X.

Fritzin kertomus.

Romassa, Augustinin-luostarissa.

Vaikka tämä kaupunki on pyhä, niinkuin sen välttämättömästi täytyy

olla, koska kirkon hurskaimpien kuolleitten relikit löytyvät siinä,

vieläpä sen elävä Pää asuu siinä, luulen minä tuskin, että uskonto on

juurtunut yhtä syvästi näitten Italialaisten sydämeen, kuin meidän

Saksalais-raukkojen tuolla kylmässä pohjassa.

Mutta ehkä minä erehdyn; ihmisten tunteet ilmestyvät niin eri tavalla

eri luonteissa.

Tosin kirkot ovat täpösen täynnä jokaisessa suuressa tilaisuudessa, ja

juhlat ovat loistavat. Mutta kansa näyttää pitävän niitä pikemmin

lupapäivinä ja näytelmäntapaisina huvina, kuin vakavina ja hiljaisina

juhlina, joksi me Sachsissa katsomme niitä. Tänä aamuna esimerkiksi

kuulin kahden naisen arvostelevan yhtä juhlakulkua tämmöisillä

sanoilla, sitä myöten kuin se vähäinen Italian kieli, jota minun on

onnistunut sivumennen oppia, salli minun ymmärtää heitä.

"Voi, Nina mia, enkelit eivät kelpaa mihinkään tänään; sinun olisi

tarvinnut nähdä Luciamme viime vuonna! Kaikki sanoivat, että hän oli

taivaallinen. Jollei papit pidä parempaa tointa, tuskin ihmiset

viitsivät tulla katsomaankaan. Paitsi sitä oli soitto inhottava."

"Cisterciensin-luostarin nunnat ne vasta ymmärtävät, kuinka juhlamenoja

järjestetään. Heilläpä on tuumia! Näitkö sinä heidän Bambinoansa viime

jouluna? Semmoisia pitsejä! ja kehto kilpikonnan kuoresta, joka olisi

sopinut vaikka keisarille! Entä heidän Madonnan vaatteensa

juhlatiloissa! Kultakangasta, joka hohtaa helmistä ja briljanteista ja

maksaa kokonaisen aarre-aitan!"

"Kyllä", vastasi toinen matalammalla äänellä; "minä olen kuullut

näitten vaatteitten jutun. Eräs nainen, jolla oli suuri valta Pyhän Isä

vainajan hovissa, sanotaan lahjoittaneen sen puvun, jota hän käytti

jossakin julkisessa tilaisuudessa, aivan samanlaisena kuin se silloin

oli."

"Rupesiko hän siis katuvaiseksi?"

"Katuvaiseksi? sitä minä en tiedä; mutta tämänkaltainen katumuksen työ

ostaisi varmaan aneita ja messuja, ainakin melkoiseksi ajaksi."

Veli Martin ja minä emme rakasta paljon noita pulskeita juhlasaattoja.

Nämät Italialaiset, joitten taivas on niin kirkas ja maa niin ihana,

vaativat enemmän loistoa uskonnossansa, kuin meidän saksalaiset

silmämme juuri voivat häikenemättä katsella.

Meitä kummastutti jotenkin, kun näimme kardinalein hevosten koreat

satulavaipat; ja vielä enemmän, kun näimme Pyhän Isän ratsastavan

kauniilla hevosella ja kantavan pyhää hostiaa. Saksassa korkeimmatkin

maalliset ylimykset lankeavat maahan tämän Sanomattoman edessä.

Mutta minun ajatukseni hämmentyvät. Taivas varjelkoon minua sanomasta

Kristuksen sijaista _maalliseksi_ ylimykseksi! Eikö hän ole Jumalan

edusmies ja orakeli maan päällä?

Tästä syystä -- ja vaikka häntä epäilemättä tuskastuttaa se

kunnioittava vavistus, jota varmaan jokainen kristitty tuntee Pyhän

Sakramentin edessä -- Pyhä Isä myöntyy istumaan valta-istuimella

kirkossa ja vastaan-ottamaan Luojamme ruumiin kultaisen putken kautta,

jonka polvillansa oleva kardinali ojentaa hänelle.

Hänen lienee hyvin hankala eroittaa virka ja persona toisistaan. Onpa

meidänkin hankala. Mutta semmoinen ihmishenki, joka ei vielä ole

kypsynyt vastaan-ottamaan näitä uskonnollisia kunnian-osoituksia,

masentunee kokonaan.

Kun Pyhä Isä öisin yksinäisyydessään nöyryyttää itseänsä, on

epäilemättä hänen itse-alennuksensa tavallisten ihmisten rinnalla

samassa määrässä syvempi kuin hänen koroituksensa on suurempi.

Minun täytyy myöntää, että tuntuu sanomattoman huokealta, kun illalla

palaan yksinäiseen kammiooni ja rukoilen Häntä, josta veli Martin ja

minä puhuimme Schwarzwaldissa; jolle koko mailman kunnioitus ei ole

mikään rasitus, koska se ei ole yksistänsä viran kunnioittamista, vaan

personan palvelemista. "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias!

taivas ja maa ovat täynnä sinun kunniaasi."

Pyhyys -- johon kaikkivaltaisuus on paljas lisäsana -- Pyhä, joka olet

rakastanut ja ottanut pyhän Poikasi syntisen mailman tähden, _miserere

nobis_!

Romassa, Heinäkuulla.

Me olemme ahkerasti käyneet kaikkia pyhiä relikejä katsomassa ja

rukoilleet sekä omasta että muitten puolesta kaikilla alttareilla,

joilla erityisiä aneita jaetaan.

Veli Martin arveli kerta, että hän melkein soisi, että hänen isänsä ja

äitinsä (joita hän suuresti rakasti) olisivat kuolleet, jotta hän saisi

käyttää tämän pyhän kaupungin etuoikeuksia ja vapauttaa heidän sielunsa

kiirastulesta.

Hän toimittaa messuja milloin hyvänsä vaan sopii. Mutta italialaiset

papit väsyvät usein häneen, koska hän lausuu rukoukset niin hitaasti.

Minä kuulin kerta, kuinka yksi heistä ylpeästi kehui, että hän

toimittaisi kolmekymmentä messua sillä aikaa, kuin veli Martin

suorittaa vaan yhden. Ja lakkaamatta he jouduttavat häntä sanoen:

"_passa! passa_!"

Minä olen kummallisella tavalla pettynyt, mitä näihin juhlamenoihin

tulee, ja niin on, luullakseni, usein kyllä veli Martin'inkin laita.

Tuntuu siltä, kuin odottaisin niin paljoa enemmän -- ei enemmän

prameutta, josta täällä on yltäkyllin; mutta kun juhlamenot itse

alkavat, joihin koko tämä komea soitto, nämät ritarijoukot, kalliisti

puetut papit ja uhkeat alttarit ovat vaan edellä käyviä varustuksia, ne

näyttävät minusta kovin köyhältä! Koko tämän kauniin kuoren sydän

näyttää hengen silmällä katsottuna vähäiseltä, kutistuneelta tomun

hiukalta.

_Hengen_ silmällä! Niin, minä unhotan. Se on _uskon_ komeus, jota vaan

usko voi katsoa.

Tänä päivänä me näimme Veronican -- sen pyhän merkin, jonka

Vapahtajamme kasvot jättivät siihen vaatteesen, jonka St. Veronica

tarjosi hänelle, että hän pyyhkisi otsaansa, kun ristin kuorma painoi

hänet maahan. Me olimme päiväkaudet odottaneet saadaksemme nähdä sitä;

sillä se päästää synneistä seitsemäksi tuhanneksi vuodeksi.

Mutta kun hetki tuli, veli Martin ja minä emme voineet nähdä muuta kuin

mustan, vaatteella peitetyn laudan, jonka edessä toista, valkoista

vaatetta pidettiin. Tuokion perästä tämä vedettiin pois, ja tärkeä

hetki oli ohitse, sen pyhän esineen näky, josta seitsemän tuhannen

vuoden kohtalo riippui! Kappaleen aikaan veli Martin ja minä emme

puhuneet siitä. Minä pelkäsin, että näössäni oli joku vika, joka

vaikuttaisi noihin seitsemään tuhanteen vuoteen; mutta huomaten, että

hänkin näytti alakuloiselta, kerroin minä huoleni hänelle ja havaitsin,

ettei hänkään ollut nähnyt mitään muuta kuin valkoisen vaatteen.

St. Pietarin ja St. Paavalin pääkallot hämmensivät meitä vielä enemmän,

koska näytti aivan siltä, kuin ne olisivat olleet puusta leikatut.

Mutta väentungossa me emme päässeet erittäin likelle; ja epäilemättä

saatana juonittelee ja sokaisee uskovaistenkin silmät.

Yksi reliki kummastutti minua paljon -- se köysi, jolla Judas hirtti

itsensä! Sitä tuskin sopii sanoa _pyhäksi_ relikiksi. Olisi hauska

tietää, kuka sen talteen pani, koska niin useat muut kalliit kalut ovat

kadonneet. Tuskinpa apostolit; kenties kirjan-oppineet pahuuttansa.

Romalaiset näyttävät, minun huomatakseni, huolivan vähän siitä, mikä

meistä on näitten juhlamenojen juuri ja ydin -- pyhien relikien

näyttäminen. Mieluisammin he vertaavat eri vuosien taikka eri kirkkojen

komeutta toisiinsa.

Meidän ei tule, luullakseni, mitata sitä hyvää, jota asiat

tekevät meille, omien ajatuksiemme ja tunteittemme mukaan, vaan

yksinkertaisesti vastaan-ottaa se sen vuoksi, että kirkko antaa siitä

todistuksensa.

Muutoin minä ehkä olisin valmis ajattelemaan, että pakanallisen Roman

jäännökset ylentävät mieltäni enemmän, kuin martyrein tai apostolein

pyhän tuhkan tai luitten katseleminen. Kun astun niitten epämuotoisten

raunioin yli, joitten alle vanhan, keisarillisen kaupungin suuruus on

syvään haudattuna; taikka kuljen gigantillisen Colosseumin särkyneitten

holvikaarien välitse, jossa martyrit taistelivat petojen kanssa --

näyttävät suuret ajatukset itsealtansa syntyvän mielessäni, ja minä

tunnen, kuinka voimakas totuus on ja kuinka vähäiset valtakunnat ovat.

Minä näen valtakunnan, joka oli luja kuin itse Colosseum, kukistuvan

yhtä mitättömäksi murskaksi, kuin näitten katujen pöly, tuon kerta

ylenkatsotun Tarsin Juutalaisen sanan edessä, Hänen, jonka

"ruumiillinen läsnä-olemus oli heikko" ja joka täällä teloitettiin.

Taikka taas, kun muinaisessa Pantheonissa kristittyjen veisu nousee

entisten voitettujen jumalien himmeitä muotoja myöten, jotka ovat

kuvatut seinillä, ja valo virtaa alas, ei muurien maalatuista

akkunoista, vaan hohtavilta taivailta ylhäältä, kaikkuu jokainen

jumalanpalveluksen sävel ikäänkuin voiton toitotus ja täyttää sydämeni

kiitollisuudella.

Mutta kaikkein onnellisimmat hetkeni minä vietän haltia-pyhimykseni,

St. Sebastianin, kirkossa, joka on ulkopuolella kaupungin muureja ja

rakennettu muinaisten katakombien yli.

Lukemattomat martyrit sanotaan lepäävän rauhassa näissä muinaisissa

hautakammioissa. Niitä ei ole avattu vuosisatoihin; mutta luullaan,

että ne suikertelevat maanalaisina käytävinä kauas muinaisen kaupungin

alle. Näihin pimeihin piilopaikkoihin muinainen kirkko pakeni

vainomuksen alta; tänne se laski kuolleensa; ja täällä, heidän

hautojensa vieressä, se lauloi voiton virsiänsä ja piti Ehtoollista

Hänen kanssaan, jonka tähden he kuolivat. Tässä kirkossa minä vietän

tuntikausia. Minun ei tee mieli astua alas pyhiin holveihin ja tutkia

hautoja, jotka tuomion pasuna ennen pitkää on avaava. Minä ajattelen

mieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja

hiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän

uskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät.

Epäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat,

miksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: "kuinka

kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Kuitenkin minä soisin, että olisin saanut elää ja kuolla heidän

kanssaan enkä olisi syntynyt näihin aikoihin, jolloin saatana ilmestyy,

ei alkuperäisessä ilkeydessään, vaan niinkuin valon enkeli.

Sillä, voi, kuka julkenee puhua siitä pahuudesta, joka vallitsee

kristityssä Romassa! noista häpeämättömistä synneistä, väkivallasta,

röyhkeydestä, pyhien esinetten pilkkaamisesta!

Colossenmissa, Pantheonissa, St. Sebastianin kirkossa tuntuu siltä,

kuin olisin atomi -- mutta atomi tulevassa, Jumalan hallitsemassa

mailmassa jossa totuus on voimakkain -- mitätön itsessäni, niinkuin

vähäiset sammalet, jotka kasvavat näillä muinaisilla kivillä; mutta

kuitenkin vähäinen sammal isolla kalliolla, jota ei mikään voi

järkyttää -- Jumalan edeskatsomuksen ja rakkauden kalliolla. Häärivässä

kaupungissa tuntuu siltä, kuin heiluisin sinne tänne merellä, joka

näyttää riehuvan ja kuohuvan oman rajun tahtonsa mukaan ilman määrää

taikka tarkoitusta -- inhimillisten intohimojen merellä. Raunioissa

minä seurustelen niitten meidän suurten ja pyhien vainajaimme henkien

kanssa, jotka elävät Jumalan yhteydessä. Pyhien reliikien näyttelyssä

sydämeni vedetään alas pelkkään katoavaiseen tomuun, jota nyky-ajan

vähäpätöiset ihmiset kurjalla koreudellaan varustavat.

Ja sitten minä palaan luostariin ja syytän itseäni moitteen-halusta,

uskottomuudesta ja ylpeydestä, ja koetan muistaa, että näitten

juhlamenojen ja näyttelyjen ansio on käsitettävä ainoastaan uskon

kautta ja ettei niitä saa arvostella sisällisten tunteitten eikä edes

siveydellisten seurausten mukaan.

Kirkko ja Pyhä Isä ilmoittavat juhlallisesti, että arvaamattoman suuret

aneet ja siunaukset vuotavat meille ja muille, kun määrätyillä

alttareilla luemme niin ja niin monta Paternosteria ja Avea taikka

käymme Veronicaa tai muita relikejä katsomassa. Minä olen tehnyt nämät

kaikki, ja minun täytyy omalla edesvastauksellani uskoa niitten

voimaan.

Mutta Martin'ia ja minua surettaa usein kovasti se pahuus, jota näemme

ja kuulemme ympärillämme. Muutamia päiviä sitten oli hän pidoissa

useitten pappien ja kirkon ylhäisten kanssa, ja heidän näytti olevan

tapa pilkata kaikkia, mikä pyhää on. Muutamat tunnustivat, etteivät

uskoneet mikä sitä, mikä tätä uskon-opin osaa; mutta kaikki kävi niin

kevytmielisellä ja iloisella tavalla, kuin koko asia olisi tehnyt

heidän aivan yhtä. Yksi heistä kertoi, kuinka he välisti pistivät sanat

_panis es, et panis manebis_ (leipä olet, ja leipänä pysyt) messuun

niitten sanojen sijaan, joilla leipä ja viina pyhitetään, ja sitten

huviksensa katsoivat, kuinka kansa palveli sitä, joka ei ollenkaan

ollut mikään pyhitetty hostia, vaan palanen tavallista leipää.

Me olemme kuulleet Romalaisten itse väittävän, että jos mitään

helvettiä löytyy, Roma on rakennettu sen yli. Heillä onkin tämmöinen

värssy:

"_Vivere qvi sancte vultis, discedite Roma:

Omnia hic esse licent, non licet esse probum_."

(Ken pyhän' olla tahtoo, pois hän Roomasta menköön:

Kaikkipa, paitse kunnollisuus, siell' on luvallista.)

Voi Roma! pyhyydessä Jerusalemin, pahuudessa Babelin vertainen, kuinka

katkera taistelo syttyy sydämessä, kun näkee, kuinka pyhät paikat ja

pyhä mieli ovat näin toisistaan eroitetut! Mitkä ankarat epäilykset

rynnistävät lakkaamatta sielua vastaan, kun ajattelee, löytyykö

ollenkaan mitään hurskautta elikkä totuutta mailmassa, koska näemme

saatanan tekojen vallitsevan itse Jumalan valtakunnan pääkaupungissa!

Romassa, Elokuulla.

Koneentapaisesti täytämme järjestänsä kaikki määrätyt hartauden eri

työt, uskoen vastoin kokemusta ja toivoen vastoin toivoa.

Tänään veli Martin lähti kiipeemään ylös Santa Scalasta, niistä Pyhistä

Portaista, jotka kerta, niinkuin sanotaan, kuuluivat Pilatuksen

huoneesen. Minä olin ensin kömpinyt ylöspäin ja seisahdin katsomaan kun

hän polvillansa verkalleen nousi askel askeleelta kovaa kiveä myöten,

jota katumuksen tekiät ja pilgimit olivat polvillansa kovertaneet

kuopille. Synninpäästö tuhanneksi vuodeksi -- päästö kirkon

rangaistuksesta -- seuraa tätä hartauden harjoitusta. Kärsivällisesti

oli hän pyrkinyt puoliväliin portaita, kun hän kummastuksekseni

yhtäkkiä kohosi seisaalleen, nosti kasvonsa taivasta kohden, ja

seuraavalla silmänräpäyksellä kääntyi ja astui vitkaan jälleen

alaspäin.

Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiin, kun taas yhdyimme, ja vasta

jonkun ajan perästä kertoi hän minulle, minkä vuoksi hän oli niin äkkiä

luopunut yrityksestänsä.

Hän sanoi, että, kun hän paraikaa astui ylöspäin, joku ääni, ikäänkuin

taivaasta, tuntui kuiskaavan hänelle nuot vanhat, hyvin tunnetut sanat,

jotka olivat olleet hänen sotahuutonsa niin monessa voitollisessa

tappelossa: "_vanhurskaan pitää elämän uskosta_."

Oli ikäänkuin hän olisi päässyt painajaisesta ja jälleen tullut

taidollensa. Hän ei uskaltanut mennä askeltakaan eteenpäin, vaan

nousten polviltansa seisoi hän suorana, kuin se, joka yhtäkkiä

lasketaan irti siteistä ja kahleista, ja vapaan miehen vakavalla

astunnalla palasi hän portailta alas ja lähti tiehensä.

Elokuulla 1511.

Tänä yönä on tehty murha. Pahasti haavoitettu ruumis löydettiin likeltä

luostarimme portteja. Mutta ei kukaan näytä pitävän sitä minään.

Semmoisia tapahtuu täällä ehtimiseen, niin puhutaan, eikä ketään haluta

tietää muuta, kuin minkälaatuinen se riita oli, joka murhan aikaan

saatti.

"Yksi pappi on osallinen siinä", kuiskaavat munkit; "joku edellisen

paavin sukulainen. Ei siitä mitään tutkintoa pidetä."

Mutta nämät intohimojen rikokset ovat minusta helpot ymmärtää ja

anteeksi annettavat, jos vertaa niitä siihen kevytmielisyyteen ja

pilkan haluun, joka on yleinen kaikissa kansanluokissa. Tämmöisissä

kostontöissä näet inhimillisen luonnon raunioina; kuitenkin

raunioissakin huomaat jotain sen entisestä arvokkaisuudesta. Mutta

tuossa leikillisessä ja halveksivassa tavassa, joka pilkkaa pyhyyttä

jumalanpalveluksessa, siveyttä naisissa, totuutta ja kunniaa miehissä,

näyttävät kaikki Jumalan kuvan jäljet särkyneen ja tallaantuneen

epämuotoiseksi, hajanaiseksi tomuksi.

Tämmöisistä ajatuksista minä usein pakenen Campagnalle ja virkistyn,

kun näen sen autio-alat, yksinäiset erämaat ja aineellisen häviön

merkit.

Keisarikuntien ja komeitten rakennusten rauniot eivät paina mieltäni

alas. Ihmiskunnan ja sielun kuolemattomuus ilmestyy suurenlaisena

vastakohtana. Campagnalla näemme keisarillisen Roman rauniot; mutta

Romassa näemme sukukuntamme ja luontomme rauniot. Ja mikä lohduttaa

meitä tämän suhteen, kun kaiken sen läsnä-olo, mitä kristityt enimmin

kunnioittavat, ei jaksa turmiota pidättää?

Jollei minulla olisi muutamia muistoja kodistani Eisenachissa, joita en

kuitenkaan tohdi aivan kauan mielessäni pysyttää, tuntuu välisti siltä,

kuin yksin puhtauden ja totuuden ajatuskin haihtuisi sydämestäni.

Romassa, Elokuulla.

Niinä hetkinä, jotka eivät mene veli Martin'ilta veljeskuntamme asiaan,

jota vitkaan suoritetaan Roman monimutkaisissa oikeuslaitoksissa,

tutkii hän hebrean kieltä rabbini Elias Levitan johdolla.

Minäkin opiskelen saman rabbinin johdolla ja minulla on

paitsi sitä ollut se suuri etu, että olen saanut kuunnella

byzantinilais-kreikkalaisen professorin Argyropyloon luentoja.

Kaksi kokonaan uutta mailmaa näyttää aukenevan eteeni näitten miesten

kautta -- toinen etäällä ajan, toinen paikan puolesta.

Rabbini, yksi siitä sukukunnasta, jonka nimeä me olemme lapsuudesta

oppineet pitämään pisto- ja pilkkasanana, näyttää ihmeekseni

uljastelevan kansastansa ja syntyperästään semmoisella ylpeydellä, joka

katsoo alas vanhimpiin ja jaloimpiin sukuihimme, niinkuin nämät

olisivat vaan päivän siittämiä sieniä. Minua ei aavistanutkaan, että

Juutalaisten kurjuuden ja nöyryyden ohessa tämmöiset isot tunteet

menestyivät. Vaan kuitenkin, mikä kumma se on! Ennenkuin Roma oli

rakennettu, oli Jerusalem pyhä ja kuninkaallinen kaupunki; ja nyt kun

Roman valta ja kansa ovat menneet vuosisatoja takaperin, elää vielä

Juutalaisten kansakunta, joka hajosi ennen heidän kukoistustaan, ja

todistaa heidän kukistustansa.

Minä lähestyin kerta heidän synagogansa ovea Ghettossa. Siinä ei

löytynyt mitään relikirasioita, ei mitään alttareita, ei mitään näkyviä

pyhien esinetten vertauskuvia, paitsi kokoon kääritty lakiraamattu,

joka kunnioittavaisesti otettiin esiin pyhästä aartehistosta ääneen

luettavaksi. Kuitenkin tuntui tavallaan kun Jumalaa näin edustettiin

ainoastaan yhden äänen kautta, joka luki sanoja, joita vuosisatoja

takaperin lausui heidän profeetoillensa pyhässä maassa.

"Miks'ei teillä ole mitään alttaria?" minä kysyin yhdeltä rabbinilta.

"Meidän alttariamme ei pystytetä, ennenkuin temppelimme on rakennettu",

hän vastasi. "Temppelimme voi ainoastaan kohota Jerusalemin kaupungissa

ja vuorella. Mutta", hän jatkoi matalalla, katkeralla äänellä, "kun

meidän alttarimme ja temppelimme ovat uudestaan rakennetut, emme sytytä

suitsutus-astioitamme minkään hebrealaistytön maalatun kuvan eteen."

Minä olen usein ajatellut näitä sanoja jälestäpäin. Mutta eivätkö ne

pilkanneet Jumalaa? Minä en saa muistaa niitä enää.

Mutta nuot Kreikkalaiset! hekin ovat kristityitä, vaan eivät kuitenkaan

kuulu kirkko-yhteyteemme. Kun Argyropylos puhuu, ymmärrän minä ensi

kerran, että Idässä kirkko on olemassa, yhtä vanha kuin Lännen kirkko ja

yhtä laaja, joka tunnustaa Pyhän Kolminaisuuden ja Uskontunnustuksen,

vaan joka ei myönnä Pyhän Isän Paavin valtaa.

Mailma on paljoa isompi ja vanhempi, kuin Elsa ja minä Eisenachissa

luulimme. Eiköhän Jumalan valtakunta liene paljoa isompi, kuin muutamat

Romassa arvelevat?

Kun näen nämät muistomerkit, jotka ovat vanhemmat, kuin kristikunta,

nämät miehet, jotka puhuvat Moseksen kieltä ja vähäisillä muutoksilla

Homerin kieltä, näyttää meidän Saksanmaa todella olevan lapsuudessansa.

Soisin Jumalan kautta, että se olisi lapsuudessansa, ja että kunniakas

nuoruus ja miehuus seuraa, kun nämät vanhat, elähtyneet kansakunnat

ovat kukistuneet ja menneet.

Kuitenkin taivas varjelkoon minua Romaa elähtyneeksi sanomasta --

Romaa, jonka otsalla istun, ei maallisen vallan katoava kruunu, vaan

Jumalan valtakunnan tiara.

Syyskuulla.

Se lähetys, jonka tähden Martin joutui tänne, on melkein toimitettu. Me

jätämme pian Roman -- ehkäpä päivän parin perästä -- ja palaamme

Saksaan.

Ja mitä on pilgrimiretkemme tuottanut meille?

Äärettömän joukon aneita. Ja tietoa: silmät ovat auenneet eroittamaan

hyvää ja pahaa. Jalostuttavaa tietoa: katsahduksia ihmiselämän

ja -ajatuksen rikkaisin mailmoihin, semmoisia, jotka nöyryyttävät

sydäntä, samalla kuin ne laajentavat mieltä. Katkeraa tietoa:

pettyneitä toiveita, rauenneita pyrintöjä. Me olemme oppineet, että

kristikunnan sydän on siveellinen ruttopaise; ettei hengellisillä

etuoikeuksilla ja siveellisellä hyvyydellä ole mitään yhteyttä, koska

siinä, missä edelliset ovat kaikkein täydellisimpinä, jälkimäinen on

alhaisimmalla huonouden portaalla.

Me olemme oppineet, ettei maan päällä ole mitään paikkaa, johon sydän

voi paeta, niinkuin pyhyyteen, jos pyhyydellä tarkoitamme ei ainoastaan

jotakin turvapaikkaa synninrangaistuksesta, vaan myöskin semmoista

paikkaa, jossa voi muuttua pyhäksi.

Yhdessä merkityksessä sopii tosiaan sanoa Romaa pyhyydeksi! Näyttää

siltä, kuin puolet koko mailman pahantekiöistä olisivat saaneet suojaa

täällä.

Kun vastedes ajattelen Romaa elävien kaupungiksi, ajattelen minä

salamurhaa, kavaluutta, ahneutta, yleistä pilkan halua, joka vaahtona

peittää yleisen epätoivon syvännettä; semmoista kaikkein hyvien avujen

pilkkaa, joka perustun kaiken totuuden epäilemiseen.

Ainoastaan jos ajattelen Romaa kuolleitten kaupungiksi, tahtoo minun

sydämeni palata sinne, niinkuin pyhään paikkaan. Se on todella

rakentanut, vieläpä kauniisti rakentanut profeetojen haudat.

Näissä maan-alaisissa katakombeissa, jossa pyhät majat lepäävät syvällä

kaupungin katujen alla -- niin syvällä, ettei pyhien luitten

kaupusteliat häiritse heitä -- niissä mielikuvitus lepää, niinkuin nuot

autuaat, rauhassa.

Roman hengellinen elämä näyttää olevan sen kuolleitten kesken. Elävien

kesken kaikki näyttää hengelliseltä turmelukselta ja kuolemalta.

Jumala ja pyhimykset armahtakoon minua, jos sanon jotakin syntistä.

Eikö vaahto välttämättömästi nouse pinnalle? Eikö väkivalta ja pilkka

nosta suurempaa melua mailmassa kuin rukoukset? Mistä minä tiedän,

kuinka monta nöyrää sydäntä löytyy Roman lukemattomissa luostareissa,

jotka hiljaisuudessa tarjoavat otollista pyhäsavua Jumalalle ja pitävät

hartauden ainaista lamppua vireillä Jumalan kasvojen edessä?

Mistä minä tiedän, mitkä syvemmät ja paremmat ajatukset piilevät tämän

kevytmielisyyden verhossa? Sen minä vaan usein tunnen, että jollei

Jumala olisi tehnyt minua uskovaiseksi sanansa ja veli Martin'in äänen

kautta Schwarzwaldissa, olisi Roma ehkä liian helposti tehnyt minusta

uskottoman. Ja se on varmaan totta, että, joka mielii olla kristitty

Romassa, sen täytyy täällä, yhtä hyvin kuin muuallakin (vielä

enemmänkin kuin muualla) ponnistaa virtaa vastaan ja astua uskon eikä

nä'yn johdolla.

Mutta me olemme täyttäneet pilgrimiretkemme. Me olemme tarkoin käyneet

kaikkien alttarein luona; me olemme lausuneet niin monta määrättyä

hartauden rukousta, Pateria ja Avea, kuin suinkin mahdollista,

määrättyjen arkkujen luona.

Suuret edut lähtevät _varmaan_ näistä meille. Mutta minkälaiset edut?

Siveellisetkö? Kuinka se on mahdollista? Milloin menevät muistostani ne

häväisevät sanat ja teot, joita olen nähnyt ja kuullut Romassa? Vai

hengelliset? Tuskin; jos hengellisillä eduilla ymmärrämme hurskasta

mieltä, iloa Jumalassa ja Hänen läheisyyttänsä. Milloin minä, sen

jälkeen kuin vietin tuon yön Schwarzwaldissa, olen huomannut

rukoilemisen niin vaikeaksi, epäilykseni niin masentaviksi ja

ajatukseni Jumalasta ja taivaasta niin himmeiksi kuin Romassa?

Ne edut, jotka olemme saavuttaneet, ovat siis kieltämättä kirkollisia

-- semmoisia kuin kirkko lupaa ja jakelee. Vaan mitkä nämät kirkolliset

edut ovat? Anteeksi-antamus? Mutta eikö ole kirjoitettu, että Jumala

ilman mitään antaa anteeksi niille, jotka uskovat Hänen Poikaansa?

Rauha? Mutta eikö tämä ole Vapahtajan lahja kaikille, jotka rakastavat

Häntä?

Mitkä siis? Päästö? Päästö mistä? Synnin ajallista seurauksistako?

Aivan ilmeisesti ei niistä. Pelastavatko kirkolliset päästöt ihmiset

taudista, surusta ja kuolemasta? Entä synnin ijankaikkisista

seurauksista? Jumalan Karitsa, joka kuoli meidän tähtemme ristinpuussa,

kantanut syntejämme ja pyyhkinyt niitä pois? Mitä siis jää, josta

päästöt pelastavat? Katumusharjoitus ja kiirastuli. Mikä siis

katumusharjoitus ja kiirastuli on? Eikö katumusharjoituksella itsellä

ole mikään parantava voima, koska meidän käy synneistämme parantuminen

yhtä hyvin ilman sitä kuin sen kautta? Eikö kiirastulella ole mikään

puhdistava voima, koska tulemme puhdistetuksi yhtä helposti, jos

lausumme muutamia hartauden sanoja määrätyillä alttareilla, kuin jos

vuosisatoja kidumme liekeissä?

Kaikki nämät kysymykset rakentuvat alinomaa eteeni, enkä minä keksi

mitään vastausta. Jos mainitsen niitä rippi-isälleni, hän sanoo:

"Nämät ovat perkeleen kiusauksia. Sinä et saa kuunnella niitä. Ne ovat

turhanpäiväisiä ja rohkeita kysymyksiä. Ei ole mitään avaimia maan

päällä, jotka avaavat nämät portit."

"Löytyneekö mitään avaimia maan päällä, jotka _sulkevat_ ne jälleen,

kun ne kerta ovat avatut?"

"Te Saksalaiset", sanovat muut italialaiset papit, "katsotte kaikkia

asioita niin kauhean totiselta kannalta. Tämä tulee arvattavasti teidän

pitkistä talvistanne ja raikkaasta pohjoisesta ilman-alastanne, joka

epäilemättä suuresti painaa mieltänne alas."

Pyhä Maria! eivätkö nämät Italialaiset, jos elämä on niin helppo asia

heille, myöskin kerta saa katsoa kuolemaa "niin kauhean totiselta

kannalta" ja tuomiota ja ijankaikkisuutta, vaikkei, luultavasti,

toisessa mailmassa liene mitään pitkiä talvia eikä mitään raskasta

pohjoista ilmanalaa, jotka painavat mieltä alas.

Me lähdemme nyt vihdoin takaisin Saksaan. Kummallisesti on mailma

laventunut minun silmissäni siitä, kuin tulimme tänne, Meitä

tunnustetaan täydellisesti pilgrimeiksi; me olemme suorittaneet kaikki

määrätyt tehtävät ja käyttäneet hyväksemme kaikki tarjona olevat

etuoikeudet. Eikä se kuitenkaan ole ikävä pyhän kaupungin perään, joka

tekee, että meidän sydämemme ovat täynnä synkeintä alakuloisuutta, kun

nyt palaamme Romasta.

Kun vertaan tämän Roman muistoja kotini muistoihin Eisenachissa, taivun

sydämessäni tuntemaan, että Saksa, eikä Roma ole pyhä paikka, ja että

pilgrimiretkemme alkaa, eikä pääty, kun käännämme kasvomme pohjoiseen

päin!