VI.

Fredrikin kertomus.

St. Sebastian, Erfurtissa, Tammikuun 20 p. 1510.

Peräytämätön askel on astuttu. Minä olen ruvennut munkiksi

Augustinin-luostariin. Minä kirjoitan tämän Martin Lutherin kammiossa.

Minä olen todesti luopunut isästä, äidistä ja kaikista, mitä oli

minulle kalliinta, ristin juureen paetakseni. Minä olen uhrannut kaikki

maan päällä kutsumukseni tähden, eikä taistelo kuitenkaan ole ohitse.

Tuskin tuntuu kutsumukseni nyt varmemmalta kuin siihen aikaan, jolloin

oleskelin mailmassa. Epäilykset hyrisevät ympärilläni, ikäänkuin

ampiaiset, ja pistelevät minua joka taholta. Valon enkelin muodossa

perkele hämmästyttää minua itse raamatun sanoilla. Martin Lutherin isän

lause johtuu mieleeni, ikäänkuin jumalallinen ääni olisi sen puhunut.

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" kajahtaa minun korviini kuorin lauluista

ja näyttää olevan kirjoitettu joka paikkaan kammioni valkoisiin

seiniin.

Ja paitsi tätä Jumalan sanojen jylinää, hellät äänet näyttävät kutsuvan

minua takaisin, vaatien minua velvollisuuteen ja pyytäen, etten

jättäisi heitä yksinään taistelemaan elämän taisteloa. Elsa kutsuu

minua vanhasta sälyhuoneesta: "Fritz! veljeni! kuka nyt sanoo minulle,

mitä tehdä?" Äitini tosin ei kutsu minua takaisin, mutta minä olen

aina näkevänäni, kuinka hänen kyyneltyneet silmänsä, täynnänsä

pidätettyä nuhdetta ja kummastusta, kohoavat taivaasta päin, anoen

sieltä voimaa; ja kuinka hänen laihtuneet, vaaleat kasvonsa käyvät

päivästä päivään yhä vaaleammaksi. Ainoastaan yhden äänessä ja yhden

kasvoissa minä en milloinkaan näe enkä kuule nuhdetta eikä takaisin

vaatimusta; vaan kuitenkin, taivas suokoon minulle anteeksi, nämät

puhtaat ja enkelin kaltaiset silmät, jotka näyttävät vaan sanovan:

"jatka, Fritz serkku, Jumala auttaa sinua, ja minä rukoilen sinun

puolestasi!" -- nämät suloiset, uskolliset, taivaalliset silmät

houkuttelevat minua takaisin mailmaan suuremmalla voimalla kuin mikään

muu asia.

Onko tämä siis liian myöhäistä? olento minä viipynyt mailmassa niin

kauan, ettei minun käy sydäntäni koskaan enää siitä riistäminen? Tämäkö

siis on rikollisen epäilykseni rangaistus, että, vaikka minä olen

antanut ruumiini luostarille, Jumala ei huoli sielustani -- jonka

täytyy, ikäänkuin kadotetun hengen, häilyä ijankaikkisesti niillä

näkymöillä, joita se oli liian vastahakoinen jättämään? Pakeneeko

vastakin, kun nostan silmäni taivasta kohden, kaikki, mitä siellä on

puhdasta ja pyhää, niitten kasvojen muotoon, joitten muistaminen on

minulle kuoleman synti?

Kuitenkin minä olen pelastanut hänen henkensä! Jos kohta minä syntieni

kautta saatin kirouksen omaisilleni, eikö minun kuuliaisuuteni ollut

otollinen? Eikö siitä hetkestä asti, kuin minä, yksinäni huoneessani ja

kuultuani, että Eva oli sairastunut, lankesin maahan Jumalan eteen ja,

pelosta karttaen Hänen loukattua nimeänsä, lähestyin Häntä Hänen pyhän

martyrinsa kautta ja lausuin: "hurskas Sebastian, niitten nuolten

kautta, jotka lävistivät sinun sydämesi, torju ruton nuolet kodistani,

ja minä rupean munkiksi ja vaihdan oman syyllisen nimeni sinun nimeesi"

-- eikö siitä hetkestä asti Eva alkanut tointua ja eivätkö siitä

ajasta lähtien kaikki sukulaiseni pysyneet terveinä? "_Cadent a

latere tuo mille, et decem millia a dextris tuis; ad te autem non

appropinquabit_." (Kaatukoon tuhansia sinun vieressäsi, ja kymmeniä

tuhansia oikealla puolellasi; sinua se ei kuitenkaan lähesty). Eivätkö

nämät sanat säntilleen toteuneet? ja samalla kuin useat vielä kaatuivat

meidän ympärillämme, sairastuiko kukaan sen jälleen kodissani?

Hurskas Sebastian, sinä luotettava ruton poistaja, sen lujuuden kautta,

joka syytettynä osoitit, vahvista epävakaista tahtoani; kaksinkertaisen

kuolemasi kautta pelasta minut toisesta kuolemasta; niitten nuolten

kautta, jotka eivät voineet surmata sinua, sinä olet pelastanut meidät

siitä nuolesta, joka päivällä lentää; niitten julmien lyömien kautta,

jotka lähettivät sielusi taistelutanterelta paratiisiin, voimistuta

minua saatanan lyömiä vastaan; ruumiisi kautta, joka otettiin

kunniattomasta haudasta ja pantiin katakombeihin martyrien joukkoon,

nosta minut synnin loasta; sen jalon puollustuksen kautta, jolla kesken

omia vaivojasi puollustit niitä, jotka kärsivät kanssasi, auta minua,

kun puollustan niitä, jotka kärsivät minun kanssani, ja kaikkien

surujesi, ansioittesi ja ilojesi kautta rukoile minun puolestani -- oi

rukoile minun puolestani, joka tästäläin kannan sinun nimeäsi!

St. Scholastica, Helmikuun 10 p.

Minä olen ollut kuukauden päivät luostarissa. Siten oli ensimäinen

koetus-aikani ohitse, ja minä puettiin noviisin valkoisiin vaatteisin.

Koko veljeskunta oli kokoontunut kirkkoon, kun minä notkistin polviani

priorin edessä ja hän kysyi minulta juhlallisesti, luulinko minä

jaksavani kantaa sitä taakkaa, jonka aioin sälyttää hartioilleni.

Matalalla ja vakavalla äänellä hän muistutti minulle, mimmoinen tämä

taakka oli -- karkeat, yksinkertaiset vaatteet; himojen hillitseminen;

häirittynyt lepo ja pitkät valvonnat; työt veljeskunnan palveluksessa;

soimaukset ja köyhyys; kerjäläisen nöyrtyminen; ja ennen kaikkia oman

tahdon ja oman kunnian kieltäminen ynnä velvollisuus tehdä, mitä

hyvänsä esimiehet vaativat, ja mennä, mihin hyvänsä he käskivät.

"Jumalan avulla", rohkenin vastata, "minä koetan."

Silloin priori lausui:

"Me vastaan-otamme sinut siis koetteeksi vuodeksi; ja täyttäköön Jumala

sen hyvän työn, jonka Hän on aloittanut sinussa."

Koko veljeskunta vastasi syvällä amen'ella, ja sitten kaikki äänet

yhtyivät seuraavaan virteen:

"_Magne Pater Augustine, preces nostras suscipe,

Et per eas conditori nos placare satage,

Atque rege gregem tuum, summum decus praesulum.

Amatorem paupertatis, te collaudant pauperes;

Assertorem veritatis amant veri judices;

Frangis nobis favos mellis de Scripturis disserens.

Quae obscura prius erant nobis plana faciens,

Tu de verbis Salvatoris dulcem panem conficis,

Et propinas potum vitae de psalmorum nectare.

Tu de vita clericorum sanctam scribis regulam,

Quam qui amant et sequuntur, viam tenent regiam,

Atque tuo sancto ductu redeunt ad patriam.

Regi regum salus, vita, decus et imperium;

Trinitati laus et honor sit per omne saeculum,

Qui concives nos ascribat supernorum civium_."

* * * * *

Pyhä isä Augustinus, kuule lasten rukous,

Saata Luojan jalkain juureen meidän halpa suositus,

Hoida, kaitse laumaas, sinä paimenten kaunistus.

Sua, köyhäin suosijata, köyhät kiittää riemuiten,

Tosi tuomarit sua kehuu, puoltajata totuuden;

Mettä, hunajata ja'at sä, raamatusta haastellen.

Mikä hämärää ol' ennen, sen sä selväks' todistat,

Vapahtajan sanoista sa makuleivän valmistat,

Taivaan juomaa meille psalmein elinlähteest' ammennat.

Veljeskunnan seurattavaks' teit sa pyhän ohjelman,

Ken sit' uskoo, harrastaapi, elon saapi hurskahan,

Ja sun johdollasi palaa isän-maansa helmahan.

Onni, voima kuningasten kuninkaalle olkohon,

Kiitost', ylistystä aina kolminaisuus saakohon,

Joka meidät vihdoin viepi autuasten joukkohon.

Kun nämät pyhät sanat olivat lauletut, ne sulasivat kummallisella

tavalla yhteen niitten menojen kanssa, joilla minä munkiksi puettiin.

Hiukseni leikattiin papillisen tonsurin mukaan; maallinen pukuni

riisuttiin pois; noviisin vaatteet asetettiin ylleni; ja minä

vyötettiin köydellä, samalla kuin priori hiljaan kuiskasi minulle, että

minun tuli uuden pukuni ohessa pukea päälleni uusi ihminen.

Kun sitten virren viimeiset sävelet vaikenivat, minä lankesin

polvilleni ja painoin pääni syvälle vastaan-ottaakseni priorin

siunausta, joka kuului näin:

"Suokoon Jumala, joka on kääntänyt tämän nuoren miehen pois mailmasta

ja antanut hänelle asunnon taivaassa, että hänen jokapäiväinen

vaelluksensa olisi hänen kutsumuksellensa sovelias; ja että hän saisi

syytä olla kiitollinen siitä, mitä tänä päivänä on tehty."

Munkit veisasivat nyt muutamia värssyjä vastaukseksi ja astuivat sitten

juhlallisesti kuoriin, jossa me kaikki laskeusimme maahan hiljaiseen

rukoukseen.

Tämän perästä he johdattivat minut luostarin suureen saliin, jossa koko

veljeskunta antoi minulle rauhan suudelman.

Kerran vielä minä notkistin polviani priorin edessä, joka muistutti

minulle, että se, joka kestää loppuun saakka, pelastetaan, ja jätti

minut holhojan haltuun, jommoisen uusi generali-vikarius Staupitz on

määrännyt itsekullekin noviisille.

Näin luostari-elämäni suuret juhlamenot ovat ohitse, eikä niistä

kuitenkaan ole jäänyt kuin tyhjyys ja pettyneet toiveet. Ne eivät ole

aikaan saaneet mitään muutosta, jota voisin sydämessäni tuntea. Ne

eivät ole siirtäneet mailmaa kauemmaksi minusta. Ne ovat vaan

asettaneet toisen ylitsepääsemättömän aidan minun ja kaikkien väliin,

mitä minulla oli rakkainta; ylitsepääsemättömäksi, kuin laivattoman

meren, särkymättömäksi, kuin vahvan raudan, minä olen käskenyt

_tahtoni_ tehdä sen; mutta _sydämmeni_ suhteen, voi! se on hieno kuin

hämähäkin verkko, koska jokainen heikoinkin kaipaavan rakkauden sävel,

joka kaikkuu entisyydestä, tunkee sen lävitse ja haikeuttaa minua.

Holhojani vaatii kovin ankarasti, että veljeskunnan säännöistä tarkasti

vaaria pidetään. Rikokset jaetaan neljään luokkaan -- vähäiset, suuret,

suuremmat ja suurimmat, ja näistä on jokaisessa eri rangaistuksen määrä

asetettu. Vähäisempien joukossa on: kun ei mene kirkkoon kohta kuin

merkki on annettu; kun ei muista heti koskea lattiata kädellään taikka

lyödä rintoihinsa, jos kuorissa lukiessaan tai veisatessaan hiukankin

erhettyy; kun katsoo ympärilleen jumalanpalveluksen aikana; kun ei

lankee maahan Marian ilmestyspäivänä tai jouluna; kun mennessään tai

tullessaan laiminlyö siunauksen; kun ei pane kirjoja tai vaatteita

niitten oikealle paikalle; kun ripottaa ruokaa tai juomaa; kun unhottaa

pöytärukouksen, ennenkuin alkaa syödä. Suurten rikosten joukossa on:

kun rakentaa riitaa; kun ei määrätyllä tavalla pysy ääneti paastoamisen

aikana; kun katselee naisia tai puhuu heidän kanssaan paitsi lyhyillä

vastauksilla.

Vähäisiä sääntöjä on lukemattomia. Vaikea on alussa oppia kaikkia niitä

eri tapoja, joilla tulee notkistaa polviansa, kumartaa ja langeta

maahan. Noviisein ei sallita koskaan puhua keskenänsä paitsi priorin

läsnä ollessa, heitä on kielletty milläkään lailla huolimasta

vieraista, heidän on käsky astua silmät maassa, ahkerasti lukea

raamattua, kumartaa aina syvälle, kun vastaan-ottavat lahjoja, ja

sanoa: "Herra olkoon ylistetty lahjoissansa."

Kuinka Martin Luther, jolla on niin reipas ja rohkea luonto, on

sietänyt näitä vähäisiä määräyksiä, sitä minä en käsitä. Minun

mielestäni niissä on jonkunlainen nukuttava, kuolettava lievitys; ne

hajottavat ajatukseni taikka estävät minua ajattelemasta.

Kuitenkin se lienee totta, että kuuliaisuuteni auttaa omaisiani enemmän

kuin kaikki työni olisivat auttaneet, jos olisin tottelematonna jäänyt

mailmaan. Ei mikään itsekäs oman pelastuksen tai levon etsiminen ole

minua tänne saattanut, ajatelkoot ja sanokoot muutamat mitä hyvänsä,

niinkuin he sanoivat Martin Lutherista. Minä ajattelen sitä Magbeburgin

taulun laivaa, josta hän niin usein puhui minulle. Enkö minä ole siinä

-- todenperäisesti _siinä nyt_, ja enkö minä tästälähin, kun olen

tointunut siitä väsymyksestä, jonka sinne pyrkiminen tuotti, toivo

saavani kallistua alas ja ojentaa käsivarttani niille, jotka vielä

taistelevat tämän katkeran mailman aalloissa, sekä pelastaa heitä?

Pelastaa heitä; niin, pelastaa heidän sielujansa! Eikö minun lupaukseni

pelastaneet kalliita henkiä? Ja eivätkö paastoamiseni, valvontani,

itsekuritukseni, rukoukseni ole yhtä tehokkaat heidän sielujensa

suhteen? ja enkö minä tästedes taivaassa, jossa ne asuvat, jotka ovat

neitsyllisessä puhtaudessa seuranneet Lammasta, notkistu jaspissakarain

yli ja auta heitä kiirastulesta paratiisin jyrkkiä rinteitä ylös ja ole

ensimäinen portilla, joka toivottaa heitä tervetulleeksi sinne! Ja

emmekö sitten paratiisissa, jossa ei rakkaus enää varo muuttumasta

synniksi, saa ijäti olla yhdessä? ja kadunko minä silloin, että jätin

mailman lyhyet, saastaiset ilot ijankaikkisuuden puhtaitten ilojen

tähden? Valitanko minä _silloin_, että kutsumukseni mukaan pidin

parempana kärsiä eroitettuna heistä, jotta heidän sielunsa

pelastuisivat, kuin tehdä työtä heidän kanssansa katoavan ruumiin

hyväksi?

Silloin! _silloin_! minä pyhimyksenä Jumalan kaupungissa! Minä,

epäilevä, syntinen noviisi Erfurtin Augustinin-luostarissa, joka,

vuosikaudet vastustettuani, vihdoin olen antanut ruumiini luostarille,

mutta jolla ei ole enemmän voimaa kuin ennen antaa sydäntäni Jumalalle!

Kuitenkin minä olen _pyhässä laivassa_; epäilemättä kaikki muutkin

minulle tulevat. Mutta saavatko kaikki munkit taistella tällä tavalla?

Varmaan perkele reutoo lujasti jokaisen saaliin tähden, joka häneltä

menee. Se on, on varmaan perkele, joka viittaa minulle näitten

kalliitten kasvojen kautta, joka kutsuu minua näillä tuttavilla

äänillä; sillä _he_ eivät kutsuisi minua koskaan takaisin. He

salaisivat tuskansa ja sanoisivat: "mene Jumalan luo, jos Hän kutsuu

sinua; jätä meidät ja mene Jumalan luo." Elsa, äitini, kaikki

sanoisivat niin; vaikkapa heidän sydämensä pakahtuisi, kun yrittäisivät

sitä sanomaan!

Oliko Martin Lutherilla tämmöiset ajatukset tässä samassa kammiossa?

Jos ne tulevat perkeleeltä, minä luulen, että kyllä oli, sillä

jaloimpia hän kiivaimmin ahdistaa; vaan kuitenkin saatan tuskin

ajatella, että hänellä oli semmoiset kurjat epäilykset kuin ne, jotka

minua vaivaavat. Hän ei ollut niitä, jotka turmiokseen peräytyvät; ei

niitäkään, jotka kätensä auraan laskevat ja _katsovat_ taaksensa,

niinkuin minä, voi! alinomaa teen. Ja mitä sanoo raamattu semmoisista?

-- "He eivät ole soveliaat Jumalan valtakuntaan." Ei mitään poikkeusta,

ei mitään rajoitusta -- munkki, pappi, pyhimys; jos ken _katsoo_

taaksensa, hän ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Mihin siis

joutuvat toiveeni paratiisin taikka niitten ansioitten suhteen, jotka

muita auttavat? _Kääntyä takaisin_, peräytyä, sitä minä en tosiaan tee,

vaikkapa kaikki perkeleet kiusaisivat minua taikka koko mailma

houkuttelisi minua; mutta _katsoa_ takaisin, kuka voi sitä estää? Jos

yksi katsahdus voi tappaa, kuka voi pelastaa? Ruumiin kurittaminen,

lihan ristiin-naulitseminen, ei yhdeksi päiväksi, vaan joka päivä; --

minun täytyy joka päivä kuolla; minun täytyy olla _kuollut_ -- kuollut

mailmalle. Tämän kammion täytyy olla minulle niinkuin hauta, johon

kaikki, mitä sydämessäni elävintä oli, kuolkoon ja hautaantukoon.

Tuntuiko niin Martin Lutherista? Onko tämä luostari semmoinen

punaposkisille, lihaville munkeille, jotka juovat olutta isoista

kannuista ja ahmivat vaan mehua ja paastoruoakseen syövät sen uhkeimpia

kaloja? Kiusaaja! kiusaaja taas! älkäät tuomitko eikä teitä tuomita.

St. Eulalia, Erfurtissa Helmikuun 12 p. 1510.

Tänä päivänä yksi vanhempi munkki tuli luokseni, arvattavasti

sentähden, että olin alakuloinen ja murheellinen, ja sanoi: "älä

pelkää, veli Sebastian, taistelo on usein ankara alusta; mutta muista

St. Hieronymuksen sanat: Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä, itkien ja

vaikeroiden, vaikka äitisi näyttäisi sinulle sen ruumiin, joka kantoi

sinut, ja ne rinnat, jotka imettivät sinut, katso, että tallaat heidät

jalkojesi alle ja astut suoraa tietä Kristuksen luo."

Minä painoin alas pääni, niinkuin sääntö määrää, kiitokseksi hänen

kehoituksestansa, ja minun luulteni hän ajatteli, että hänen sanansa

lohduttivat ja vahvistivat minua; mutta Jumala tietää, mikä taistelo

syntyi minun sydämessäni, kun istuin yksin tänä iltana kammiossani.

"Julmat, katkerat, häijyt sanat!" minun maallinen sydämeni sanoi; minun

syntinen sydämeni, jota valvominen, ruoskinta, tuskin kuolema itsekään,

pelkään minä, ei voinut kuolettaa. Kaiketi hurskas isä Hieronymus puhui

vaan pakanallisista isistä ja äideistä. Minun äitini ei näyttäisi

tuskaansa, minua takaisin saadaksensa; hän sanoisi: "poikani,

esikoiseni, Jumala siunatkoon sinua; minä annan sinut alttiisti

Jumalalle." Eikö hän sano niin siinä kirjeessä, jonka hän omalla

kädellään on kirjoittanut minulle, mutta johon minä en tohdi katsoa sen

muistojen myrskyn tähden, jonka se nostaa minun sydämessäni?

Löytyykö yhtäkään nuhteen tai muistutuksen sanaa hänen kirjeessään? Jos

löytyisi, minä lukisin sen; se lujittaisi minua. Tämmöistä kaikki

pyhimykset ovat saaneet kokea. Mutta nyt, kun kivun-alaisen heikko ääni

on lausunut nämät hurskaat, hellät sanat, jotka kaikkuvat sielussani,

nyt sydämeni palajaa päivästä päivään ja hetkestä hetkeen kotiini

Eisenachiin ja minä näen heidän avuttomina taistelevan jokapäiväisen

leivän tähden, johon taisteloon minä olen jättänyt heidät turvattomaksi

ja yksikseen.

Sitten taas se ajatus tulee: olenko minä viimeistä lukua uneksija,

jommoiseksi toisinaan rohkenin ajatella isääni -- semmoinen, joka

laiminlyön yksinkertaiset, jokapäiväiset työni jonkun Atlantin tähden?

ja jos minun Atlantini on paratiisissa eikä valtameren toisella

puolella, onko siinä niin suuri eroitus?

Jospa vaan veli Martin olisi täällä, hän ymmärtäisi nämät ja auttaisi

minua; mutta hän on nyt ollut lähes kaksi vuotta Wittenbergissä, jossa

hänen kerrotaan pitävän luentoja jumaluus-opissa vaaliruhtinaan uudessa

yliopistossa ja saarnaavan. Munkit näyttävät olevan melkein yhtä ylpeät

hänen puolestaan, kuin Erfurtin yliopisto ennen.

Vaan kukaties hän ei kuitenkaan ymmärtäisi minun huoliani. Hänen

luontonsa oli niin vahva, suora ja voimakas. Hän luultavasti ei olisi

suuresti hellinyt niin epävakaista sydäntä ja levotonta omaatuntoa kuin

minun.

Maaliskuun 7 p. -- SS. Perpetua ja Felicitas. -- Erfurtissa,

Augustinin-luostarissa.

Tänä päivänä olin ensi kerran almuja pyytämässä. Tuntui varsin

omituiselta aluksi, kun kerjäsin tuttavien ovilla munkki-kaapu yllä ja

luostarisäkki selässä; mutta vaikka välisti vähän horjuin kantamuksen

alla, kun se kävi raskaaksi (sillä rutosta ja paastoamisesta olen

heikontunut), palasin luostariin terveempänä, iloisempana ja

kutsumukseni suhteen toivokkaampana, kuin mikä tätä aikaa oli ollut

laita. Kenties raitis ilma vaikutti jotakin tähän, ja oikeastaan se

ehkä vaan oli vähäinen ruumiillinen riemastus. Mutta tämmöiset

ruumiilliset taakat ja ulkonaiset nöyryytykset eivät tosiaan ole ne,

jotka masentavat mieltäni. Muutamien entisten oppikumppanieni

puolipilkalliset katseet tuntuivat mielestäni jonkunlaiselta hekumalta

niinkuin myös se halveksiva käytös, jolla muutamat kitsaat lähes

heittivät ruokapalasia minulle; aivan niinkuin kova puserrus, joka

koskee pahasti, kun olemme terveinä, kääntyy helpoitukseksi ankarassa

kivussa.

Kenties te myöskin, oi hurskaat Perpetua ja Felicitas, joittenka päivä

nyt on, ja erittäin sinä, oi hurskas Perpetua, joka rohkaisit poikiasi

kuolemaan Kristuksen tähden ja sitten itse tehtiin martyriksi,

kukaties te olette puhuneet hyljätyn äitini ja minun puolestani ja

lähetätte minulle tänään jonkun toivon säteen.

St. Josef. -- Maaliskuun 19 p. -- Erfurtin Augustinin-luostarissa.

St. Josef, sinä, jonka olen valinnut yhdeksi niistä yhdestäkolmatta

haltiapyhästä, joita minä erittäin kunnioitan, kuule ja tue minua

tänään. Sinä, joka katsoit kunniaksesi, ettei sinua itseä kunnioitettu,

vaan että nöyrästi autoit muita saavuttamaan taivaallisia kruunujansa,

anna minullekin joku halpa sija tuolla ylhäällä; eikä ainoastaan

minulle, vaan myöskin niille, jotka minä olen jättänyt vielä

taistelemaan tämän vaarallisen mailman myrskyisellä merellä.

Täällä, luostarin pyhässä terhenessä, sydän varmaan viimein tyyntyy ja

taukoo sykkimästä, paitsi yhteisen kirkon elämän-menoissa, niin että

kalenterin juhlat käyvät sen ainoiksi tapauksiksi. Mutta milloin tämä

minun suhteeni tapahtuu?

Maaliskuun 20 p.

Onkohan veli Martin jo päässyt tähän rauhaan? Yksi ijäkäs munkki istui

eilen kanssani kammiossani ja kertoi kummallisia seikkoja hänestä,

jotka ovat tuottaneet minulle jonkunlaisen katkeran lohdutuksen.

Näyttää sillä kuin ei luostari-elämä olisi kohta rauhoittanut hänen

sydäntänsä.

Tämä ijäkäs munkki oli veli Martin'in rippi-isä, joksi hän myöskin on

määrätty minulle. Hänen kasvoissaan asuu semmoinen rauha, jota minä

kaipaan; ei hiljainen, kuolemankaltainen rauha, ikäänkuin hän olisi

vaipunut siihen taistelon perästä; vaan elävä, lempeä rauha, ikäänkuin

hän olisi saanut sen taistelon kautta ja nauttinut sitä myöskin

taistelon kestäessä.

Minusta ei näytä siltä kuin veli Martin'in arvelut ja epäilykset

olisivat olleet aivan samanlaiset kuin minun. Rippi-isäni sanookin,

että kaikkina niinä vuosina, kuin hän on toimittanut virkaansa, hän ei

ole koskaan löytänyt kahta huolestunutta sydäntä, jotka ovat olleet

aivan samalla tavalla huolestuneina.

Minä en tiedä, epäilikö veli Martin kutsumustansa vai tahtoiko hän

takaisin mailmaan; mutta hän näyttää kärsineen kovia sisällisiä tuskia.

Hänen omatuntonsa oli niin hellä ja arka, että kaikkein vähin synti

vaivasi häntä, niinkuin se olisi ollut suurin rikos. Hän rukoili

pyhimyksiä aivan hartaasti -- valiten, niinkuin minä olen hänen

esimerkkinsä mukaan tehnyt, yksikolmatta pyhimystä ja rukoillen kolmea

joka päivä, että hän niin kunnioittaisi kaikkia joka viikko. Hän luki

messun joka päivä ja palveli erittäin innokkaasti Pyhää Neitsyttä. Hän

laihdutti ruumistansa paastolla ja valvomisella. Hän ei koskaan

tahallansa rikkonut veljeskunnan vähimpiäkään sääntöjä vastaan; mutta

mitä enemmän hän jännitti voimiaan, sitä viheliäisempi hän näytti

olevan. Niinkuin säveltaitiota, jonka korva on erinomaisessa määrässä

harjaantunut, häiritsi häntäkin vähin epäsointu. Lieneekö siis Jumalan

tarkoitus, että hengellisen elämämme kasvaminen on vaan kasvava arkuus

sisällisen kivun suhteen? Onko tämä todellista kasvamista? -- vai onko

se sitä yhden sielunvoiman luonnotonta edistymistä muitten vahingoksi,

josta syntyy epämuotoisuus taikka tauti?

Rippi-isä sanoi miettien, kun toin esiin näitä:

"Mailma on hairasointuinen, poikani, ja sydän on hairasointuinen. Mitä

puhtaammin sielumme kajahtaa taivaallista soittoa vastaan, sitä

tarkemmin se ehkä huomaa mailman epäsävelet. Ainakin veli Martin'in

laita oli tämmöinen; siksi kuin lopulta joku maahan-lankeamuksen tai

polven-notkistuksen laiminlyönti rasitti hänen omaatuntoansa niinkuin

varsinainen rikos. Kerta, kun olimme kaivanneet häntä kauan aikaa,

menimme hänen kammionsa oven luo ja koputimme. Se oli teljetty eikä

mihinkään koputukseen vastattu. Me mursimme viimein oven auki ja

tapasimme hänet taintuneena lattialla. Meidän ei onnistunut saada häntä

hereille muulla lailla, kun että veimme kuorilaulajia hänen kammioonsa

virsiä veisaamaan. Hän rakasti aina suuresti soittoa ja luuli sillä

olevan omituisen voiman perkeleen juonia vastaan."

"Hän lienee kärsinyt kauheasti", minä sanoin. "Tämmöisten kärsimysten

kautta saavutetaan kai se ansio, että voi muita auttaa!"

"Häntä vaivasivat kovat sielun tuskat", vastasi vanha munkki. "Hän

käveli usein yökaudet edestakaisin kylmissä korridoreissa."

"Eikö mikään lohduttanut häntä?" minä kysyin.

"Kyllä, poikani; muutamat sanat, jotka kerta lausuin hänelle,

lohduttivat häntä paljon. Kun minä kerta löysin hänet toivottomuuden

tuskissa kammiossaan, minä sanoin: veli Martin, uskotko sinä syntien

anteeksi-antamusta, niinkuin Uskontunnustuksessa kuuluu? Hänen kasvonsa

kirkastuivat heti."

"Syntien anteeksi-antamusta!" minä toistin pitkäänsä. "Isä, minäkin

uskon sen. Mutta anteeksi-antamus seuraa vasta hyvää hengellistä

sortumusta, synnintunnustusta ja katumus-harjoitusta. Kuinka pääsnen

koskaan varmaksi siitä, että olen kylläksi sortunut, että olen

rehellisesti ja täydellisesti tunnustanut syntini taikka harjoittanut

oikein katumusta?"

"Voi, poikani", vanhus lausui, "nämät olivat juuri veli Martin'in

huolet, enkä minä voinut kuin huomauttaa häntä ristiinnaulitusta

Herrasta ja uudestaan muistuttaa häntä syntien anteeksi-antamuksesta.

Kaikki, mitä teemme, on puuttuvaista, ja kun laupias Herra sanoo, että

antaa synnit anteeksi, luulen minä, että Hän tarkoittaa _syntisten_

syntejä, ja teemmehän me syntiä niin tunnustuksissamme kuin kaikissa

muissakin. Hän on sääliväisempi, kuin sinä ajattelet, kenties kuin

kukaan meistä ajattelee. Tämä on kumminkin minun lohdutukseni; ja jos

minä, kun viimein seison hänen edessään, näen, että olen erhettynyt ja

ajatellut Häntä sääliväisemmäksi, kuin Hän on, minä luotan siihen, että

Hän antaa minulle anteeksi. Tämä luullakseni tuskin pahoittaisi Häntä

niin paljon, kuin jos väittäisin, että Hän on ankara Herra."

Minä en vastannut sen enempää vanhalle miehelle. Hänen sanansa toivat

niin silminnähtävästi voimaa ja iloa hänelle, että minä en hennonut

niitä enään perustella. Minullekin ne ovat antaneet eineen toivoa. Vaan

kuitenkin, jos ei tie ole epätasainen ja hankala eikä ole aivan vaikea

asia kelvata Kaikkivaltiaalle Jumalalle, miksi kaikki nuot ankarat

säännöt ja itsensä-kieltämiset -- nuot kovat katumus-harjoitukset

vähäisten vikojen vuoksi?

Me tiedämme, että Hän on laupias. Mutta keisarikin saattaa olla

laupias; kuitenkin jos joku talonpoika yrittää pääsemään hänen

keisarilliseen läheisyyteensä määrättyjä tapoja noudattamatta, eikö

häntä ajettaisi manauksilla ja miekan kärjellä palatsista ulos? Ja

mitkä ovat nuot säännöt taivaan hovissa?

Jos vaaditaan täydellistä sydämen ja elämän puhtautta, kukapa

väittänee, että se on hänellä?

Jos vaaditaan, että tarkasti vaariin otetaan semmoisen veljeskunnan

säännöt, kuin kukapa lienee varma, ettei hän koskaan ole niitä

laiminlyönyt? Sama epähuomio, joka vaikutti laiminlyönnin, saattaisi

luultavasti sen myöskin mielestämme katoamaan. Ja mikä hyöty siis on

synnintunnustuksesta?

Kristus on Vapahtaja, mutta ainoastaan niitten, jotka seuraavat Häntä.

Syntien anteeksi-antamus löytyy, mutta ainoastaan niitä varten, jotka

tekevät täydellisen synnintunnustuksen. Minä, voi! minä en ole

seurannut Häntä täydellisesti. Mikä pappi koko mailmassa voi vakuuttaa

minulle, että olen koskaan täydellisesti tunnustanut syntini?

Sentähden Hän on minun silmissäni laupias, armollinen, pyhä --

Vapahtaja, mutta korkealla valta-istuimella istuva, etten koskaan

varmaan tiedä, saavuttavatko rukoukseni Häntä siellä; ja, voi! kerran

istuva suurella, valkealla valta-istuimella, josta Hänen kutsuva

äänensä liiankin varmaan saavuttaa minut.

Maria, Jumalan äiti, neitsytten Neitsyt, jumalallisen armon äiti!

hurskas Sebastian ja kaikki martyrit! suuri isä Augustinus ja kaikki

hurskaat opettajat, välittäkäät minun puolestani, että katumukseni

hyväksytään synteini huvitukseksi ja lepyttää Tuomarini!

Maaliskuun 25 p. -- Marian ilmestyspäivä.

Holhojani on antanut minulle punaiseen safianiin sidotun raamatun,

jota veli Martin'in, niinkuin hän sanoi, oli tapa paljon lukea. Minun

on määrä lukea sitä kaikkina lomahetkinä, jotka jäävät kirkko-isien

tutkimisilta, kerjuumatkoilta, kirkonmenoilta ja niiltä luostarin

alhaisilta askareilta, joita noviisit toimittavat. Näitä hetkiä ei

ole monta. Minun ei ole koskaan ennen ollut mikään raamattu kädessäni,

ja ne tunnit kuluvat tosiaan nopeasti kammiossani, joita saan panna

sen lukemiseen. Kun holhoja tulee kutsumaan minua keski-yön

jumalan-palvelukseen, tapaa hän minut usein vielä lukemasta.

Se on aivan toisenlainen, kuin mitä odotin. Siinä ei ole mitään

puhetaiteellista, ei mitään vaivalla valmistettuja tutkimuksia eikä

mitään turhan tarkkoja sääntöjä, ainakaan Uudessa Testamentissa.

Minä soisin toisinaan, että olisin elänyt muinaisten Juutalaisten

aikoina, jolloin löytyi yksi temppeli, jossa sai palvella Jumalaa,

muutamia määrättyjä juhlia, joita tuli viettää, ja muutamia tiettyjä

kirkonmenojen sääntöjä, joita tuli noudattaa.

Jos olisin saanut seisoa temppelin esipihoilla sinä suurena

sovintopäivänä ja nähdä teurastetun uhrin ja vartoa, kunnes ylimmäinen

pappi astui ulos kaikkien pyhimmästä, nostaen käsiänsä ylös

siunaukseen, minä olisin aivan varmaan tietänyt, että Jumala oli

lepytetty, ja palannut rauhassa kotiin. Niin, _kotiini_! Sillä

nähtävästi ei löytynyt mitään luostareita niihin aikoihin. Jumala oli

itse säätänyt perhe-elämän ja juhlallisimmalla tavalla perheellisen

rakkauden vahvistanut.

Uudessa Testamentissa minä toiselta puolen en löydä yhtäkään tämmöistä

jyrkkää sääntöä. Se kääntyy kokonaan sydämen puoleen; vaan ken voi

tehdä sydäntä oikeaksi? Luullakseni se on juuri tämä vakuutus, joka on

saattanut kirkon jälestäpäin määräämään monta vähäistä sääntöä ja

kurituskeinoa Juutalaisten seremonia-lain mukaan; sillä evankeliumeissa

ja epistolissa minä en havaitse mitään ritualia eikä seremonioita eikä

liioin minkäänlaisia ulkonaisia sääntöjä.

Mikä etu siis Uudessa Testamentissa on Vanhan rinnalla? Kristus on

tullut. "Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi ainoan

Poikansa." Tämän _pitäisi_ todella tekemän suuri eroitus meidän ja

juutalaisten välillä. Mutta kuinka?

Huhtikuun 9 p. -- Nyssan St. Gregorius.

Tänään minä lukiessani löysin Evan lauseen lopun: "Sillä niin on Jumala

mailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, _ettei kukaan, joka

uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän_."

Kuinka yksinkertaiset nämät sanat ovat -- "Uskoo", tämä tietäisi

jokaisessa muussa kirjassa: "luottaa", "turvaa" Kristukseen; --

yksinkertaisesti uskaltaa Häneen ja sitten vastaan-ottaa Hänen

lupauksensa, ettei huku.

Mutta _tässä_ -- tässä kirjassa, teologiassa, -- uskominen ei suinkaan

tarkoita mitään niin yksinkertaista kuin tämä; koska tällä tapaa

jokainen, joka vaan tulisi Herran Jesuksen Kristuksen luo ja uskaltaisi

Häneen, saisi ijankaikkisen elämän ilman mitään muita ehtoja; eikä se

tietysti voi tulla kysymykseen.

Sillä mikä on yksinkertaisempaa, kuin siihen luottaminen, joka

luottamusta ansaitsee? ja mikä on suurempi kuin ijankaikkinen elämä?

Vaan kuitenkin me kaikista niistä, mitä kirkon oppineet ja isät ovat

sanoneet, tiedämme, ettei mikään asia ole niin vaikea kuin saavuttaa

ijankaikkinen elämä; ja että tästä syystä munkkikuntia, pilgrimiretkiä,

katumusharjoituksia on vuosisadasta vuosisataan enennetty; että samasta

syystä pyhimykset ovat hyljänneet kaikki maalliset ilot ja määränneet

itselleen jos jonkin kidutuksen; -- ei mitään muuta kuin ijankaikkista

elämää varten, joka, jos sana "uskoo" tässä tietäisi, mitä se

kaikkialla muualla paitsi teologiassa tietää, ilman mitään

tarjottaisiin jokaiselle, joka sitä anoo.

Jonka vuoksi se on selvää, että "uskoo" raamatussa merkitsee ihan

toista kuin maallisissa kirjoissa, ja välttämättömästi käsittää sydämen

sortumuksen, synnintunnustuksen, katumusharjoituksen, sovituksen, lihan

ristiin-naulitsemisen ja kaikki, mitä lisäksi pelastukseen tarvitaan.

Tohdinko lähettää tämän Evan lauseen lopun hänelle?

Se ehkä eksyttäisi häntä. Tohdinko minä hänen tähtensä? -- tohdinko

minä vielä paremmalla syyllä itse tähteni?

Tunnin aikaa olen istunut ja miettinyt tätä kysymystä; ja minne asti on

minun sydämeni retkeillyt? Mikä synnintunnustus voi tuoda esiin kaikki

ne katkerat ajatukset, jotka tämän yhden tunnin kuluessa ovat

hyökänneet minun ylitseni?

Minä olin nähnyt Evan kasvavan lapsesta neitsyeksi; ja näihin

viimeisiin kuukausiin asti, tuohon tuskan viikkoon saakka olin pitänyt

häntä jonkunlaisena olentona, joka oli enkelin ja lapsen vaiheilla.

Minä olin rakastanut häntä, niinkuin sisarta, jolla kuitenkin oli joku

salainen sulo, aivan toisenlainen, kuin mikä sisarella on. Vasta

silloin kuin kuolema näytti eroittavan meidät, selveni kerrassaan

minulle, että minun rakkaudessani häntä kohtaan oli jotain, joka ei

tehnyt häntä _yhdeksi_ muitten joukossa, vaan kummallisessa, pyhässä

merkityksessä _ainoaksi_ maan päällä minulle.

Ja kun minä paranin, tulivat nuot toiveet, joita en saa koskaan enää

muistaa ja jotka tekivät koko elämäni keväisten metsien kaltaiseksi ja

sydämeni niinkuin viljavaksi virraksi, joka on päässyt jääkannestaan ja

siunauksen tulvalla juoksee läpi mailman.

Minä ajattelin tulevaa kotia, minä ajattelin yhtä sakramentiä, joka

muuttaisi koko elämän taivaan tapaiseksi, kotia, joka olisi rauhallinen

ja pyhä niinkuin kirkko, sen lempeän, puhtaan ja taivaallisen olennon

kautta, joka toimisi ja vallitsisi siinä.

Vaan silloin minä kauhulla näin, kuinka kokonainen kaupunki sairasti

sitä ruttoa, jonka itse olin tuonut siihen, ja muistin sen tuuman, joka

oli johtunut mieleeni sydän-yönä metsässä ja monta kertaa sen jälkeen,

että tekisin luostarilupauksen. Minä tunsin, että olin niinkuin Jonas,

kun hän pakeni Jumalaa; kuitenkin minä yhä epäilin, kunnes Eva

sairastui. Silloin minä taivuin. Minä lupasin, että, jos hän pelastuu,

minä rupean munkiksi.

Vasta silloin kuin se sairastui, jonka kato olisi saattanut koko

mailman tyhjäksi minulle; vasta silloin, kuin uhraus oli mitätön --

minä sen tein! Mutta vastaan-ottaako Jumala tämmöistä uhrausta?

Tämmöisistä ei kumminkaan veli Martin'in tarvinnut soimata itseään. Hän

ei viivyttänyt kääntymistänsä, siksi kuin koko hänen olentonsa täyttyi

semmoisesta kuvasta, jota eivät mitkään rukoukset voi poistaa; niin,

jota rukoukset ja pyhät, taivasta tarkoittavat mietinnöt vaan

kiinnittävät sydämeen, koska taivas itse siinä heijastaa puhtaampana,

kuin muisti milloinkaan eteemme tuo.

Veli Martin ei ainakaan pitänyt kutsumustansa leikkinä, kunnes se oli

liian myöhäistä.