Evan kertomus.
Cisterciensin-luostarissa, Nimptschenissä 1511.
Elämä ei voi, kaikkein pitempänäkään, kestää aivan kauan, vaikka me
seitsemällätoista käydessämme mielellään ajattelemme tietä meidän ja
taivaan välillä loppumattomaksi.
Sillä luostari ei suinkaan ole mikään taivas; minä en milloinkaan
odottanutkaan, että niin olisi. Se ei ole likimainkaan niin paljon
taivaan kaltainen, kuin täti Cottan koti; sillä rakkaus näyttää minusta
olevan taivaan varsinainen ilo, ja hänen kodissaan on enemmän rakkautta
kuin täällä.
Minä en ole ensinkään pettynyt. Minä en toivonutkaan mitään rauhan
satamaa, vaan ainoastaan semmoista paikkaa, jossa saisin palvella
Jumalaa paremmin, enkä ainakaan rasittaisi rakasta täti Cottaa. Sillä
siitä olen aivan varma, että setä Cotta käy sokeaksi; ja heidän on niin
suuri vastus jo nytkin tulla toimeen.
Ja mailma on täynnä vaaroja semmoiselle nuorelle orpotytölle, kuin
minulle; ja minä pelkään, että he ehkä olisivat vaatineet minua
naimisiin, johon minä en voisi koskaan suostua.
Minä en epäile ollenkaan, että Jumala antaa minulle jotakin tehtävää
täällä Hänen kunniakseen; ja tämä on koko se onni, jota minä pyydän. Ei
niin, että luulisin, jottei löydy mitään muunlaista onnea mailmassa,
joka ei ole väärä sekään, mutta se ei ole minulle aiottu.
Minä en voi milloinkaan ajatella, että tein väärin, kun rakastin heitä
kaikkia Eisenachissa niin paljon, kuin rakastin, vielä nytkin rakastan,
sanokoon rippi-isä mitä hyvänsä. Minä pysyn parempana kaiken elämäni ja
kaiken tulevankin elämän, luullakseni, sen rakkauden kautta, jonka
Jumala antoi heille minua kohtaan ja minulle heitä kohtaan, sekä sen
tähden, että olen tuntenut serkku Fritzin. Minä soisin sydämestäni,
että hän kirjoittaisi minulle; ja välisti olen tuuminut itse kirjoittaa
hänelle. Minä tiedän varmaan, että se olisi hyvä meille molemmille. Hän
sanoi aina, että se teki hänen hyvää, kun hän puhui taikka luki noita
vanhoja latinaisia virsiä minun kanssani; ja minä tiedän, etteivät ne
koskaan tuntuneet niin todellisilta ja oikeilta, kuin milloin minä
lauloin niitä hänelle. Mutta rippi-isä sanoo, että tämmöinen
kirjeenvaihto olisi erittäin vaarallinen meidän molempien sielullemme;
ja hän kysyi minulta, enkö minä ajatellut enemmän serkkuani, kuin
virsiä, kun lauloin niitä Fritzille, joka, niinkuin hän sanoi, olisi
ollut suuri synti. Minä en tosiaan voi tarkoin sanoa, kuinka ajatukseni
oikein liikkuivat taikka mistä lähteestä jokainen huvin pisara vuoti.
Kaikki oli kokonaan sulannut yhteen. Minun oli hupaista laulaa virsiä
ja hauskaa oli myöskin, että Fritz tahtoi kuunnella niitä; ja missä
toinen ilo valui toiseen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että Jumala
antoi minulle molemmat; enkä minä ymmärrä, että minun tarvitsee
eroittaa niitä toisistaan. Kuka huolii, kun Elbe juoksee pajujensa ja
tammiensa ohitse Wittenbergin kohdalla, minkä osan sen vedestä aurinko
sulatti vuorten puhtaasta lumesta ja mikä tiukkui vähäisistä lähteistä
hiekkaiselta lakealta? Sekä lähteet että lumet tulivat alkuansa
pilvistä ylhäältä; ja molemmat saattavat, kun ne yhdessä juoksevat
eteenpäin, ruohon kasvamaan, lehden puhkeamaan ja koko mailman
iloitsemaan.
Eikö se sydän, jolla rakastamme toisiamme ja jolla rakastamme Jumalaa,
ole aivan sama? Se vaan, että Jumala on perin hyvä, ja me olemme kaikki
Hänen, jonka vuoksi meidän tulee rakastaa Häntä kaikkein enimmän.
Luullakseni minä teen niin, muutoin olisin mielestäni enemmän yksinäni
täällä, kuin olen, kaukana kaikista, paitsi Hänestä.
Sitä sisältää minun ymmärtääkseni "theologia Germanica'ni", jota Elsa
ei rakasta. Minä aloitan isäni testamentista -- "niin on Jumala mailmaa
rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa;" ja sitten minä ajattelen
krucifixiä ja Hänen rakkauttansa, joka kuoli meidän tähtemme; ja
näitten valossa luen mielelläni kirjassani Hänestä, joka on korkein
Hyvyys, jonka tahto on meidän lepomme ja joka itsessänsä on kaikkein
ilojemme ilo ja ilomme, kun meillä ei ole mitään muuta iloa. Mitä minä
en ymmärrä tässä kirjassa, jätän minä sikseen, niinkuin monen muunkin
asian. Minä olen vaan seitsemäntoista vuotinen tyttö raukka, ja kuinka
minä voin toivoakaan, että ymmärtäisin kaikki? Mutta minä en anna
koskaan niitten asiain, joita en ymmärrä, hämmentää itseäni niitten
suhteen, joita minä ymmärrän.
Sentähden, kun rippi-isäni käski minun tutkia sydäntäni ja tarkastaa,
eivätkö väärät ja epäjumaliset ajatukset yhtyneet rakkauteeni
Eisenachin ystäviäni kohtaan, vastasin minä heti, katsahtaen ylös
häneen:
"Ei, isä, minä en rakastanut heitä puoltakaan niin paljon, kuin kaikki
heidän rakkautensa minua kohtaan olisi vaatinut."
Minä luulen, että tämä tyydytti häntä; sillä, vaikka hän näytti
kummastuneelta, ei hän kysynyt sen enempää minulta.
Minun tulee hyvin sääli monta nunnaa, erittäinkin vanhoja. He ovat
minusta niinkuin lapset, eivätkä he kuitenkaan ole lapsenkaltaisia.
Joutavimmatkin seikat näyttävät kiihdyttävän taikka huolestuttavan
heitä. He puhuvat luostarista, niinkuin se olisi mailma, ja mailmasta,
niinkuin se olisi helvetti. Tämä on lapsuus ilman mitään toivoa, ilman
mitään tyttöyttä, ilman mitään vaimoutta. Se muistuttaa minua niistä
kitukasvuisista tammista, joitten ohitse me kuljimme Düben'in nummella,
Wittenbergin ja Leipzigin välillä, ja jotka eivät koskaan pääse
täysivartisiksi eivätkä kuitenkaan ole vesojakaan.
Niin löytyy täällä yksi, sisar Beatrice, jota muut nunnat näyttävät
pitävän itseänsä huonompana, koska, niinkuin he sanovat, hänen
sukulaisensa pakoittivat häntä menemään luostariin, ettei hän joutuisi
naimisiin erään kanssa, jota he eivät sallineet, ja koskei saatu häntä
tekemään luostari-lupausta, ennenkuin hänen rakastajansa kuoli. Tämä
heidän mielestänsä tuskin ansaitsee ensinkään hengellisen kutsumuksen
nimeä.
Hän ei itsekään näytä ajattelevan toisin, vaan liikkuu ympäri
alakuloisena ja sortuneena, ikäänkuin hän tuntisi itsensä semmoiseksi
olennoksi, joka ei kuulu kirkkoon eikä mailmaan.
Pari iltaa takaperin hän oli ollut priorinnan asioilla ulkona lumessa
ja palasi aivan mustansinisenä vilusta. Hän oli jollakin lailla
erehtynyt toimituksessansa ja käskettiin kohta alentavilla sanoilla
omaan kammioonsa muutamilla rukouksilla päättämään jotakin
katumusharjoitusta.
Minä en hennonut olla häntä seuraamatta. Kun tapasin hänet, istui hän
väristen yksinkertaisella vuoteellansa, rukouskirja edessä. Minä menin
sisään, istahdin hänen viereensä ja rupesin hieromaan hänen kylmiä
käsi-raukkojansa.
Aluksi hän koetti vetää niitä pois, sanoen, että hänellä paraikaa oli
joku katumusharjoitus; ja sitten hänen silmänsä kääntyivät kirjasta
minuun. Hän katseli ihmetellen minua tuokion aikaa; tuosta hän puhkesi
kyyneliin ja sanoi:
"Voi, heitä pois! Se johdattaa mieleeni vanhan lastenkamarin kotona. Ja
äitini on kuollut; kaikki ovat kuolleet enkä minä saa kuolla."
Hän antoi kuitenkin minun syleillä itseään; ja kertoi heikolla,
sortuneella äänellä koko elämäkertansa.
"Minä en ole täällä omalla ehdollani", hän lausui. "Minä en olisi
koskaan tullut tänne, jollei äitini olisi kuollut; enkä minä olisi
koskaan tehnyt luostarilupausta, jollei _hän_ olisi kuollut, vaikka he
olisivat menetelleet minun suhteeni kuinka tahansa; sillä me olimme
kihloissa ja me olimme vannoneet Jumalan edessä, että pysyisimme
uskollisina toisillemme kuolemaan saakka. Ja miks'ei toinen lupaus ole
yhtä hyvä kuin toinenkin? Kun sanoivat minulle, että hän oli kuollut,
tein minä lupaukset -- taikka kumminkin annoin heidän pukea hunnun
päälleni ja kerroin ne sanat, jotka pappi lausui eteeni; sillä minä en
huolinut mistään, mitä tein. Ja niin olen nunna. Minä en halaja nyt
ruveta miksikään muuksi. Mutta se ei hyödytä minua, että olen nunna,
sillä minä rakastin Eberhardia ensin, vieläpä rakastin häntä kaikkein
enemmän; ja nyt, kun hän on kuollut, en minä rakasta ketään eikä
minulla ole mitään toivoa taivaassa eikä maan päällä. Kyllä minä koetan
olla häntä ajattelematta, koska he sanovat, että se on synti; mutta
minä en voi ajatella mitään onnea ilman häntä, vaikka ijäti
koettaisin."