ponnistelevat taikka (vielä parempi) uneksivat, että he ovat
saavuttaneet itsensä-halventamisen alimmat portaat taikka nousneet
mystillisen hartauden ylimmille kukkuloille, mutta heräävät sitten
katkerilla itsesyytöksillä ja huomaavat itsensä liian heikoiksi
vastustamaan vähäisiäkin kiusauksia, niinkuin täti Agnes.
Näitä minä koetan auttaa, mitä suinkin voi. Mutta minä olen nähnyt
siitä, kuin tulin Nimptscheniin, että on kammottava ja vaarallinen
asia, kun ottaa sielun kasvatuksen Jumalan käsistä omiin käsiinsä.
Hänen kädessään karsiva veitsi epäilemättä välisti haavoittaa ja
näyttää lakastuttavan; mutta meidän käsissämme se leikkaa ja haavoittaa
ja lakastuttaa _eikä_ karsi. Me voimme kyllä määrätä kidutuksia
itsellemme; mutta Jumala yksin tekee kidutuksen parantavaksi taikka
kärsimisen opettavaksi.
Minä en voi muuta kuin rukoilla, että, vaikka kuinka suuresti moni
erhettyy, kun hän sulkee itsensä tänne, Sinä, joka olet Hyvä Lääkäri,
otat meidät ja kaikki meidän hyödyttömät, vapaa-ehtoiset haavamme ja
kaikki meidän pilatut, itsemme kautta tukautetut luonnonlahjamme, ja
semmoisina, kuin me olemme, ja semmoisena, kuin olet, vielä kasvatat
meitä Itseäsi varten.
Sairashuoneesta minä kaikkein enimmän huolin. Kun olemme luopuneet
kaikista tavallisen elämän riemuista, suruista ja kohtauksista,
näytämme tuskin jättäneen mitään Jumalan käsiin, jolla Hän koettaisi
uskoamme ja taivuttaisi tahtoamme oman tahtonsa mukaan, paitsi taudin.
Omaisiamme emme voi kaivata, koska itse olemme kokonaan ja ijäksi
erkaantuneet kaikesta yhteydestä rakkaittemme kanssa täällä maan
päällä. Emmekä liioin tunne köyhyyden eikä varallisuuden kiusauksia,
koska meidän ei ole tilaisuus kokea kumpaakaan; sillä samalla, kuin
olemme tehneet vapaa-ehtoisen köyhyyden lupauksen emmekä niin muodoin
milloinkaan voi sanoa mitään meidän omaksemme, olemme päässeet kaikista
huolista; me olemme runsaasti lahjoitetun sisarkunnan jäsenet.
Tauti yksistänsä ei tottele meitä; ja sentähden, kun näen jonkun
sisaren lasketuksi kärsimisen vuoteelle, ajattelen minä:
"_Jumala on sinut siihen laskenut_!" ja minä olen vielä varmempi siitä,
että juuri tätä tarvitaan.
Minä opetan yhä noviiseja; mutta toisinaan se surullinen kysymys johtuu
mieleeni:
"Miksi minä opetan heitä?"
Elämä ei tarjoa mitään tulevaisuutta heille -- ainoastaan
yksitoikkoisen nykyisyyden yksitoikkoista jatkamista.
Minä koetan ajatella: "minä kasvatan heitä ijankaikkisuutta varten."
Mutta ken voi sitä tehdä, paitsi Jumala, joka asuu ijankaikkisuudessa
ja näkee, mitkä siteet liittävät jokaisen silmänräpäyksen ajallisesta
olostamme ijankaikkiseen tulevaisuuteen?
Mutta minä teen parastani. Katarina von Bora, nuori,
kuusitoistavuotinen tyttö, joka on äskettäin tullut luostariin,
viehättää minua suuresti. Hänellä on niin luja luonto, ja hänen
sydämensä on niin harras. Mutta voi! mikä vaikutus-ala hänellä täällä
on?
Täti Agnes ei ole millään lailla avannut sydäntänsä minulle. Tosin hän
valvoi minun luonani, kun olin sairaana, yhtä hartaasti kuin täti
Cottakin; mutta kun paranin, näytti hän sysäävän luotansa kaikki
kiitollisuuteni ja rakkauteni osoitukset ja jatkoi vaan noita
katumusharjoituksia ja itsekurituksia, joitten vuoksi nunnat erittäin
kunnioittavat häntä ja pitävät häntä pyhänä.
Välisti minä kaipuulla katselen savua ja valkeita kylässä, jonka
selitämme puitten välistä luostarin ylikerran akkunoista. Minä tiedän,
että jokainen vähäinen savukiehkura nousee jonkun kodin takasta, jossa
on isä, äiti ja pikkuisia lapsia; ja savukiehkurat näyttävät kohoavan,
ikäänkuin pyhän suitsutuksen pilvet, Jumalan, Isämme luo taivaasen.
Mutta ne almut, joita sisarkunta aivan runsaasti jakelee, annetaan
luostarin portilla, jott'emme koskaan tutustu köyhien kanssa muulla
lailla, kuin tavallisesti almunantajat ja kerjäläiset; ja minä
tahtoisin olla heidän _ystävänsä_.
Toisinaan pelkään, että menettelin maltittomasti ja itsepäisesti, kun
jätin täti Cottan kodin, että olisin palvellut Jumalaa paremmin, jos
olisin jäänyt sinne, ja että kuitenkin lähtöni kautta ehkä ilmestyi
vähäinen tyhjä paikka, jota olisi maksanut vaivan täyttää. Kun tytöt
menevät naimisiin, olisi täti Cotta kenties minusta saanut jonkunlaista
lohdutusta; ja "Eva serkkuna" minä olisin kukaties pystynyt paremmin
auttamaan Elsan lapsia, kuin Ave sisarena nunnia täällä. Mutta oli
kuinka oli, on kärsimätöntä ja kapinallista ajatella sitä nyt; eikä
mikään voi eroittaa minua Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa.
Tavalla taikka toisella "Theologia Germanica" ja se ylevä, puhdas
yhteys Jumalan kanssa, jota se opettaa, kuitenkin näyttivät
suloisemmalta minusta keskeytetyn ja vireän elämän lomahetkinä, kuin
nyt, kun ne ovat keskeymättömän joutilaisuuden työnä. Hiljaisen
mietinnön hetket tuntuivat pyhemmältä juuri niitten koetusten ja
askareitten vuoksi, jotka estivät niitä.
Välisti on niinkuin sydämenikin jäätyisi ja muuttuisi jäykäksi ja
kovaksi. Minä pelkään todella, että niin kävisi, jollei sisar Beatrice
parkaa olisi. Hän halvattiin nykyisin ja on nyt ainainen sairashuoneen
asukas. Hän puhuu toisinaan aivan sekaisin eikä jaksa aina ajatella
selvästi. Mutta minä olen löytänyt kirjan, joka miellyttää häntä; se on
St. Luukkaan evankeliumi latinan kielellä. Minä olen saanut luvan ottaa
sen luostarin kirjastosta ja kääntää sitä hänelle. Kertomukset ovat
niin lyhyet ja yksinkertaiset, että hän voi ymmärtää niitä, eikä hän
koskaan väsy niitä kuuntelemasta. Juuri sen takia, että ne ovat niin
tuttavantapaiset, ovat ne rakkaat hänelle, ja minulle ne ovat aina
uudet.
Mutta se on varsin kummallista, ettei siinä seiso mitään
katumusharjoituksista eikä lupauksista eikä Pyhän Neitsyen
palvelemisesta. Minä löydän ne luultavasti muista evankeliumeista
taikka epistolista, jotka kirjoitettiin Neitsyemme taivaasen astumisen
jälkeen.
Sisar Beatrice kuuntelee mielellään, kun veisaan Bernard de Clagny'n
virttä ijankaikkisesta autuudesta taivaassa [Hic breve vivitur, hic
breve plangitur, hic breve fletur etc.]:
Tääll' elo on lyhyt, vaikerrus lyhyt on, lyhyt itku,
Koht' elot, itkut, vaikerrukset saa sovituksen.
Oi sovitus! elon ainaisen tuot tään elon jälkeen,
Oi sovitus! sinä taivaasen viet tuskista meidät.
Kesäkuulla 1516.
Koko Augustinin munkkikunta Sachsissa on kovasti innoissaan Martin
Lutherin tarkastusmatkoista. Hän on määrätty generali-vikariukseksi
T:ri Staupitzin sijaan, joka on lähetetty Alankomaille kokoomaan
relikejä vaaliruhtinas Fredrikin uuteen kirkkoon Wittenbergiin.
Viime Huhtikuulla kävi T:ri Luther Grimman luostarissa, joka ei ole
kaukana täältä; ja priorinnamme kautta, joka on sukua Grimman priorin
kanssa, olemme kuulleet paljon siitä.
Vakavasti hän käskee munkkikuntansa veljiä ja sisaria lukemaan
raamattua ja St. Augustinusta ennen mitään muuta kirjaa. Me olemme
alkaneet noudattaa hänen neuvoansa luostarissamme, ja kaikki näyttää
heränneen uuteen elämään. Minä olen myöskin nähnyt kaksi ihanata
kirjettä T:ri Martin Lutherilta, jotka hän on kirjoittanut kahdelle
Augustinin veljeskunnan jäsenelle. Molemmat olivat kirjoitetut viime
Huhtikuulla, ja moni meistä on lukenut ne. Ensimäinen oli eräälle
Memmingin munkille, veli Georg Spenlein'ille. Se alkaa: "Jesuksen
Kristuksen nimeen." Muutamista yksityisistä rahaseikoista puhuttuaan,
hän kirjoittaa:
"Mitä muihin asioihin tulee, minun tekee mieleni tietää, kuinka sinun
sielusi laita on; josko se omaan vanhurskauteensa kyllästyneenä oppii
luottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikoinamme ylpeyden
kiusaus palaa monessa ja parhaasta päästä niissä, jotka kaikin voimin
pyrkivät olemaan hurskaita ja hyviä. He eivät tunne Jumalan
vanhurskautta, joka on Kristuksessa annettu meille runsaasti ja
ilmaiseksi, vaan koettavat itsestänsä tehdä hyviä töitä, jotta he
viimein, koristettuina ansioilla ja hyvillä avuilla, uskaltaisivat
seisoa Jumalan edessä -- joka on mahdoton asia. Sinulla oli, kun olit
meillä, tämmöinen mielipide, ja niin oli minullakin; mutta nyt minä
taistelen tätä erehdystä vastaan, vaikka en ole vielä voittanut sitä."
"Sentähden, kallis veljeni, opi tuntemaan Kristusta ja Häntä
ristiin-naulittuna, opi ylistämään Häntä ja, kun olet epätoivossa itse
puolestasi, lausumaan 'Herra Jesus, Sinä olet minun vanhurskauteni,
mutta minä olen Sinun syntisi, Sinä olet ottanut päällesi minut ja
antanut minulle, mitä oli Sinun; Sinä olet ottanut päällesi, mitä Sinä
et ollut, ja antanut minulle, mitä minä en ollut.' Varo, ettet pyri
semmoiseen puhtauteen, ettet ole mielestäsi enää mikään syntinen; sillä
Kristus asuu vaan syntisten tykönä. Sitä varten Hän astui alas
taivaasta, jossa eli vanhurskaitten parissa, että eläisi syntisten
parissa. Ajattele tätä Hänen rakkauttansa, ja sinä imet Hänen suloisen
rakkautensa. Sillä jos me töittemme ja murheittemme kautta voisimme
saavuttaa omantunnon rauhan, miksi Hän kuoli? Sentähden sinä ainoastaan
Hänessä löydät levon sen kautta, että uskovaisesti epäilet sekä
itsestäsi että teoistasi. Sillä Hän on tehnyt sinun syntisi omaksi
synnikseen ja vanhurskautensa on Hän tehnyt sinun vanhurskaudeksesi."
Täti Agnes näytti juovan näitä sanoja, niinkuin sairas tulisessa
kuumeessa. Hän käski minun lukea ne monta kertaa päästä päähän ja
sitten kääntää ja kopioita ne; ja nyt hän pitää niitä muassaan joka
paikassa.
Minulle ovat ne sanat, jotka seuraavat, yhtä kalliit. T:ri Luther
sanoo, että niinkuin Kristus on ollut kärsivällinen meidän,
eksyneitten, suhteen, tulee meidänkin olla kärsivällisiä muitten
suhteen. "Lankee maahan Herran Jesuksen eteen", hän kirjoittaa, "etsi
kaikkia, mitä kaipaat. Hän itse opettaa sinulle kaikki, myöskin
tekemään työtä muitten tähden, niinkuin Hän on tehnyt sinun tähtesi."
Toinen kirje oli veli Georg Leiffer'ille Erfurtiin. Hän puhuu
koetuksista näin:
"Kristuksen risti on jaettu pitkin koko mailmaa. Jokainen saa ajallansa
oman osansa eikä jää sitä paitsi. Älä sinä siis koeta luoda pois
osaasi, vaan vastaan-ota se pikemmin, niinkuin pyhä reliki, joka on
talletettava, ei missäkään kultaisessa tai hopeisessa reliki-rasiassa,
vaan kultaisen, se on rakastavan ja kuuliaisen, sydämen pyhyydessä.
Sillä jos ristinpuu tuli niin pyhäksi Kristuksen lihan ja veren
koskemisesta, että sitä katsotaan kaikkein jaloimmaksi relikiksi,
kuinka paljoa enemmän ovat ihmisten vainoamiset, kärsimiset ja viha
pyhiä relikejä, pyhäksi tehdyt ei Hänen ruumiinsa koskemisesta, vaan
Hänen rakastavan sydämensä ja jumalallisen tahtonsa yhteydestä! Näitä
meidän tulee halulla omaksi ottaa, siunata ja rakkaana pitää, koska
Hänen kauttansa kirous on muutettu siunaukseksi, kärsiminen kunniaksi,
risti autuudeksi."
Sisar Beatrice riemuitsee näistä sanoista ja kertoo niitä itseksensä,
niinkuin minä olen selittänyt ne hänelle. Niin, minä ymmärrän; tämä
tauti, avuttomuus -- kaikki, mitä olen kadottanut ja kärsinyt, ovat
pyhiä Vapahtajani relikejä; ei sen vuoksi, että Hän unhottaa minua,
vaan sen vuoksi, että Hän muistaa minua; muistaa _minua_! Sisar Ave,
minä olen tyytyväinen.
Ja nyt hän tahtoo, että minä veisaan hänen mielivirtensä _Jesu dulcis
memoria_:
Oi Jesu, nimes suloinen
Tuo ilon, riemun, autuuden;
Vaan siellä olo suloisin,
Miss' olet, Jesu, itsekin.
Niin armahast' ei laulut soi,
Ei kaunein soitto soittaa voi,
Ei koko maa sen vertainen
Kuin sinä, Jesu suloinen.
Kipuihin, tuskiin lääkkeen tuot,
Ja anoojillen avun suot,
Se ihminen on autuas,
Ken kulkee sinun neuvoissas.
Kun valtaasi saat sydämen,
Uus' aamu koittaa herttainen;
Ja uutta riemun elämää
Sun rakkautes' herättää.
Ei koskaan mene muistostain,
Mink' ilon sinun kauttas sain;
Sun katsees' valo-rikkahin
Mua valaiskohon vastakin.
Sa enkel-joukon kaunistus,
Sa sielun suurin ihastus,
Sa elon-huvi hengellen,
Sa riemu, autuus sydämen.
Sun luokses, Jesus, haluan;
Oi, milloin kokonaan sun saan?
Oi, milloin omaks jällen jään,
Ja milloin kirkkautes nään.
Oi, tule, minun armahain,
Jolt' elämän ja kaiken sain!
Oi tule, ikävöitttyi,
Ja saata minut luoksesi!
Asujat taivaan autuaat,
Nyt portit väljiks' auaiskaat!
Ikuinen kiitos soikohon,
Sun, Jesu, kiitos olkohon.
Täti Agnes on vihdoin puhunut minun kanssani. Lyhyeltä ja jyrkästi,
niinkuin hän olisi ollut enemmän itseensä suuttunut, kuin katuvainen
tai iloinen, sanoi hän minulle tänä aamuna: "lapsi, nämät Lutherin
sanat ovat etsineet sydäntäni. Minä olen kaiken elin-aikani pyrkinyt
pyhimykseksi ja niin koettanut päästä Jumalan luo. Mutta se ei ole
ollenkaan onnistunut minulta. Nyt minä opin, että olen syntinen
ihminen, vaan että Jumalan rakkaus kuitenkin ulottuu minuun. Risti,
Kristuksen risti, on minun polkuni helvetistä taivaasen. Minä en ole
pyhimys. Minä en koskaan tule pyhimykseksi. Kristus on ainoa Jumalan
Ainoa Pyhä; Hän on kantanut minun syntini, ja on minun vanhurskauteni.
Hän on tehnyt nämät kaikki; eikä minulle jää mitään muuta tekemistä,
kuin antaa Hänelle kaikki kunnia, kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa
Häntä ijäti! Ja minä aion tehdä sen", hän lisäsi innokkaasti. "Minä
olen viheliäinen, ylpeä, avuton ja syntinen olento. Minä en voi auttaa
sitä: minun täytyy."
Nämät sanat olivat jäykät ja vakavat, mutta kuinka muuttunut täti
Agnes'in käytös! -- nöyrä ja yksinkertainen, kuin lapsen. Ja kun hän
lähti toimituksiinsa, suuteli hän otsaani ja sanoi: "voi, lapseni,
rakasta minua vähäisen, jos voit -- ei niinkuin pyhimystä, vaan
niinkuin syntistä, vanhaa vaimo raukkaa, joka on katsonut yhdeksi
suurimmaksi synniksensä, että hän rakasti sinua liian paljon, vaikka
tämä todella oli vähimpiä syntejä; rakasta minua vähäisen, sisareni
tähden, jota sinä rakastat niin paljon."