Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, sitten hän pudisti päätänsä ja
sanoi:
"Voi, sinä olet lapsi, sinä olet enkeli. Sinä et ymmärrä." Tuosta hän
alkoi itkeä jälleen, mutta hiljemmin. "Minä soisin, että olisit nähnyt
hänet; sitten sinä ymmärtäisit paremmin. Oli aika, jolloin se ei ollut
väärin, että rakastin häntä; hän oli aivan toisenlainen kuin kaikki
muut -- niin uskollinen ja jalo ja niin urhoollinen."
Minä kuuntelin, sillä välin kuin hän jatkoi puhettansa hänestä; viimein
hän katseli totisesti minua ja sanoi matalalla, pelokkaalla äänellä,
"minun täytyy luottaa sinuun." Samalla hän yhdestä hameensa laskusta
otti vähäisen kellastuneen paperi-liuskan, johon oli vaaleentuneella
läkillä kirjoitettu muutamia sanoja, sekä ruskean hiuskiharan.
"Luuletko sinä, että se on aivan väärin?" hän kysyi. "Minä en ole
koskaan kertonut tästä rippi-isälle, sillä minä en ole oikein varma,
onko synti pitää sitä; ja minä tiedän, että sisaret riistäisivät sen
minulta, jos tietäisivät. Luuletko sinä, että se on väärin?"
Kirjoitetut sanat olivat hyvin yksinkertaiset -- puhuivat
muuttumattomasta rakkaudesta, rukoilivat, että Jumala siunaisi häntä ja
säilyttäisi heidät toisillensa, siksi kuin paremmat ajat tulivat.
Minä en voinut puhua, minä olin niin murheellinen; ja hän lausui
kiivaasti ottaen aarre-raukkojansa käsistäni: "sinä et katso sitä
oikeaksi. Mutta ethän sinä ilmoita asiaa. Kenties minä kerta tulen
lujemmaksi ja luovun niistä; mutta en vielä. Minulla ei ole mitään
muuta."
Nyt minä koetin sanoa hänelle, että hänellä oli jotakin muuta; -- että
Jumala rakasti häntä ja sääli häntä, ja että Hän kenties täytti vaan
hänen sulhonsa rukouksen ja suojeli heitä pyhässä huomassansa, kunnes
he kohtaisivat toinen toistansa parempina aikoina. Viimein hän näytti
saavan vähän lohdutusta; minä lankesin polvilleni hänen kanssansa ja me
lausuimme yhdessä ne rukoukset, joita hänen oli käsketty lukea.
Kun minä nousin, sanoi hän miettien: "sinä näytit rukoilevan, niinkuin
joku taivaassa todella kuuntelisi sinua ja huolisi sinusta."
"Niin", minä vastasin; "Jumala kuuntelee ja huolii minusta."
"Kuuntelisiko minuakin?" kysyi hän; "huolisiko Hän minustakin? Eikö Hän
ylenkatso minua, niinkuin pyhä sisarkunta?"
"Hän ei halveksi ketään; ja sanotaan, että alhaisimmat ovat Häntä,
Ylhäisintä, kaikkein likempänä."
"Minä en suinkaan liene kuin halvimpia", hän lausui. "Se on
kohtuullista, ettei kukaan täällä pane arvoa minuun, sillä minä annoin
Jumalalle ainoastaan elämäni jätteen. Ja paitsi sitä on minulla huono
kyky ajatella; ja mitä vähän kykyä minulla oli, näyttää menneen siitä
ajasta, kuin Eberhard kuoli. Minulla oli vaan vähäinen voima rakastaa;
ja minä luulin, että se oli kadonnut. Mutta siitä alkaen, kuin sinä
tulit, rupesin ajattelemaan, että minä voisin vielä rakastaa vähäisen."
Kun hankin lähteä kammiosta, kutsui hän minut takaisin.
"Mitä minä teen, kun ajatukseni häirääntyvät, niinkuin aina tapahtuu
pitkissä rukouksissa?" hän kysyi.
"Lue lyhyempiä rukouksia, mutta lue useammin", minä vastasin.
"Luullakseni se miellyttää Jumalaa yhtä paljon."
Elokuulla 1511.
Kuukaudet kuluvat täällä melkein kaikki samalla tavalla; mutta minusta
ne eivät ole yksitoikkoisia. Priorinna on antanut minulle luvan hoitaa
sairaita ja lisäksi sallinut minun usein opettaa nuorempia noviiseja.
Tämä pikkuinen mailma kasvaa suuremmaksi minun silmissäni joka
viikolta. Tässä on kokonainen mailma ihmissydämiä -- ja mikä mailma on
jokaisessa sydämessä!
Esimerkiksi täti Agnes! Minä rupean nyt ymmärtämään häntä. Koko
sisarkunta katsoo häneen, niinkuin hän melkein jo olisi pyhimys. Mutta
minä en usko, että hän itse ajattelee niin. Meni monta kuukautta siitä,
kuin tulin tänne, ennenkuin hän näytti ollenkaan huomaavan minua; mutta
viime viikolla hän sairastui hiuvuttavaan kuumeesen niitten lisättyjen
paastojen ja sen ankaran kurituksen vuoksi, johon hän itse on nykyisin
ruvennut.
Oli minun yöni valvoa sairashuoneessa, kun hän kääntyi kipeäksi.
Aluksi hän näytti pelkäävän vastaan-ottaa mitään minun käsistäni.
"Eikö heillä ole ketään muuta lähettää?" hän kysyi tylysti.
"On minun vuoroni", sanoin minä, "sisarkunnan sääntöjen mukaan."
Hän painoi alas päänsä eikä estänyt enää minua hoitamasta itseään. Tämä
tuntui minusta hyvin suloiselta, sillä vaikka kyllä jäykkä
yksivakaisuus yhä asui hänen kasvoissaan, näin minä kuitenkin niissä
jotakin, joka muistutti kalliista täti Cottasta.
Hän puhui minulle hyvin vähän; mutta minä tunsin, että hänen isot,
syvät silmänsä seurasivat minua, kun keitin yrttejä tulella taikka
hiljalleen puuhasin huoneessa. Aamupuoleen hän sanoi: "sinä olet
väsynyt, lapsi -- tule ja pane maata;" ja hän osoitti sormellansa
vähäistä sänkyä, joka oli hänen oman vuoteensa vieressä.
Vaikka nämät sanat lausuttiin käskevällä tavalla, oli niissä kuitenkin
toisenlainen sävel, kuin se tavallinen metallinen lujuus, joka jäädytti
sydäntä -- jonkunlainen värähdys, joka oli melkein hellä. Minä en
voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta, erittäin, kun hän sanoi,
että hän voi paljoa paremmin; ja vähän ajan perästä minä vaivuin uneen,
huono hoitaja kun olinkin.
Kuinka kauan minä nukuin, sitä en tiedä, mutta vähäinen liikunto
huoneessa herätti minut, ja kun katsahdin ylös, näin minä, että täti
Agnes'in sänky oli tyhjä. Ensi hämmästyksissäni aioin herättää sisaret,
kun huomasin, että se sairashuoneen ovi, joka johdatti kappelin
käytävään, oli raollaan. Hiljaisesti hiivin sitä kohden, ja siellä,
käytävän päässä, oli täti Agnes polvillansa, lakana yllään. Hän näytti
enemmän, kuin milloinkaan ennen, siltä kuoleman kuvalta, jonka hän aina
tuotti Elsan mieleen. Hänen huulensa, jotka olivat yhtä verettömät,
kuin hänen kasvonsa, liikkuivat innokkaalla nopeudella; hänen laihat
sormensa siirtelivät heikosti rukousnauhan mustia helmiä; ja hänen
silmänsä tähtäsivät ylipuolella alttaria olevaa taulua, jossa nähtiin
_Mater Dolorosa_, seitsemän miekkaa sydämessä. Nyt ei ilmestynyt mitään
tunnottomuutta terävissä kasvonjuonteissa ja vapisevissa huulissa. Koko
hänen sielunsa näytti huokaavan tuskaista rukousta lävistetyn sydämen
puoleen; ja minä kuulin hänen kuiskaavan: "turhaan! Pyhä Neitsyt, auta
minua! kaikki on ollut turhaa. Liha ei ole enemmän kuollut minussa,
kuin ensimäisenä päivänä. Tämän lapsen kasvot ja ääni liikuttavat
sydäntäni enemmän, kuin kaikki sinun surusi. Tämä heikko luonnon side
vaikuttaa voimakkaammin minuun, kuin kaikki heimolaisuudet taivaallisen
kaupungin kanssa. Se on ollut turhaa -- kaikki, kaikki turhaa. Minä en
saa maallista tulta sydämestäni sammutetuksi."
Minä tuskin rohkenin keskeyttää häntä, mutta kun hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja lankesi melkein pitkälleen kappelin lattialle, samalla kuin
pidätetyt nyyhkytykset vavauttivat koko hänen ruumistansa, astuin minä
esiin ja nostin hänet leppeästi ylös, sanoen: "sisar Agnes, minun on
edesvastaus sairaista tänä yönä. Sinun täytyy tulla takaisin."
Hän ei vastustanut minua. Häntä värisytti; sitten entinen kivettynyt
katse, vieläpä tylympänä kuin koskaan ennen, palasi jälleen hänen
kasvoihinsa, mutta hän salli, että minä peitin hänet vuoteesen ja
annoin hänelle lämmittävän juoman.
Minä en tiedä, epäileekö hän, että minä kuuntelin häntä. Hän on
varovaisempi minun suhteeni, kuin koskaan ennen; mutta nuot lujat,
vakavat kasvonjuonteet ja tuo karkea, kova ääni eivät milloinkaan
vaikuta minuun enää samalla tapaa, kuin ennen.
Ei mikään kumma, ettei sisarkunnan kunnioitus ole tehnyt täti Agnesia
ylpeäksi, ja ettei heidän halunsa asettaa häntä alipriorinnaksi ole
viehättänyt häntä ollenkaan. Hän koettaa sielunsa sisimmässä tavoittaa
jotakin idealia. Miksi hän muuttuisi, jos hän saavuttaisi sen?
_Kuolleeksi_ kaikille ihmistunteille ja maalliselle elämälle.
Ja juuri kun hän toivoi pääsneensä tämän tarkoituksen perille, yksi
ääni -- ystävällisen lapsi-raukan ääni -- kohtaa hänen korvaansa, ja
hän huomaa, että, mitä hän päätti kuolemaksi, se oli vaan
häiritsemättömän unen kuvaelma, ja että koko työ oli aloitettava
uudestaan.
Se on kauhea taistelo, kun koettaa näin yhdistää kaikki elämän voimat
kuolemaa elämässä synnyttääkseen.
Tarkoittaneeko Jumala tätä?
Kiitos Jumalan, että ainakin minun kutsumukseni on alhaisempi.
Sairashuoneen nöyryyttävät työt ja koettelemukset noviisi-koulussa
näyttävät opettavan minulle enemmän ja saavan minut paremmin, kuin
kaikki pyrinnöt tunnottomuuteen, ymmärtämään, _etten_ minä mitään _ole_
ja ettei minulla itsessäni ole mitään.
"Theologiani" tosin sanoo, että oikea itsekielto on vapaus; ja ettei
vapautta voi saavuttaa, ennenkuin olemme ulkopuolella rangaistuksen
pelkoa ja palkinnon toivoa. Elsa ei kärsi tätä; ja kun minä puhuin
siitä pari päivää takaperin sisar Beatrice paralle, sanoi tämä, että
hänen aivo-raukkansa kokonaan sekaantuivat, kun hän ajatteli sitä.
Mutta minä en käsitä sitä näin. Minun arvellakseni se merkitsee, että
rakkaus on oma palkintonsa; ja että se on meidän kovin rangaistuksemme,
jos suretamme Häntä, jota me rakastamme ja joka on niin meitä
rakastanut. Ja tämä näyttää minusta aivan todenmukaiselta.