VII.

Elsan kertomus.

Tammikuun 23 p.

Nyt on liiankin selvä, mistä syystä Fritz ei katsonut taaksensa, kun

hän astui katua alaspäin. Hän ajatteli, että hän olisi katsonut

taaksensa Jumalan valtakunnasta.

Luostari on siis Jumalan valtakunta, ja _me_ olemme mailma! -- isä,

äiti, veljet, sisaret, ystävät, koti, ne ovat mailma! Minä en ymmärrä

sitä koskaan. Sillä jos kaikki, mitä nuoremmat veljeni sanovat, on

totta, eivät kaikki papit ja munkit kuulu Jumalan valtakuntaan taikka

hallitaan Jumalan valtakuntaa kummallisella tavalla täällä maan päällä.

Fritz autti meitä kaikkia niin paljon. Hän olisi tullut vanhempiemme

tueksi heidän vanhoilla päivillänsä. Hän oli poikien esikuva ja

ihastus, ja meidän kaikkien ylpeys ja ilo; entä _minulle_! Sydämeni käy

niin katkeraksi, kun kirjoitan siitä, minusta tuntuu kuin vihaisin ja

soimaisin kaikkia. Kaikkia, paitsi Fritziä; tietysti minä en voi häntä

vihata. Mutta miksi kaikki, mitä hänessä oli parasta ja jalointa,

saatti hänet tähän viimeiseen kauheaan askeleesen?

Jos isällämme vaan olisi ollut parempi onni, ei Fritz'in olisi

tarvinnut mennä Erfurtin munkkien laitokseen, jossa hänen omatuntonsa

kävi niin araksi; jos ei vaan äiti olisi ollut niin jumalinen ja

opettanut meitä kunnioittamaan täti Agnesia niin paljon enemmän kuin

häntä itseä, Fritz ehkä ei olisi koskaan ajatellut luostari-elämää; jos

minä olisin ollut jumalisempi, hän olisi varmaan luottanut enemmän

minuun, ja minä olisin kenties saanut hänet odottamaan ainakin muutamia

vuosia, ennenkuin hän otti tämän palauttamattoman askeleen. Jollei Eva

olisi ollut niin itsepäinen ja vaatinut, että hän, tarttumuksesta

huolimatta, saisi lähestyä minua, hän kenties ei olisi sairastunut

ruttoon ja tuo lupaus olisi ehkä vielä tekemättä, olisi ehkä ijäksi

tekemättä jäänyt. Jos ei Jumala olisi antanut hänen niin viattomasti

tuoda tautia meille! Mutta minun ei tule lausua mitään valituksen sanaa

enää, sillä se olisi Jumalan häväistystä. Epäilemättä on Jumala

lähettänyt koko tämän onnettomuuden meille; ja kapinoitseminen Jumalaa

vastaan on kuoleman synti. Niinkuin täti Agnes sanoi: "Jumala on

kadehtiva Jumala", Hän ei suvaitse meidän pitää epäjumalia. Meidän

täytyy rakastaa häntä kaikkein enimmin, ensiksi, ainoastaan. Meidän

täytyy tehdä suuri aukko sydämeemme ja luopua kaikista maallisista

taipumuksista, että Hän sen täyttäköön. Meidän täytyy kuolettaa

lihamme, että saamme elää. Mitä siis liha on? Luullakseni luonnolliset

tunteemme, joita munkit nimittävät lihallisiksi himoiksemme. Näistä

Fritz on luopunut. Jos siis kaikkien luonnollisten tunteittemme pitää

kuolla meistä, mikä saa elää meissä? "Hengellinen elämä", sanotaan

jossakin saarnassa, ja "rakkaus Jumalaan." Mutta eivätkö luonnolliset

tunteeni ole _sydämeni_; ja jollen saa rakastaa Jumalaa sydämelläni,

sillä sydämellä, jolla rakastan isääni ja äitiäni, millä minä rakastan

Häntä?

Minusta näyttää kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi peräti toista

kuin inhimillisen olennon rakkaus.

Kun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa;

iloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme

onnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on

oikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää.

Mutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää

meitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään. Meidän tulee

asettaa pappeja, pyhimyksiä ja katumusharjoituksia itsemme ja Hänen

väliinsä, ja sitten lähestyä häntä suurimmalla varovaisuudella,

peläten, että tämä kuitenkin tapahtuu väärällä tavalla ja Hän suuttuu

meihin, ei ollenkaan iloitse onnestamme -- päinvastoin Hän ei ole

koskaan niin mielissänsä, kuin milloin luovumme kaikesta elämämme

onnesta ja sen kautta saatamme muita onnettomaksi, niinkuin Fritz,

meidän oma Fritz, juuri nyt on tehnyt.

Sentähden on epäilemättä se rakkaus, jota Jumala meiltä itse suhteensa

vaatii, aivan toista kuin se rakkaus, jota pidämme toisiamme kohtaan.

Se on luullakseni totinen, vakava, tyven kunnioitus, joka on liian

ylevä tuottamaan kenellekään iloa taikka surua, semmoinen kunnioitus,

jota havaitaan täti Agnesin ankarissa, tunnottomissa kasvoissa. Minä en

voi milloinkaan, enpä milloinkaan edes koettaa sitä saavuttaa. Tätä

nykyä minulla tosiaan ei ole aikaa sitä ajatellakaan.

Jumalan kiitos, sinä elät vielä, sinä Armon Äiti! _Sinun_ kasvoillasi

on ollut kyyneliä, todellisia, katkeria, inhimillisiä kyyneliä; _sinun_

silmissäsi on ollut ilon, todellisen, yksinkertaisen, inhimillisen ilon

hymyjä. Sinä ymmärrät ja säälit. Etkö sinä kuitenkaan, oi! etkö edes

sinä, suloinen äiti, voinut muistuttaa Fritz'iä siitä äidistä, jonka

hän on jättänyt yksinään taistelemaan? sinä, joka olet äiti ja

kallistuit kehdon yli ja asuit kerta vähäisessä, halvassa kodissa

Nazaretissa?

Mutta minä tiedän, ettei edes oma äitini olisi lausunut sanaakaan

Fritziä estääksensä. Kun ensin kuulimme siitä ja minä pyysin häntä

kirjoittamaan hänelle ja nuhtelemaan häntä, vastasi hän, vaikka

kyynelet vuotivat hänen silmistänsä: "ei yhtä sanaa, Elsa, ei

tavuakaan. Eikö minun tule vapaa-ehtoisesti antaa poikaani Hänelle,

joka antoi hänet minulle? Jumala olisi voinut kutsua hänet kokonaan

pois mailmasta, kun hän sairasti ruttoa, ja kadehdinko minä häntä

luostarilta? Minä saan nähdä hänet jälleen", hän lisäsi, "kumminkin

kerran taikka pari. Eikö minun, kun hän on papiksi vihitty, ole ilo

nähdä häntä valkoisissa vaatteissa alttarin edessä ja ehkä

vastaan-ottaa Luojaani hänen käsistänsä!"

"Kerran taikka pari! -- voi äiti!" minä nyyhkytin, "lisäksi kirkossa

satojen muitten joukossa! Mikä ilo siitä lienee?"

"Elsa", hän lausui lempeästi, mutta oudostuttavalla lujuudella,

"lapseni, älä puhu sen enempää tästä. Kerta minulla oli itselläni

jonkunlainen vähäinen taipumus luostariin. Jos olisin pitänyt vireillä

sitä, se olisi ehkä muuttunut kutsumukseksi. Mutta minä näin isänne ja

laiminlöin sen. Ja katso mitä huolia lapseni saavat kantaa! Eikö

myöskin ole ollut kuin noiduttu, mitä isänne keksintöihin tulee?

Kenties Jumala viimein vastaan-ottaa minulta pojassani, mitä minä

kielsin häneltä itsessäni, ja leppyy meihin ja lähettää meille paremmat

päivät; ja silloin isänne suuri keksintö toteutuu. Mutta älä virka

hänelle mitään siitä, mitä olen sinulle jutellut!"

Minä en ole koskaan nähnyt isäämme niin huolestuneena mistään.

"Juuri kuin hän alkoi ymmärtää tuumiani!" hän sanoi: "ja minä, joka

olisin jättänyt ne kaikki perinnöksi hänelle!"

Muutamina päivinä hän ei ollenkaan koskenut mihinkään kaavaansa; mutta

nyt hän jälleen on palannut entisten kirjojensa ja työkalujensa pariin

ja sanoo meille, että Fritz'in horoskopissa oli jotakin, jonka johdosta

olisi sopinut odottaa tätä, jahka hän vaan olisi ymmärtänyt sen hiukkaa

ennen. Vaikka tämä havainto oli liian myöhäinen varoittamaan meitä

kohtauksen suhteen, lohduttaa se kuitenkin isäämme, ja hän on ruvennut

jälleen tavallisiin toimiinsa.

Eva näyttää aivan vaalealta ja heikolta, osaksi epäilemättä ruton

vaikutuksesta; mutta kun huhu Fritz'istä ensin kuului tänne, minä etsin

jonkunlaista myötätunteisuutta hänessä, sanoen: "voi Eva, kuinka

kummalliselta se näyttää, kun Fritz, joka aina ajatteli meitä enemmän

kuin itseään, näin jättää meidät sanaakaan meille edeltäkäsin

sanomatta."

"Elsa serkku", hän sanoi, "Fritz on tehnyt nyt, niinkuin hän aina

tekee. Hän _on_ ajatellut meitä ennen kaikkia, siitä minä olen yhtä

varma, kuin jos kuulisin hänen itse sitä lausuvan. Hän luuli

hyödyttävänsä meitä parhaiten, kun hän jätti meidät näin, muutoin hän

ei olisi milloinkaan luopunut meistä."

Eva ymmärsi hänet nyt, niinkuin usein, paremmin kuin kukaan muu. Kun

Fritzin kirje tuli äidillemme, se sisälsi juuri ne syyt, jotka Eva,

niinkuin hän monesti oli kertonut minulle, tiesi varmaan vaikuttaneen

Fritziin.

Vaikea on sanoa, mitä Eva tuntee, tuon hänen ihmeellisen sisällisen

rauhansa vuoksi, joka näyttää aina virtaavan kaikkien hänen muitten

tunteittensa alla.

Minä en ole nähnyt hänen vuodattavan yhtäkään kyyneltä; ja samalla kuin

minä tuskin saatan astua rakkaasen, vanhaan sälyhuoneesemme taikka

tehdä jotakin, jota yhdessä teimme, näyttää hän suureksi iloksensa

lukevan jokaista kirjaa, johon Fritz oli mieltynyt, ja oppivan ja

kertovan jokaista virttä, jota he yhdessä harjoittivat.

Eva ja äiti kiintyvät yhä likemmin toisiinsa. Hän tuskin sallii äitini

toimittaa mitään koti-askaretta, vaan vaatii saadaksensa ottaa osaa

jokaiseen vaikeaan työhön, josta me tähän asti olemme pidättäneet häntä

hänen heikon ja hennon ruumiinluontonsa tähden.

Tosin kyllä minä nousen varhain, säästääkseni heiltä niin paljon työtä,

kuin suinkin mahdollista, koska heillä ei kummallakaan ole puoliakaan

minun voimistani, ja minä olen niin hyvällä mielellä, kun saan liikkua

ympäri. Ajatukset tunkeuvat sitä katkerammin päälleni, kun istun

joutavana.

Mutta kun alustan taikinaa taikka kolkin vaatteita kivillä joessa, kun

on pesu, tuntuu minusta kuin kolkkisin kaikkia huoliani; ja se tekee

käteni vahvemmaksi ja huoleni helpommaksi, siksi kuin vielä nytkin

usein huomaan, että laulan, kun väännän vaatteita rannalla. Se on niin

hupaista, kun talvella päivä paistaa ja purot solisevat kaislain ja

raunukkain välitse, ja pikku Thekla juttelee minun vieressäni ja on

auttavinansa.

Mutta kun olen päättänyt päivälliset työni ja tulen sisään, minä tapaan

äitini ja Evan istumasta vieretysten; ja kenties Eva on ääneti ja äiti

pyyhkii pois kyyneliä, jotka putoelevat ompelukselle; mutta kun he

katsovat ylös, heidän kasvonsa ovat tyvenet ja rauhalliset, ja silloin

minä tiedän, että he ovat puhuneet Fritzistä.

Eisenachissa, Helmikuun 2 p.

Kun eilen illalla tulin sisään, käänsi Eva äidille paraikaa yhtä

latinaista virttä, jota Fritz rakasti, ja lauloi sen sitten suloisella,

kirkkaalla äänellänsä. Siinä puhuttiin kalliista, kalliista taivaan

maasta ja kultaisesta Jerusalemista.

Myöhemmin minä sanoin hänelle:

"Voi kuinka sinä voit laulaa niitä virsiä, joista Fritz piti niin

paljon? Minä en voisi levollisesti laulaa säettäkään mistään laulusta,

jota hän mielellään kuuli minun laulavan! Ja se huvitti häntä aina niin

paljon, kun hän sai kuunnella sinua. Hänen äänensä vastaisi 'ei

milloinkaan, ei milloinkaan enää' jokaiseen säveleen, jota laulaisin,

ja laulut päättyisivät kaikki nyyhkytyksiin."

"Mutta minä en katso itseäni nyt, enkä koskaan, eroitetuksi Fritzistä,

Elsa serkku", hän vastasi. "Minä en kuule sen surullisen sävelen 'ei

milloinkaan, ei milloinkaan enää', jota sinä ajattelet, kaikkuvan

mistään niistä virsistä, joita hän rakasti, ei, minä kuulen vaan,

kuinka hänen äänensä vastaa 'ainaiseksi ja ijäksi.' Ja minä ajattelen

sitä aikaa, jolloin saamme laulaa niitä yhdessä jälleen."

"Tarkoitatko sinä taivasta, Eva?" minä kysyin, "se on niin kovin

kaukana, jos me ensinkään pääsemme sinne."

"Ei niinkään kaukana, Elsa serkku", hän vastasi. "Minusta tuntuu usein,

kuin se olisi hyvin likellä. Jollei niin olisi, kuinka enkelit voisivat

olla niin paljon meidän kanssamme ja kuitenkin Jumalan luona?"

"Mutta elämä näyttää niin pitkältä nyt, kun Fritz on mennyt."

"Ei aivan Elsa serkku", hän sanoi. "Minä ajattelen usein, että se voi

olla hyvinkin lyhyt, ja minä rukoilen usein, että se siksi kävisikin.

"Eva!" minä huudahdin: "sinä et suinkaan rukoile, että saisit kuolla?"

"Miks'ei?" hän lausui varsin tyvenesti. "Minä luulen, että jos Jumala

ottaisi meidät luoksensa, me kykenisimme paremmin auttamaan niitä,

joita rakastamme, siellä kuin Eisenachissa, ehkäpä paremmin kuin

luostarissakin. Ja siellä me yhdymme jälleen eikä siellä tule koskaan

mikään ero. Isäni kertoi niin minulle", hän lisäsi, "ennenkuin hän

kuoli."

Silloin minä ymmärsin, kuinka Eva suree Fritziä ja minkä vuoksi hän ei

itke; mutta minä en voinut kuin sanoa:

"Oi Eva, älä rukoile, että saat kuolla. Taivaassa on jo niin monta

pyhimystä, ja sinä olet niin hyväksi avuksi meille täällä!"

Helmikuun 8 p.

Minun on ollut mahdoton sietää sitä ajatusta, että Fritz on meiltä

mennyt, enkä minä luullakseni milloinkaan sitä siedä. Tämä suru,

niinkuin kaikki muutkin, tarkoitti epäilemättä minun hyvääni; mutta ei

se mitään hyvää minun tee, siitä olen varma, vaikka vika tietysti on

minun. Se minun hyvää teki, kun olin onnellinen, niinkuin olin, kun

Fritz kävi kotona; vaan se on nyt ijäksi päivää ohitse.

Äidin-äidistämme minulla on suuri lohdutus. Äiti ja Eva katsovat

kaikkia asioita niin korkealta kannalta; mutta äidin-äitini ajatukset

ovat enemmän minun tapaani. Kyllä hän usein puhuu aivan ankarasti

Fritzistä, mutta se tekee minun hyvää, koska minä tietysti puollustan

häntä, ja silloin äidin-äiti suuttuu ja sanoo, että me olemme varsin

merkillinen perhe ja että meillä on, isästäni alkain, joka hengellä

niin eriskummainen käsitys oikeasta ja väärästä, ettei hän koskaan ole

mokomaa kuullut; ja silloin minä suutun ja sanon, että isäni on paras

ja viisain mies koko vaaliruhtinaskunnassa. Nyt äidin-äitimme rupee

surkuttelemaan rakasta tytär parkaansa ja sitä elämää, jota tämän on

täytynyt viettää, ja iloitsee vaikeroivalla äänellä, että hän itse jo

on melkein kokonaan suorittanut välinsä mailman kanssa; ja silloin minä

koetan lohduttaa häntä ja sanon, että minä olen varma siitä, ettei

tässä mailmassa suinkaan ole paljon semmoista, jonka vuoksi kukaan

toivoisi saavansa viipyä täällä; ja kun mielemme näin on mennyt alas,

itkemme molemmat ja syleilemme toisiamme, ja äidin-äiti sanoo, että

minä olen hyvä lapsirukka ja että Fritz oli aina hänen silmäteränsä,

jonka asian minäkin tiedän aivan hyvin; -- ja tällä tapaa me lohdutamme

toisiamme. Me olemme paitsi sitä juhlallisesti päättäneet, äidin-äitini

ja minä, että, tuli mitä tahansa, me emme koskaan sano Fritziä muuksi

kuin Fritziksi.

"Veli Sebastian, niin kai", hän lausui; "äitisi saisi yhtä hyvin ottaa

toisen miehen kuin veljesi toisen nimen! Eikö äitiäsi vihitty ja eikö

veljeäsi ristitty kirkossa? Eikö Fredrik ole hyvä ja kunniallinen nimi,

jota monet kymmenet esi-isistänne ovat kantaneet? Ja pitääkö meidän sen

sijaan nimittää häntä pakanallisella muukalaisnimellä, jolla ei ketään

teidän suvustanne koskaan tunnettu?"

"Ei suinkaan pakanallinen", minä rohkenin sanoa. "Sinä muistat, kuinka

kerroit meille tuosta pakanallisesta keisarista ja St. Sebastianin

martyrinkuolemasta?"

"Intätkö minua vastaan, lapsi?" hän huudahti. "Enkö minä osannut

martyrein historiaa kokonaan, ennenkuin äitisi oli syntynyt? _Se on_

pakanallinen nimi, minä sanon. Ei kukaan moiti pyhimystä siitä, että

hänen vanhempansa olivat taitamattomia pakana raukkoja, jotka eivät

tietäneet antaa hänelle mitään parempata nimeä; mutta se on häväistys,

kun Fritz omistaa sen oikean nimensä sijasta. Minun huuleni ainakin

ovat liian vanhat oppimaan tuommoista uuden-aikaista hullutusta. Minä

nimitän häntä sillä nimellä, jolla nimitin häntä kasteen maljan ja

kehdon vieressä eikä milläkään muulla."

"Niin, Fritz, Fritz, hän on meille ja on aina oleva. Fritz sydämessämme

kuolemaan saakka!"

Helmikuun 15 p.

Me olemme juuri kuulleet, että Fritz on päättänyt ensimäisen

koetus-kuukautensa, ja että hän on puettu noviisin kaapuun. Minä oikein

vihastun, kun ajattelen, että hänen paksu, musta, kihara tukkansa

leikataan tonsurin ympyrään. Mutta kaikkein pahin asia on se tapa,

jolla hänen munkiksi rupeamisensa on vaikuttanut toisiin poikiin,

Kristoferiin ja Polluxiin.

He, jotka ennen pitivät Fritziä kaikkien syvien ja suurten ajatusten

esikuvana, ovat nyt kokonaan vieraantuneet pois uskonnosta. Minun on

vaikea saada heitä edes kirkossa käymään.

Kristofer sanoi minulle pari päivää sitten:

"Elsa, minkä vuoksi semmoista miestä nimitetään hylyksi, joka yhtäkkiä

karkaa pois perheestänsä ja rupee sotamieheksi, mutta semmoista miestä

pyhimykseksi, joka luopuu niistä, jotka turvaavat häneen, ja rupee

munkiksi?"

Se on kovin ikävää, kun pojat kääntyvät minun puoleeni uskonnollisilla

epäilyksillänsä, koska moni asia epäilyttää minua itseä, enkä minä

ymmärrä ollenkaan, mitä vastata heille. Tavallisesti minä neuvon heitä

kysymään Evalta.

Tällä kertaa minä en voinut kuin sanoa, niinkuin äidin-äitimme oli niin

usein sanonut minulle:

"Sinun täytyy odottaa, siksi kuin tulet vanhemmaksi, silloin sinä

ymmärrät." Mutta minä lisäsin: "asia on tietysti aivan eri laatua:

toinen jättää kotinsa Jumalan, vaan toinen mailman tähden."

Mutta Kristofer, joka on pahin, jatkoi:

"Elsa sisar, minä en rakasta munkkeja ollenkaan. Sinä ja Eva ja äitimme

te ette tiedä ensinkään, kuinka huonot useat heistä ovat. Reinhardt

sanoo, että hän on nähnyt heidät usein humalassa ja kuullut heidän

kiroavan, ja että muutamat heistä pilkkaavat itse messuakin ja että

pappien asunnot ovat semmoiset, ettei kunniallisen tytön sovi köyhä

niissä ja --"

"Reinhardt on pahankurinen poika", minä vastasin punehtuen; "ja minä

olen usein sanonut sinulle, ettei minua haluta ollenkaan kuulla, mitä

hän sanoo."

"Mutta minä en kumminkaan rupea koskaan munkiksi eikä papiksi", vastasi

Kristofer; "minä luulen, että kauppamiehet ovat paremmat. Naiset eivät

ymmärrä semmoisia asioita", hän lisäsi ylpeästi, "ja parempihan se

onkin, etteivät ymmärrä; mutta minä ymmärrän; ja minä aion

kauppamieheksi tai soturiksi."

Kristofer ja Pollux ovat viidentoista ja Fritz kahdenkolmatta vuoden

vanha; mutta hän ei puhunut koskaan niin ylpeällä tavalla naisten

ymmärtämättömyydestä!

Se suututti minua, kun kuulin Kristoferin, joka aina repii vaatteensa

ja usein joutuu pulaan ja saattaa meidät ymmälle, ennenkuin jälleen

olemme pelastaneet hänet, vertaavan itseään Fritziin ja katsovan alas

sisartensa puoleen; ja minä lausuin: "ainoastaan _pojat_ puhuvat

ylenkatseella naisista. Miehet, todelliset miehet kunnioittavat

naisia."

"Munkit eivät kunnioita!" vastasi Kristofer. "Minä olen itse kuullut

heidän sanovan pahempia asioita naisista, kuin minä milloinkaan. Eikö

isä Bonifacius viime sunnuntaina lausunut, että puoli kaikesta mailman

pahennuksesta on tullut naisten kautta, Evasta lähtien Helenaan ja

Kleopatraan asti?"

"Älä mainitse äitiämme Evaa yhdessä noitten pakanain kanssa,

Kristofer", lausui äidin-äitimme, joutuen avukseni nurkastansa takan

vierestä. "Eva on Pyhässä Raamatussa, mutta useista noista pakanoista

ihmisten ei sovi puhuakaan. Puolet pyhimyksistä ovat naisia, sinä

tiedät sen aivan hyvin. Talonpojat ja kauppamiehet", hän lisäsi

ylevästi, "puhukoot halveksien naisista; mutta ei kukaan ole oikea

ritari, joka niin tekee."

"Munkit tekevät niin!" jnpisi Kristofer.

"Minulla ei ole mitään sanomista munkeista", vastasi äidin-äitimme

närkästi. Ja tyytyen tähän epäviisaasen myöntymykseen äidin-äitimme

puolelta Kristofer peräytyi väittelystä.

Maaliskuun 25 p.

Minä olen juuri katsellut kahta kirjettä, jotka Martin Luther on

lähettänyt isä Johan Braun'ille, yhdelle papille täällä Eisenachissa.

Päällekirjoitus kuului: "Kristuksen ja Marian hurskaalle ja

kunnian-arvoiselle papille." Tämän verran minä sain selkoa, niinkuin

myöskin, että hän nimittää itseään veli Martin Luther'iksi eikä veli

Augustiniksi, jonka nimen hän otti, kun hän ensin meni luostariin.

Sentähden minun tosiaan sopii sanoa Fritziämme veli Fredrik Cottaksi.

Maaliskuun 29 p. 1510.

Eräs nuori mies kävi tänä iltana täti Ursula Cottan luona ja kertoi

meille kummallisia seikkoja Annabergin tapahtumista.

T:ri Tetzel on ollut siellä kaksi vuotta ja myynyt paavillisia

anekirjoja kansalle; ja taannoin on hän, katsoen Saksan kansan suureen

jumalisuuteen, niinkuin hän sanon, alentanut niitten hinnan.

Tästä syntyi lavea keskustelu, ja minä melkein kadun, että pojat saivat

olla täällä ja kuulla sen. Isä sanoi, etteivät anekirjat tarkoittaneet

syntien anteeksi-antamusta, vaan ainoastaan vapauttamista muutamista

kirkon määräämistä katumusharjoituksista. Mutta nuori Annabergin mies

ilmoitti meille, että Tohtori Johan Tetzel oli juhlallisesti

vakuuttanut kansalle, että, koska heidän oli mahdoton syntiensä vuoksi

tyydyttää Jumalaa töittensä kautta, meidän pyhä isämme paavi, joka

hoitaa kaikkia niitä ansion aarteita, jotka kirkko on vuosisatojen

kuluessa kerännyt, nyt armollisesti myypi näitä ansioita kaikille,

jotka tahtovat ostaa, ja sen kautta lahjoittaa heille syntien

anteeksi-antamuksen (semmoisistakin synneistä, joista ei mikään muu

pappi voi vapauttaa) ja varman pääsön ijankaikkiseen elämään.

Nuori mies kertoi paitsi sitä, että suuri, punainen risti on pystytetty

pääkirkon laivaan ja että orjantappurakruunu ynnä naulat ja keihäs ovat

ripustetut siihen sekä että toisinaan on sallittu kansan nähdä myöskin

veren vuotavan pitkin ristiä. Ristin alla ovat kirkon liput ja

paavillinen standari kolmin kruunuinensa. Sen edessä on iso, luja,

rautainen raha-arkku. Toisella puolella on saarnastuoli, jossa T:ri

Tetzel saarnaa joka päivä ja kehoittaa kansaa ostamaan, niin kauan

kuin vielä on aika, tätä arvaamatonta armoa itselleen ja niille

ystävillensä, jotka ovat kiirastulessa. Hän kääntää sen ohessa pitkää

paavin pergamenti-mandaatia, jossa paavilliset sinetit killuvat.

Toisella puolella olevan pöydän ympäri istuu joukko pappeja kynineen,

läkkineen ja kirjoituskoneineen, myyden anelippuja ja lukien rahaa

laatikkoihin. Nykyisin, kertoi hän meille, ei ole ainoastaan hintaa

alennettu, vaan myöskin lisätty sen kirjoituksen loppuun, joka on

naulattu kirkon seiniin: "_Pauperibus dentur gratis_."

"Köyhille ilmaiseksi!" Tuo tosiaan sopisi meille! Kun vaan minulla

olisi aikaa lähteä pilgrimiretkelle Annabergiin ja tämä olisi se

uskonto, joka Jumalalle kelpaa, minäkin varmaan saisin osani.

Saati vaan Fritz olisi tietänyt tämän ennen, hänen ei olisi tarvinnut

tehdä surkeata lupaustansa. Yhdessä Annabergin matkassa olisi ollut

yltäkyllin.

Mutta jos paavilla on tuommoisia arvaamattoman kalliita aarteita

hallussaan, miksi ei hän anna niitä aina "köyhille ilmaiseksi", aina ja

joka paikassa.

Vaan minä tiedän, että on synti tutkistella, mitä Paavi tekee. Minun

sopisi melkein yhtä hyvin tutkistella, mitä Herra Jumala Kaikkivaltias

tekee. Sillä eikö myöskin Hän, joka antoi nämät aarteet Paaville, eikö

Hän ole kaikkialla läsnä ja eikö Hän voisi antaa niitä suorastaan

meille ilmaiseksi? Se on selvä, että nämät kysymykset ovat liian

korkeat minulle.

Minä en kuitenkaan ole ainoa, jota nämät anekirjat hämmennyttävät.

Äitini sanoo, ettei häntä opetettu näitä teitä kulkemaan ja että hän

mieluisammin pysyy vanhalla uralla. Eva arveli: "jos minä olisin Paavi,

ja minulla olisi tuommoiset aarteet, minä luullakseni kohta jättäisin

palatsini ja ihanan Romani ja menisin vuorten ja merien yli jokaiseen

kaupunkiin ja jokaiseen kylään, jokaiseen metsämökkiin ja jokaiseen

huoneesen huonoimmillekin kaduille, ettei kukaan jäisi siunausta

vailla, vaikkapa minun täytyisi kulkea avojaloin enkä koskaan enää

saisi nähdä pyhää Romaa."

"Mutta siinä tapauksessa", lausui isäni, "ei Pyhän Pietarin suurta

kirkkoa koskaan saataisi rakennetuksi. Siihen, niinkuin tiedätte,

aiotaan anerahoja käyttää."

"Mutta kultainen Jerusalem rakennettaisiin, eno Cotta!" sanoi Eva; "ja

eikö se ole parempi?"

"Parempi olisi, kun emme puhuisi tästä", lausui äiti. "Pyhä Jerusalem

kyllä rakennetaan; vaan minä arvaan, että useat tiet vievät samalle

perille. Se vaan, että minusta se tie on paras, jonka parhaimmin

tunnen."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, että pojat usein irvistelivät, sillä

välin kuin tätä keskustelua anekirjoista kesti, ja jälestäpäin minun

täytyi puhutella heitä.

"Elsa sisar", sanoi Kristofer, "minun kanssani ei maksa vaivaa puhua.

Minä vihaan munkkeja ja kaikkia, mitä heihin kuuluu. Enkä minä usko

sanaakaan siitä, mitä he sanovat -- ei ainakaan sentähden, että he sen

sanovat. Pojat koulussa juttelevat, että tuo Tetzel on erittäin paha

mies ja suuri valehtelia. Viime viikolla Reinhardt kertoi meille yhden

asian, jonka Tetzel teki ja joka osoittaa sinulle, mimmoinen hän on.

Eräänä päivänä hän lupasi näyttää kansalle yhden sulan, jonka perkele

tempasi yli-enkeli Mikaelin siivestä. Reinhardt sanoo, että hänen

luullaksensa perkele antoi sen T:ri Tetzelille. Oli kuinka hyvänsä,

yön kuluessa muutamien ylioppilas-veitikkain onnistui päästä hänen

reliki-arkkuunsa; he veivät pois sulan ja panivat muutamia hiiliä

sijaan. Kun T:ri Tetzel seuraavana päivänä oli kauan aikaa hartaasti

saarnannut tämän sulan ihmeistä ja aukaisi arkun, ei siinä ollut kuin

hiiliä. Mutta tästä hän ei kovin hätäillyt. Hän sanoi vaan: 'minä olen

ottanut väärän reliki-arkun, huomaan minä; tässä on perin pyhää tuhkaa

-- St. Laurentiuksen pyhän ruumiin jäännökset, hänen, joka paistettiin

parilalla.'"

"Koulupoikain juttuja", minä sanoin.

"Ne ovat kaikissa tapauksissa yhtä hyvät kuin muutkin jutut", vastasi

Kristofer.

Minä päätin tutkia, oliko tuo pilkan henki tunkeunut Polluxiin yhtä

syvälle kuin Kristoferiin, ja sentähden kun tänä aamuna tapasin hänet

yksinään, minä sanoin: "Pollux, sinä pidit Fritzin niin hyvänä, sinä et

suinkaan suostuisi semmoisiin ajatuksiin, jotka surettaisivat häntä

paljon, jos hän tietäisi ne."

"Kyllä minä pidin Fritzin hyvänä", vastasi Pollux, "mutta minä en saa

sitä päähäni, että hän teki oikein, kun hän jätti meidät kaikki; ja

minä rakastan Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenen Käskyn oppia

enemmän kuin munkkien oppia."

Joka hetki ja aika minä kaipaan Fritziä. Ei likimainkaan niin paljon

niitten rahojen tähden, joita hän ansaitsi; vaikka tietysti nekin

auttoivat meitä; me voimme pyrkiä ja pyrimmekin eteenpäin ilman niitä.

Mutta hän vaikutti poikiin. He tiesivät, että hän oli heidän edellään

samalla kilpakentällä; ja kun hän nuhteli heitä jostakin, he ottivat

varteen. Mutta kun minä torun heitä, he tuntevat, että se on vaan

naisen taitamattomuutta taikka taika-uskoa -- eivätkä pojat, he

sanovat, voi olla niinkuin naiset. Ja nyt on asia sama Fritzin suhteen.

Hän on joutunut toisiin oloihin kuin he; ja jos minä muistutan heitä

siitä, mitä hän teki taikka sanoi, he vastaavat: "niin, Fritz ajatteli

sillä tapaa; mutta sinä tiedät, että hän on ruvennut munkiksi; vaan me

emme aio koskaan munkeiksi, ja munkkien ja maallikkojen uskonto on

hyvin eri laatua."

Huhtikuun 2 p.

Kevät on tullut jälleen. Olisi hupaista tietää, tuottaako se ilon

tunteita Fritzin kammioon Erfurtiin, niinkuin se tuottaa kaikkiin

metsiin meidän ympärillemme ja minun sydämeeni!

Arvatakseni löytyy siellä puita likellä häntä, ja lintuja -- pikkuisia

onnellisia lintuja -- jotka rakentavat pesiänsä, niinkuin ne rakentavat

pihallamme, ja laulavat työskennellessään.

Mutta linnut eivät ole munkkeja. Heidän pesänsä ovat pikkuisia kotoja,

ja he lähtevät vapaasti, mihin tahtovat -- ainoastaan rakkaus palauttaa

heidät. Kenties Fritzin ei tee mieli kuunnella lintuja enään, koska ne

muistuttavat häntä kodista ja meidän pitkistä kevätpäivistä metsässä.

Kenties nekin ovat osa siitä mailmasta, jonka hän on kieltänyt

itseltään; ja hänen täytyy olla kuollut mailmalle!

Huhtikuun 3 p.

Me olemme olleet koko pitkän päivän metsässä risuja ja kuivia oksia

keräämässä. Luontokappaleet näyttävät niin onnellisilta siellä! Hauska

oli katsella, kuinka muurahaiset kattivat kekojansa kuusen-neulasilla,

ja linnut lentelivät edestakaisin, kantaen ruokaa pojilleen; ja

kuunnella, kuinka metsäkyyhkyset, joita Fritz aina sanoi Evan

kaltaisiksi, hiljaan kuhertelivat kaukana metsässä.

Puolipäivän aikana kävimme istumaan yhteen metsänaukkoon evästämme

syömään. Vähäinen tyven puro, josta me joimme, juoksi liristen

vieressämme, ja tummien, juhlallisten honkien ylimmäisistä oksista

hennot kelkät värähtelivät, ikäänkuin ilosta, hiljaisessa tuulessa.

Levätessämme juttelimme tarinoita toisillemme. Pollux aloitti

kammottavilla kertomuksilla paholaisten metsästyksestä, joka

riivattujen koirien haukunnalla riehuu sydän-yönä juuri näissä

metsissä. Mutta kun lapset rupesivat pelästyneinä katsomaan

ympärillensä ja vapisemaan kuunnellessansa, vaikka oli keskellä päivää,

huvitti Kristofer heitä hullunkurisilla saduilla susista, jotka lampaan

vaatteissa tarjoutuivat talonpojille paimeniksi. Nämät sadut olivat

luullakseni jostakin vaarallisesta pilkkakirjasta, mutta, kun ei niitä

mihinkään sovitettu, sangen lystillisiä.

Chriemhild ja Atlantis puhuivat tontuista, jotka tekivät kummallisia

tepposia karjapihoissa, vuorikuninkaasta ja rumista kääpiöistä, jotka

vartioivat kulta- ja hopea-aarteita välkkyvissä luolissa vuorten alla,

ja elvoista, jotka hämärän aikana tanssivat purojen reunoilla.

"Ja minä", lausui pikku herttainen Thekla, "tahtoisin aina nähdä näkki

paran, vedenhaltian, joka kuutamalla itkee jo'issa ja vuodattaa

kyyneliänsä veteen, koska hänellä ei ole mitään sielua ja hän

ikävöitsee ijankaikkista elämää. Minun tekisi mieli antaa hänelle puoli

omasta sielustani."

Meitä olisi kaikkia peloittanut, kun puhuimme näistä olennoista heidän

omissa asunnoissaan kuusien välissä, jollei aurinko olisi ollut

korkealla taivaalla. Mutta kuitenkin minä kävin vähän levottomaksi ja

minua halutti kääntää keskustelu pois näistä elvoista ja haltioista,

joita moni luulee vanhojen pakanallisten jumalien haamuiksi, jotka

liikkuvat entisillä olopaikoillansa. Yksi syy, jonka vuoksi niin

luullaan, on se, että ne eivät tohdi tulla kirkonkellon kuuluville.

Tämä taas tekee, että muutamat pitävät niitä pahempina kuin

varjontapaisia, viraltansa pantuja, pakanallisia jumala-parkoja, ja

arvelevat, että olisi paras, jos ei niistä puhuttaisi ollenkaan. Minä

en mielestäni voinut tehdä paremmin kuin kertoa legendan rakkaasta

jättiläisestäni Offeruksesta, joka muuttui Kristoferiksi ja

pyhimykseksi sentähden, että hän kantoi pyhän lapsen virran yli.

Thekla tahtoi tietää, voisiko hänen lemmittynsä, näkki, pelastua

samalla tavalla. Hänen teki mieli nähdä tämä ja puhua hänen kanssansa

siitä.

Mutta Evalla oli vielä kertomuksensa jälellä, ja hän jutteli meille

legendansa St. Katarinasta.

"St. Katarina", hän lausui, "oli kuninkaallista sukua, Egyptin

kuninkaan ja kuningattaren ainoa lapsi. Hänen vanhempansa olivat

pakanoita, mutta he kuolivat ja jättivät hänet orvoksi, kun hän oli

vaan neljätoista-vuotinen. Hän oli kauniimpi kuin kukaan muu nainen

hovissa ja rikkaampi kuin mikään prinsessa mailmassa; mutta hän ei

huolinut koreudesta, ei puvuista eikä muista kalliista aarteistaan.

Jumalan kultaiset tähdet näyttivät hänestä komeammalta, kuin koko hänen

valtakuntansa loisto, ja hän sulki itsensä palatsiinsa ja tutki

filosofiaa ja tähtiä, siksi kuin hän tuli viisaammaksi, kuin kaikki

Itämaan viisaat miehet."

"Mutta eräänä päivänä kokoontuivat Egyptin valtiosäädyt ja päättivät,

että heidän nuori ruhtinattarensa piti saatettaman naimisiin. He

laittivat lähettikunnan hänen luoksensa palatsiin, joka kysyi häneltä,

suostuisiko hän, jos he löytäisivät semmoisen ruhtinaan, joka oli

kauniimpi kuin kaikki muut ja viisaampi kuin kaikki filosofit, jolla

oli mitä jaloin mielenlaatu ja suurin perintö, suostuisiko hän

naimisiin hänen kanssaan? Kuningatar vastasi: 'hänen täytyy olla niin

jalo, että kaikki ihmiset kunnioittavat häntä, niin suuri, etten minä

koskaan muista itse tehneeni häntä kuninkaaksi, niin rikas, ettei

kukaan ikinä saa sanoa, että minä hänet rikastutin, ja niin kaunis,

että Jumalan enkelit halaavat nähdä häntä. Jos te löydätte tämmöisen

ruhtinaan, hän olkoon minun puolisoni ja sydämeni hallitsia.' Lähellä

kuningattaren palatsia eli köyhä, vanha eremiti luolassaan, ja samana

yönä Jumalan hurskas Äiti ilmestyi hänelle ja kertoi hänelle, että se

kuningas, joka pääsisi kuningattaren sydämen hallitsiaksi, ei ollut

kukaan muu, kuin hänen Poikansa. Nyt eremiti lähti palatsiin ja

lahjoitti kuningattarelle Neitsyen ja Lapsen kuvan; ja kun St. Katarina

näki tämän, täyttyi hänen sydämensä niin sen pyhästä kauneudesta, että

hän unhotti kirjansa, maapallonsa ja tähtensä; Plato ja Sokrates

tuntuivat hänestä ikävältä, kuin kahdesti kerrottu satu, ja hän piti

pyhää kuvaa aina edessänsä. Silloin hän eräänä yönä näki unen: hän

tapasi korkean vuoren laella joukon enkeleitä, jotka olivat puetut

valkoisiin vaatteisin ja kantoivat päässänsä valkeista liljoista

solmittuja seppeleitä. Hän lankesi kasvoillensa näitten edessä, mutta

he sanoivat: 'nouse ylös, rakas sisar Katarina, ja ole tervetullut.'

Nyt he taluttivat hänet kädestä toisen enkeliparven luo, jotka olivat

vielä ihanammat ja puetut purpuraan ja punaruusuisiin seppeleisin.

Näittenkin edessä hän lankesi kasvoillensa, häikäistyneenä heidän

kirkkaudestaan; mutta he sanoivat: 'nouse ylös, kallis sisar Katarina;

sinua on kuningatar katsonut hyväksi kunnioittaa.' Tuosta he

johdattivat hänet johonkin taivaan palatsin sisäkammioon, jossa

kuningatar istui valtapuvussansa; ja enkelit lausuivat hänelle:

'armollinen hallitsiattaremme, Taivaan Ruhtinatar ja Siunauksen

Kuninkaan Äiti, sallikaat meidän esitellä Teille tämä sisaremme, jonka

nimi on kirjoitettu Elämän Kirjaan, ja rukoilla, että Te vastaan-otatte

hänet tyttäreksenne ja palveliattareksenne.' Silloin Pyhä Neitsyt Maria

nousi ja hymyili lempeästi ja saatti St. Katarinan Pyhän Poikansa luo;

mutta tämä kääntyi pois ja sanoi suruisesti: 'hän ei ole kyllin kaunis

minulle.' Nyt St. Katarina heräsi ja hänen sydämessään kaikkui koko

päivän sanat: '_hän ei ole kyllin kaunis minulle_;' eikä hän saanut

mitään rauhaa, ennenkuin hän rupesi kristityksi ja kastettiin. Vaan

muutamien vuosien perästä tyranni Maximinus antoi julmasti kiduttaa

häntä ja teloitti hänet, koska hän oli kristitty. Mutta enkelit veivät

hänen ruumiinsa ja laskivat sen valkoiseen marmori-hautaan Sinain

vuoren huipulle, ja Herra Jesus Kristus vastaan-otti hänen sielunsa ja

toivotti häntä tervetulleeksi taivaasen puhtaaksi morsiameksensa; sillä

viimein oli Hän tehnyt St. Katarinan '_kyllin kauniiksi itselleen_.' Ja

näin on hän siitä saakka elänyt taivaassa ja on enkelien sisar."

Evan legendan jälleen ryhdyimme työhömme jälleen; ja illalla, kun

palasimme risukimppuinemme, oli hauska nähdä, kuinka hyönteiset

hyörivät niitten pitkien varjojen edessä, joita ilta alkoi luoda

viheriäisiin laaksoihin.

Ne virret, joita Eva kotimatkalla lauloi, tuntuivat täydelleen

sointuvan yhteen koko luonnon kanssa. Minun ei tarvinnut ymmärtää

sanoja; kaikki, mitä ympärillämme oli, näytti mielestäni laulavan näin:

"Jumala on hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän antaa neulasimet

muurahaisille ja jyvät linnuille ja tekee puut heidän linnoiksensa ja

opettaa heitä laulamaan; eikö Hän siis pitäisi huolta sinusta?"

Pojatkin olivat niin hyvät. Minulla ei ollut heistä hetkeksikään

kiusaa, ei edes Kristoferista, vaan he kokosivat kahta vertaa suuremmat

risukimput, kuin meillä oli, puolta vähemmällä ajalla, ja auttivat

sitten meitä ja tekivät kaikenlaisia temppuja, kiipesivät puihin,

hyppivät purojen yli ja toivat kotiin lukemattomia aarteita Theklalle.

Tämmöisinä päivinä minä aina tunnen itseni paljoa paremmaksi, vieläpä

vähän jumaliseksikin, ja on melkein ikäänkuin voisin rakastaa Jumalaa!

Vasta kun palajan takaisin kaduille noitten yhdeksän luostarin

varjoihin ja näen, kuinka munkit ja papit ääneti liikkuvat ympäri

mustissa vaatteissaan ja silmät maassa, vasta silloin minä muistan,

ettemme ole niinkuin linnut eikä edes niinkuin muurahaiset, jotka eivät

ole koskaan syntiä tehneet. Minä muistan, että Jumala sen vuoksi ei voi

pitää huolta meistä ja rakastaa meitä, niinkuin näyttää rakastavan

vähimpiäkin muita luontokappaleitaan, ennenkuin olemme muuttuneet

hurskaaksi ja raivanneet itsellemme tien sen suuren syntilaakson

lävitse, joka eroittaa meidät Hänestä ja pimittää koko meidän elämämme.

Evalla ei ole näitä tunteita. Kun jälleen pääsimme kaupunkiin, laski

hän korinsa St. Yrjön kirkon kynnykselle ja, ristien itseänsä

vihkivedellä, meni hiljalleen ylös pääalttarin luo ja lankesi siellä

polvillensa, lampun palaessa Pyhän Sakramentin edessä. Kun hän oli

noussut ja minä katselin hänen kasvojansa, ne sädehtivät ilosta.

"Sinä olet onnellinen, sekä kirkossa että metsässä", minä lausuin

hänelle, kun astuimme kotiin; "sinä näytät olevan niinkuin kotona joka

paikassa."

"Eikö Jumala ole joka paikassa?" hän kysy; "ja eikö Hän ole rakastanut

mailmaa?"

"Mutta meidän _syntimme_!" minä sanoin.

"Eikö meillä ole Vapahtaja?" hän lausui notkistaen päätänsä.

"Mutta muista, kuinka vaikea ihmisten on kelvata Hänelle", minä

vastasin. "Ajattele pilgrimiretkiä, katumusharjoituksia, anekirjoja!"

"Minä en ymmärrä täydellisesti näitä mitään", hän arveli; "minä

ymmärrän täydellisesti ainoastaan lauseeni ja krucifixin, joka

merkitsee, että Jumalan Poika kuoli ihmisten tähden. Tämä _epäilemättä_

tapahtui rakkaudesta, ja minä rakastan Häntä; ja kaikista muista minä

mielelläni luovun."

Mutta tänä iltana, kun katselen hänen armaita lapsenkasvojaan, jotka

lepäävät pään-alaisella, ja näen, kuinka laiha se poski on, jota hänen

pitkät silmänripsensä varjostavat, ja kuinka kuultava se pikkuinen käsi

on, johon hän nojaa, valloittaa minut jäädyttävä pelko, että Jumala jo

nyt tekee hänen sielunsa "kyllin kauniiksi itselleen" ja niin muodoin

liian kauniiksi mailmalle ja meille.

Huhtikuun 4 p.

Tänä iltana kävin oikein iloiseksi, kun näin Kristoferin ja Polluxin

yhdessä ahkerasti kallistavan päätänsä yhden kirjan ylitse, jonka he

olivat asettaneet eteensä akkunalle. Se muistutti minua Fritzistä, ja

minä astuin heidän luoksensa katsomaan, mitä he lukivat.

Kauhukseni minä kuitenkin huomasin, ettei se ollut mikään kirkkokirja

eikä oppinut latinainen koulukirja; vaan päinvastoin saksalainen

kirja täynnänsä puupiirroksia, jotka kovasti loukkasivat minua. Sen

nimi oli Reinecke Fuchs, ja sitä myöten kuin minä ymmärsin, se teki

pilkkaa kaikista. Siinä nähtiin kettuja munkkikaavussa, vieläpä

kardinali-hatullakin, ja susia pappistakissa ja kerityllä päällä. Se

näytti minusta aivan maalliselta ja vaaralliselta kirjalta; mutta kun

vein sen isällemme, se ihmeekseni huvitti häntä yhtä paljon kuin

poikiakin ja hän sanoi, että löytyi pahuutta mailmassa, jota

ahdistetaan paremmin pilkalla kuin saarnoilla.

Huhtikuulla, St. Markuksen päivänä.

Minä kuulin vastikään erään suuren saarnamiehen saarnaavan mailman

ylenkatsomisesta. Hän on Dominikanimunkki, joka matkustaa ympäri maata

kansaa Jumalan pelkoon herättämässä.

Hän puhui erittäin rahaa vastaan, jota hän nimitti "silmän lumeiksi ja

kuonaksi ja mitättömäksi tomuksi ja sielua syöväksi koiksi." Munkin

sopii kyllä puhua niin; sillä mitä hän rahalla tekee? Mutta minun on

toisin. Eilispäivän rahat täyttivät sydämeni mitä puhtaimmalla ilolla

milloinkaan olen tuntenut ja saatti minut kiittämään Jumalaa niin, kuin

minä tuskin koskaan ennen olen Häntä kiittänyt.

Oli aika maksaa muutamia kirjapainon kaluja emmekä tietäneet mihin

kääntyä tarpeellista summaa varten. Minä olen näihin aikoihin

joutohetkinäni kirjannut yhtä kappalta hienoa Venetian silkkikangasta,

jonka täti Ursula antoi minulle; ja kun minulla ei ollut mitään

kaavoja, tuotin metsästä muutamia tuoreita lehtiä ja kukkia ja koetin

jälitellä niitä, toivoen, että saisin työni myydyksi.

Kun olin saanut ompelutyöni vmalmiiksi, katsottiin sitä kauniiksi, ja

minä vein sen sille kauppiaalle, joka kauan aikaa sitten osti isäni

kalliit kaavat.

Hän on aina ollut hyvä meille siitä saakka ja on toimittanut meille

läkkiä ja paperia halvempaan hintaan kuin mihin muut saavat ostaa.

Kun minä näytin hänelle työtäni, hän ilmeisesti hämmästyi eikä

näyttänyt sitä vaimollensa, niinkuin minä olin odottanut, vaan sanoi

hymyillen:

"Nämät kalut eivät ole minunlaisia köyhiä, kunniallisia porvareita

varten. Sinä tiedät, että ylellisyyden lait sakottaisivat vaimoni, jos

hän apinoitsisi aatelisia ja käyttäisi jotakin näin hienokaista. Minä

aion lähteä Wartburgiin puhumaan eräästä asiasta, jonka olen

toimittanut vaaliruhtinaalle, ja jos sinun tekee mieli, minä otan sinut

ja kirjauksesi mukaani."

Tämä ajatus hämmästytti minua ensiksi, mutta minun oli päälläni se uusi

puku, jonka Fritz antoi minulle vuosi takaperin, ja minä päätin lähteä.

Siitä oli niin monta vuotta, kuin olin astunut isosta portista suurelle

hovipihalle; ja minä muistelin St. Elisabetia, kun hän jakeli leipää

ehkä juuri tällä portilla, ja rukoilin itsekseni, että hän saattaisi

vaaliruhtinaan taikka hänen hovi-naisensa suosiollisiksi minua

kohtaan.

Minä jätettiin, niinkuin minusta tuntui, pitkäksi aikaa seisomaan

johonkin etuhuoneesen. Muutamat hyvin komeasti puetut herrat ja naiset

kävivät minun ohitseni ja katselivat minua jotenkin halveksivaisesti.

Minä ajattelin, etteivät hoviherrat olleet suuresti paranneet niistä

ajoista, jolloin he käyttivät itseänsä niin taitamattomasti St.

Elisabetia vastaan.

Mutta viimeiseltä minä kutsuttiin vaaliruhtinaan eteen. Minä vapisin

kovasti, sillä minä ajattelin -- jos palveliat ovat näin ylpeät,

mimmoinen isäntä lieneekään? Mutta hän hymyili minulle aivan lempeästi

ja lausui: "lapsukaiseni, minä pidän sinun kirjaustöistäsi; ja tämä

kauppias kertoo minulle, että sinä olet kuuliainen tytär. Minä ostan

nämät heti yhdelle sisarelleni ja maksan sinut kohta."

Hänen ystävällisyytensä kummastutti ja ilahutti minua niin, etten

muista tarkoilleen niitä sanoja, joita hän jälestäpäin lausui, mutta

sisältö oli, että vaaliruhtinas paraikaa rakentaa uutta kirkkoa uuteen

yliopisto-kaupunkiinsa Wittenbergiin, johon on määrä hankkia kalliimpia

relikejä, kuin mihinkään muuhun kirkkoon Saksanmaalla. Ja minä olen

tilattu kirjaamaan alttarivaatteita ja reliki-arkkujen peitteitä. Ja se

summa, joka jo maksettiin minulle, melkein riittää nykyiseen velkaamme.

Ei! sanokoon tuo Dominikani-saarnaaja mitä tahansa, ei mikään voisi

koskaan saada minua uskomaan, että nämät kalliit guldenit, jotka eilen

iltana ilosta ja kiitollisuudesta uhkuvalla sydämellä toin kotiin ja

jotka saattivat isäni panemaan kätensä ristiin kiitosrukoukseksi ja

äitimme silmät vuodattamaan onnellisia kyyneleitä, ovat vaan silmän

lumeita taikka kuonaa tai tomua.

Eikö raha ole se, joksi _me_ sen teemme? Tomu saiturin laatikossa; koi

ylpeän miehen sydämessä; mutta kultainen auringonsäde, siunauksen

tulva, kun lapsen työ sen hankkii ja se lohduttaa vanhempain sydäntä,

taikka rikkaan miehen käsi leppeästi jakelee sitä köyhille ihmisille.

Huhtikuun 20 p.

Paremmat ajat näyttävät viimein koittavan. T:ri Martin, joka nyt

saarnaa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä, on varmaan,

luulemme, puhunut meidän puolestamme vaaliruhtinaalle, ja isämme on

määrätty hoitamaan sitä kirjapainoa, joka tänne laitetaan erittäin

latinaisia kirjoja varten.

Ja mikä vielä suloisempi on, tämä lahja tulee meille epäilemättä

Fritziltä. Fritz, rakas, itsensä kieltävä Fritz, on kuitenkin perheen

hyväntekiä. Hän varmaan pyysi Martin Lutheria puhumaan meidän

puolestamme. Tuolla yksinäisessä kammiossansa Erfurtissa hän siis

ajattelee meitä! Ja hän rukoilee meidän puolestamme. Hän ei milloinkaan

unhota meitä. Hänen uusi nimensä ei muuta hänen sydäntänsä. Ja kenties

kerta, kun hänen koetus-aikansa on ohitse, me näemme hänet jälleen.

Mutta kun näemme hänet eikä hän enää ole Fritzimme, vaan veli

Sebastian! -- kun hänen kotinsa on Augustinin-luostari! -- hänen

äitinsä kirkko! -- hänen sisarensa kaikki hurskaat naiset -- eikö se

olisi melkein pahempi kuin ettemme näkisi häntä ollenkaan?

Me muutamme kaikki kuukauden perästä Wittenbergiin, paitsi Pollux, joka

jää tänne serkku Konrad Cottan tykö kauppamiehen oppiin.

Kristofer alkaa auttaa isää kirjapainossa.

Oli tuolta Wartburgin matkalla vielä toinenkin asia, joka tuo minun

sydämeeni monta ilonsädettä, kun ajattelen sitä. Jos vaaliruhtinas,

jota minä kovasti pelkäsin lähestyä, oli niin paljoa nöyrempi ja

ystävällisempi, kuin hänen hovimiehensä -- oi, jos vaan olisi

mahdollista, että me jollakin lailla erhetymme Jumalan suhteen, ja että

Hän viimeistä lukua on paljon armollisempi ja alttiimpi kuuntelemaan

meitä, kuin hänen pappinsa taikka pyhimyksetkään, jotka palvelevat

hänen asunnossansa taivaassa!