Elsan kertomus.
Eisenachissa, Huhtikuulla.
Viimeiset sanat, jotka minä kirjoitan rakkaassa vanhassa
sälyhuoneessamme, Fritzin ja minun! Minä en kuitenkaan kaipaa sitä
suuresti nyt, kun meidän hämy-ajan puheemme ovat ijäksi loppuneet. Me
lähdemme huomenna varhain aamulla Wittenbergiin. Tuntuu kummalliselta,
kun katson ulos vanhalle kadulle ja ajattelen, kuinka kaikki siinä
huomis-iltana näyttää aivan samalta -- munkit parittain verkalleen
astuen eteenpäin, pojat hyökäten ulos koulusta, niinkuin juuri
paraikaa, palvelustytöt seisoen ovilla pienet lapset sylissään tai
vääntäen pesuriepujansa -- ja me menneinä. Kuinka vähäinen sentään se
tyhjä paikka on, jonka ihmiset jättävät jälkeensä, kun ovat poissa, oli
se paikka kuinka suuri hyvänsä, jonka he näyttivät täyttävän, kun
olivat läsnä -- paitsi kahdessa, kolmessa sydämessä! Minä huomaan tämän
Fritz'in suhteen. Minusta näytti siltä, kuin meidän pikkuinen mailmamme
varmaan luhistuisi kokoon, kun hän, sen pääpylväs, temmattiin pois.
Kuitenkin näyttää kaikki nyt käyvän samaa menoa kuin ennenkuin hän
rupesi munkiksi -- paitsi mitä äitiin, Evaan ja minuun tulee.
Äiti näyttää yhä enemmän varjon kaltaiselta, joka liikkuu edestakaisin
meidän joukossamme. Hän ottaa hellästi kantaakseen kaikki, mitä hän
voi, meidän kotoisista huolistamme; mutta kotoisten ilojen suhteen hän
näyttää innottomalta ja kuolleelta. Niistä ajoista asti, kuin hän puhui
minulle luostari-elämän taipumuksestansa, jonka hän luulee
laiminlyöneensä nuoruudessaan, minä ymmärrän hänet paremmin -- sen
vapisevan pelon, jolla hän vastaan-ottaa kaikki hyvät asiat, sen
toivottoman nöyryyden, jolla hän taipuu jokaiseen suruun, ikäänkuin
häneen koskisi joku alati uhkaava vitsa, jota vaan silloin tällöin
armosta hillitään.
Fritzin meno oli semmoinen isku, joka sattui hänen sydämensä arimpaan
kohtaan. Äiti oli, sen minä tiedän varmaan, ajatellut hänen elämäänsä
aivan toisenlaiseksi. Minä havaitsen sen siitä erityisestä hellyydestä,
jolla hän on liittynyt Evaan. Hän lausui minulle tänään, kun panimme
sisään muutamia Fritzin kirjoja: "sen uhrin, jota minä olin liian
itsekäs tekemään, on poikani tehnyt minun puolestani. Voi Elsa,
lapseni, anna kohta, _kohta_, mitä ikinä Jumala sinulta vaatii. Mitä
Hän vaatii meiltä, se on kuitenkin annettava; ja jos se lopulta väkisin
otetaan meiltä, Jumala yksin tietää, millä kauhealla korolla velka on
maksettava."
Nämät sanat rasittavat minua, niinkuin kirous. Minun täytyy toisinaan
tuntea, mitä tietääkseni äiti aina tuntee, että meidän perheemme on
jonkun turmiollisen noidun alaisena.
Mutta voi, kuinka kauhea se ajatus on, että Jumala tällä tavalla vaatii
meiltä korvausta! -- on velkoja, joka kiristää meiltä viimeisen äyrin
vähäpätöisimmän rikoksen tähden; ja jos maksua viivytetään, vie hengen
tai jäsenet taikka mikä vielä kalliimpaa on. Minun on mahdoton ajatella
sitä. Sillä jos äitiäni näin koetellaan siitä, että hän on jollakin
lailla erehtynyt, että hän on laiminlyönyt jonkun epäiltävän
hengellisen kutsumuksen, minun hurskasta, suloista äitiäni, mikä toivo
lienee minulla, joka melkein joka päivä saan katua, että olen lausunut
jonkun ankaran sanan noille pojille (jotka totta puhuen usein ovat
kovin kiusalliset) taikka että teen, mitä minun ei olisi tullut tehdä,
taikka jätän pois jonkun uskoni velvollisuuden taikka ainakin kadehdin
jotakuta rikkaampaa taikka itsekseni nureksin kohtaloamme -- vieläpä
välisti katkeruudella muistan isäämme ja hänen keksintöjänsä!
Meidän rakas isämme on viimein järjestänyt ja pannut sisään kaikki
aarteensa ja on, paitsi lapsia, ainoa, jota muuton hankkeemme näyttävät
täydellisesti ilahuttavan. Koko päivän on hän asetellut ja siirrellyt
ja jälleen asetellut koneitansa johonkin erittäin turvalliseen nurkkaan
isoihin vaunuihin, jotka serkku Konrad Cotta on matkaa varten lainannut
meille.
Eva toiselta puolelta näyttää yhtä vähän, kuin äitikään, kuuluvan
tähän mailmaan. Ei niin, että hän näyttäisi alakuloiselta taikka
toivottomalta. Hänen kasvojansa kirkastaa usein täydellinen rauha;
mutta se ei näy ollenkaan riippuvan mistäkään täällä alhaalla, se ei
häiräänny niistä vastuksista, jotka kohtaavat meitä, eikä enene, jos
joku asia meiltä menestyy. Minun täytyy tunnustaa, että tämä suututtaa
minua melkein yhtä paljon kuin pojat. Minä pelkään kovasti, että hän
jonakin päivänä jättää meidät, niinkuin Fritz, ja menee luostariin.
Vaan kuitenkin minun on mahdoton löytää mitään vikaa hänessä.
Luullakseni se juuri suututtaa äidin-äitiämme ja minua niin suuresti.
Nykyisin on hän jättänyt kaikki latinaiset kirjansa erään saksalaisen
kirjan tähden, nimeltä "Theologia Teutsch" eli "Theologia Germanica",
jonka Fritz lähetti meille, ennenkuin hän jätti Erfurtin luostarin ja
matkusti Romaan. Tämä kirja näyttää tekevän Evan hyvin onnelliseksi;
mutta minusta se on vaikeampi ymmärtää kuin latina. Vaikka se on aivan
toisenlainen, kuin kaikki muut jumaliset kirjat, joita koskaan olen
lukenut, se ei sovi minulle sen paremmin. Näyttää todella siltä, kuin
minä en milloinkaan löytäisi sitä uskontoa, joka soveltuu minulle.
Kaikki tuntuu niin ylevältä ja epämääräiseltä ja niin peräti
käsittämättömältä -- ainoastaan soveliaalta semmoisille, joilla on
aikaa kiivetä kukkuloille, sillä välin kuin minun tieni näyttää käyvän
laaksoissa ja kaduilla ja keskellä kaikenlailla vähäisiä, jokapäiväisiä
velvollisuuksia ja huolia, joita uskonto on liian korkea huomioonsa
ottamaan.
Minulle jää vaan se toivo, että joskus elämäni lopulla Jumala
armollisesti antaa minulle vähäisen joutoaikaa, että saan ruveta
jumaliseksi ja valmistaa itseäni kohtaamaan Häntä, taikka että Evan ja
Fritzin esirukoukset ja ansiot riittävät minunkin edestäni.
Wittenbergissä, Toukokuulla 1510.
Me rupeamme vähitellen oleentumaan uudessa kodissamme, joka on samalla
kadulla kuin yliopiston rakennukset. Martin Lutherilla elikkä veli
Martin'illa on suuri maine täällä. Sanotaan, että hänen luentonsa
miellyttävät enemmän kuin kenenkään muun. Ja hän saarnaa myöskin usein
kaupungin kirkossa. Äidin-äitimme ei ole tyytynyt muutokseen. Hän
nimittää kaupunkia viheliäiseksi savikyläksi ja kummastelee, mikä oli
saattanut Sachsin vaaliruhtinaat asettamaan pääkaupunkiansa ja
perustamaan yliopistoansa tämmöiseen hiekkaiseen erämaahan. Hänen
luullaksensa se on jotenkin Arabian hieta-aavikkojen kaltainen.
Mutta Kristofer ja minä ajattelemme toisin. Täällä löytyy useita
hyvin komeita rakennuksia, kauniita kirkkoja, yliopisto, linna ja
Augustinin-luostari; emmekä epäile ollenkaan, että aikaa myöten koko
muu kaupunki kohoo samanlaiseksi. Minä olen kuullut äidin-äitimme
sanovan, että semmoisista lapsista, joitten kasvot ovat liian suuret
heidän ikäänsä katsoen, usein tulee mitä kauniimpia ihmisiä, kun he
pääsevät täysikasvuisiksi. Ja niin käy varmaan Wittenberginkin, joka
tosiaan tätä nykyä vivahtaa lapseen, jolla on aika-ihmisen silmät ja
nenä. Saviseinät ja matalat, oljilla katetut huoneet eriävät
kummallisella tavalla uusista rakennuksista, vaaliruhtinaan palatsista
ja kirkosta kaupungin läntisessä päässä, kaupunginkirkosta
keskikohdalla, Augustinin-luostarista ja yliopistosta itäisessä päässä
likellä Elsterin porttia ja asuntoamme.
Se on totta, että täällä ei näe mitään honkametsiä eikä jylhiä vuoria
eikä myöskään ihania, viheriöitä laaksoja niinkuin Eisenachin
ympärillä. Mutta ei äidin-äidin tarvitse sanoa tätä miksikään
erämaaksi. Pohjoisessa notkot ja viidakot keskeyttävät valkoisia
hietasärkkiä; ja etelässä, tuskin kahdentuhannen sylen päässä
kaupungista, leveä, nopea Elbe juoksee poikki nummen.
Tämä suuri joki ilahuttaa minua. Se saattaa minun ajatukseni takaisin
tyventen lähteittensä luo vuorten keskelle, ja eteenpäin kotiinsa isoon
mereen. Meillä ei ollut mitään suurta jokea Eisenachissa, niin että
tässä on Wittenbergillä etu. Lisäksi rannat kasvavat matalia tammia ja
pajupensaita, jotka lempeästi kallistuvat veden ylitse ja joitten
välissä on hupainen istua kesä-iltoina.
Kun minä en vaan pelkäisi ihmisiä! Isä ei tahdo, että Eva ja minä
käymme yksinämme ulkona. Ylioppilaat ovat kovin vallattomat. Tänä
vuonna on rehtori kuitenkin kieltänyt heitä aseita pitämästä, joka
lohduttaa minua vähän. Mutta kaupunkilaiset ovat itsekin sotaisia
ja väkivaltaisia, ja juovat paljon olutta. Täällä löytyy sata
seitsemänkymmentä oluttehdasta, vaikkei ole muuta kuin kolme sataa
viisikymmentä taloa. Harva asukas lähettää lapsensa kouluun, vaikka
yliopistossa on viisi sataa ylioppilasta kaikilta tahoilta
Saksanmaasta.
Osa niistä maalaisista, jotka lähipaikoilta tulevat torille, puhuvat
semmoista kieltä, jota minä en ymmärrä. Äidin-äitimme sanoo, että he
ovat Vendejä, ja että tämä kaupunki on viimeinen paikka sivistyneen
mailman rajalla. Sen toisella puolella, arvelee hän, ei ole muuta kuin
barbareja ja Tartareja. Totta puhuen, hän ei ole varma, ovatko
naapurimme itsekään kristityitä.
St. Bonifacius, Sachsilaisten suuri apostoli, ei ulottanut tointansa
edemmäksi kuin Sachsiin; ja äidin-äiti sanoo, että ne teutonilaiset
ritarit, jotka valloittivat Preussin ja maat tuolla puolen meitä,
olivat vaan kristityitä kolonistejä, jotka elivät keskellä
puoli-pakanallisia villejä. Minusta tuntuu jokseenkin surulliselta, kun
ajattelen, että Wittenbergin ja Turkkilaisten ja Tartarien, vieläpä
villien välillä Indiassa, jonka Kolumbus on löytänyt, on muka vaan
muutamia puoli-sivistyneitä Vendejä, jotka elävät noissa kurjissa
kylissä, jotka pilkehtivät sieltä täältä hiekkakankailla kaupungin
ympärillä.
Mutta isä väittää, että se on oivallinen ajatus; ja että, jos hän olisi
hiukan nuorempi, hän panisi toimeen maa-matkueen ja vaeltaisi manteren
poikki, siksi kuin hän yhtyisi niihin Espanjalaisiin ja Portugiseihin,
jotka merta myöten purjehtivat samaan paikkaan.
"Ajatteleppas vaan", hän sanoo, "että muutamina viikkoina taikka
korkeintaan kuukausina saapuisimme Cathay'iin, El Dorado'on taikka
vieläpä itse Atlantis'iin, jossa huoneet ovat katetut ja lattioitut
kullalla, ja palaisimme runsailla aarteilla!" Näyttää siltä, kuin hän
nyt katsoisi hitaisiksi ja pitkällöisiksi niitä kokeitakin, joita hän
on tähän saakka retorteillaan ja tiikeleillään tehnyt ja joitten kautta
hän aina oli vähällä muuttaa lyijyä hopeaksi. Siitä asti kuin tulimme
tänne, on hän ajaksi luopunut alkemian aaveistaan ja istuu tuntikaudet,
iso kartta levitettynä edessänsä, laskien tarkimmalla ja
huolikkaimmalla tavalla, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin pääsisi
uusiin Espanjalaisten löytömaihin vendiläisen Preussin kautta. "Sillä",
hän arvelee, "jollen minä itse koskaan voi toteuttaa tätä tuumaa, se
ehkä kerta tuottaa jollekulle pojalleni ikuisen maineen ja rikastuttaa
ja koroittaa koko meidän perhettämme!"
Matkamme Eisenachista oli lakkaamaton juhla ja pikku lapselle -- joka
nyt on kahden vuoden vanha -- teimme sänkyvaatteista mukavan sijan
vaunuihin. Äidin-äiti istui suorana yhdessä kulmassa huonekalujen
välissä. Pikku Thekla oli nostettu, niinkuin kuningatar, tyynykasan
päälle, jossa hän istui, syleillen omia aarteitansa -- särkynyttä
nukkea, puuhevosta, jonka Kristofer teki hänelle, koko joukkoa käpyjä
ja limsiöitä, joita oli koottu metsästä, ja kovin pörhöistä,
pahan-näköistä kulkukoiraa, jonka hän on ottanut huostaansa ja josta
häntä ei saa millään lailla luopumaan. Hän nimittää koiraa Nix'iksi ja
on varma, että tämä syvämietteisillä silmillänsä aina pyytää häntä
opettamaan itseänsä puhumaan ja antamaan itselleen sielun. Kun hän vaan
sai nämät, perhejumalansa, mukaansa, hän ei näyttänyt suuresti kaipaavan
koko muuta Eisenachin mailmaamme, josta juuri erosimme.
Ei isäkään kerinnyt huolimaan muista kuin folianteistaan, kaavoistaan
ja koneistaan, joita hän kateellisesti vartioitsi.
Evalla oli vaan yksi aarre, josta hän ei hellittänyt, "Theologia
Germanica", jonka hän on ottanut omaksensa.
Äidin erityisenä huolena oli pikku lapsi. Chriemhild oli kovasti
suruissaan, kun piti erota Polluxista, joka jätettiin serkku Konrad
Cottan luo; ja Atlantis oli niin riihaton ilosta, kun ajatteli sitä
uutta mailmaa ja sitä uutta elämää, josta hänen luullaksensa kaikki
entisen elämän huolet poistuisivat, että, jollei Kristoferia ja minua
olisi ollut, minun täytyy tunnustaa, että perheen yhteiset edut
olisivat joutuneet jokseenkin syrjään.
Tällä välin Kristofer ja minä pidimme sotilakkoa "Reinecke Fuchs'in" ja
muitten riitakysymystemme suhteen. Kaikki hänen luonnonlahjansa --
jotka ovat olleet niin hedelmälliset kiusaa synnyttämään -- näyttivät
yhtäkkiä kääntyneen hyödyllisille teille, niinkuin talojen ja taikojen
häijynkuriset harliat, kun heidän mieleensä joukahtaa tehdä hyvää
köyhälle ihmisraukalle. Tuskin hän kertaakaan koko matkalla koetteli
kärsivällisyyttäni. Siitä ajasta saakka, kuin saavuimme Wittenbergiin,
minä en kuitenkaan voi sanoa samaa. Minä pelkään niitä kumppaneita,
joita hän on saanut ylioppilaitten joukossa, ja usein, usein minä
soisin, että Fritzin uskonto olisi sallinut hänen jäädä meidän
luoksemme, kumminkin siksi kuin pojat olisivat kasvaneet suuriksi.
Minä olin edeltäpäin lujittanut mieltäni vanhojen ystävien ja vanhan
kodin hyvästijättöä varten, mutta kun muutto todella alkoi, ei ollut
aikaa ajatella muuta, kuin mitenkä panisimme sisään viimeiset kalut,
jotka olivat melkein jäämällänsä, ja asettaisimme itsekunkin
paikallensa.
Minä tuskin ennätin viimeistä kertaa katsahtaa vanhaan taloomme, sillä
sinä hetkenä, jolloin poikkesimme kulmasta, putosi joku isäni kone alas
ja melkein teki ennen aikaansa lopun Theklasta ja hänen aarteistaan;
joka niin säikäytti Theklaa ja kiihdytti äidin-äitiämme, ja pikku
lasta, että sain kyllä heitä hyväillä, ennenkuin kaikki jälleen
rauhottuivat; vaan sillä välin olimme poikenneet kulmasta ja rakas,
vanha talomme oli kadonnut näkyvistä. Minä tunsin pistoksen, niinkuin
olisin tehnyt väärin sille -- tälle vanhalla kodille, joka on suojannut
meitä niin monta vuotta ja ollut niin monien ilojen ja huolten ja
surujen äänettömänä todistajana!
Ensimäisenä päivänä ei tapahtunut juuri mitään erinomaista, paitsi että
Theklan rauha usein häirittyi niitten rettelöin tähden, joihin Nix
itseensä-luottavaisen, vaikkei aivan urhoollisen luontonsa kautta
monesti joutui kylän kissojen ja koirien ja näitten omistajien kanssa.
Ensimäinen ilta metsässä oli hupainen. Me asetuimme yöksi vähäiselle
aukealle paikalle. Risuja kerättiin ja tehtiin valkea, jonka ympärille
levitimme semmoiset sänkyvaatteet ja huonekalut, joita kävi vaunuista
irti saaminen. Lasten ilo oli ääretön, kun saivat näin samalla haavaa
toimittaa totisia askareita ja leikitellä, sillä välin kuin Kristofer
ruokki ja liekkasi hevosia.
Kun olimme syöneet, rupesimme kertomaan satuja, mutta äidin-äitimme
kielsi meitä kovasti mainitsemasta mitään metsän haltian nimeä taikka
muutoin mitään pahaa tai epäiltävää olentoa, oli se mikä hyvänsä.
Yöllä minä en saanut unta. Kaikki oli niin kummallista ja suurenlaista
meidän ympärillämme, ja minusta tuntui kuin honkien välistä olisi
kuulunut valituksia ja huokauksia ja kaukaisia voivotuksia, joita ei
juuri sopinut otaksua tuulen kautta syntyneeksi. Minua alkoi kammottaa,
ja minä nostin viimein päätäni, katsoakseni, onko kukaan muu hereillä.
Vastapäätä minua istui Eva. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tähtiä
kohden, hänen kätensä ristissä, ja hänen huulensa liikkuivat
ikäänkuin rukouksessa. Hän oli minusta niinkuin suojelus-enkeli, ja
vaistomaisesti siirryin likemmäksi häntä.
"Eva", minä kuiskasin viimein, "kuuletko sinä outoa ja käsittämätöntä
tohinaa meidän ympäriltämme? Olisi hyvä tietää, lieneekö totta, että
kummallisia olentoja asuskelee metsissä."
"Luullakseni löytyy aina henkiä ympärillämme, Elsa serkku", hän
vastasi, "hyviä taikka pahoja henkiä, jotka käyvät ryöstöllä meidän
ympärillämme taikka palvelevat meitä. Tuntuu siltä kuin he olisivat
likempänä meitä yksinäisyydessä, ja ehkä ne ovatkin."
Tämä ei ollenkaan rauhoittanut minua.
"Lausu nyt, Eva kultani", minä sanoin, "muutamia rukouksia; minä
pelkään, etten osaa valita oikeita. Mutta etkö sinä todella lainkaan
ole peloissasi?"
"Miksi minä pelkäisin?" hän vastasi lempeästi. "Jumala on aina
lähempänä meitä kuin mitkään henget, hyvät taikka pahat -- lähempänä ja
suurempana kuin kukaan. Ja Hän on itse hyvyys. Minä rakastan
erämaata, Elsa serkku, koska se näyttää kohottavan minut kaikkien
luontokappaleitten yli yhden puoleen, joka on kaikki ja kaikissa. Ja
minä rakastan jylhiä metsiä", hän jatkoi ikäänkuin itseksensä, "koska
Jumala on niitten ainoa omistaja ja minä selvemmin tunnen, että me ja
luontokappaleet ja kaikki, mitä omaksemme sanomme, on Hänen ja
ainoastaan Hänen. Kaupungeissa kartanot nimitetään ihmisten mukaan, ja
kaikki kadut ja rakennukset ovat jaetut osiin, joista jokaisesta joku
sanoo: 'se on minun.' Mutta täällä on ilmeisesti kaikki ainoastaan
Jumalan, kaikki on jakamatonta, kaikille yhteistä. Täällä on vaan yksi
pöytä, ja se on Hänen; kaikki luontokappaleet elävät, niinkuin vapaat
ruoka-vieraat, Hänen anteliaisuudestaan."
"Emmekö syntiä tekemättä saa nimittää mitään omaksemme?" minä kysyin.
"Minun kirjani sanoo, että tämä itsekkäisyys juuri oli syy Adamin
lankeamukseen", hän vastasi. "Muutamat arvelevat, että Adam joutui
perikatoon eli lankesi sen vuoksi, että hän söi omenan; mutta minun
kirjani sanoo, että se oli sentähden, että hän vaati jotakin omakseen;
ja sentähden, että hän käytti sanoja: minä, minun, minulle ja niitten
kaltaisia."
"Tätä on varsin vaikea ymmärtää", minä lausuin. "Enkö minä saa sanoa:
_minun_ äitini, _minun_ isäni, _minun_ Fritzini? Tuleeko minun rakastaa
kaikkia yhtä paljon sen vuoksi, että kaikki ovat samassa määrässä
Jumalan omat? Jos omaisuus on synti, miksi sitten varastaminen on
synti? Eva, tämä uskonto on kokonaan yli- ja ulko-puolella minua.
Minusta tuntuu, kuin tällä tavalla olisi melkein yhtä väärin kiittää
siitä, mitä meillä on, kuin kaivata sitä, mitä meillä ei ole, koska me
emme saa ajatella, että meillä on jotakin. Se hämmentää minua
kauheasti."
Minä panin uudestaan maata ja päätin olla kokonaan näitä ajattelematta.
Fritz ja minä näimme kerta, kauan aikaa takaperin, kuinka turha ainakin
minun on pyrkiä Kymmeniä Käskyjä ulommaksi. Mutta sillä välin kuin
koetin ymmärtää, mitä Eva oli puhunut, sekaannuin minä niin, että
ajatukseni ennen pitkää pyörivät sinne tänne enkä minä voinut niitä
hallita. Minä en kuullut mitään enää Evasta eikä tuulesta, vaan nukuin
sitkeästi ja näin unta, että Eva ja yksi enkeli koko yön puhuivat
latinaa minun vieressäni, jota minun olisi mielestäni pitänyt ymmärtää,
mutta tietysti en ymmärtänyt.
Me emme olleet kauan matkustaneet seuraavana päivänä, kun syvässä
laaksossa, jossa tie oli kapea, joukko ratsumiehiä äkkiä syöksähti alas
eräästä linnasta, joka kohosi oikealla kädellämme, ja ojennetuilla
keihäillänsä esti meitä edemmäksi kulkemasta.
"Kuulutteko Erfurtiin?" kysyi johdattaja, kääntäen hevostemme päätä ja
pyssynperällä sysäten Kristoferia syrjälle.
"Ei", vastasi Kristofer, "Eisenachiin."
"Tie auki, miehet", huudahti ritari seuralaisillensa; "me emme ole
riidoin Eisenachin kanssa. Nämät eivät ole ne, joita varromme."
Ratsastajat väistyivät meidän edestämme, mutta nuori ritari, joka
näytti johdattavan heitä, kulki tuokion aikaa meidän vieressämme.
"Ajoitteko minkään tavara-vaunujen ohitse matkallanne?" hän kysyi
Kristoferilta, puhutellen häntä niinkuin hän olisi talonpoikaa
puhutellut.
"Se ei ole luultavaa, että tämmöisellä kuormalla ehtii kenenkään
ohitse," vastasi Kristofer jyrkästi.
"Mitä teillä on kuormassanne?" ritari kysyi.
"Koko meidän maallinen tavaramme", vastasi Kristofer lyhyesti.
"Mikä teidän nimenne on, ystävä, ja minne matka?"
"Cotta", Kristofer vastasi. "Isäni on vaaliruhtinaan painon hoitaja
Wittenbergin uudessa yliopistossa."
"Cotta!" kertoi ritari suuremmalla kunnioituksella, "hyvä
porvarisnimi." Tämän lausuttuaan hän ratsasti takaisin vaunujen luo ja
tervehtien isäämme katseli meitä kaikkia kylmäkiskoisella rohkeudella,
ikäänkuin hänen huomionsa olisi kunnioittanut meitä, siksi kuin hänen
silmänsä pysähtyivät Evaan, joka istui, käsivarsi Theklan ympärillä,
viihdyttäen pelästynyttä lasta ja auttaen häntä järjestämään muutamia
orvonkukkia, jotka Kristofer oli noukkinut vähäistä ennen. Hänen
äänensä aleni, kun hän näki tämän, ja hän sanoi:
"Tämä ei suinkaan ole mikään porvaristyttö? Sallikaat minun kysyä
teidän nimeänne, ihana frökinä?" hän lausui, nostaen hattuansa ja
puhutellen Evaa.
Eva ei vastannut mitään, vaan järjesteli yhä kukkiansa eikä muuttanut
muotoansa, paitsi että hänen huulensa rypistyi ja värisi hiukan.
"Frökinä ajattelee vaan kukkakimppuansa; minä soisin, että olisimme
lähempänä linnaamme, että saisin tarjota hänelle kukkia, jotka
soveltuvat paremmin hänen käsillensä."
"Puhutteletteko minua?" kysyi Eva viimein, nostaen isot silmänsä ja
kiinnittäen niitä häneen vakavalla katsannolla; "minä en ole mikään
frökinä; mutta vaikkapa olisin kuningatar, olisi jokainen Jumalan kukka
kylläksi kaunis minulle. Ja todelliselle ritarille", hän lisäsi,
"talonpoikaistyttö on yhtä pyhä kuin kuningatar."
Ei kukaan uskaltanut koskaan pitää Evan kasvojen vakavaa katsantoa
leikkinä. Nyt oli ritarin vuoro hämmentyä. Hänen rohkeutensa heltesi
kokonaan, ja hän lausui hiljaisesti: "minä olen ansainnut tämän
moitteen. Nämät kukat ovat liian kauniit, kumminkin minulle. Jos
suvaitsisitte antaa minulle yhden, minä säilyttäisin sitä uskollisesti,
niinkuin jotain äitini lahjaa taikka pyhimyksen relikiä."
"Teidän sopii poimia niitä joka paikasta metsässä", Eva lausui, mutta
pikku Thekla otti molemmat pienet pivonsa täyteen orvonkukkia ja antoi
ne hänelle.
"Te saatte jos tahdotte", hän sanoi. "Kristofer noukkii kyllä uusia
meille."
Ritari otti ne huolellisesti lapsen kädestä ja, kumartaen syvälle,
yhtyi jälleen etumaisiin seuralaisiinsa. Hän palasi sitten, lausui
muutamia sanoja Kristoferille, vetäytyi joukkoinensa vähäisen matkan
päähän meidän taaksemme ja seurasi meitä, siksi kuin olimme aivan
likellä Erfurtia. Silloin hän kannusti hevostansa, ratsasti isäni
viereen ja sanoi kiireesti: "te olette nyt turvassa ettekä
tarvitse enää mitään saattoa." Kun hän vielä oli kumartanut meitä
kunnioituksella ja ajanut miestensä luo, katosi pian heidän hevostensa
kavion kopina kuuluvistamme, kun he täyttä laukkaa laskivat takaisin
metsän kautta.
"Mitä ritari sinulle sanoi, Kristofer?" kysyin minä, kun me sinä iltana
astuimme vaunuista Erfurtissa.
"Hän sanoi, että metsä näillä seuduin tätä nykyä oli vaarallinen jonkun
riidan vuoksi ritarien ja porvarein välillä ja että, jos sallisimme,
hän saattaisi meitä likelle Erfurtia."
"Se kumminkin oli kohteliaasti tehty häneltä", minä arvelin.
"Semmoista kohteliaisuutta kuin porvari saa odottaa ritarilta", vastasi
Kristofer jäykästi; "ensin hän loukkaa meitä ilman syytä ja sitten hän
suosion osoitukseksi varjelee meitä omasta väkivallastaan! Mutta naisia
lumoo aina, mitä miehet ratsun selässä tekevät."
"Ei kukaan ole lumottu keneltäkään", minä vastasin. Sillä se suututtaa
minua aina erinomaisesti, kun tuo poika puhuu sillä tavalla naisista.
Ja äidin-äiti säisti: "älkäät riidelkö, lapset; jollei iso-isänne olisi
ollut onneton, te olisitte itse kuuluneet ritarinsäätyyn; sentähden
teidän ei sovi aatelisia solvaista."
"Minä en olisi koskaan ruvennut ritariksi", intti Kristofer, "eikä
papiksi eikä rosvoksi." Mutta se lohdutti äidin äitiä ja minua, kun
ajattelimme, kuinka ylhäinen meidän asemamme olisi ollut, jollei
muutamia vähäisiä vastuksia olisi kohdannut. Äidin-äitimme ei koskaan
laskenut isäni nimeä suku-luetteloonsa.
Kun tulimme Leipzigiin, jätimme lapset sinne ja lähdimme jalkaisin,
äidin-äiti, äiti, Eva ja minä käymään täti Agnesin luona Nimptschenin
luostarissa, johon hän oli muutamia vuosia sitten siirretty
Eisenachista.
Me näimme hänet ainoastaan luostarin ristikon takaa. Mutta minusta
tuntui, kuin hänen äänensä, käytöksensä ja kasvonsa eivät ensinkään
olisi muuttuneet siitä, kuin viimein yhdyimme, jolloin hän peloitti
minua lapsi-parkaa ja pyysi minua rupeamaan sisareksi ja luopumaan
Fritzistä.
Hänen äänensä vaan soi minusta vielä enemmän kuin kääritty kello, jota
käytetään ainoastaan hautajaisissa, erittäin, kun hän sanoi Fritzin
luostariin menosta: "ylistetty olkoon Jumala ja Pyhä Neitsyt ja kaikki
pyhimykset. Hän on siis vihdoin kuullut halvat rukoukseni; yksi
kumminkin on pelastettu."
Kylmät väreet kävivät pitkin selkääni, kun hän lausui nämät sanat.
Oliko hän siis todella kaikki nämät vuodet rukoillut, että meidän
onnemme raukeisi ja meidän kotimme joutuisi autioksi? Ja oliko Jumala
kuullut häntä? Lähtikö siis se turmiollinen tenho, joka äidin luullen
rasitti meitä, ainoastaan täti Agnesin kauheista rukouksista?
Jos milloinkaan näyttivät hänen kasvonsa nyt hengettömiltä sen
valkoisen liinan poimuissa, joka sitoi ne säännölliseksi ovaliksi.
Hänen äänensä oli metallinkaltainen ja kuollut; hänen kätensä tuntui
hermottomalta, ja kylmältä kuin marmori, kun hyvästi jättäessämme
koskimme siihen. Äitini itki ja lausui: "kallis Agnes, ehkä emme
milloinkaan enään yhdy tässä mailmassa."
"Ehkä ei", oli vastaus.
"Sinä et unhota meitä, sisar?" äitini sanoi.
"Minä en koskaan unhota teitä", hän lausui samalla syvällä,
hiljaisella, vakavalla, kai'uttomalla äänellä, joka ei näyttänyt
milloinkaan heltyneen inhimillisistä tunteista, vaan ainoastaan
gregorianisissa virsissä urkujen soidessa.
Ja sanat kaikkuvat sydämessäni vielä tänä hetkenä niinkuin
ruumiinkellot.
Hän ei koskaan unhota meitä.
Öisin valvoessaan, päivin kirkossa ja kammiossaan hän muistaa meitä ja
rukoilee Jumalaa, ettei Hän antaisi meidän olla liian onnelliset.
Ja Jumala kuulee häntä ja täyttää hänen rukouksensa. Se on aivan selvä,
että Hän niin tekee! Eikö hän ollut pyytänyt Jumalaa tekemään Fritziä
munkiksi ja eikö Fritz ole ijäti meistä eroitettu?
"Mimmoiselta sinusta luostari tuntui, Eva?" minä kysyin häneltä sinä
iltana, kun olimme kahden kesken.
"Se näytti hyvin hiljaiselta ja rauhalliselta", hän vastasi.
"Luullakseni siellä voisi olla sangen onnellinen. Siellä olisi niin
hyvä aika rukoilla. Kenties voisi helpommin unhottaa itsensä siellä ja
päästä likemmäksi Jumalaa."
"Mutta mitä sinä täti Agnesista arvelet?"
"Hän miellytti minua. Arvatakseni hän on kärsinyt paljon."
"Hän näyttää olevan yhtä kuollut ilolle kuin kärsimiselle", minä
sanoin.
"Mutta kivutta ihmiset eivät näin kuole", lausui Eva hyvin totisesti.
Meidän talomme Wittenbergissä on vähäinen. Yläkerran akkunoista näemme
tuolla puolen kaupungin valleja nummen ja Elben, joka kimaltelee ja
säteilee pajupensaitten ja vaivaistammien välistä. Rakennuksen takana
on tilkka kylmää maata, jota Kristofer joutohetkinä ojittaa ja
lapioitsee yrttitarhaksi. Meidän on aikomus istuttaa muutamia kukkia
sen suoran käytävän reunoille, joka kulkee sen lävitse -- keltaisia
narsisseja, lempikukkia, ruusuja, kevät-orvokkeja, neiliköitä ja
kultalakkoja. Yrttitarhan päässä on kaksi omenapuuta ja perunapuu,
jotka juuri, ennenkuin me saavuimme tänne, olivat varistaneet kukkansa
maahan punaiseksi ja valkoiseksi peitteeksi. Näitten siimekseen minä
vien ompelukehäni, kun askareet ovat toimitetut; ja välisti pikku
Thekla tulee ja juttelee kanssani, välisti Eva lukee ja laulaa minulle.
Minun täytyy oikein paheksia, että Eva nykyisin on niin paljon
kiintynyt "Theologia Germanica'ansa." Minä en ymmärrä sitä niin hyvin,
kuin noita latinaisia virsiä, kun hän kerran on kääntänyt ne minulle;
sillä nämät puhuvat Jesuksesta, Vapahtajasta, joka jätti taivaallisen
kotinsa ja istui väsyneenä tien vieressä, etsien meitä; taikka
Mariasta, Hänen kalliista äidistänsä; ja vaikka ne välisti
mainitsevatkin vihaa ja tuomiota, minä kumminkin tiedän, mitä niillä
tarkoitetaan. Mutta koko tuo toinen kirja on minulle niinkuin
häikäisevä sumu ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä, ilman taivasta, maata,
merta taikka muuta varmaan tunnettavaa -- kaikkialta hohtaa yhtäläinen
kirkkaus, joka on Jumala; tuo Ainoa, joka on kaikki -- ikäänkuin joku
hyvyyden meri, johon meidän tulee jollain salaisella tavalla uppoontua.
Mutta minä en ole mikään meri eikä mikään meren osa; enkä minä voi
rakastaa mitään merta, koska se on rajatonta taikka pohjatonta taikka
itsekylläistä taikka jotakin muuta.
Kyllin kauhea on se äitini ajatus Jumalasta, että Hän valvoo, ettemme
ole liian onnelliset emmekä rakasta ketään enemmän kuin Häntä itseä,
sekä että Hän muistaa nuoruutemme erehdykset ja synnit, mutta viivyttää
niitten rankaisemista juuri siihen hetkeen saakka, jolloin rangaistus
tuntuu kaikkein kipeämmältä. Mutta ei tämäkään hämmennä ja kammota
minua niin, kuin tuo kaikki käsittävä Olento Evan kirjassa. Sillä
Jumalalla, jota äitini pelkää, on tosin kyllä ankarimman oikeuden
silmät ja vihan katsanto syntistä vastaan; mutta jos kerta oppisimme,
kuinka Häntä miellytämme, Hänen silmänsä ehkä hymyilisivät, Hänen
katsantonsa ehkä kirkastuisi. Meidän edessämme on kasvot, on sydän,
joka kohtaa meidän sydäntämme! Mutta kun Eva lukee kirjaansa minulle,
tuntuu minusta, kuin katselisin ylös taivaasen enkä näkisi mitään muuta
kuin taivasta -- valkeutta, avaruutta, äärettömyyttä, ja yhä vaan
äärettömyyttä ja valkeutta; siveydellistä valkeutta tosiaankin --
täydellisyyttä, puhtautta, hyvyyttä; mutta ei mitään silmiä, joihin
voisi katsoa, ei mitään sydäntä, joka kohtaisi minun sydäntäni -- ei
ketään, jota minä voisin puhutella taikka koskea taikka nähdä!
Tänä iltana me avasimme akkunamme ja katsoimme ulos poikki nummen Elbeä
päin.
Kaupunki oli kokonaan hiljennyt. Taivas, joka kaareutui meidän ja
lakean ylitse, näytti niin avaralta ja korkealta. Oli ikäänkuin
olisimme nähneet lukemattomia tähtitarhoja toinen toisensa takana
selkeässä ilmassa. Ainoa ääni oli leveän, siellä täällä välkkyvän
virran kaukainen, yksivakainen solina.
Eva katseli ylöspäin tyvenellä, kirkkaalla katsannollansa. "Sinun!" hän
lausui hiljaa, "kaikki nämät ovat; ja me olemme Sinun, ja Sinä olet
täällä! Kuinka paljoa onnellisempi on, kun voi katsahtaa ylös ja
tuntea, ettei ole mitään halvan omaisuutemme aitaa meidän ja Hänen,
taivaan ja maan Haltian, välillä! Kuinka paljoa kurjemmat olisimme, jos
olisimme tämän maan isännät, niinkuin vaaliruhtinas, ja sanoisimme:
'kaikki nämät ovat minun!' ja niin kaikissa mielestämme olisi vaan
_minä_ ja _minun_ eikä _Jumala_ ja _Jumalan_!"
"Niin", minä sanoin, "jos _päättäisimme_ siihen, että vaan sanomme
_minä_ ja _minun_; mutta minä olisin hyvin kiitollinen, jos Jumala
antaisi meille pikkuista enemmän kyllyydestänsä tarpeisimme. Vaan
kuitenkin, kuinka paljoa paremmalla kannalla asiamme ovat nyt kuin
ennen! -- isä on määrätty vaaliruhtinaan painon hoitajaksi emmekä enää
taistele epävakaisen elatuksemme tähden; ja minulla on niin paljon
ompelutyötä! Minusta tuntuu välisti, Eva, kuin meistä vielä voisi tulla
onnellinen perhe."
"Minun kirjani", hän vastasi miettiväisesti, "sanoo, ettemme koskaan
ole todellisesti tyytyväiset Jumalassa eikä todellisesti vapaat, jollei
meidän ole kaikki yhtä, ja Yksi ole kaikki, ja _jotakin_ ole sama kuin
_ei mitäkään_. Luullakseni minä en ole kokonaan ja todellisesti vapaa,
Elsa serkku, sillä minä en voi rakastaa tätä paikkaa aivan yhtä paljon
kuin vanhaa kotiamme Eisenachissa."
Minua rupesi jo suututtamaan ja minä sanoin: "ei minusta eikä
kenestäkään muusta meidän joukostamme voi mikään koti tuntua aivan
samalta enää, kun Fritz on mennyt. Mutta mitä siihen tulee, että
_jotakin_ tuntuisi samalta kuin _ei mitäkään_, minä en voi koskaan
tuntea sitä enkä aio milloinkaan koettaakaan. Saisi yhtä hyvin ihminen
kuolla kerrassaan."
"Kyllä", vastasi Eva vakavasti; "minä luulen, ettemme koskaan ymmärrä
sitä kokonaan emmekä ole kokonaan tyytyväiset eikä vapaat, ennenkuin
kuolemme."
Me emme puhuneet sen enempää sinä iltana; mutta minä kuulin hänen
laulavan yhtä mielivirttänsä: [_Ad perennis vitae fontem mens sitivit
arida etc._]
Runsaan elonlähteen luokse
Sielu kaipaa sanoissaan,
Henki kahlehdittu pyrkii
Ruumiin siteet murtamaan,
Taistellen ja huoaten se
Halaa helmaan kotimaan.
Murheissaan ja tuskissaan se
Syyllisyyttään valittaa,
Reimuj' aatteleepi, joista
Synti hänet vieroittaa,
Menneen onnen muistot kurjuus,
Nykyinen vaan suurentaa.
Kenpä selvitellä taitaa
Riemut rauhan-kaupungin,
Jossa temppelit ja linnat,
Loistaa helmin hohtavin,
Huoneet välkkyy, asunnoista
Kulta kiiltää kirkkahin.
Siellä kirkkaan päivän lailla
Autuaatkin kulkevat,
Seppel päässä voitoissansa
Keskenänsä riemuvat,
Taisteluita kestetyitä
Muistelevat, nauttivat.
Joit' ei synti tahraa, ne ei
Riitaa tunne himojen,
Liha heillä hengen kanssa
Ain' on sopu-sointuinen,
Kiusauksist' ovat vapaat,
Rauhaa täysin nauttien.
Vapaat vaiheista he kaiken
Alku-juurta tutkivat,
Totuudenkin olemusta
Perin pohjin tarkkaavat,
Tästä lähteest' elämän näin
Elin-nesteen noutavat.
Siitä olon saavat lujan,
Kestävän ja ikuisen,
Jaloina ja kirkkain' ei he
Joudu alttiiks muutosten,
Tuskat, taudit heist' on poissa,
Sekä vaivat vanhuuden.
Näin he elää ikuisesti,
Kaikki muu kun katoaa,
Loistavat ja kukoistavat:
Turmelus se raukeaa,
Kuolemattomuuden voima
Kuolon vallan masentaa.
Niille, jotka kaikki tietää,
Mikä tietämätönt' on?
Heidän katsantonsa tunkee
Sydämenkin piilohon,
Yks' on tahto, yksi toivo,
Yksi mieli heillä on.
Aina uutta sävelettä
Autuaat ne säveltää,
Soidintensa vieno ääni
Sydämetkin viihdyttää,
Vertaistansa kuningastaan
Voittajat kun ylistää.
Onnellinen se, jok' eessä
Herran seisoa näin saa,
Asemalta korkealta
Maailmoita katsastaa,
Auringon ja kuun ja tähtein
Vaellusta valtavaa.
Kristus, rauhan kaupungissa
Voitonmerkki voittajain,
Minutkin sa sinne saata,
Kahleet vangilt' irroittain,
Minutkin tee osalliseks
Lahjoituksist' autuain.
Viel' ei lopuss' ole riita,
Voimaa loppuun asti suo,
Saata sitten rauhaan lapses,
Taistelu kun päättyy tuo,
Katso mua ansainneeksi
Päästä autuaitten luo.
Piinaviikolla.
Wittenberg on ollut täpötäynnä väkeä tällä viikkoa. Kaupungin kirkossa
on toimitettu suuria hengellisiä näytelmiä; ja vaaliruhtinaan kirkossa
(Linnankirkossa) asetettiin kaikki relikit juhlallisesti näkyviin.
Pilgrimejä oli tullut joukottain kaikista naapurikylistä sekä Vendistä
että Sachsista. On ollut varsin ikävä kulkea kaduilla, sillä olutta on
juotu runsaasti, ja ylioppilaat ja talonpojat ovat tapelleet monessa
paikassa. Se on todella hyvin lohduttava asia, että saa suuria synnin
päästöjä, kun käy relikejä katsomassa, sillä pilgrimit näyttävät
tarvitsevan paljon synninpäästöjä.
Pyhät hengelliset näytelmät olivat erittäin komeat. Judas oli kovin
inhottava -- hän oli kyttyräselkäinen ja puettu rikkaaksi juutalaiseksi
saituriksi; ja perkeleet olivat kylläksi kauheat pelästyttämään
lapsia vuodeksi aikaa. Pikku Theklalla oli valkoiset vaatteet ja
harsikkosiivet. Hän oli mitä suloisin enkeli -- ja koko asia huvitti
häntä mahdottomasti. He tahtoivat, että Eva rupeisi yhdeksi noista
pyhistä naisista ristin vieressä, mutta hän ei suostunut siihen. Hän
todella melkein itki, kun ajatteli sitä, eikä näytä hyväksyvän koko
näitä juhlamenoja ollenkaan. "Kaikki nämät ovat todesti tapahtuneet!"
hän lausui; "he todesti ristiin-naulitsivat Hänet! Ja Hän on nousnut
kuolleista ja elää taivaassa; enkä minä julkene katsoa, että sitä
näytetään niinkuin tarinaa."
Toisena päivänä oli näytelmissä tosiaan enemmän pilkkaa ja ivaa, kuin
minä olisin suonut. Kristofer sanoi, että hänen mieleensä tuli
"Reinecke Fuchs."
Keskivaiheilla toista päivää kaipasimme Evaa, ja kun minä muutamien
tuntien perästä palasin kotiin etsimään häntä, oli hän polvillansa
vuoteemme vieressä ja nyyhkytti, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut
pakahtumallansa. Minä vedin häntä puoleeni, mutta minun oli mahdoton
huomata, että mitään muuta oli tapahtunut, kuin että se nuori ritari,
joka esti meitä kulkemasta metsässä, oli suurella kunnioituksella
kumartanut häntä ja näyttänyt hänelle muutamia kuivettuneita
orvonkukkia, joita hän sanoi aikovansa aina säilyttää hänen ja hänen
sanojensa muistoksi.
Tämä ei näyttänyt minusta aivan anteeksi antamattomalta loukkaukselta,
ja minä sanoin sen hänelle.
"Hänellä ei ollut mikään oikeus säilyttää mitään minun tähteni!" hän
nyyhkytti. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta säilyttää mitään minun
tähteni; ja jos Fritz olisi ollut täällä, hän ei suinkaan olisi
sallinut sitä."
"Evaseni", minä sanoin, "mihin sinun 'Theologia Teutsch'isi' on
joutunut? Sinun kirjasi käskee sinun leppeästi mukaantua kaikkiin
asioihin eikä huolia enemmän, luullakseni, muitten ihastelemisesta kuin
moitteestakaan."
"Elsa serkku", vastasi Eva hyvin totisesti, samalla kuin hän nousi ja
seisoi kädet ristissä minun edessäni, "minä en ole vielä oppinut
'Theologia'ani' täydellisesti, mutta minä aion koettaa. Mailma näyttää
minusta sangen pahalta ja murheelliselta. Eikä siinä näy olevan mitään
sijaa minun kaltaiselle orpotytölle. Ei ole mitään lepoa, jollei ole
naitu taikka nunna. Naimisiin minä en koskaan mene, ja sentähden, rakas
Elsa", hän jatkoi, langeten jälleen polvillensa ja laskien käsivartensa
minun ympärilleni, "minä olen juuri päättänyt -- minä menen luostariin,
jossa täti Agnes on, ja rupean nunnaksi."
Minä en yrittänytkään panna vastaan; mutta seuraavana päivänä minä
kerroin sen äidille, joka sanoi vakavasti: "lapsiparka tulee
onnellisemmaksi siellä! Meidän täytyy antaa hänen mennä."
Mutta hän kävi vaaleaksi kuin kuolema, hänen huulensa vapisi, ja hän
lisäsi: "niin, Jumalan täytyy saada kaikki, mitä parasta on. Turhaan
todesti taistelemme Häntä vastaan!" Sitten hän, peläten, että hän oli
loukannut minua, suuteli minua ja sanoi: "siitä asti kuin Fritz lähti,
on Eva tullut niin erittäin rakkaaksi minulle! Mutta kuinka minun sopii
nureksia, kun oma Elsani on säästetty meille?"
"Äiti", minä kysyin, "luuletko, että täti Agnes taas on rukoillut
tätä?"
"Arvattavasti!" hän vastasi hämmentyneellä muodolla. "Hän katseli hyvin
tarkasti Evaa."
"Siinä tapauksessa", minä lausuin, "kirjoitan minä kohta täti Agnesille
ja sanon hänelle, että hänen ei tarvitse lukea semmoisia rukouksia
sinun ja minun puolestani. Sillä, mitä minuun tulee, se ei maksa
vaivaa. Ja jos sinä tekisit niinkuin St. Elisabet ja jättäisit meidät,
se musertaisi meidän kaikkien sydämemme, ja perheemme hajoisi
tykkönään."
"Mitä sinä ajattelet, Elsa?" vastasi äitini lempeästi. "Minun on
todella liika myöhä ajatella pyhimyksen tilaa. Minä en voi milloinkaan
toivoa enempää, kuin että Jumala suuresta laupendestaan kerta antaa
minulle minun syntini anteeksi ja vastaan-ottaa minut niinkuin
alhaisimman luoduista olennoistaan kalliin Poikansa vuoksi, joka kuoli
ristinpuussa. Mitä sinä tarkoitit sillä, että minä tekisin niinkuin St.
Elisabet?"
Minä tunsin itseni rauhoittuneeksi enkä jatkanut keskustelua, varoen,
että se johdattaisi äitini mieleen juuri sitä, mitä minä pelkäsin.
Wittenbergissä, Kesäkuun 14 p.
Ja niin Eva ja Fritz ovat menneet -- perheen molemmat jumaliset. He
ovat menneet kumpikin luostariinsa, pyhimykseksi päästäkseen, ja
jättäneet meidät mailmaan taistelemaan ilman heitä. Heidän kanssaan on
kaikki, mikä esti meitä peräti maalliseksi joutumasta, riistetty
meiltä. Minusta tuntuu kuin joku armas Pyhän Äidin kuva olisi muutettu
pois huoneesta, sitten kuin Eva lähti, eikä meille olisi jäänyt muuta,
kuin perhekuvat ja tavalliset maalliset taulut; taikka kuin matala
katto olisi peittänyt akkunan, joka katsoi tähtiä kohden. Eva oli aina
niinkuin palanen taivasta meidän joukossamme.
Minä kaipaan häntä öisin vähäisessä huoneessamme. Hänen rukouksensa
näyttivät pyhittävän sitä. Minä kaipaan hänen suloisia, hurskaita
laulujansa ompelutyössäni; eikä minulla nyt ole mitään, joka kääntäisi
ajatukseni huomispäivän hankkeista taikka eilispäivän murheista tai
tämän päivän vastuksista. Minä en huomannut ollenkaan, kuinka paljon
hän tuki minua. Hän näytti aina olevan niin lapsellinen ja niin tuolla
puolen minun pikku surujani -- käytännöllisissä asioissa minä varmaan
ymmärsin paljoa enemmän; vaan kuitenkin milloin hyvänsä minä
keskustelin hänen kanssaan jostakin, se näytti aina jollakin lailla
poistavan taakkani -- muuttavan huoleni velvollisuudeksi ja
ihmeellisesti selvittävän ajatuksiani -- juuri sen kautta, että
sydämeni huojentui. Hän ei sentään neuvonut mitä tehdä; vaan hän opetti
minun tuntemaan, että kaikki asiat tarkoittivat hyvää eikä pahaa --
että Jumala jollakin tavalla sääsi niitä -- ja niin näyttivät oikeat
ajatukset tulevan minulle aivan luonnollisesti.
Minä varon, että äitimme suree Evaa yhtä paljon kuin Fritziäkin; mutta
hän koettaa salata sitä, ettemme luulisi häntä kiittämättömäksi
lastensa rakkauden suhteen.
Minä pelkään toisinaan kauheasti, että täti Agnesin rukoukset täytetään
myöskin kalliin äitimme puolesta -- vaikkei tällä tapaa, kuitenkin
toisella. Hän näyttää niin vaalealta ja alakuloiselta.
Kesäkuun 20 p.
Kristofer on juuri palannut Evaa luostariin viemästä. Hän sanoo,
että Eva itki kovasti heidän erotessaan, joka paljon lohduttaa. Minä en
kärsinyt sitä ajatusta, että _jotakin_ hänen mielestään jo oli yhtä
kuin _ei mitäkään_! Kristofer kertoi minulle myöskin toisen asian, joka
on tehnyt minut jotenkin levottomaksi. Matkalla Eva pyysi häntä
pitämään vaaria isämme näöstä, joka hänen luullakseen oli viime aikoina
vähän huonontunut. Ja juuri ennenkuin he erosivat, toi hän hänelle
vähäisen ruukun tisleerattua silmävettä, jota nunnat osaavat laittaa,
ja lähetti sen isällemme ynnä terveisiä sisar Avelta.
Totta on, että isäni on nykyjään lukenut vähemmän; ja kun oikein
muistan, on hän pari kolme kertaa aivan oudolla tavalla käskenyt minun
noutaa kaluja ja auttaa kaavojen pitelemisessä.
Se on kummallista, että Eva syvillä, vakavilla, tyvenillä silmillänsä,
jotka eivät näyttäneet paljon katsovan ympärillensä, aina havaitsi,
ennenkuin kukaan muu meistä, mitä kukin kaipasi. Rakas lapsi! hän
muistaa varmaan meitä ja vähäisiä huoliamme. Ja hän valmistaa
silmävettä, ja se on paljoa parempi hänelle, kuin jos hän päiväkaudet
lukisi synkkämielistä "Theologia Teutsch'iänsä."
Mutta pitääkö meidän sanoa Evaamme Aveksi? Hän antoi nämät omalla
kädellään kirjoitetut värsyt Kristoferille, että hän toisi ne minulle.
Hänen oli tapa laulaa niitä, ja hän on selittänyt sanat minulle:
Ave, elon tähti,
Pyhä äiti Jumalan,
Puhdas, hurskas neitsyt,
Ovi kirkas taivahan.
Enkeli toi sullen
Ave-tervehdyksen tään,
Aven Evaks muuttain
Saata meidät elämään.
Synnin kahleet päästä,
Sokeoille valo tuo,
Pahat meistä poista,
Kaikki hyvät meille suo.
Sinun kauttas, äiti,
Pyyntömme Hän kuulee nyt,
Joka meidän tähden
Maailmaan on syntynyt.
Neitsyt ainokainen,
Sinä kaikkein puhtahin,
Päästä syistä, saata
Puhtain kirkkaiks meitäkin.
Puhtaaks' elämämme,
Turvalliseks tiemme tee,
Että Jesuksessa
Iloita me saisimme.
Kiitos Jumalalle,
Kristukselle ylistys,
Pyhän hengen osaks,
Kunnia ja pyhitys.
Ave ei ole, tietääkseni, mikään tavaton nimi nunnien joukossa.
No, vaikka minä suuresti rakastin hänen vanhaa nimeänsä, on minun
mahdoton moittia muutosta. Sisar Ave on oleva minulle yhtä kallis, kuin
serkku Eva; hän on vaan vähän kauempana ja taivasta lähempänä.
Hän eli lähellä taivasta, kun hän oli meidän parissamme, mutta se ei
näyttänyt saattavan häntä kauemmaksi meistä, vaan lähemmäksi meitä
kaikkia.
Nyt tietysti ei enään ole samoin.
Äidin-äitimme pitää lujasti kiinni hänen ristimänimestänsä.
Kun Pyhä Äiti vastaan-otti Ave'n Gabrielin huulilta, muutti hän äitimme
Evan nimen! Nyt meidän lapsemme Eva on muuttumallansa pyhäksi Aveksi --
Jumalan enkeliksi Aveksi taivaassa!
Kesäkuun 30 p.
Se nuori ritari, jonka tapasimme metsässä, on käynyt meillä tänään.
Minä tuskin sain ääntäni hallituksi, kun kerroin hänelle, missä Evamme
on. Sillä osaksi täytyy syyttää häntä siitä, että Eva viimein jätti
meidät.
"Nimptschen'issä!" hän lausui; "hän oli siis sentään aatelia.
Ainoastaan aatelisneitsyt päästetään sinne."
"Niin", minä sanoin, "äitimme on aatelis-sukua."
"Hän oli liian taivaallinen tälle mailmalle!" hän lausui hiljaisesti.
"Hänen kasvonsa ja jotakin hänen sanoissaan ja äänessään on pysynyt
minun mielessäni, niinkuin pyhä näky taikka kirkkohymni, siitä hetkestä
saakka, kuin minä näin hänet."
Minä en hennonut suuttua nuorelle ritarille, niinkuin Eva. Ja hän
katseli niin uteliaasti isämme kaavoja, ettemme voineet kieltää häntä
tulemasta uudestaan meille.
Evamme oli, luullakseni, niinkuin ritari sanoi, liian jumalinen ja
liian taivaallinen tälle mailmalle.
Ainoastaan sen vuoksi, että niin moni meistä kuitenkin jää elämään
tähän mailmaan, jollei mailma kokonaan häviä, olisi suuri siunaus, jos
Jumala olisi asettanut jonkun uskonnon meille mailmallisille
ihmisraukoille yhtä hyvin kuin munkeille ja nunnille.