Fritzin kertomus.
Erfurtin Augustinin-luostarissa, Huhtikuun 1 p.
Luullakseni sisällinen taisteloni vaikutti rutosta heikontuneesen
ruumiinrakennukseeni ja tuotti minulle sen taudin, josta paraikaa
paranen. Tuntuu hyvältä, kun huomaa voimiensa palaavan, niinkuin minun
nyt on laita. Meissä on luonnosta jonkunlainen vastustamaton rakkaus
elämään, vaikka eläisimme kuinka vähää varten tahansa, erittäin, jollei
ole enemmän valmis kuolemaan kuin minä. Minun kirjoittaissani
peltovarekset vaakuvat hautausmaan jalavissa, kiistellen ja kakistain,
niinkuin joukko ahkeria, tavallisia porvareita. Mutta paeten tätä
julkisen elämän hälinää pari rastasta on rakentanut pesänsä
orjantappura-pensaasen juuri kammioni akkunan alle. Ja varhain aamulla
he herättävät minut laulullansa. Toinen lentelee sinne tänne, yhtä
uutterana, kuin mehiläinen, tuoden ruokaa puolisollensa, sillä välin
kuin toinen, turvallisena lehtien välissä, makaa pesässä. Sitten hän
asettuu jollekin oksalle ja laulaa, niinkuin hänellä ei olisi mitään
muuta tehtävää, kuin olla onnellinen. Kaikki on huvia hänelle, sitä ei
käy epäileminen -- työn tekeminen yhtä paljon kuin laulaminen,
Onnelliset ne olennot, jotka Jumala on määrännyt elämään heidän
luontonsa mukaan eikä vastoin sitä.
Kun tointuu taudista ja ruumis vielä on heikko, mutta kuitenkin
sykähtelee jälleen viriävistä voimista, on sydän arvattavasti erittäin
hellä ja kaipaa enemmän kotia ja entistä elämää, kuin on laita, kun
terveys tulee ja tuottaa velvollisuuksia. Taikka kenties tämä tauti
johdattaa mieleeni edellisen tautini -- ja niitä armaita kasvoja ja
hiljaisia ääniä, jotka silloin olivat minun ympärilläni.
Minun ei sentään ole mitään valittamista. Ijäkäs rippi-isäni on tuskin
jättänyt vuodettani. Aivan alusta muutti hän sänkynsä kammiooni ja
valvoi minun luonani niinkuin isä.
Ja hänen sanansa lievittävät sydäntäni, samalla kuin hänen kätensä
hoitavat ruumistani.
Jospa vaan sieluni vastaan-ottaisi sen lohdutuksen, jota hän tarjoo,
yhtä helposti kuin minä vastaan-otan ruokaa ja lääkkeitä hänen
käsistään!
Hän ei koeta kumota minun epäilyksiäni yksitellen. Hän sanoo:
"Minusta ei ole lääkäriksi. Minä en osaa laskea kättäni kipeälle
paikalle. Mutta Yksi löytyy, joka osaa." Ja minä tiedän, että Häntä
vilpitön vanhus rukoilee minun puolestani.
Usein hän palajaa Uskontunnustuksen sanoihin: "minä uskon syntien
anteeksi-saamisen." "Se on Jumalan käsky", lausui hän minulle eräänä
päivänä, "että me uskomme syntien anteeksi-antamuksen; ei Davidin eikä
Pietarin, vaan _meidän_, meidän omien, juuri niitten syntien, jotka
vaivaavat omaatuntoamme." Hän kertoi myöskin eräästä St. Bernhardin
saarnasta Marian ilmestyksestä seuraavat sanat:
"Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: 'syntisi ovat sinulle anteeksi
annetut.'"
Niin, anteeksi annetut kaikille _katuvaisille_! Mutta kuka voi
vakuuttaa minulle, että todella olen katuvainen?
Nämät sanat, jutteli hän minulle, lohduttivat Martin'ia, ja häntä
kummastuttaa, että ne eivät lohduta minua. Arvatakseni veli Martin'issa
oli "Pyhän Hengen todistus sydämessänsä;" mutta kuka antaa tämän
minulle? minulle, joka vastustin Pyhän Hengen kutsumusta niin kauan;
joka syvimmässä sydämessäni vielä noudatan sitä niin vaillinaisesti!
Veli Martin oli uskollinen, rehellinen, perinjuurinen, suora -- kaikki,
mikä on Jumalalle otollista; kaikki, mitä minä en ole! Ijäkkään
rippi-isäni rakkaus ja sääli lohduttaa minua kuitenkin usein, vieläpä
silloinkin, kuin hänen sanansa eivät vaikuta minuun. Ne synnyttävät
minussa silloin tällöin heikon toivon, että se Herra, jota hän
palvelee, kenties sydämessänsä pitää rahdun samaa sääliväisyyttä.
Erfurtissa, Huhtikuun 15 p.
Generali-vikarius Staupitz on käynyt luostarissamme. Minä olen
tunnustanut syntini hänelle. Hän oli varsin lempeä minua kohtaan ja
ihmeekseni hän tuskin määräsi minulle yhtäkään katumusharjoitusta,
vaikka kyllä koetin ilmoittaa hänelle kaikki.
Kerran hän lausui, ikäänkuin itseksensä, samalla kuin hän katseli minua
sydäntä koskevalla sääliväisyydellä: "niin, mahdoton on palata. Mutta
minä olisin suonut, että olisit tietänyt tämän ennen." Ja sitten hän
lisäsi minulle:
"Veljeni, me emme saa sekoittaa kärsimistä ja syntiä keskenänsä.
Synti on _palata_ takaisin. Kenties meitä tuskastuttaa _katsoa_
takaisin ja ajatella, mitä olemme kieltäneet itseltämme, mutta se ei
välttämättömästi ole synti, jos vaan uskaliaasti pyrimme yhä eteenpäin.
Ja jos synti yhtyykin kaipaukseen, muista, ettei meillä ole tekemistä
minkään maalatun, vaan todellisen Vapahtajan kanssa; eikä Hän kuollut
maalattujen, vaan todellisten syntien tähden. Syntiä ei koskaan voiteta
sillä, että katselee sitä, vaan sillä, että katsoo pois siitä Hänen
puoleensa, joka kantoi meidän syntimme, sinun ja minun, ristinpuussa.
Sydäntä ei voiteta Jumalan omaksi sillä, että ajattelemme, että meidän
tulee rakastaa Häntä, vaan sillä, että opimme, mikä hän on, ja kuinka
kokonaan ansaitsee rakkautemme. Totinen katumus alkaa Jumalan
rakastamisella. Pyhä Henki opettaa meitä tuntemaan ja sen kautta
rakastamaan Jumalaa. Älä pelkää, vaan lue Pyhää Raamattua ja rukoile.
Hän käyttää Sinua vielä palveluksessaan, ja Hänen suosiossansa on
elämä, ja Hänen palveluksessaan on vapaus."
Tämä rippi antoi minulle ajaksi suuren lohdutuksen. Minä tunsin, että
hän ymmärsi minut eikä kuitenkaan epäillyt minusta. Ja sinä iltana, kun
olin lukenut määrä-aikaiset rukoukset, uskalsin omilla sanoilla
rukoilla Jumalaa ja huomasin sen juhlalliseksi ja suloiseksi.
Mutta sen jälkeen vanha pelkoni palasi uudestaan. Tunnustinko todella
täydellisesti edes generali-vikariukselle? Jos olisin sen tehnyt, eikö
hänen päätöksensä olisi ollut toisenlainen? Eikö juuri hänen helppo
tuomionsa osoittanut, että minä olen kerran vielä pettänyt itseni --
tehnyt väärän tunnustuksen ja sen kautta jäänyt anteeksi-antamusta
paitsi! Mutta se lohduttaa, kun hän, joka on minun esimieheni, on
vakaasti kehoittanut minua tutkimaan Pyhää Raamattua skolastillisten
teologien sijasta, joitten kirjoituksiin opettajani viime aikoina
yksistään oli ohjannut lukemistani.
Huhtikuun 25 p.
Minä olen tänä päivänä kummastuksekseni saanut generali-vikariukselta
käskyn mennä lähettiläänä Romaan.
Minä en vielä tunne sitä munkkia, jonka johdolla minun tulee matkustaa.
Kun ajattelen niitä uusia maisemia, joitten kautta saamme kulkea, ja
sitä ihmeellistä, uutta mailmaa, johon astumme -- uutta ja vanhaa -- se
täyttää minut melkein lapsellisella ilolla. Siitä saakka kuin sen
kuulin, sydämeni ja omatuntoni näyttävät merkillisesti keventyneen,
joka osoittaa, kuinka vähäisen todellista vakavuutta minusta löytyy.
Toinen seikka on kuitenkin lohduttanut minua suuresti. Ripillä
ollessani puhuin generali-vikariukselle omaisistani, ja hän on
toimittanut isälleni hoitajan viran latinaisessa kirjapainossa
vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä.
Minä toivon nyt, että se raskas rahanpuute, joka on niin kauan painanut
äitiäni ja Elsaa, huojentuu. Olisi ollut suloisempi jos omilla
ponnistuksillani olisin aikaan saanut tämän huojennuksen heille. Mutta
me emme saa valita sitä muotoa eikä aikaa, jossa jumalalliset
sanansaattajat ilmestyvät.
Generali-vikarius on paitsi sitä lahjoittanut minulle vähäisen vihkon
saarnoja, jotka eräs hurskas Dominikani-munkki Tauler on kirjoittanut.
Nämät ovat erittäin syviä ja sydäntä tutkivia. Minun on vaikea sovittaa
se ylevä ja harras antauminen Jumalaan, joka innostuttaa niitä,
veljeskuntamme vähäisiin sääntöihin, skolastillisen kajuistikin
pikku-asioihin ja noihin tarkkoihin määräyksiin siitä palvelemisen ja
kunnioittamisen, Dulian, Hyperdulian ja Latrian, mitasta, jota tulee
osoittaa taivaallisten olentojen eri luokille. Nämät kaikki tekevät,
että rukoileminen usein näyttää minusta yhtä hämmentävältä kuin
keisarin hovin juhlamenot näyttäisivät Thüringin metsän talonpojasta.
Tämä Dominikani puhuu niin kuin me voisimme kohota kaikkien näitten
alhaisempien asiain ylitse ja kokonaan kadota tuohon Ainoaan,
Sanomattomaan, kaiken Olemisen Lähteesen, Perustukseen, Alkuun ja
Loppuun, tuohon Ainoaan, joka on kaikki.
Kalliimpi, kuin tämä, on minulle kuitenkin yksi vanha käsikirjoitus
luostarimme kirjastosta. Se sisältää munkkikuntamme suojelian, suuren
isä Augustinin, omat synnin tunnustukset.
Suoraan hänen sydämestänsä sanat tunkevat minun sydämeeni, ikäänkuin ne
olisivat puhutut minulle tänä päivänä. Sinä himokas, hehkuva,
taisteleva, epävakainen, vapiseva, palveleva sydän, minä tunnen sinun
sykkivän joka rivistä!
Ja oliko tämä semmoisen kokemus, joka nyt on pyhimyksenä taivaan
kunniakkaimmilla kukkuloilla?
Entä äiti! kärsivällinen, nöyrä, jalo, hurskas Monica; äiti ja enemmän
kuin martyri. Hän ilmestyy minulle yhden rakastetun muodossa, jota minä
saan muistaa ilman synnittä, myöskin täällä, myöskin nyt. St. Monica
puhuu minulle äitini äänellä; ja kun luen kertomuksen hänen
rukouksistaan, tuntuu siltä, kuin paremmin ymmärtäisin, mitä äitini
rukoukset ovat olleet minulle.
St. Augustinus oli onnellinen, koska hän sai itse lausua viimeiset
lohdutuksen sanat äidillensä, koska hän sai asua hänen kanssaan
samassa huoneessa viimeisiin asti. Tätä tuskin lienee minulle suotu.
"Tuo suloinen yhdessä eläminen" on ijäksi lakkautettu meiltä;
lakkautettu oma-ehtoisen tekoni kautta. "Jumalan kunniaksi!" Jumala
vastaan-ottakoon sen; jollei, antakoon Hän anteeksi!
Tämä vanha käsikirjoitus on kulunut lukemisesta. Se on maannut
luostarin kirjastossa varmaan toista sataa vuotta. Polvesta polveen
ovat ne, jotka nyt lepäävät kalmistossa akkunaimme alla, käännelleet
näitä sivuja. Sydän toisen perästä on epäilemättä tullut, niinkuin
minä, kysymään neuvoa tältä orakelilta, tältä syvältä sydämeltä
vanhoilta ajoilta, joka oli niin vähällä joutua haaksirikkoon, mutta
pelastui niin kunniakkaasti.
Kun luen tätä vanhaa, usein pideltyä vihkoa, näyttää joukko henkiä
ympäröivän minua ja minä ajattelen, kuinka monta, vahvistuneena näitten
sanojen kautta, ehkä on nyt, niinkuin hän, joka kirjoitti ne,
täydellisiksi tehtyin hurskaitten parissa.
Luostarin kirjastossa on kuin tuotteet heräisivät jälleen elämään
ympärilläni. Kalmistossa ovat mätänevän ruumiin jäännökset. Näitten
vanhojen kirjojen keskellä minä tunnen, kuinka menneitten sukupolvien
haamut hengittävät.
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että saan enemmän, kuin soisin,
kirjastossa seurustella kuolleitten kanssa. Näitä kirjoja ei suinkaan
lueta niin paljon tähän aikaan, kuin generali-vikarius tahtoisi, vaikka
Augustinilaiset kehutaan olevan oppineimpia veljeskuntia.
Minua kummastuttaa toisinaan, mikä johdatti useat näistä levollisista,
mukavuutta rakastavista munkeista tänne. Mutta monen kasvot eivät anna
mitään vastausta kysymykseeni. Niihin ei näytä mikään elämäkerta olevan
kirjoitettu. Rypyt näyttävät olevan vaan ajan pyörän jälkiä eikä
vakoja, johon ajatuksen siemen on kylvetty -- hyvä, kun eivät ole
aukeavia, jotka ovat syntyneet sisällisten tulten pakotuksesta.
Luullakseni useat veljet rupeavat munkiksi, aivan niinkuin muut ihmiset
rupeavat räätäliksi tai suutariksi, eikä siinä ole sen enempää
hengellistä tarkoitusta, kuin että heidän vanhempansa niin määräsivät.
Mutta kenties arvostelen huonointakin väärin, kun puhun näin.
Pintapuolisimmallakin ihmissydämellä on syvänteensä, peittäköön niitä
vaikka kuinka paksu jää taikka kätkeköön niitä vaikka kuinka ihanat
kukat.
Ja minäkö -- minä ja tuo tuntematon veli olemme todella aikeissa lähteä
Italiaan, päivänpaisteen ja viiniköynnösten, öljypuitten ja muinaisten
kaupunkien mainehikkaasen maahan -- Roman, keisarillisen, pyhän Roman
maahan, jossa lukemattomat martyrit lepäävät, jossa St. Augustinus ja
Monica oleskelivat, jossa Paavali ja Pietari saarnasivat ja kärsivät --
jossa Kristuksen vallanpitäjä elää ja hallitsee?
Toukokuun 1 p.
Se veli, jonka kanssa minun tulee lähteä pilgrimiretkelle Romaan,
saapui tänne eilis-iltana. Sanomattomaksi ilokseni se ei ole kukaan
muu, kuin veli Martin -- Martin Luther! jumaluus-opin professori
vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä. Hän on taas
suuresti muuttunut siitä, kuin viimein näin hänen vaivalla astuvan
pitkin Erfurtin katuja, säkki selässä. Tylsä, lakastunut katse on
kadonnut hänen kasvoistansa, ja tuli on palannut hänen silmiinsä. Tosin
niistä usein ilon säkenet vaihtuvat vakavaan totisuuteen, jolloin koko
niitten valo näyttää vetääntyvän sisäänpäin; mutta tämän ohessa
ilmestyy samanlainen tyvenyys, kuin olen huomannut ijäkkään rippi-isäni
muodossa.
Veli Martin'in kasvoihin on todella elämäkerta kirjoitettu, jopa
luullakseni semmoinen elämäkerta, joka ei vielä ole päättynyt.
Toukokuun 25 p.
Minun käy ihmeeksi, että aloitin matkaani Erfurtista niin keveällä
sydämellä.
Generali-vikarius itse seurasi meitä tänne. Me kuljimme osittain
hevosen selässä, osittain rattailla.
Keskusteltiin paljon uuden yliopiston toiveista ja kuinka tärkeä olisi
saada siihen hyviä professoreita vanhoihin kieliin. Veli Martin
esitteli itse, että hän käyttäisi oloansa Romassa edistyäksensä kreikan
ja hebrean kielissä, opiskellen siellä taitavien Kreikkalaisten ja
rabbinein johdolla. He neuvoivat minuakin tekemään niin.
Syy, jonka vuoksi matkustamme Romaan, on se, että on vedottu Pyhään
Isään eräässä riidassa muutamien veljeskuntamme luostarien ja
generali-vikariuksen välillä.
Mutta sanotaan, että asioita ajetaan hitaasti Romassa ja että niiltä
jää paljon aikaa muihin toimiin kuin semmoisiin, jotka etupäässä meitä
miellyttävät, nimittäin rukoileminen pyhien apostolein ja martyrein
haudoilla.
He puhuvat suurimmalla arvon-annolla ja sydämellisyydellä vaaliruhtinas
Fredrikistä, joka varmaan lienee sangen hurskas ruhtinas. Hän teki
muutamia vuosia sitten pilgrimimatkan Jerusalemiin ja vei muassaan
maalari Lukas Kranach'in, että tämä piirtäisi kuvia erityisistä pyhistä
paikoista.
Noin kymmenen vuotta takaperin rakensi hän St. Ursulalle vihittävän
kirkon samaan paikkaan, johon vuonna 1353 vähäinen kappeli oli laitettu
sitä pyhää Orjantappurakruunun oasta varten, jonka Franskan kuningas
lahjoitti jollekulle aikaisemmalle vaaliruhtinaalle.
Tämä kirkko on jo, niinkuin kerrotaan, vaaliruhtinas Fredrikin
toimeliaisuuden kautta rikkaampi relikeistä, kuin mikään muu kirkko
Europassa, paitsi Assisi'n kirkko St. Franciscin syntymäpaikalla. Ja
yhä vielä vaan tätä kokoelmaa kartutetaan.
Täällä näytettiin minulle kirja, joka on painettu Wittenbergissä vuosi
tai kaksi takaperin, nimeltä: "Pyhien Relikien Selitys" ja varustettu
sadalla yhdeksällätoista puupiirroksella.
Kaupunki itse näyttää vielä olevan köyhä ja vähäpätöinen Erfurtin ja
Eisenachin rinnalla; ja ylioppilaat, joita on nykyjään melkein
viisisataa, ovat toisinaan hyvin vallattomat. He juovat paljon olutta.
Vuonna 1507, kolme vuotta takaperin, julisti Brandenburgin piispa koko
kaupungin kirkonpannaan sen vuoksi, että ylioppilaat olivat jollakin
lailla häväisseet hänen seuruettansa, ja nyt he eivät saa pitää
pyssyjä, ei miekkoja eikä puukkoja.
Veli Martin toivoo kuitenkin lujasti, että paljon hyvää heissä aikaan
saadaan. Hän vastaan-otti Biblikon (raamatun opettajan) viran
Maaliskuun 9:nä päivänä viime vuonna; ja pitää luentoja joka päivä
kahdentoista ja yhden välillä.
Viime kesänä generali-vikarius sai hänet ensi kerran julkisesti
saarnaamaan. Minä luulin heidän puhuvan tästä. Veli Martin selitti
asian jälestäpäin minulle.
T:ri Staupitz ja veli Martin istuivat viime kesänä kahden kesken
luostarin puutarhassa Wittenbergissä jonkun perunapuun varjossa, kun
generali-vikarius koetti taivuttaa häntä saarnaamaan. Hän oli erittäin
vastahakoinen siihen. "Se ei ole mikään vähäinen asia", lausui hän T:ri
Staupitzille, "kun ilmestyy kansan edessä Jumalan sijassa. Minulla oli
viisitoista estettä", hän jatkoi, kun hän kertoi sitä minulle, "joilla
pyysin vastustaa kutsumustani; mutta niistä ei ollut mitään apua."
Viimein minä sanoin: "T:ri Staupitz, te tapatte minut, sillä minä en
kestä tätä kolmea kuukautta." "Olkoon menneeksi", vastasi Staupitz,
"käy eteenpäin vaan. Herralla Jumalalla on monta suurta asiata
tehtävänä ja Hän tarvitsee viisaita miehiä taivaassa yhtä hyvin kuin
maan päällä."
Veli Martin ei voinut sen enempää vastustaa, vaan koetettuansa ensiksi
veljien edessä refektoriumissa, nousi viimein vapisevalla sydämellä
saarnastuoliin Augustinin-luostarin vähäisessä kappelissa.
"Kun saarnaaja ensi kerran astuu saarnastuoliin", hän lausui lopulta,
"ei kukaan usko, kuinka hän pelkää; hän näkee niin monta päätä
edessänsä. Kun minä astun saarnastuoliin, en minä katsele ketään. Minä
ajattelen vaan, että minun edessäni on yhtä monta pölkkyä, ja minä
puhun hämmentymättä Jumalan sanat."
Vaan kuitenkin, T:ri Staupitz sanoi, ovat hänen sanansa kuin ukkosen
jyske. _Kuitenkin_! sanoin minä. Eikö se ole _sentähden_? Hän tuntee,
ettei hän itse ole mitään; hän tuntee, että hänen lähetyksensä on
kaikki; hän tuntee, että Jumala on täällä. Mitä muuta tarvitaan,
ennenkuin sen-kykyisestä miehestä suuri saarnaaja syntyy?
Tämmöisillä keskusteluilla matka näytti tosiaan päättyvän pian. Vaan
kuitenkin ne olivat melkein onnellisimmat hetkeni, jolloin olimme
kaikki ääneti ja nuot uudet näkymöt joutuisaan vierivät minun ohitseni.
Se virvoitti suuresti, kun sai vähän aikaa elää sen nojalla, mitä näki,
ja herjetä ajatuksista ja muistoista ja kaikista sisällisistä
tutkimuksista. Sillä eivätkö esimieheni ole määränneet minulle tätä
matkaa, jotta kuuliaisuuden lupaukseni mukaan ainoa velvollisuuteni nyt
on matkustaminen; ja sentähden minun ei tarvitse sysätä luotani niitä
huveja, joita se sattumalta tarjoo.
Me vietimme muutamia tunteja Wittenbergissä. Omituiset, moninaiset
kuvaleikkaukset useissa rakennuksissa olivat kauniita. Siellä näimme
myöskin Albrecht Dürer'in maalaukset ja kuulimme Hans Sachs'in,
suutarin ja runoilian, lausuvan jumalisia saksalaisia virsiänsä. Ja kun
kuljimme Baijerin tasangolta, talonpoikien teeskentelemätön
ystävällisyys palkitsi maisemien yksitoikkoisuuden.
Likellä Heidelbergiä luulin kerran vielä olevani Thüringin metsässä,
erittäin, kun levähdimme Erbachin luostarissa Odenwaldissa. Taas nuot
tutut metsät ja viheriät laaksot jokinensa olivat minun ympärilläni.
Minä pelkään, että Elsa ja muut omaiseni kaipaavat Eisenachin
metsäisten mäkien kauneutta, kun he muuttavat Wittenbergiin, joka
sijaitsee yhdenmuotoisella lakealla. Tähän aikaan he muuttavat!
Veli Martin on pitänyt monta väitöstä jumaluus-opillisissa ja
filosofillisissa kysymyksissä Heidelbergin yliopistossa; mutta minä,
joka olen vaan noviisi, olen saanut vapaasti mennä, mihin vaan mieli on
tehnyt.
Tänä iltana oli hauska, kun seisoin pfalzkreivin linnan metsässä ja
tammien ja hoikkien koivujen keskellä, jotka humisivat ympärilläni,
katselin Odenwaldin harjanteita, kun ne kohosivat toinen toisensa
takaa. Kaukaa niitten välistä näin, kuinka kapea, tyven Neckar lähti
metsän hiljaisesta helmasta, mutta toisella puolella, kaupungin alitse,
suikerteli lakean poikki Rheinin luo, joka siellä täällä kimalteli
laskevan auringon kullassa taikka illan kylmässä, harmaassa valossa.
Loittoa, kaikkien taa'impaa, eroitin Rheinin laivojen mastot.
Minä tuskin tiedän miksi, mutta virta sai minut ajattelemaan elämää,
minun ja veli Martin'in elämää. Hän on jo jättänyt metsien varjon. Kuka
tietää sanoa, mitä ihmisiä hänen elämänsä on siunaava, minkä meren se
saavuttaa ja mimmoisten vaarojen lävitse? Siitä minä olen varma, että
monen on siitä luku, mimmoinen sen juoksu on oleva. Minun laitani on
toinen. Minun elämäni, sen verran kuin mailmasta on kysymys, näyttää
täyttyneen, loppuneen; eikä kenenkään ole suurta väliä, mimmoisten
seutujen läpi se juoksee, kun se vaan viimein saavuttaa valtameren ja
päättyy, niinkuin sanotaan, Jumalan syliin. Jospa vaan voisimme olla
varmat, että Jumala johdattaa elämämme juoksua, niinkuin johdattaa
virtojen juoksun! Vaan kuitenkin -- eikö sanota, että muutamat virrat
katoavat hiekkaan ja toiset huomaamatta noruvat mereen semmoisten
maitten kautta, joita he ovat muuttaneet autioiksi nevoiksi?
Schwarzwaldissa, Toukokuun 14 p. 1510.
Veli Martin ja minä olemme nyt yksinämme pihalla pilgrimimatkallamme.
Me astumme päiväkaudet ja kerjäämme itsellemme ravintomme ja asuntomme,
jotka veli Martin toisinaan palkitsee sillä, että hän toimittaa messun
seurakunnan kirkossa taikka lupaa Romassa lukea määrätyitä rukouksia
tai käydä messuissa hyväntekiäimme puolesta.
Nämät ovat tosiaan oivallisia päiviä. Varhainen nouseminen, alinomainen
liikkuminen puhtaassa ilmassa, pyrkiminen eteenpäin tiettyyn paikkaan
näyttävät terästävän ja raitistuttavan koko ruumistani.
Mutta parempi, paljoa parempi asia kuin tämä -- sydämeni näyttää
jälleen virkoavan. Minä rupean taas toivomaan, ja silmissäni siintää
valo, jota tähän saakka tuskin luulin mahdolliseksi.
Veli Martin on rohkaissut minua huolissani ja taisteloissani ja
ilmoittanut minulle, mitä hän itse on kokenut. Verrattuina niihin
epäilyksen, pelon ja tuskan myrskyihin, jotka riehuivat hänen suuressa
sydämessään, minun suruni näyttävät ohitse menevältä kevät-sateelta.
Minulle niistä kuitenkin kasvoi myrskyjä, jotka panivat sydämeni
autioksi. Ja veli Martin'in usko on, ettei Jumala mittaa sääliänsä sen
mukaan, kuin surumme ovat itsessänsä, vaan sen mukaan, kuin ne
vaikuttavat meihin. Emmekö kaikki ole lapsia, pieniä lapsia Hänen
edessään?
"Minä en oppinut teologiaani yhdellä haavaa", hän lausui, "vaan
kiusaukseni pakoittivat minua tutkimaan yhä syvemmältä; sillä ei kukaan
ihminen voi ilman koetuksitta ja kiusauksitta päästä oikeaan Pyhän
Raamatun tietoon. St. Paavalilla oli yksi perkele, joka rusikoitsi
häntä ja kiusauksilla sai hänet ahkerasti lukemaan Pyhää Raamattua.
Kiusaukset ajoivat minut Raamattuun, jota uutterasti luin; ja sen
kautta, Jumalan kiitos, rupesin sitä oikein ymmärtämään."
Hän kertoi sitten minulle, mitkä muutamat näistä kiusauksista olivat:
kuinka katkerasti hän pettyi, kun hän huomasi, ettei munkkikaapu, ei
edes lupaukset eikä papiksi vihkiminen aikaan saaneet mitään muutosta
sydämessä; että saatana oli yhtä likellä häntä luostarin sisä- kuin
ulkopuolellakin eikä hän itse kyennyt paremmin sotimaan häntä vastaan.
Hän jutteli minulle, kuinka hän koetti noudattaa jokaista turhintakin
veljeskunnan sääntöä ja kuinka vähinkin poikkeus niistä soimasi hänen
omaatuntoansa. Kun sitoivat hänen hehkuvan luontonsa näillä
vaivaloisilla säännöillä, oli se, kuin olisivat pyytäneet vastustaa
valkeata paju-aidoilla taikka johdattaa vuorivirtaa kiertelemään
kukkatarhan lävitse. Hän kiintyi alinomaa johonkin ajatukseen tai
tutkimiseen ja unhotti kaikki säännöt, ja sitten kääntyi hän tuskalla
takaisin, palaten samoja jälkiä; toisinaan pani hän viikkokausia
yksistään lukemiseen, mutta kun hän sitten muisti, että hän oli
unhottanut kanoniset hetkensä, hän ei maannut moneen yöhön,
laiminlyötyjä rukouksia palkitakseen.
Hän paastosi, kuritti itseänsä, nöyryytti itseänsä sillä, että hän
toimitti halvimpia askareita alhaisimmille veljille, esti unen
lähestymästä lukemisesta väsyneitä silmiänsä ja taistelosta rauennutta
mieltänsä, siksi kuin luonto tuon tuostakin kosti puolestansa ja ojensi
hänet tainnoksiin kammion lattialle taikka kukisti hänet taudin
puuskalla.
Mutta kaikki turhaan; hänen kiusauksensa näyttivät kasvavan
suuremmaksi, hänen voimansa vähenevän. Hän ei voinut tuntea mitään
rakkautta Jumalaa kohtaan, vaan sisimmässä sielussansa hänellä oli mitä
katkerimpia epäilyksiä Jumalan suhteen, joka näytti vaivaaman häntä
yhtä haavaa sekä lain että evankeliumin kautta. Hän ajatteli Kristusta
ankarimmaksi tuomariksi, koska Hän oli kaikkein hurskain; ja juuri
lause "Jumalan vanhurskaus" oikein tuskastutti häntä.
Ei niin, että hän alinomaa oli näin alakuloisena. Välisti hän riemuitsi
kuuliaisuudestansa ja tunsi, että hän messu-uhrin toimittamalla
ansaitsi Jumalalta palkintoa sekä itselleen että muille. Välisti
myöskin, kun hän papiksi vihittynä kulki ympäri ja piti messua kylissä
Erfurtin lähiseuduilla, kävi hänen mielensä paremmaksi, kun hän näki
erilaatuisia kohtauksia ympärillään, ja häntä huvittivat suuresti
kyläköörien naurettavat erehdykset, kun ne esimerkiksi lauloivat
"_Kyrie_" "_Gloria'n_" nuotilla.
Toisin ajoin taas hänen jäsenensä värisivät kauhusta, kun hän jakoi
pyhää sakramenttiä ja ajatteli, että hän, uhraava pappi, ja kuitenkin
vaan syntinen veli Martin raukka, todella seisoi Jumalan edessä "ilman
välittäjää."
Ensimäisessä messussansa hänen oli vaikea pysyä alttarilta pakenematta
-- niin suuri hänen pelkonsa oli, ja niin hellästi hän tunsi
mahdottomuutensa. Jos hän olisi lähtenyt alttarilta, hän olisi pantu
kirkonpannaan.
Taas löytyi päiviä, jolloin hän toimitti jumalanpalveluksen
jonkunlaisella tyytyväisyydellä ja päätti sen lausuen: "Oi Herra Jesus,
minä tulen Sinun luoksesi ja rukoilen Sinua, että katsot otolliseksi
kaikki, mitä minä teen ja kärsin veljeskunnassani; ja minä rukoilen
Sinua, että nämät veljeskuntani ja uskontoni raskaat velvollisuudet ja
tarkat säännöt täydellisesti palkitsevat kaikki minun syntini."
Kuitenkin tuli silloin taas pelko, että hän jumalanpalveluksessaan
tapaturmaa oli ehkä jättänyt pois jonkun sanan, esimerkiksi
"enim" taikka "aeternum", taikka laiminlyönyt jonkun määrätyn
polvennotkistuksen taikka vaan jonkun silmien ristimisenkin; eikä hän
niin muodoin ollut tarjonnut Jumalalle mitään kelvollista uhria
messussansa, vaan tehnyt suuren synnin.
Tämmöisistä omantunnon kauhuista hän pakeni jonkun noitten
yhdenkolmatta suojeluspyhimyksen taikka useammin Marian turviin,
koettaen liikuttaa hänen äidinsydäntänsä, että hän lepyttäisi Poikansa.
Hän toivoi, että, jos hän rukoilisi kolmea pyhimystä päiväänsä ja
paastoamisilla ja valvoomisilla näännyttäisi ruumistansa, hän täyttäisi
lain ja suojelisi omantuntonsa ajajan tutkaimesta. Mutta kaikki tämä
oli turhaa. Mitä kauemmaksi hän astui tällä polulla, sitä enemmän häntä
kauhistutti.
Ja sitten hän jutteli minulle, kuinka valkeus koitti hänen
sydämellensä; tosin verkalleen, lomapäisin, mutta kuitenkin se koitti.
Hänen päivänsä olkoon usein pimeä ja myrskyinen; mutta se on päivä eikä
yö.
T:ri Staupitz oli ensimäinen, joka antoi jotakin lohdutusta hänelle.
Generali-vikarius ripitti häntä melkein kohta, kuin hän tuli
luostariin, sai siitä hetkestä asti hänen luottamuksensa ja otti
hartaasti osaa hänen kohtaloonsa. Veli Martin kirjoitti usein hänelle;
ja kun hän kerta jonkun laiminlyödyn säännön vuoksi, joka rasitti hänen
omaatuntoansa, käytti sanoja: "voi minun syntini, minun syntini!"
vastasi Staupitz: "sinä tahtoisit olla ilman syntiä eikä sinulla
kuitenkaan ole mitään oikeita syntejä. Kristus antaa anteeksi
todelliset synnit, niinkuin isänmurhan, Jumalan häväistyksen ja
ylenkatsomisen, aviorikoksen ja senkaltaiset. Nämät ovat todellisia
syntejä. Sinulla pitää olla luettelo, jossa näkyy todellisia syntejä,
ennenkuin Kristus auttaa sinua. Sinun tekisi mieli olla maalattu
syntinen ja pitää maalattua Kristusta Vapahtajana. Sinun täytyy oppia,
että Kristus on todellinen Vapahtaja, ja sinä itse todellinen syntinen
ihminen."
Näistä sanoista lähti joku valo veli Martin'ille, mutta pimeys palasi
ehtimiseen jälleen; ja hellästi kohteli T:ri Staupitz häntä ja tuki
häntä. -- T:ri Staupitz ja tuo rakas, ijäkäs rippi-isä, joka hoiteli
minuakin niin ystävällisesti. Kaikkein enimmän veli Martin'ia kammotti
Jumalan vanhurskaus, joksi hän oli oppinut ajattelemaan sitä
järkähtämätöntä ankaruutta, jolla syntisiä rankaisi.
T:ri Staupitz ja rippi-isä selittivät hänelle, että Jumalan vanhurskaus
ei ole sitä syntistä _vastaan_, joka uskoo Herraan Jesukseen
Kristukseen, vaan hänen _puolestansa_ -- ei meitä vastaan kadotukseksi,
vaan meidän puolellamme vanhurskaudeksi.
Hän alkoi uudella innolla tutkia raamattua. Hän oli suuresti halannut
oikein ymmärtää St. Paavalin epistolaa Romalaisille, mutta hän pysähtyi
aina "vanhurskauden" sanaan ensimäisen luvun seitsemännessä-toista
värsyssä, jossa Paavali sanoo, että Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu
evankeliumissa. "Tämä lauselma 'Jumalan vanhurskaus'", hän sanoi,
"suututti minua paljon; sillä kaikkien opettajieni mukaan minun täytyi
filosofillisessa merkityksessä ymmärtää sillä sitä vanhurskautta, jonka
kautta Jumala on hurskas ja rankaisee rikollisia. Vaikka olin elänyt
nuhteettomasti, tunsin minä kuitenkin itseni suureksi syntiseksi
Jumalan edessä, omatuntoni oli erittäin arka entä minä luottanut
siihen, että mikään oma tekomme taikka ansiomme sovittaa meidät Jumalan
kanssa. Tästä syystä minä en ollenkaan rakastanut vanhurskasta ja
närkästynyttä Jumalaa, vaan salaisesti vihasin häntä ja ajattelin
itsekseni, eikö siinä ole kyllin, että Jumala on tuominnut meidät
ijankaikkiseen kuolemaan Adamin synnin tähden, ja että meidän pitää
kärsiä niin paljon huolta ja vaivaa tässä elämässä? Täytyykö Hänen
ankaran ja uhkaavan lain lisäksi enentää viheliäisyyttämme ja tuskaamme
evankeliumin kautta ja sen saarnaamalla paiskata meitä vastaan
oikeutensa ja tuima vihansa? Hämmentynyt omatuntoni kiivastutti minua
usein ja minä koetin yöt päivät saada selkoa Paavalin tarkoituksesta;
ja viimeiseltä minä käsitin sen näin: evankeliumin kautta on se
vanhurskaus ilmoitettu, jota Jumalalle kelpaa -- semmoinen vanhurskaus,
jonka kautta Jumala armossaan ja laupeudessaan vanhurskauttaa meitä;
niinkuin kirjoitettu on: _vanhurskaan pitää elämän uskossa_. Kohta
tuntui minusta kuin olisin syntynyt uudestaan; oli niinkuin olisin
nähnyt paratiisin ovet selällänsä. Nyt raamattu muuttui minun
silmissäni aivan toisenlaiseksi -- minä tarkastelin koko sen sisältöä,
niin pitkältä kuin muistoni kesti, vertasin eri paikkoja toisiinsa --
ja huomasin vielä selvemmin, että tämä vanhurskaus oli se vanhurskaus,
jonka kautta Hän tekee meidät vanhurskaaksi, koska kaikki soveltui
siihen niin hyvin. Lause 'Jumalan vanhurskaus', jota minä ennen
vihasin niin paljon, kävi nyt rakkaaksi ja kalliiksi -- lempi- ja
lohdutussanaksi. Tämä paikka Paavalin epistolassa oli minulle
todellinen paratiisin portti."
Veli Martin kertoi minulle myöskin siitä sisällisestä rauhasta, jonka
sanat "minä uskon syntien anteeksisaamisen" tuottivat hänelle, niinkuin
ijäkäs rippi-isä oli ennen jutellut minulle; sillä, sanoi hän, perkele
tempasi hänet usein takaisin ja, pukeutuen Kristuksen muotoon, koetti
peloittaa häntä uudestaan hänen synneillänsä.
Häntä kuunnellessani jouduin siihen vakuutukseen, että hän oli tosiaan
juonut ijankaikkisen elämän lähteestä, ja tämä näytti melkein olevan
minunkin saatavillani; mutta minä sanoin:
"Veli Martin, sinun syntisi olivat vaan rikoksia inhimillisiä sääntöjä
vastaan, mutta minun syntini ovat toista laatua." Ja minä kerroin
hänelle, kuinka olin vastustanut kutsumustani. Hän vastasi:
"Perkele tarjoo taivaita ihmisille, ennenkuin he tekevät syntiä; mutta
kun he ovat syntiä tehneet, saattaa hän heidän omantuntonsa epätoivoon.
Kristus tekee aivan päinvastoin, sillä hän antaa taivaan, kun olemme
syntiä tehneet, ja muuttaa murheellisen omantunnon iloiseksi."
Sitten me vaikenimme pitkäksi aikaa, ja tavan takaa, kun katselin sitä
tyvenyyttä, joka vallitsi hänen järeällä, leveällä otsallansa, ja näin
syvän kirkkauden hänen tummissa silmissään, tulin vielä varmemmaksi
siitä, että:
"Se luja kallio, johon tämä myrskyn heittelemä henki turvaa, on
Totuus!"
Hänen huulensa liikkuivat silloin tällöin, ikäänkuin rukouksessa, ja
hänen silmänsä olivat tuon tuostakin nostetut taivasta kohden,
ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat löytäneet kotinsa siellä.
Tämän vaiti-olon perästä hän puhui jälleen ja lausui:
"Evankeliumi ei puhu mitään meidän teoistamme eikä lain teoista, vaan
Jumalan äärettömästä armosta ja rakkaudesta kurjimpia ja viheliäisimpiä
syntisiä kohtaan. Kun laupias Isämme näki, kuinka lain kirous kukisti
ja painoi meidät maahan, ja kuinka olisimme saaneet pysyä sen alla,
ettemme milloinkaan omin voimin olisi päässeet siitä vapaaksi, lähetti
Hän ainoan Poikansa mailmaan, pani hänen päällensä kaikkien ihmisten
synnit ja sanoi: 'ole sinä Pietari, Jumalansa kieltäjä; Paavali,
vainoaja, Jumalan pilkkaaja, ja julma sortaja; David, avioliiton
rikkoja; se syntinen, joka söi omenan paratiisissa; ryöväri, joka
riippui ristinpuussa; lyhyeltä, ole sinä se, joka on tehnyt kaikkien
ihmisten synnit, ja maksa ja sovita heidän puolestansa.' Sillä Jumala
ei laske leikkiä meidän kanssamme, vaan puhuu vakaasti ja suuresta
rakkaudesta, että Kristus on Jumalan Karitsa, joka kantaa meidän
kaikkien synnit. Hän on vanhurskas ja vanhurskaaksi tekee jokaisen,
joka uskoo Jesukseen."
Minä en voinut vastata mitään tähän, vaan kuljin eteenpäin näitä sanoja
mietiskellen. Eikä hänkään puhunut silloin sen enempää.
Aurinko meni paraikaa mailleen, ja metsän hongat loivat pitkät varjonsa
viheriälle polullemme, että olimme iloiset, kun tapasimme sysimiehen
majan ja saimme yöksi suojaa hänen talonsa vieressä.
Mutta sinä yönä minun oli mahdoton maata; vaan kun kaikki muut
nukkuivat minun ympärilläni, minä nousin ja menin ulos metsään.
Veli Martin ei ole se mies, joka asettaa sisälliset taistelonsa
muitten silmiin, saavuttaaksensa heidän sääliänsä taikka joutavaa
kummastustansa. Hän on kärsinyt liian paljon ja liian nykyisin. Hän ei
ole kevytmielisesti avannut minulle entisen elämänsä vankihuoneita ja
kidutuskammioita. Hän teki sen kanssakärsijänä ja kanssasoturina,
näyttääksensä minulle, kuinka minäkin pelastuisin ja voittaisin.
Jumala on epäilemättä saattanut hänet astumaan näitä katkeria teitä
yksinään sen vuoksi, että hänestä tulee sankari ja ihmisten johdattaja.
Minä rupean nyt ymmärtämään vanhoja sanoja uuhella tavalla. Siinä, mitä
hän sanoo, ei löydy mitään uutta; mutta se näyttää uudelta minusta,
niinkuin Jumala olisi puhunut sen vasta tänään; ja kaikki esineet
näyttävät uudistetuilta sen valossa.
Jumala siis pitää enemmän huolta minun pelastuksestani, kuin minä itse!
"Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi Poikansa."
Hän ei rakastanut pyhiä, ei katuvia, ei jumalisia eikä niitä, jotka
rakastavat Häntä; vaan "_mailmaa_", maallikoita, jumalattomia
paatuneita kapinoitsioita, toivottomia eksyneitä ja syntisiä!
Hän ei antanut mitään tyhjää lupausta, ei mitään enkeliä opettamaan
meitä eikä mitään mailmaa meidän lunastimeksemme, vaan Poikansa --
Ainosyntyisen!
Niin suuresti rakasti Jumala mailmaa, syntisiä, minua! Minä uskon
tämän; minun täytyy uskoa se; minä uskon häntä, joka sanoo sen. Kuinka
minä siis voin tehdä muuta kuin riemuita?
Kaksi ihanata näkyä nousee minun eteeni ja alkaa täyttää mailman ja
koko minun sydämeni ilolla.
Minä näen tuon Pyhimmän, Täydellisen, Pojan, uhrin, karitsan, kirouksen
vapaa-ehtoisesti menevän ristin kuolemaan minun tähteni.
Minä näen Isän -- iki-hurskaan, vaan kuitenkin lempeydestä iloitsevan
Isän -- vastaan-ottavan hänet, puhtaan Karitsan, jonka Hän oli antanut;
herättävän hänet kuolleista; asettavan hänet oikealle kädellensä.
Hurskaana, paljoa hurskaampana, kuin pelästynyt omatuntoni voi kuvata
Häntä, vanhurskauttaa minut, syntisen.
Vaikka Hän vihaa syntiä, niinkuin rakkaus aina kammoo itsekkäisyyttä,
elämä kuolemaa, ja puhtaus turmellusta, rakastaa Hän minua --
itsekästä, turmeltunutta, synneissä kuollutta. Hän antaa minun tähteni
Poikansa, Ainosyntyisen; Hän vastaan-ottaa minun tähteni Poikansa,
puhtaan Karitsan; Hän antaa minulle anteeksi; vapauttaa minut; Hän
tahtoo tehdä minut puhtaaksi.
Tämä ajatus valloitti minut. Minä lankesin polvilleni honkien välissä
ja puhuttelin Häntä, joka kuulee, kun meillä ei ole mitään sanoja,
sillä sanoja puuttui minulta kokonaan silloin.
Münchenissä, Toukokuun 18 p.
Tätä iloa kesti koko toisen päivän ja vielä seuraavankin. Jokainen asia
ja lintu ja sadepisara puhui vertauksissa minulle; lauloi minulle
kertomuksen pojasta, joka oli palannut vieraalta maalta ja astuessaan
isänsä kotia kohden mietti synnintunnustustaan; vaan ei päättänyt
koskaan matkaansa, sillä isä tuli häntä vastaan, kun hän vielä oli
kaukana; eikä koskaan päättänyt synnintunnustustaan, sillä isä esti
hänen itsesyytöksiänsä syleilemällä.
Ja isän kaulassa mikä lapsi voisi sanoa: "tee minut palkollisesi
vertaiseksi?"
Minä näin Hänen rakkautensa loistavan jokaisessa sadehelmessä
ruohoisilla metsän aukoilla; minä kuulin sen jokaisen linnun laulussa;
minä tunsin sen kaikissa suonissani.
Me emme luullakseni puhuneet paljon niinä päivinä, veli Martin ja minä.
Minä olen kokenut jonkunlaista rakkautta; mutta minä en ole koskaan
tuntenut mitään rakkautta, joka niin täyttää, valloittaa, tyydyttää,
kuin tämä Jumalan rakkaus. Ja kun Jumala ja sielu ensiksi ovat "sinä ja
minä" keskenänsä, ei ole sydämessä, ainakaan ajaksi, paljon sijaa
muille tuttaville.
Mutta nyt tuli epäilyksiä ja kysymyksiä. Mistä ne tulivat? Veli Martin
sanoi: saatanalta.
"Perkele on kurja, onneton henki", hän lausui, "ja hän tekee mielellään
meidät kurjiksi."
Yksi seikka, joka alkoi huolestuttaa minua, oli se, josko minulla
todella oli oikea usko. Mieleeni joutuivat vanhat määritykset, joitten
mukaan uskoa sanotaan tyhjäksi, jollei armeliaisuus sitä elähytä ja se
ilmesty hyvissä töissä, jotta, kun lausutaan, että usko saattaa meidät
vanhurskaaksi, osa käy kokonaisuudesta ja uskolla tarkoitetaan myöskin
toivoa, armeliaisuutta, kaikkia hyviä avuja ja töitä.
Mutta veli Martin selitti, että se suoraan tarkoitti uskomista. Hän
sanoi:
"Usko on kaikkivaltainen, sillä se antaa kunnian Jumalalle, ja tämä on
korkein palvelus, jota voi Hänelle osoittaa. Joka Jumalalle kunnian
antaa, se uskoo Häneen; se pitää Häntä totisena, viisaana, hurskaana,
laupiaana, kaikkivaltiaana. Pää-asia, jota Jumala vaatii ihmisiltä, on
se, että he myönnyttävät Hänelle Hänen kunniansa ja jumaluutensa; se
on, että he eivät katso Häntä miksikään epäjumalaksi, vaan Jumalaksi;
semmoiseksi Jumalaksi, joka pitää huolta heistä, kuulee heitä, armahtaa
heitä ja auttaa heitä. Sillä usko sanoo näin: 'minä uskon Sinua, oi
Jumala, kun Sinä puhut.'"
Mutta meidän suurin viisautemme, hän sanoo, on siinä, että käännymme
pois kaikista näistä kysymyksistä -- synneistämme, töistämme,
itsestämme Kristuksen puoleen, joka on meidän vanhurskautemme, meidän
Vapahtajamme, meidän kaikki.
Sitten välisti toiset asiat hämmentävät minua, Jos usko on niin
yksinkertainen, ja pelastus niin helppo, kaikki nuot veljeskunnat,
säännöt, pilgrimimatkat, katumusharjoitukset?
Me emme kumpikaan voi keksiä mitään vastausta näihin hämmentäviin
kysymyksiin. Mutta meidän tulee totella kirkkoa. Mitä me emme ymmärrä,
sitä meidän tulee hyväksyä ja totella. Tämä on ainakin munkin
velvollisuus.
Ajottain toiset kiusaukset kohtaavat minua. "Jos olisit tietänyt tämän
ennen", kuuluu ääni syvältä sydämestäni, "olisi sinun sopinut palvella
Jumalaa iloisesti kodissasi eikä tuskalloisesti luostarissa; sinun
olisi sopinut auttaa vanhempia ja Elsaa ja puhua Evan kanssa näistä
asioista, joita hänen harras ja yksinkertainen sydämensä on epäilemättä
jo käsittänyt." Mutta voi! minä tunnen liian hyvin, mikä kiusaaja
kuiskaa tämän nimen minun korvaani, ja minä sanon: "kuinka hyvänsä
lienee käynyt, sinä häijy henki, _nyt_ minä olen jumalinen, hurskas
mies, jolle peräytyminen tuottaa perikadon!"
Näyttää tavallansa kuitenkin siltä, kuin minä näinä viime päivinä
olisin ollut vähemmän eroitettuna omaisistani.
Löytyy yksi veljeskunta, yksi perhe, joka on pystyväisempi, kuin
Eisenachin koti, vieläpä kuin Augustinin veljeskunta, ja siinä me ehkä
yhdymme vielä. Löytyy yksi koti, jossa me kenties vielä saamme olla
yhtenä huonekuntana jälleen.
Ja sillä välin Jumala ehkä määrää minulle jonkun vähäisen, hyödyllisen
työn, joka Hänen läsnä ollessaan saattanee elämäni kulumaan yhtä
nopeasti, kuin tämä minun pilgrimimatkani Romaan veli Martinin
seurassa.
Benediktinin-luostarissa Lombardiassa.
Jumala on näinä viimeisinä päivinä antanut meidän, niinkuin todella
luulen, vilaukselta katsahtaa Edeniin. Lumiharteiset vuoret, ikäänkuin
valkoiset portaat Hänen valtaistuimessaan; virrat, jotka juoksevat
niistä alas ja rikastuttavat maata; krystallijärvet, ikäänkuin tuli ja
lasi pinnallaan, kun aamuisin taikka iltaisin lumihuiput heijastellen
palavat niissä; ja sitten Lombardian tasanko täynnänsä jokia, jotka
saattavat laihot loistamaan kuin kulta; tämä Jumalan jyvä-aitta, jossa
jalavat ja kastaniat kasvavat keltaisen maisin parissa ja
viiniköynnökset kiipeevät puusta puuhun, että koko maa näyttää olevan
seppelillä kaunistettu, niinkuin ainaiseksi juhlaksi. Me tulimme
Tyrolista Füssenin kautta ja kuljimme sitten suoraa tietä vuorten ja
järvien yli Milanoon.
Nyt meitä kestitetään niinkuin ruhtinaita tässä rikkaassa
Benediktinin-luostarissa. Sen vuotuiset tulot nousevat 36,000:teen
floriniin. "Syömisestä ja juomisesta ei ole", niinkuin veli Martin
sanoo, "mitään puutetta;" sillä 12,000 florinia käytetään vieraitten
hyväksi ja yhtä suuri summa pannaan rakennuksiin. Loput jäävät
luostarin ja veljien omaksi.
He ovat vastaan-ottaneet meitä, köyhiä saksalaisia munkkeja, suurella
kunnioituksella, koska me olemme lähetyskuntana mahtavan veljeskunnan
puolesta paavin luo.
Näitten etelä-maalaisten käytös on sangen sievää ja kohteliasta; mutta
uskonnon asioissa he menettelevät kevytmielisemmin, kuin me soisimme.
Huonekalujen ja pukujen komeus kummastuttaa meitä; vaikea on sovittaa
köyhyyden ja mailman hylkäämisen lupaus yhteen niitten kanssa. Mutta
arvatakseni köyhyyden lupaus heidän mielestään ei sido veljeskuntaa,
vaan ainoastaan yksityisiä munkkeja. Kuitenkin lienee parhaassa
tapauksessa tukala elää ankaraa ja asketillista elämää keskellä
semmoista ylellisyyttä. Useat epäilemättä eivät koetakaan.
Köyhille tuodaan hyvin harvinaisia ja herkullisia ruokia; seinät ovat
peitetyt tapeteilla; puvut ovat hienosta silkistä; lattiat koristetut
kalliilla marmorilla.
Kurjan kurja komeus halvimman _kodin_ korvauksena!
Bolognassa, kesäkuulla.
Me emme jääneet kauaksi aikaa Benediktinin-luostariin tästä syystä:
heidän hekumallinen elämänsä oli, minä huomasin sen, kovasti
hämmästyttänyt veli Martin'ia; mutta vieraana, arvaan minä, hänen ei
käynyt mielestänsä mitään moittiminen, ennenkuin perjantai tuli,
jolloin kummastukseksemme pöydälle oli tuotu lihaa, hedelmiä ja
monenlaisia muita ruokia, niinkuin minä muuna päivänä hyvänsä, vastoin
sekä veljeskunnan sääntöjä että koko kirkon yhteisiä lakeja.
Hän ei koskenut näihin herkkuihin yhteenkään; mutta hän ei tyytynyt
tähän äänettömään vastalauseesensa, vaan lausui uljaasti koko seuralle:
"kirkko ja paavi kieltävät tämmöisiä!"
Meidän oli nyt tilaisuus nähdä, miksi tuo hieno Italialaisten käytös
muuttuu, kun heitä loukkaa.
Koko veljeskunta puhkesi ankaraan vihan myrskyyn. Heidän mustat
silmänsä iskivät tulta, heidän valkoiset päänsä välkkyivät, kun he
pilkallisesti ja pahasti nauroivat, ja he laskivat rajuja sanoja, joita
useita me emme ollenkaan ymmärtäneet.
"Rauhan-rikkojat", "barbarit", "raa'at ja taitamattomat Saksalaiset" ja
muut pistävät liikanimet, joita me kuitenkin varsin hyvin ymmärsimme.
Veli Martin seisoi kuin kallio keskellä vuorivirtaa ja uhkasi ilmoittaa
heidän ylellisyytensä ja säännöttömän elämänsä Romassa.
Kun seura hajosi, huomasimme, kuinka veljet kokoontuivat erikseen
pieniin joukkokuntiin ja loivat tuimasti silmänsä meihin, kun
sattumalta astuimme heidän ohitsensa.
Samana iltana luostarin portinvartia tuli salaa luoksemme ja ilmoitti,
ettei luostari ollut enää mikään turvallinen lepopaikka meille.
Oliko tämä ystävällinen varoitus vai ainoastaan joku veljien keksintö,
jolla he saisivat eron vaivaloisista vieraistansa, sitä minä en tiedä;
mutta meidän ei tehnyt mieli viipyä ja ennenkuin seuraava päivä
valkeni, hiivimme pimeässä ulos yhdestä sisäportista ja lähdimme
matkoihimme veneellä, jonka löysimme sen virran rannassa, joka juoksee
muurien alta.
Bolognassa.
Kiitos Jumalan, veli Martin tointuu jälleen. Hän on ollut aivan haudan
partaalla.
Oliko se se paahtava kuumuus, jossa olemme matkustaneet, vai malaria,
joka vilustutti meidät eräänä yönä, kun makasimme akkunat auki, vai
olisivatko Benediktinin-luostarin suuttuneet munkit panneet myrkkyä
ruokaamme, sitä minä en tiedä; mutta tuskin olimme päässeet tänne,
ennenkuin hän jo sairastui kovasti.
Kun valvoin hänen luonansa, minä osaksi havaitsin, mimmoista tuskaa hän
oli kärsinyt luostarissamme Erfurtissa. Hän muisti syntejänsä ja
pelkäsi Jumalan kauheata tuomiota, samalla kuin tauti rankaisi hänen
mieltänsä. Toisinaan hän tunsi, että se oli perkeleen käsi, joka painoi
häntä alas. "Perkele", hän sanoi, "on veljien päällekantaja eikä
Kristus. Sinä, Herra Jesus, olet minun anteeksi antava Vapahtajani!" Ja
taas hän kohosi aalloista. Välisti hänen mielensä hämmentyi tuosta
pohjattomasta kysymyksestä -- mistä pahuus on alkunsa saanut, ja missä
suhteessa meidän vapaa tahtomme on Jumalan kaikkivaltaiseen tahtoon.
Silloin minä rohkenin muistuttaa hänelle niitä T:ri Staupitzin sanoja,
jotka hän oli lausunut minulle: "katso Jesuksen Kristuksen haavoja, ja
niistä sinä näet Jumalan päätöksen kirkkaasti loistavan esiin. Ilman
Kristuksetta meidän on mahdoton käsittää Jumalaa. Kristuksessa sinä
näet, mikä Jumala on ja mitä Hän vaatii. Sinä et löydä Häntä muualta
mistäkään, ei taivaasta eikä maan päältä."
Minun, nuoren, kokemattoman soturin, tuntui kummalliselta kehoittaa
semmoista veterania ja voittajaa kuin veli Martin'ia; mutta kun
voimakkaimmat ovat joutuneet tämmöisille miekkasille, jossa täytyy
taistella yksinään, voi heikonkin käsi tuoda vähäisen kylmää vettä ja
virvoittaa sankaria ottelun lomahetkinä.
Mutta vaan taisteleva itse saa voiton; ja viimein veli Martin vielä
kerran suoriutui, jopa, niinkuin aivan usein tapahtuu, juuri kuin
taistelo näytti tulisimmalta. Hän pääsi voitolle vanhalla aseella --
"_vanhurskaan pitää elämän uskosta_."
Vielä kerran nämät sanat, jotka ovat auttaneet häntä niin usein ja
joita hän on kertonut niin monesti retkellämme, astuivat pontevasti
hänen sielunsa eteen. Taas hän katsoi ristiin-naulitun Vapahtajan
puoleen; taas hän uskoi Häneen, joka on voittanut ja on valmis anteeksi
antamaan armon valta-istuimelta; ja taas hänen henkensä oli
valkeudessa.
Hänen ruumiinsakin voimat alkoivat pian palata; ja muutaman päivän
kuluttua pääsemme Romaan.
Romassa.
Pilgrimimatka on päättynyt. Pyhä kaupunki on vihdoin saavutettu.
Me kuljimme polttavien lakeain poikki, kunnaitten vieremillä
viiniköynnösten alla, jylhien, ryhmyisten vuorten yli, laaksojen läpi,
jotka olivat viheriät kastanjoista, öljypuista ja myrteistä, ja
lemusivat lavendelista ja cistuksesta, siksi kuin Campagnan takaa pyhät
tornit ja domit ilmestyivät meidän silmiemme eteen -- se kaupunki,
jossa Pietari ja Paavali kärsivät martyrikuoleman -- Jumalan
valtakunnan pääkaupunki.
Samalla hetkellä kuin näimme kaupungin, veli Martin heittäysi maahan ja
nostaen käsiänsä taivasta kohden huudahti:
"Terve, pyhä Roma! kolmasti pyhä täällä vuodatetun martyrein veren
kautta."
Ja nyt olemme sisäpuolella pyhiä muureja ja asumme
Augustinin-luostarissa likellä sitä pohjoista porttia, jonka
kautta tulimme ja jota Romalaiset nimittävät "_Porta del Popolo_."
Veli Martin on jo pitänyt yhden messun luostarikirkossa.
Ja huomenna ehkä notkistamme polviamme, missä apostolit ja martyrit
seisoivat!
Me saamme kenties myöskin nähdä pyhän isän itse! Olemmeko todella
lähempänä taivasta täällä? Minusta tuntuu, kuin olisin ollut lähempänä
Jumalaa tuona yönä Schwarzwaldissa.
On niin paljon hälinää ja liikettä ja komeutta meidän ympärillämme
tässä suuressa kaupungissa.
Mutta kun vähän enemmän tutustun ja perehdyn siihen, se ehkä kuitenkin
tuntuu taivaallisemmalta.