Wittenbergissä, Kesäkuulla 1512.
Evamme näyttää olevan onnellinen luostarissa. Hän on tehnyt lupauksensa
ja on nyt oikein sisar Ave. Hän on myöskin lähettänyt meille vähän
silmävettä isää varten. Mutta vaikka tekisimme mitä, näyttää hänen
näkönsä huononevan.
Tavalla taikka toisella on se, luullakseni, ollut hyvä perheelle, että
isäni on kadottanut näkönsä.
Äidin-äitimme, joka nyt on hyvin heikko ja harvoin jättää tuolinsa
takan ääressä, on tullut paljoa kärsivällisemmäksi isän tuumien
suhteen, kun ei enään ole mitään toivoa niitten toteuttamisesta, ja
kuuntelee merkillisellä pitkämielisyydellä, kun hän puhuu niistä
ihmeistä, joita hän olisi aikaan saanut, jos vaan hänen näkönsä olisi
kestänyt muutamia vuosia vielä.
Eikä isä itsekään näytä niin alakuloiselta, kuin olisi sopinut odottaa.
Kun tänään yritin lohduttaa häntä ja juttelin, kuinka paljon vähemmän
tuskastuneelta äitimme näyttää, vastasi hän:
"Niin, lapseni, on hupaisempi elää kauemman aikaa _conjunctivin
plusqvamperfectissä_ kuin _futurissa_."
Minä näytin hämmästyneeltä ja hän selitti:
"Kun kerran on päättänyt tyytyä johonkin, on helpompi sanoa: 'jos
minulla olisi ollut se ja se, minä ehkä olisin tehnyt niin ja niin',
kuin 'jos minä saan sen ja sen, teen minä niin ja niin' -- ainakin se on
helpompi levottomalle ja herkkätuuteiselle naismielelle."
"Entä sinulle, isä?"
"Minua lohduttaa, että lopulta minuunkin jonkunlaista arvoa pannaan.
Äidin-äitikin huomaa vihdoin, mitä suuria siitä olisi lähtenyt, kun
vaan silmieni vuoksi olisin saanut viimeisen keksintöni valmiiksi,
jonka kautta olisi höyryllä vettä pumputtu."
Äidin-äitimme on varmaan suuresti hillinnyt itsensä eikä entisellä
vapaalla tavallansa ilmoittanut ajatustansa, jos hänen on onnistunut
uskottaa isää, että hän luotti tuohon viimeiseen tuumaan; sillä minun
täytyy tunnustaa, että kaikista isämme keksinnöistä ja löydöistä tämä
höyryn tuuma on se, jota koko perhe katsoo hurjimmaksi ja
mahdottomimmaksi. Lakkaamattoman liikunnon salaisuus keksitään
epäilemättä, ja semmoinen kello kai rakennetaan, jota ei tarvitse
koskaan vetää ylös -- näitä minä en katso erittäin vaikeiksi. Lienee
myöskin mahdollista, että voi muuttaa lyijyä kullaksi taikka rautaa
hopeaksi, jos vaan säntilleen tietäisi oikeat suhteet. Isäni on aivan
tarkasti selittänyt kaikki nämät minulle. Se elixiri, jonka on määrä
pitkittää elämää äärettömiin, näyttää minusta vähäisen työläämmältä;
mutta tuo ajatus, että voisi pumputa vettä höyryllä, joka nousee
kiehuvasta vedestä ja haihtuu samalla, on meidän kaikkien mielestä
aivan tyhjäntäpöinen; jotta on ehkä yhtä hyvä, ettei isä raukkamme
saanut tuhlata sen enempää kustannuksia ja aikaa siihen. Paitsi sitä on
meillä jo ollut pari kolme räjäytystä hänen koetustensa kautta; ja
muutamat naapurit alkoivat puhua sangen ikäviä asioita noidan
vehkeistä; niin että viimeistä lukua kaikki sentään on käynyt hyvin.
Minä en olisi kuitenkaan millään lailla tahtonut edes viitata näihin;
sentähden minä vaan karttaen vastasin:
"Äidin-äitimme on todella nykyisin ollut paljoa lempeämpi ja
säyseämpi."
"Se ei ole vaan se", jatkoi isä; "hänellä on paljoa parempi äly, kuin
useimmilla naisilla -- hän käsittää. Ja sitten", hän lisäsi, "minä
toivon vähän, että tuo nuori aatelismies, Ulrich von Gersdorf, joka käy
täällä varsin usein ja kysyy Evaa, kerran toteuttaa tuumani. Hän ja
Chriemhild alkavat oikein järkevällä tavalla tunkeuta ajatukseeni.
Paitsi sitä on meillä mestari Reichenbach, se rikas kauppias, jolle
tätimme Cotta esitteli meidät; hänellä on kylläksi rahaa panna kaikki
parhaalla tavalla toimeen. Tosin hän ei lupaa paljon, mutta hän
kuuntelee tarkoin, ja se on jo suuri etu. Gottfried Reichenbach on
kauppamieheksi hyvin valistunut mies, vaikka hän on hitaanpuolinen
ymmärtämään ja vähän liiaksi varovainen."
"Hän ei ole liiaksi varovainen almuissansa, isä", minä lausuin; "niin
sanoo kumminkin T:ri Martin Luther."
"Kenties ei", hän lausui. "Ylipäänsä Wittenbergin asukkaat ovat paljon
etevämmät kuin Eisenachin, jotka olivat tykkönään epäileväisiä ja
typeriä. Se olisi oiva asia, jos Reichenbach ja von Gersdorf
ryhtyisivät tähän keksintöön. Reichenbach'in sopii kohta tehdä se
tutuksi isojen kaupunkien aatelisperheissä, joitten kanssa hän on
yhteydessä, ja von Gersdorf saisi levittää sitä heimolaistensa,
ritarien, joukossa. Tästä tosin ei olisi yhtä suuri etu perheellemme,
kuin jos Pollux ja Kristofer taikka Fritz parkamme olisivat saattaneet
sen perille. Vaan vähät siitä, Elsa lapseni, me olimme Adamin lapsia,
ennenkuin olimme Cottia. Meidän ei tule ajatella ainoastaan perhettä,
vaan myöskin mailmaa."
Mestari Reichenbach ehkä täydellä todella huolii isäni tuumista, mutta,
mitä Ulrich von Gersdorfiin tulee, minä epäilen. Hän näyttää minusta
enemmän mieltyneeltä Chriemhildin ompelukseen, kuin isämme
höyrypumppuun; ja vaikka hän kyllä vielä puhuu Evasta, niinkuin hän
pitäisi häntä enkelinä, katselee hän välisti Chriemhildiä niinkuin tämä
hänen silmissään olisi yhtä viehättävä olento.
Minä en hyväksy tämmöistä huikentelevaisuutta; ja paitsi sitä on hänen
puheensa minusta aivan toista laatua, kuin mestari Reichenbach'in.
Ulrich von Gersdorf'in elämänkokemus ulottuu vaan metsäkarjun-ajoihin,
taisteloihin kilpailevien ritarien kanssa taikka ryöstö-yrityksiin
turvattomia kauppamiehiä vastaan. Hän on kuluttanut aikansa erään
setänsä linnassa Thüringin metsässä; vaan en minä kuitenkaan
kummastele, että Chriemhildin kasvot hehkuvat innosta, kun hän,
katsellen alas ompelukseensa, kuuntelee hänen kertomuksiansa
väijyksistä ja rohkeista, äkillisistä päälle-karkauksista. Mutta
minusta tämä elämä näyttää raa'alta ja laittomalta. Ulrichin setä oli
naimaton; eikä ollut mitään naisia linnassa, paitsi yksi Ulrichin täti,
joka on leski. Tämä näyttää olevan yhtä ylpeä, kuin Lucifer, ja
erittäin kopeilevan siitä, että hän saa kantaa helmiä ja samettia,
joissa ei minkään porvarisvaimon ole oikeus ilmestyä.
Ulrichin äiti kuoli varhain. Luullakseni hän oli lempeämpi ja jalompi.
Hän sanoo, että ainoa kirja heidän linnassaan on vanha, maalauksilla
koristettu messukirja, joka oli äidin oma. Hänellä on toinenkin täti,
Beatrice, joka on Nimptschenin luostarissa Evamme kanssa. He lähettivät
hänet sinne estääksensä häntä menemästä naimisiin erään ritarin kanssa,
jonka suvulle olivat perivihollisia. Minä rupean huomaamaan, mitä
Fritzinkin oli tapa sanoa, ettei näitten pikku aatelisten elämä ole
likimainkaan niin jalo, kuin porvarein. He eivät näytä tietävän mitään
mailmasta ulkopuolella sitä vähäistä aluskuntaa, jota he pelon kautta
hallitsevat. Heillä ei ole mitään kunniallista toimeentulon keinoa,
vaan he elävät sorrettujen talonpoikais-raukkojensa kovasta työstä ja
ryöstöistä.
Herra Reichenbach sen sijaan on yhteydessä ison Nürnbergin kaupungin
aatelisperheitten kanssa; ja vaikkei hän puhu paljon, tietää hän
jutella maalareista, runoilioista ja suurista tapauksista mailman
avaralla tanterella. Voi, minä soisin, että hän olisi tuntenut Fritzin!
Hän kuuntelee minua mielellään, kun puhun hänestä.
Lisäksi vielä tietää herra Reichenbach kertoa paljon veli Martin
Lutherista, joka on Eremitein eli Augustinin luostarin johdattaja
täällä ja näyttää minusta olevan Wittenbergin suuri mies; ainakin
näyttävät ihmiset rakastavan taikka vihaavan häntä enemmän kuin
ketäkään muuta täällä.
Lokakuun 19 p. 1512.
Tänään on ollut suuri päivä Wittenbergissä. Munkki Martin Luther on
vihitty teologian tohtoriksi. Mestari Reichenbach hankki meille
oivalliset paikat ja me näimme, kuinka T:ri Andreas Bodenstein von
Carlstadt antoi hänelle tämän arvon.
Kaupunginkirkon iso kello, jota soitetaan ainoastaan erinomaisissa
tiloissa, kaikkui niinkuin kirkkojuhlaan; kaikki yliopiston virkakunnat
astuivat juhlasaatossa pitkin katuja, ja valan vannottuaan puettiin
munkki Martin juhlallisesti tohtorin kaapuun, hattuun ja sormukseen --
täysinäiseen kultaiseen sormukseen, jonka vaaliruhtinas oli
lahjoittanut hänelle.
Mutta mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli vala. T:ri Luther
lausui sen hyvin juhlallisesti kauniilla, kirkkaalla äänellänsä, että
sanat kaikkuivat kauan yleisessä äänettömyydessä. Hän lausui sen T:ri
Bodensteinin jälkeen, jota tavallisesti nimitetään Carlstadtiksi.
Sanat, niinkuin herra Reichenbach kertoi, kuuluivat latinaksi näin (hän
kirjoitti ne minulle Evalle lähetettäväksi):
"_Juro me veritatem evangelicam viriliter defensurum_;" jonka herra
Reichenbach käänsi: "_minä vannon evankelista totuutta lujasti
puollustaakseni."
Tämä vala vaaditaan ainoastaan yhdessä toisessa yliopistossa, paitsi
Wittenbergin, nimittäin Tübingin. T:ri Luther vannoi sen, ikäänkuin hän
olisi ollut entisten aikojen ritari, joka lupasi uhrata henkensä ja
ruumiinsa pyhän asian tähden. Minusta, joka en ymmärtänyt sanoja,
muistutti hänen käytöksensä enemmän soturista, joka vannoo miekkansa
päällä, kuin teologian tohtorista.