Chriemhild nauraa mestari Reichenbachia sentähden, että tämä on
kirjoittanut nimensä yliopiston oppilaitten listaan T:ri Lutherin
luentoja kuunnellakseen.
"Istumaan sinne", hän sanoo: "hälisevien ylioppilaspoikien joukkoon
vakavilla, vanhoilla kasvoillansa ja harmailla hiuksillaan!"
Mutta minun ymmärtääkseni siinä ei ole mitään naurettavaa. Minusta se
osoittaa jotakin jaloa, kun aika mies taipuu oppimaan, niinkuin
vähäinen lapsi. Ja paitsi sitä, sanokoon Chriemhild mitä hyvänsä, jos
herra Reichenbach on hiukan paljaspäinen ja hänellä on muutamia
harmaita hiuksia, ei se tule isosta ijästä. Ei juuri sovi odottaa, että
täysikasvuisilla miehillä, jotka ajattelevat ja tuntevat näinä
myrskyisinä aikoina, olisi hienot kasvot ja tuuhea tukka, kuin Ulrich
von Gersdorfilla.
Minä olen varma, että, jos olisin kahta vertaa vanhempi mies, kuin hän,
minä en huolisi mistään niin paljon, kuin T:ri Lutherin luennoista.
Minä olen kuullut hänen saarnaavan kaupungin kirkossa, ja se oli ihan
toista, kuin kaikki ne saarnat, joita ennen olen kuullut. Hän puhui
Jumalasta ja Kristuksesta, taivaasta ja helvetistä niin suurella
vakuutuksella ja niin yksinkertaisesti, kuin hän olisi puollustanut
jotakin inhimillistä asiaa taikka kertonut suuria seikkoja, jotka
tapahtuivat maan päällä eilen. Hän ei lasketellut sanojansa, niinkuin
kappaletta latinan kieli-opista, joten useat munkit tekevät.
Minusta alkoi melkein tuntua, kuin minäkin viimein löytäisin semmoisen
uskonnon, joka sopii minulle. Jopa Kristoferkin kuunteli hartaasti. Hän
sanoi, että T:ri Luther nimitti kaikki niin yksinkertaisilla nimillä,
että jokaisen täytyi ymmärtää.
Hän on kerran käynyt meillä, kohteli äidin-äitiämme kunnioituksella, ja
isää aivan kärsivällisesti, ja puhui niin lempeästi Fritzistä.
Hän on kirjoittanut meille ja neuvonut meitä ottamaan T:ri Martin
Lutheria perheemme rippi-isäksi. Hän sanoo, ettei hän voi koskaan
palkita sitä hyvää, jonka T:ri Luther on tehnyt hänelle. Hän kirjoittaa
todellakin iloisemmin ja toivokkaammin, kuin koskaan siitä ajasta
lähtien, kuin hän jätti meidät, vaikka hän, paha kyllä, vihdoin on
tehnyt nuot kauheat, peräyttämättömät lupaukset.
Maaliskuulla 1513.
T:ri Luther on suostunut rupeamaan rippi-isäksemme; ja, kiitetty olkoon
Jumala, minä luulen viimein löytäneeni sen uskonnon, joka ehkä saattaa
minut, myöskin minut, Jumalaa rakastamaan. T:ri Luther sanoo, että minä
olen kokonaan väärin ymmärtänyt Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen.
Hän näytti yhdellä silmänluonnilla ymmärtävän kaikki, mitä minä olen
kaivannut ja mikä on hämmentänyt minua koko elin-aikani. Kun aloin
änkyttää hänelle tunnustustani ja epäilystäni, oli kuin hän olisi
nähnyt ne kaikki levitettyinä eteensä, ja hän selitti ne kaikki
minulle. Hän sanoo, että minä olen ajatellut Jumalaa ankaraksi
tuomariksi, ryöstäjäksi, tylyksi velkojaksi, vaikka Hän on runsas
Antaja, laupias Vapahtaja, niin, itse sanomattoman rakkauden lähde.
"Jumalan rakkaus", hän sanoi, "antaa semmoisella tavalla, että se
vuotaa Isän sydämestä, kaiken hyvyyden alkulähteestä. Antajan sydän
tekee lahjan rakkaaksi ja kalliiksi; niinkuin me keskenämme sanomme
vähäisestäkin lahjasta: 'rakas käsi on sen antanut', emmekä katso niin
paljon lahjaa kuin sydäntä."
"Jos vaan arvostelisimme Häntä Hänen tekojensa mukaan, oppisimme, ettei
Jumala ole mitään muuta kuin puhdas, sanomaton rakkaus, suurempi ja
voimakkaampi, kuin mitä kukaan voi ajatella. Se on häpeällinen asia,
ettei mailma huoli tästä eikä kiitä Häntä siitä, vaikka se joka päivä
näkee edessänsä niin lukemattomia Hänen hyviä töitänsä; se ansaitsee
kiittämättömyytensä vuoksi, ettei aurinko silmänräpäystäkään paista
enää eikä ruoho kasva; eikä Hän kuitenkaan lakkaa hetkeksikään meitä
rakastamasta ja hyvää meille tekemästä. Sanoja puuttuu minulta, kun
puhun Hänen hengellisistä lahjoistaan. Täällä Hän antaa meille, ei
aurinkoa eikä kuuta, ei taivasta eikä maata, vaan oman sydämensä,
rakastetun Poikansa, niin että Hän on sallinut Hänen verensä vuotaa ja
Hänen itse häpeällisimmällä tavalla kuolla meidän, häijyjen,
kiittämättömien olentojen tähden. Kuinka siis voimme sanoa muuta, kuin
että Jumala on äärettömän, pohjattoman rakkauden syvyys?"
"Koko raamattu", hän sanoo, "on täynnä tätä -- ett'emme epäilisi, vaan
olisimme aivan varmat, että Jumala on sääliväinen, armollinen,
kärsivällinen, uskollinen ja totinen; semmoinen, joka ei ainoastaan
tahdo täyttää lupauksiaan, vaan jo on täyttänyt ja tehnyt paljoa
enemmän, kuin mitä Hän lupasi, koska Hän on antanut ristiin-naulita
oman Poikansa syntiemme tähden, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku,
vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän."
"Jokainen, joka uskoo ja tunnustaa tämän", hän lisäsi, "että Jumala on
antanut ainoan Poikansa kuolla meidän, viheliäisten syntisten tähden,
hän ei enään epäile, vaan uskoo lujasti, että Jumala sovittaa meidät
Itsensä kanssa ja on suosiollinen ja sydämellisen laupias meitä
kohtaan."
"Kun evankeliumi on näyttänyt meille, että Kristus on Jumalan Poika,
joka Isän tahdon mukaan on uhrannut itsensä meidän tähtemme ja
sovittanut kaikki synnit, ei sydän voi enää epäillä Jumalan hyvyyttä ja
armoa -- ei pelkää enää eikä pakene Jumalan tyköä, vaan panee kaikki
toivonsa Hänen hyvyyteensä ja sääliväisyyteensä."
"Apostolit kehoittavat meitä aina", hän sanoo, "pysymään Jumalan
rakkaudessa -- se on, että jokainen kokonaan päättäköön sydämessänsä,
että Jumala rakastaa häntä; ja he asettavat silmiemme eteen sen
todistuksen tästä, nimittäin, ettei Jumala ole säästänyt Poikaansa,
vaan antanut Hänen mailman tähden, että Hänen kuolemansa kautta mailma
saisi elämän jälleen."
"Se on Jumalan ilo ja kunnia, että Hän antaa runsaasti. Puhdas rakkaus
on Hänen luontonsa; että jos joku tahtoisi selittää elikkä kuvailla
Jumalaa, täytyy hänen selittää Yhtä, joka on pelkkä rakkaus, sillä
jumalallinen luonto ei ole mitään muuta, kuin semmoisen rakkauden tuli
ja hehku, joka täyttää taivaan ja maan."
"Rakkaus on Jumalan kuva, ei mikään kuollut eikä paperille maalattu
kuva, vaan jumalallisen luonnon elävä olemus, joka palaa täynnänsä
kaikkea hyvyyttä."
"Hän ei ole kova, niinkuin me olemme niitä vastaan, jotka ovat tehneet
väärin meille. Me vedämme pois kätemme ja suljemme kukkaromme, mutta
Hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."
"Hän näkee, että sinä olet köyhä ja kurja, ja tietää, ettei sinulla ole
mitään, millä maksat. Sentähden Hän antaa alttiisti anteeksi, vieläpä
antaa sinulle kaikki."
"Se ei käy laatuun", hän sanoo, "että kristityt ihmiset arvelevat: 'me
emme tiedä, onko Jumala suosiollinen meitä kohtaan vai ei.' Päinvastoin
meidän tulee oppia sanomaan: 'minä tiedän, että uskon Kristukseen, ja
sentähden myöskin, että Jumala on minun armollinen Isäni.'"
"Mikä syy siihen on, että Jumala antaa?" hän lausui eräänä päivänä.
"Mikä taivuttaa häntä siihen? ei mikään muu, kuin sanomaton rakkaus,
sillä Hän iloitsee antamisesta ja siunaamisesta. Mitä Hän antaa? Ei
ainoastaan valtakuntia, ei ainoastaan mailmaa, joka on täynnä hopeata
ja kultaa, ei ainoastaan taivasta ja maata, vaan Poikansa, joka on yhtä
suuri, kuin Hän itse -- se on: ijankaikkinen ja käsittämätön; lahjan,
joka on yhtä ääretön, kuin Antaja, kaiken armon lähde ja alku; niin,
kaikkien Jumalan rikkauksien ja aarteitten omistuksen."
T:ri Luther sanoi myöskin, että paras nimi, jolla meidän sopii ajatella
Jumalaa, on Isä. "Se on armas, suloinen, syvä, sydäntä liikuttava nimi;
sillä isän nimi on luonnostansa täynnä syntyperäistä suloisuutta ja
lohdutusta. Sentähden meidän täytyy myöskin tunnustaa itsemme Jumalan
lapsiksi; sillä tällä nimellä me syvästi liikutamme Jumalaamme, koska
isän mielestä ei löydy mitään suloisempaa ääntä, kuin lapsen."
Kaikki nämät kummastuttavat minua. Minä tuskin tohdin avata kättäni ja
ottaa tätä uskoa kotiin sydämeeni.
Tämmöiseksikö meidän siis todella tulee ajatella Jumalaa? Onko Hän
tosiaan, niinkuin T:ri Luther sanoo, valmis kuulemaan heikointakin
huokaustamme, valmis antamaan meille anteeksi ja auttamaan meitä.
Ja jos Hän on tämmöinen ja huolii siitä, mitä me ajattelemme Hänestä,
kuinka paljon minä olen surettanut Häntä kaikki nämät vuodet!
Ei hetkeäkään enää! Minä en epäile Sinua hetkeäkään enää. Katso,
taivaallinen Isä, minä olen palannut jälleen Sinun luoksesi!
Onko todella mahdollista, että Jumala on mielissänsä, kun luotamme
Häneen -- mielissänsä, kun rukoilemme, ainoastaan sentähden, että Hän
rakastaa meitä?
Onko siinä todella perää, mitä T:ri Luther sanoo, että rakkaus on
meidän suuri ansiomme; ja että me miellytämme Jumalaa paraiten sillä,
että olemme hyviä toisillemme, juuri sentähden, että tämä on kaikkein
enemmän Hänen luontonsa mukaan?
Minä olen varma siitä, että siinä on perää. Se tuntuu niin ihanalta, se
täytyy olla totta.
Minun, myöskin minun on siis mahdollinen rakastaa Jumalaa. Kuinka on
mahdollista, että minä _en_ rakastaisi Häntä? Ja minun, myöskin minun
on mahdollinen olla jumalinen, jos se on jumalinen, joka rakastaa
Jumalaa ja tekee mitä hyvänsä hän voi, että kaikki hänen ympärillänsä
olisivat onnellisia. Mutta jos tämä todella on uskonto, niin se on
onni, se on vapaus -- se on elämä!
Miksi siis on niin monella jumalisella ihmisellä, jotka minä tunnen,
aivan murheellinen muoto, ikäänkuin he olisivat orjia ja kovan isännän
työssä?
Minun täytyy kysyä T:ri Lutherilta.
Huhtikuulla 1513.
Minä olen kysynyt T:ri Lutherilta, ja hän sanoo, että se on sen vuoksi,
että perkele laittaa suuren osan siitä uskonnosta, jonka me näemme;
että hän sanoo itsensä Kristukseksi ja lähestyy ja peloittaa ihmisiä ja
ruoskii heitä heidän syntiensä muistolla ja kieltää heitä nostamasta
silmiänsä taivaasen, koska Jumala muka on niin pyhä ja he ovat niin
syntisiä. Mutta nämät kaikki tulevat siitä, että hän tietää, jotta, jos
he nostaisivat silmänsä taivaasen, heidän kauhunsa katoisi ja he
näkisivät siellä Kristuksen, ei tuomarina eikä ankarana, ryöstävänä
velkojana, vaan sääliväisenä, lempeänä Vapahtajana.
Minua lohduttaa suuresti, kun ajattelen tällä tapaa perkeleestä. Eikö
hän ole koettanut opettaa minua uskontoonsa koko elin-aikanani? Ja nyt
minä olen saanut selkoa hänestä! Hän on kertonut minulle valheita, ei
minusta itsestä (T:ri Luther sanoo, ettei hän voi kuvata meitä
syntisemmäksi, kuin olemme), vaan valheita Jumalasta. Se hyödyttää
minua melkein yhtä paljon, kun kuulen T:ri Lutherin puhuvan
perkeleestä, kuin Jumalasta -- hän sanoo häntä "häijyksi,
murheelliseksi hengeksi, joka tahtoo tehdä kaikki murheellisiksi."
Jumalan avulla minä en tahdo koskaan enään uskoa häntä. Mutta T:ri
Luther sanoi, että joudun usein sitä tekemään; että perkele tulee
takaisin ja panettelee Jumalaa ja häiritsee rauhaani niin monella
tavalla, että sitä kestää kauan, ennenkuin minä opin tuntemaan häntä.
Minua kauhisti, kun hän puhui minulle tästä; mutta sitten hän rauhoitti
minua jälleen sillä, että hän jutteli minulle ihanan kertomuksen,
jonka hän sanoi olevan raamatusta. Se oli Hyvästä Paimenesta ja
yksinkertaisista, eksyneistä lampaista, ja sudesta, joka koetti niellä
niitä. "Kaikki Paimenen huoli tarkoittaa vaan sitä", hän sanoi, "että
hän hellimmällä tavalla pitäisi lampaat luonansa; ja kun he eksyvät,
menee hän etsimään heitä, nostaa heidät hartioilleen ja kantaa heidät
kotiin hyvään turvaan. Paras viisautemme", hän lausui: "on se, että
aina pysymme likellä tätä Hyvää Paimenta, joka on Kristus, ja
kuuntelemme Hänen ääntänsä."
Minä tiedän, että Herraa Jesusta Kristusta sanotaan Hyväksi Paimeneksi.
Minä olen nähnyt taulun, jossa Hän kantaa karitsaa hartioillaan. Mutta
ennenkuin T:ri Luther selitti sen minulle, minä luulin sen merkitsevän,
että Hän hallitsi ja omisti koko mailman, joka on Hänen laumansa. Mutta
minä en koskaan ajatellut, että Hän lakkaamatta huoli _minusta_,
niinkuin lampaastansa, etsi minua, kutsui minua, kaitsi minua, myöskin
minua.
Muut ihmiset ovat epäilemättä ymmärtäneet kaikki nämät ennen. Vaan
kuitenkin, jos niin on, miks'eivät munkit saarnaa siitä? Miksi
täti Agnes palvelee Häntä luostarissa katumusharjoituksilla ja
itsekidutuksilla sen sijaan, että hänen pitäisi palvella Häntä
mailmassa ja olla hyvä kaikille ja auttaa kaikkia ympärillänsä? Miksi
meidän lempeällä äidillämme on semmoiset synkeät itsesyytöksen
ajatukset, ja miksi hänestä tuntuu, kuin hän ja perheemme olisivat
jonkun kirouksen alla?
T:ri Luther sanoi, että Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän tähtemme;"
että Hän, Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa, kantoi kirouksen
meidän tähtemme ristinpuussa; ja että me, kun uskomme Häneen, emme ole
kirouksen, vaan siunauksen alla -- olemme siunatut.
Tätä siis krucifixi ja _Agnus Dei_ tarkoittavat.
Epäilemättä ovat useat minun ympärilläni ymmärtäneet kaikki nämät kauan
aikaa sitten. Minä olen varma, että ainakin Evamme ymmärsi sen.
Mikä ääretön ilo minulle, kun istun puutarhassa, ompelus kädessäni, ja
katson ylös omenakukkien ja värisevien lehtien lävitse, ja näen Jumalan
rakkauden siellä; -- kun kuuntelen rastasta, joka on rakentanut pesänsä
niitten väliin, ja jokaisessa sävelessä, joka paisuttaa hänen pikkuista
kurkkuansa, tunnen Jumalan rakkauden, joka pitää huolta linnuista; --
kun katson taivaan kirkkaisin, sinertäviin säkeisin ja tunnen, että ne
ovat siunauksen teltta -- Isäni huoneen katto, jotta, jos pilvet
kulkevatkin sen ylitse, ne peittävät vaan muuttumattomaan valkeuden,
jotta myöskin, kun päivä katoo, minä näen, että itse yö paljastaa uusia
valkeuden mailmoja; -- kun tiedän, että jos voisin kerittää auki
poimusta poimuun Jumalan mailman, havaitsisin vaan yhä enemmän
siunausta ja katsoisin yhä syvemmälle rakkauteen, joka on kaikkein
keskuksena!
Ja sitten, kuinka hupaista on jatkaa ompelustyötäni ja ajatella, kun
sormeni ahkerasti jouduttavat neulaani:
"Tämäkin on isän ja äidin auttamista; tämä, myöskin tämä on vähäinen
rakkauden työ. Ja kun näin istun ja ompelen, Jumala on mieltynyt minuun
ja siihen, mitä minä teen. Hän antaa tämän minun työkseni yhtä hyvin
kuin määrää papit rukoilemaan ja T:ri Lutherin saarnaamaan. Minä
palvelen Häntä ja on läsnä tässä vähäisessä sopessani mailmassa ja on
tyytyväinen minuun -- myöskin minuun!"
Voi, Fritz ja Eva! jos te molemmat olisitte tietäneet tämän, olisiko
teidän tarvinnut jättää meidät ja lähteä palvelemaan Jumalaa niin
kaukana poissa?
Olenko minä todella, niinkuin St. Kristofer, saavuttanut virtani
rannan, jossa saan palvella Vapahtajaani ja auttaa kaikkia pilgimejä,
kuin suinkin jaksan?
Paremmin, paremmin kuin St. Kristofer; sillä enkö minä _tunne sitä
ääntä_, joka sanoo minulle:
"Elsa! Elsa! tee tämä minun tähteni!"
Enkä minä nyt ollenkaan pelkää, vaikka tulen vanhaksi. Tämä on suuri
helpoitus, koska jo olen seitsemännelläkolmatta ja lapset pitävät minua
melkein yhtä vanhana kuin äitiämme. Sillä mikä vanhentuminen on, jos
T:ri Martin Luther puhuu totta (ja minä tiedän varmaan, että hän
puhuu), muuta kuin että joka päivä lähestymme Jumalaa ja Hänen pyhää
onnellista kotiansa! T:ri Luther sanoo, että Vapahtajamme nimitti
taivasta Isänsä kodiksi.
Ei niin, että minun tekisi mieli jättää tämä mailma. Niin kauan kuin
Jumala tahtoo, että me olemme täällä, ja Hän on meidän kanssamme, on se
kodikas kylläksi meille.
Toukokuulla 1513.
Tänä aamuna, kun paraikaa laitin isäni mieliruokaa, kuulin herra
Reichenbachin äänen ovesta. Hän meni arkihuoneesen ja kohta sen jälkeen
Chriemhild, Atlantis ja Thekla hyökkäsivät sisään kyökkiin.
"Herra Reichenbach tahtoo puhutella vanhempia", sanoi Chriemhild, "ja me
käskettiin pois."
Minä olin hetken vähän levotonna. Tuntui kuin entisinä Eisenachin
aikoina; mutta siitä asti, kuin tulimme Wittenbergiin, emme ole tehneet
mitään velkoja; että minä, vähäisen mietittyäni, tyynnyin jälleen.
Lapset arvelivat jos jotakin siitä, mitä asia koski. Chriemhild luuli,
että se oli joku valtiollinen seikka, koska hän oli nähnyt
Reichenbachin hartaasti puhuvan Ulrich von Gersdorfin kanssa, kun hän
tuli katua ylöspäin, ja he arvattavasti olivat keskustelleet aatelisten
ja porvarein etu-oikeuksista.
Atlantis luuli, että tämä oli jollakin lailla yhteydessä T:ri Martin
Lutherin kanssa, sillä herra Reichenbach oli huoneesen tullessaan
antanut äidille yhden uuden tohtorin lentokirjan.
Thekla tiesi varmaan, että nyt se hetki vihdoin oli tullut, jolloin
ruvettaisiin käyttämään jotakin isän keksintöä -- onko se alati käyvää
kelloa vai metallien muuttamista vaiko höyrypumppua, sitä hän ei voinut
sanoa; mutta hän oli vakuutettu siitä, että se oli jotakin, joka
viimein tekisi meidät rikkaiksi, koska herra Reichenbach näytti niin
kovasti totiselta ja oli niin kunnioittavainen isäämme kohtaan. Heille
ei jäänyt pitkää aikaa perustella erinäisiä arveluitansa, kun kuulimme
herra Reichenbachin joutuisasti astuvan porstuan lävitse ja oven
nopeasti menevän kiinni hänen perässään.
"Mikä neuvottelu se oli?" kysyi Chriemhild ylenkatseellisesti; "hän ei
ole ollut täällä kymmentä minuuttia."
Kohta sen jälkeen äitimme ilmestyi. Hän oli hyvin vaalea ja hänen
äänensä vapisi, kun hän sanoi:
"Elsa lapseni, me tarvitsemme sinua."
"Sinä saat ensin tietää, Elsa", huusivat lapset. "No, se onkin oikein;
sinä olet rakas, kiltti vanhin sisaremme ja sinä kerrot kai sitten
meille."
Minä tuskin tiesin miksi, mutta sormeni eivät näyttäneet tottelevan
minua yhtä nöyrästi kuin muutoin, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin
kykenin valmistamaan ruokani, pesemään käteni, kivertämään alas
valkoiset hiani ranteisiin ja menemään heidän luoksensa arkihuoneesen,
että äitini palasi jälleen, näyttäen tavattoman hätäiseltä, ja itse vei
minut sisään.
"Elsa kultani, tule tänne", lausui isäni. Ja, käteeni tarttuen, hän
lisäsi: "herra Reichenbach on käskenyt minun sanoa sinulle jotakin.
Muut vanhemmat ratkaisevat usein tämmöiset asiat lastensa sijassa,
mutta äitisi ja minä tahdomme jättää asian sinun päätettäväksesi. --
Voisitko sinä ruveta hänen vaimoksensa?"
Kysymys saatti minut hämille enkä minä voinut kuin sanoa:
"Onko mahdollista, että hän ajattelee minua?"
"Ei siinä, Elsaseni, minun mielestäni mitään mahdotonta ole", arveli
isäni; "mutta kaikissa tapauksissa on herra Reichenbach pannut asian
selvälle kannalle. Kysymys on vaan, tahtooko Elsamme ajatella häntä."
Minä en pystynyt sanomaan mitään.
"Ajattele tarkoin, ennenkuin hylkäät hänet", lausui isäni; "hän on hyvä
ja jalo mies; hän ei huoli mistään myötäjäisistä sinun kanssasi; hän
sanoo, että sinussa on myötäjäiset kuninkaallekin; ja minun täytyy
tunnustaa, että hän on erittäin nerokas ja taitava mies, joka panee
arvoa tieteellisiin keksintöihin, niinkuin vaan harvat näihin
aikoihin."
"En minä tahdo hyljätä häntä", sammalsin minä.
Mutta helläsydäminen äiti sanoi, nojauttaen päätäni olkapäähänsä:
"Ajattele kuitenkin tyyni, ennenkuin suostut häneen. Me emme ole köyhät
enää emmekä tarvitse minkään vieraan rikkautta onnellisina ollaksemme.
Jumala varjelkoon, että lapsemme uhraisi itsensä meidän tähtemme. Herra
Reichenbach on epäilemättä hyvä ja viisas mies, mutta minä tiedän hyvin
nuorten tyttöjen mielen. Hän on vähänläntäinen, eikä pitkä ja pulskea,
niinkuin Fritzimme ja Kristoferimme; ja hän on hieman paljaspäinen
eikä varsin nuori, vaan pikemmin totinen ja vähäpuheinen, ja nuoret
tytöt --"
"Mutta, äiti", minä sanoin, "minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen
kuusikolmatta täyttänyt; ei herra Reichenbach ole minusta vanha enkä
minä ole koskaan huomannut, että hän on paljaspäinen, eikä hän minun
parissani suinkaan ole vähäpuheinen."
"Oikein, Elsa", arveli äidin-äitimme, nauraen sopestansa takan äärestä.
"Antakaat, isä ja äiti, näitten molempain kahden kesken päättää asia.
Se käy heiltä paremmin kuin meiltä."
Ja illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista.
"Tästäkö siis neuvoteltiin!" sanoivat lapset, vähän pettyneinä
toiveissansa. "Se tuntuu niin tavalliselta asialta", arveli Atlantis,
"me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä
melkein joka päivä."
"Minusta siinä ei ole mitään estettä", lausui Chriemhild; "mutta se
näyttää tuskin naimiselta, kun muuttaa vaan kadun poikki. Hänen talonsa
on juuri vastapäätä meitä."
"Mutta se on paljoa komeampi, kuin meidän talomme", sanoi Thekla. "Minä
pidän herra Reichenbachista; ei kukaan ole koskaan huolinut niin paljon
piirrustuksistani, kuin hän. Hän näyttää minulle, missä ne ovat
virheelliset, ja neuvoo minua, kuinka saan ne oikeiksi, niinkuin hän
todella katsoisi sitä tärkeäksi asiaksi; ja tärkeä se onkin, niinkuin
tiedät, Elsa, koska minä aion kerta ommella ja auttaa vanhempia,
niinkuin sinä. Eikä kukaan ole koskaan ollut niin hyvä Nix'ille, kuin
hän. Hän otti tuonaan koiran syliinsä ja veti ulos puikon, joka oli
tehnyt sen nilkuksi. Tätä Nix ei olisi sallinut keneltäkään muulta kuin
minulta. Nix pitää herra Reichenbachin sangen hyvänä, ja niin minäkin.
Herra Reichenbach on paljon viisaampi, luullakseni, kuin Ulrich, joka
kiusaa Nix'iä eikä ole eroittavanansa kissojani lehmistäni; eikä herra
Reichenbach minusta ole paljoa vanhempi; paitsi sitä, minä en soisi,
että Elsamme asuisi askeltakaan kauempana poissa."
Ja Thekla kiipesi ylös syliini ja suuteli minua, sillä aikaa kuin Nix
seisoi takajaloillansa ja haukkui, silmin-nähtävästi ajatellen, että
tämä oli suuri tilaisuus. Niin että ainakin kaksi perheestämme on
antanut suostumuksensa.
Mutta ei kukaan heistä kaikista tiedä vielä, mitä herra Reichenbach
sanoi minulle, kun seisoimme hetken aikaa akkunan luona, ennenkuin hän
lähti tänä iltana. Hän sanoi:
"Elsa, Jumala se on, joka antaa minulle tämän ilon. Aivan siitä illasta
saakka, jolloin te kaikki tulitte Wittenbergiin, ja minä näin, kuinka
sinä hellästi autoit vanhoja ja neuvoit nuoria etkä koskaan hämmentynyt
tässä tohussa, vaan kerkesit aina kiittämään kaikkia vähäisestäkin
hyvästä työstä taikka auttamaan jokaista, joka joutui vaan vähäiseen
pulaan -- aivan siitä saakka minä ajattelin, että sinä olit tämän kodin
valo, ja rukoilin Jumalaa, että Hän kerran tekisi sinut minun kotini
valoksi."
Voi! tämä osoittaa, kuinka rakkaus peittää ihmisten viat; mutta hän ei
tuntenut Fritziä eikä paljon Evaakaan. He olivat kotimme todellinen
päivänpaiste. Kuitenkin tahdon minä kaikissa tapauksissa Jumalan avulla
koettaa parastani tehdäkseni herra Reichenbachin kotia valoisaksi.
Mutta kaikkein paras asia on se, että minä en pelkää vastaan-ottaa tätä
siunausta. Minä uskon, että se on Jumala, joka sanomattomasta
rakkaudestansa, niinkuin T:ri Luther sanoo, on antanut sen enkä minä
pelkää, että Hän katsoo minua liian onnelliseksi.
Ennenkuin T:ri Luther rupesi rippi-isäkseni, minä en olisi suinkaan
tietänyt, kääntyisikö tämä siunaukseksi vai kiroukseksi; vaan nyt minä
en pelkää. Kahle näyttää pudonneen pois sydämeltäni ja verho
silmistäni, ja minä voin nimittää Jumalaa isäksi ja pelkäämättä
vastaan-ottaa kaikki Häneltä.
Minä tiedän, että Gottfriedin tunteet ovat samat. Koska minulla ei
milloinkaan ollut mitään kutsumusta korkeampaan hengelliseen elämään,
on se erityinen armo minua kohtaan, että olen löytänyt semmoisen
uskonnon, joka saattaa aivan jokapäiväisen tyttöraukan rakastamaan
Jumalaa ja etsimään Hänen siunaustansa.
Kesäkuulla.
Äitimme on tällä viikkoa pitänyt minulle koko joukon sydämellisiä
puollustuspuheita siitä, että hän sanoi Gottfriedia (herra Reichenbach
pyysi, että minä nimittäisin häntä niin) vanhaksi, paljaspäiseksi,
vähänläntäiseksi ja totiseksi.
"Kuule, lapseni, minä tarkoitin vaan, etten tahtonut, jotta sinä
suostuisit häneen meidän tähtemme. Ja viimeistä lukua on hän, niinkuin
sinä sanot, tuskin ensinkään paljaspäinen; ja sanotaan, että kaikki
semmoiset miehet, jotka ajattelevat paljon, kadottavat hiuksensa
varhain; ja minä olen varma, ettei se ole mikään etu, kun aina puhuu;
eikä kaikki voi olla yhtä pitkät kuin Fritzimme ja Kristoferimme."
"Ja viimeistä lukua, rakas äiti", sanoi äidin-äiti, "Elsa ei valinnut
herra Reichenbachia sinun tähtesi; mutta oletko sinä aivan varma, ettei
Reichenbach valinnut Elsaa hänen isänsä tähden? Hän otti aina niin
hartaasti osaa höyrypumppuun!"
Äitimme ja minä näemme mielihyvällä sen hiljaisen vaikutuksen, joka
näyttää olevan herra Reichenbachilla Kristoferin suhteen. Tämän
kumppanit ja myöhäiset kotiintulot ovat tätä aikaa usein tuottaneet
meille paljon huolia. Kristofer luottaa myöskin häneen, koska hän ei
ole pappi eikä juuri suuresti suosi munkkeja ja luostareita; eikä herra
Reichenbach ole sinnepäinkään niin levoton Kristoferin puolesta, kuin
me pelokkaat, hätäiset naiset jo rupesimme olemaan. Hän vakuuttaa, että
Kristoferissa on hyvä alku; ja hän sanoo, etteivät parhaatkaan mallit
ole kullan näköisiä, ennenkuin ne puhdistetaan. Meidän, naisten,
joitten täytyy katsella kaikkia kaukaa rauhallisista kodoistamme, on
niin vaikea eroittaa sulatus-uunien hehku tulipalon liekeistä.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1513.
Tänä aamuna herra Reichenbach, Kristofer ja Ulrich von Gersdorf (joka
on opiskellut täällä jonkun aikaa) palasivat aivan innoissaan jostakin
väittelystä, jonka T:ri Luther ja muutamat Erfurtin tohtorit ja
professorit olivat keskenänsä pitäneet.
Minä en tiedä, ymmärränkö minä aivan selvästi, mistä puhe oli; mutta he
näyttivät pitävän asiaa hyvin tärkeänä.
Meidän talomme on viime aikoina muuttunut melkein kokouspaikaksi;
osittain, luullakseni, isäni sokeuden vuoksi, joka aina takaa, että
joku on kotona meillä.
Näyttää siltä kuin T:ri Luther moittisi yliopistojen vanhaa
opetustapaa. Tämä tekee, että vanhemmat professorit katsovat häntä
vaaralliseksi mailmanparantajaksi, sillä välin kuin nuoremmat
riemuitsevat hänestä, ikäänkuin sankarista, joka taistelee heidän
puolestansa. Vaan kuitenkin ovat ne vallat, joita T:ri Luther pyytää
asettaa entiseen arvoonsa, vanhemmat kuin ne, joita hän ahdistaa. Hän
vaatii, ettei mitään muuta hyväksytä teologisen totuuden ohjeeksi, kuin
Pyhä Raamattu. Minä en ymmärrä, miksi tästä niin suurta riitaa
tarvitaan, sillä minä luulin, että koko meidän uskomme perustui Pyhään
Raamattuun. Arvatakseni ei ole niin laita; mutta jollei, mihin se siis
perustuu? Minun täytyy kysyä tätä Gottfriedilta joskus, kun olemme
kahden kesken.
Tänpäiväinen väitös tapahtui Wittenbergin arkki-diakonin T:ri Andreas
Bodenstein'in, T:ri Lutherin ja Eisenachin T:rin Jobocus'en välillä.
Viime mainittu on T:ri Lutherin vanha opettaja ja nimitetään
Trutbetteriksi. T:ri Carlstedt itse näytti, niin sanotaan, kokonaan
voitetulta; ja T:ri Jobocusen suu tukittiin, ja hän palaa takaisin
Erfurtiin.
Ylioppilaat ovat ihastuksissa. Pääkohta, jota T:ri Luther hätyyttää,
näyttää olevan Aristoteles, joka oli pakanallinen Kreikkalainen. Minä
en ymmärrä, miksi nämät kirkon tohtorit niin kiivaasti puollustavat
häntä; mutta herra Reichenbach sanoo, että koko koulu-opetus ja koko
ane-oppi perustuvat jollakin lailla tähän Aristoteleesen, ja että T:ri
Luther tahtoo poistaa kaikki, mitä seisoo ylioppilaitten ja Pyhän
Raamatun välillä.
Ulrich von Gersdorf sanoi, että meidän tohtorimme väittelee samaan
tapaan, kuin hänen setänsä, Frans von Sickingen, taistelee. Hän seisoo,
niinkuin paikalla, jonka hän tietää lujaksi; ja sitten, kun hänen
vastustajansa ovat väsyneet eivätkä koeta järkähyttää häntä, syöksee
hän yhtäkkiä alas heidän päällensä ja pyyhkäisee heidät pois, niinkuin
vuorivirta.
"Mutta hänen suuri salaisuutensa näyttää olevan se", muistutti
Kristofer, "että hän uskoo jokaiseen sanaan, jota hän lausuu. Hän
puhuu, niinkuin muut ihmiset tekevät työtä, että joka isku on kantaan
osattu."
Vaan Gottfried lausui vakavasti: "hän taistelee Jumalan taisteloa
meidän aikamme kirjanoppineita ja Farisealaisia vastaan; ja, joko hän
kukistaa taikka kukistetaan, taistelo on voitettava. Se on taistelo, ei
ainoastaan vääryyttä vastaan, vaan totuuden puolesta, että se pysyisi
siinä asemassa, jonka se on saavuttanut."
"Kun kuuntelen häntä", lausui Ulrich, "soisin minä, että
ylioppilas-aikani olisi ohitse, ja minä pääsisin Thüringin metsän
vanhaan linnaan, että saisin antaa kaikille hyville yrityksille uuden
vauhdin. Hänestä opin, että silloin mailman suuria taisteloita
taistellaan, kuin jokainen voittaa Jumalan viholliset omassa
sydämessään ja kodissaan. Hän puhuu Aristoteleesta ja Augustinista,
mutta minä ajattelen sen johdosta laiskuutta ja hirmuhallintoa
linnassamme, talonpoikien kurjuutta ja sorrettua tilaa, joka on
minulle, mitä Aristoteles ja koulumiehet ovat hänelle."
"Ja minä", sanoi Kristofer, "ajattelen, kun hän puhuu, kirjapainoamme,
siksi kuin jokapäiväinen toimeni siinä näyttää olevan paras työ, mitä
minä voin tehdä; ja kirjanpainajan virka, kun saa lennättää semmoisia
sanoja, kuin hänen, kautta mailman, tuntuu jaloimmalta asialta koko
maan päällä."
"Mutta hänen luentonsa taistelevat hyvän taistelon vielä paremmin, kuin
hänen väitöksensä", muistutti Gottfried. "Näissä väitöksissä hän
puhdistaa mailman vihollisesta; mutta Psalmien ja Romalaisepistolan
selityksissään käy hän sisällistä sotaa ja puhdistaa sydämen niistä
valheista, jotka eroittivat sen Jumalasta. Kun hän ahdistaa
Aristotelesta, johdattaa hän sinua raamatun, totuuden lähteen luo; kun
hän puhuu vanhurskauttamisesta uskon kautta, johdattaa hän sinua
Jumalan, pyhyyden ja autuuden ainoan lähteen luo."
"Kerrotaan, että T:ri Jodocus parka on käynyt aivan kipeäksi harmista,
kun hän voitettiin", lausui Kristofer; "ja että monta katkeraa puhetta
lasketaan Erfurtissa T:ri Lutherista."
"Mitä se haittaa", vastasi Ulrich, "kun yhä enemmän ylioppilaita tulvaa
joka taholta Saksasta Wittenbergiin, ja Augustinin-luostari jo on
täynnä nuoria munkkeja, jotka lähetetään tänne eri luostareista
opiskelemaan Lutherin johdolla? Kansakunnan nuoriso ja voima on meidän
puolellamme. Kuolleet haudatkoot kuolleensa."
"Voi, lapset", lausui äidin-äiti, katsahtaen ylös kutimestaan, "tämä on
hautajais-saatto, jota kestää kauan. Nuoret puhuvat aina vanhoista,
niinkuin nämät olisivat syntyneet vanhoina. Luuletteko, etteivät meidän
sydämemme koskaan ole sykkineet vahvasti toivosta, ja ettemme me ole
koskaan taistelleet lohikäärmeitä vastaan? Vanha käärme ei ole
kuitenkaan vielä tapettu. Eikä hän suinkaan ole kuollut, kun me olemme
kuolleet ja te olette vanhat ja teidän lapsenlapsenne astuvat vanhan
taisteloon, luullen, että he taistelevat ensimäistä taisteloa, jonka
mailma on nähnyt, ja voittavat viimeisen vihollisen."
"Ehkä ei", sanoi Gottfried; "mutta viimeinen vihollinen voitetaan
joskus, ja kuka tietää, kuinka pian?"
Wittenbergissä, Lokakuulla 1513.
Meidän kunnioituksemme ja rakkautemme T:ri Lutheria kohtaan liittävät
herra Reichenbachin ja minut lujasti yhteen.
T:ri Luther selittää paraikaa luennoissaan Romalaisepistolaa ja
Psalmeja, ja kun istun rukkini ääressä taikka ompelen, lukee Gottfried
minulle usein muistoonpanojansa näistä esitelmistä taikka kertoo
minulle, mistä niissä on puhuttu. Tämä lohduttaa minua myöskin, koska
hänellä on niin monta ajatusta ja epäilystä, jotka huolettaisivat minua
hänen puolestaan, jollei hän olisi T:ri Lutherin ystävä. Ne ovat niin
uudet ja oudot minulle; ja asiain niin ollen, minä en koskaan uskalla
puhua niistä äidilleni.
Gottfried väittää, että suuria muutoksia ja parannuksia kaivataan
kovasti kirkossa. Hän arvelee myöskin, ettei Kristofer ole aivan
väärässä, kun hän moittii useita pappeja ja munkkeja, jotka, niinkuin
hän sanoo, elävät semmoista elämää, joka on häväistys kristikunnalle.
Mutta etupäässä häntä inhottaa aneitten myyminen, jota T:ri Tetzel nyt
harjoittaa useissa Sachsin kaupungeissa. Hän vakuuttaa, että se on
hävytöntä valeitten kaupittelemista, ja että useimmat sivistyneet ja
ylhäiset suurissa kaupungeissa ajattelevat samoin. Lisäksi hän kertoo
minulle, että eräs kelpo mies, teologian prosessori -- T:ri Johan von
Wesel -- julkisesti saarnasi niitä vastaan noin viisikymmentä vuotta
takaperin Erfurtin yliopistossa ja jälestäpäin Wormsissa ja Mainzissa;
sekä että Johan von Goch ja muut pyhät miehet aivan ankarasti
vastustivat niitä.
Kun kysyin, eikö paavi ole hyväksynyt niitä, vastasi hän, että,
jos tekee mieli tietää, mikä paavi on, tarvitsee lähteä Romaan.
Hän oli käynyt siellä nuoruudessansa, ei pilgrimiretkellä, vaan
kauppa-asioissa, ja hän jutteli minulle, että se pahuus, jonka hän näki
siellä, erittäin silloisen paavin, Borgian, huonekunnassa, synnytti
hänessä moneksi vuodeksi vihaa jo uskonnon nimeäkin vastaan. Hän oli,
jatkoi hän, parhaasta päästä T:ri Lutherin kautta ruvennut uudestaan
tuntemaan, että löytynee semmoinen uskonto, joka ei ole mikään synnin
peite, vaan kehoitus pyhyyteen.
Hän sanoo myöskin, että minä olen kokonaan erehtynyt "Reineke Fuchs'in"
suhteen; ettei se ole mikään tavallinen pilkkakirja, joka laskee
leikkiä tosiaan pyhistä esineistä, vaan katkera, totinen satiri sitä
ulkokultaisuutta vastaan, joka harjoittaa kaikenlaisia syntejä pyhien
nimitysten varjolla.
Hän epäilee myöskin, ovatko Calixtinit ja Hussitit niin pahoja, kuin
heitä on kuvattu. Minä käyn välisti levottomaksi, kun kuulen hänen
puhuvan näin. Hänen mailmansa on niin paljoa avarampi kuin minun, että
minun ajatusteni on vaikea seurata häntä siihen. Jos mailma on niin
paha ja pyhimmissä paikoissa löytyy niin paljon ulkokultaisuutta,
kenties minä kuitenkin olen ollut liian tyly Kristofer raukalle.
Mutta jos Fritz on huomannut saman, kuinka onnettomaksi se hänet
tehneekään!
Eivätkö todella jumaliset ihmiset, niinkuin Fritz ja Eva, voi hyödyttää
mailmaa paremmalla tavalla, kuin sillä, että jättävät sen muuttumaan
yhä enemmän turmeltuneeksi ja uskottomaksi, sillä välin kuin he istuvat
itseksensä ja kutovat pyhyyden vaatteitansa luostarissa? Näyttää siltä,
kuin jo olisi aika tehdä jotakin. Hupaista olisi tietää, kuka sen on
tekevä.
Minä ajattelin, että se ehkä olisi paavi; mutta Gottfried pudistaa
päätänsä ja sanoo: "ei Romasta mitään hyvää lähde."
"Eiköhän papit?" kysyin minä eräänä päivänä.
"He pitävät liian paljon huolta siitä", hän vastasi, "että heidän
hovinsa ovat yhtä loistavat kuin ruhtinaitten, niin ettei heidän käy
ryhtyminen niihin väärinkäytöksiin, jotka säilyttävät heille heidän
tulonsa.°
"Taikka ruhtinaat?"
"Pappien ystävyys on niin tärkeä heille, etteivät sekaannu hengellisiin
asioihin."
"Taikka keisari?"
"Keisarilla", hän lausui, "on kylläksi tekemistä siinä, että hän pitää
puoltansa ruhtinaita, pappeja ja paavia vastaan."
"Taikka ritarit?"
"Ritareilla on sota koko mailmaa vastaan", hän arveli; "minä en
puhukaan heidän lakkaamattomista keskinäisistä riidoistansa. Mutta
toisella puolella talonpojat nousevat hurjaan kapinaan ja toisella
suuret aateliset kieltävät heidän etu-oikeuksiansa. Etevimmät
porvarisperheet himmentävät heidän raa'an koreutensa, yhtä paljon kuin
kaupunkein palatsit voittavat heidän yksinkertaiset rosvolinnansa. Niin
ritareilla ja pikku aatelistolla ei ole muuta kuin katkeria sanoja
papiston väärinkäytöksiä vastaan. Paitsi sitä heillä useimmilla on
sukulaisia, joille he toivovat saavansa jonkun lihavan abbottikunnan."
"Entä talonpojat!" muistutin minä. "Eikö evankeliumi ensiksi päässyt
juurtumaan talonpojissa?"
"_Jumalalta innostetuissa_ talonpojissa ja kalastajissa!" hän vastasi
miettien. "Semmoisissa talonpojissa, jotka olivat kulkeneet maata
edestakaisin kolme vuotta Mestarinsa kanssa. Mutta kuka nyt meidän
talonpoikia opettaa? He eivät osaa lukea!"
"Epäilemättä siis porvarit", minä lausuin.
"Jokainen ehkä on valmis suosimaan omaa säätyänsä", vastasi hän
hymyillen; "mutta minä luulen, että, jos paremmat ajat koittavat, se
tapahtuu kaupunkien kautta. Niissä uudet opit pääsevät juurtumaan;
niissä rikkailla on seura-elämä ja sivistys, ja köyhillä opettajia;
yhteen joutuminen ja keskusteleminen valistavat ihmisten mielen; ja
niissä on tilaisuus ajatella ja vapaus puhua. Jos aljettaisiin poistaa
väärinkäytöksiä, edistäisivät, tietääkseni, porvarit sitä enemmän kuin
muut."
"Mutta kuka alkaa?" minä kysyin. Eikö kukaan ole koskaan koettanut?"
"Useat ovat koettaneet", hän vastasi surullisesti; "ja useat ovat
koettaissaan hukkuneet. Sillä välin kuin he ahdistivat yhtä
väärinkäytöstä, versoivat toiset. Taikka kun he koettivat parantaa yhtä
avonaista haavaa, joku astui esiin ja lausui, että oli aivan mahdoton
eroittaa vamma muusta ruumiista, ja että he tavoittivat Pyhän Äitimme
Kirkon, henkeä."
"Kuka siis uskaltaa aloittaa?" minä kysyin. "Lieneekö se Luther? Hän on
kylläksi rohkea panemaan kaikki alttiiksi; ja koska hän on tehnyt niin
paljon hyvää Fritzille, sinulle ja minulle, miks'ei koko kirkolle?"
"T:ri Luther on uskollinen kyllä ja tarpeeksi rohkea, mihin hyvänsä
vaan hänen omatuntonsa vaatii häntä", sanoi Gottfried; "mutta hän
askaroitsee paraikaa ihmisten sielujen pelastamisessa eikä kirkollisten
väärinkäytösten poistamisessa."
"Mutta jos kirkolliset väärinkäytökset sattuisivat estämään ihmisten
sielujen pelastamista", muistutin minä, "mitä T:ri Luther silloin
tekisi?"
"Saisimme nähdä, Elsa", vastasi Gottfried. "Jos sudet hätyyttäisivät
jotakin Lutherin lammasta, en minä luule, että hän huolisi paljon,
millä aseella hän pelastaisi sen taikka millä vaaralla."