V.

Elsan aikakirja.

Tammikuulla 1510.

Meillä on kauhea aika mennyt ohitse; jos se todella on ohitse!

Rutto on liikkunut Eisenachissa; ja voi! on täällä vielä.

Fritz tuli kotiin jouluksi, niinkuin tavallisesti. Juuri ennenkuin hän

lähti Erfurtista, oli rutto ilmestynyt yliopistossa. Mutta hän ei

tietänyt siitä. Kun hän ensiksi tuli tänne, näytti hän aivan terveeltä

ja oli varsin virkeänä; mutta seuraavana päivänä hän valitti vilua ja

kylmän väreitä ynnä päänkivistystä, joka eneni iltapuolella. Hänen

silmänsä alkoivat nyt käydä tuijottaviksi ja himmeiksi eikä hän kyennyt

kauan puhumaan taikka ajattelemaan selvästi.

Minä näin, että äiti katseli häntä levottomasti sinä iltana; ja kun hän

myöhemmin huomasi, että Fritzin kädet olivat kuumat, sanoi hän aivan

tyvenesti, että hän aikoi valvoa yön hänen luonaan. Aluksi Fritz väitti

vähän vastaan, mutta hän näytti olevan liian heikko pitämään kiinni

mistäkään päätöksestä; ja kun hän nousi, maata mennäksensä, hän horjui

vähäisen ja sanoi, että tuntui, niinkuin hänen päätänsä huimaisi, jonka

vuoksi äiti tarttui hänen käsivarteensa ja saatti hänet hänen

huoneesensa.

En minä kuitenkaan ollut huolestunut; mutta kun Eva ja minä tulimme

huoneesemme, hän lausui sillä tyvenellä, vakuuttavalla tavalla, joka

hänellä oli jo lapsena, samalla kuin hän loi isot silmänsä minuun:

"Elsa serkku, Fritz on kovin kipeä."

"En minä sitä usko, Eva", minä sanoin; "eikä kukaan niin pian tulisi

levottomaksi hänen tähtensä kuin minä. Hän kylmäsi itsensä Erfurtista

tullessaan. Sinä tiedät, että oli jo myöhäinen, kun hän saapui tänne,

ja satoi lujasti lunta, ja hän oli niin iloinen, kun hän sai nähdä

meidät, ja niin halukas puhumaan, että hän ei tahtonut muuttaa

vaatteita. Se on vaan vähäinen vilustus. Paitsi sitä oli äiti aivan

levollinen, kun hän toivotti meille hyvää yötä. Minä en luule, että hän

pelkää mitään. Hän vaan valvoo tunnin tai pari Fritzin tykönä,

siksikuin hän näkee hänen nukkuvan."

"Etkö sinä, Elsa, nähnyt", vastasi "että äidin huulet vapisivat, kun

hän kääntyi ja sanoi meille hyvää yötä?"

"En, Eva", minä lausuin; "minä katselin Fritziä."

Ja sitten me panimme maata. Mutta minusta oli kummallista, että Eva,

kuusitoistavuotinen tyttö, oli enemmän huolissaan kuin minä, joka olin

Fritzin sisar. Toivo on tavallisesti niin suuri ja pelko niin vähäinen,

ennenkuin on nähnyt monen pelon toteutuvan ja monen toiveen pettävän.

Evan oli kuitenkin aina tapa nähdä asiain todellinen laita. Minä olin

kovin väsynyt päivän työstä (sillä minä nousen aina tavallista

varhemmin, kun Fritz on täällä, että saan kaikki askareet tehdyksi,

ennenkuin hän on ylhäällä) ja nukuin arvattavasti hyvin pian. Ei ollut

puoli-yö, kun heräsin siitä, että äiti koski käsivarteeni. Hänen oli

lamppu kädessään, ja sen valossa minä huomasin, että hän oli kovin

kalvea kasvoiltaan ja näytti peräti tuskastuneelta, jotta minä heti

täydelleen heräsin,

"Elsa", hän sanoi, "mene poikain huoneesen ja lähetä Kristofer lääkäriä

noutamaan. Minä en voi jättää Fritziä. Mutta älkäät peloittako

isäänne!" hän lisäsi, kun hän oli sytyttänyt lamppumme ja lähti

huoneesta.

Minä herätin Kristoferin, ja viidessä minuutissa hän oli vaatteet

päällä ja poissa huoneesta. Kun palasin huoneesemme, istui Eva puettuna

vuoteella. Minä näin, ettei hän ollut nukkunut. Minä luulen, että hän

oli rukoillut, sillä hänen kätensä olivat ristissä krucifixin

ympärillä, ja kyynelten jälkiä näkyi hänen poskissansa, vaikka hänen

silmänsä olivat kirkkaat ja kyynelettömät, kun hän katsahti minuun.

"Mikä nyt on, serkku Elsa?" hän kysyi. "Kun menin hetkeksi Fritzin

huoneen ovelle, hän paraikaa puhui. Hänen äänensä se oli, vaan se

tuntui niin oudolta ja hurjalta. Minä luulen, että hän kuuli minun

askeleeni, vaikka toivoin, ettei kukaan olisi kuullut niitä -- minä

astuin niin hiljalleen -- sillä hän huusi: 'Eva, Eva!' mutta äiti

kiirehti ovelle ja viittasi minut ääneti pois. Mutta _sinä_ saat mennä,

Elsa", lisäsi hän semmoisella kiivaudella, joka oli aivan tavaton

hänessä. "Mene katsomaan häntä."

Minä lähdin kohta. Fritz puhui hyvin nopeasti ja rajusti ja

katkonaisella tavalla, että oli vaikea ymmärtää häntä. Äiti istui aivan

alallaan, pitäen kiinni hänen kädestään. Hänen silmänsä eivät olleet

kiiltävät, niinkuin tavallisessa kuumeessa, vaan sumeat ja siirottavat.

Kuitenkin oli hän ankarassa kuumeessa. Kun koskin hänen kättänsä, se

poltti, niinkuin tuli, ja hänen kasvonsa olivat karmosiinipunaiset.

Minä seisoin ihan ääneti äitini vieressä, kunnes lääkäri tuli. Ensiksi

Fritzin silmät seurasivat minua; sitten ne näyttivät tarkastavan ovea,

ikäänkuin odottaen jotakuta muuta; mutta tuokion perästä untelias

tylsyys valloitti ne jälleen eikä hän näyttänyt tietävän mistään.

Vihdoin lääkäri tuli. Hän pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja piti

mirhamilla täytettyä kukkaroa edessään. Tuosta lähestyen vuodetta, hän

veti uutimet syrjään ja katseli Fritzin käsivartta.

"Aivan selvää!" hän huudahti, kavahtaen takaperin, kun hän huomasi

mustan paiseen siinä. "Se on rutto!"

Äitini seurasi häntä oven luo.

"Suokaat anteeksi, rouva", hän sanoi; "henki on kallis, ja minä ehkä

levitän taudin kaupunkiin."

"Eikö voi mitään tehdä?" äiti kysyi.

"Eipä paljon!" hän vastasi jäykästi; ja sitten, hetken epäiltyänsä ja

liikutettuna äidin tuskastuneista kasvoista, hän palasi vuoteen luo.

"Minä olen koskenut häntä", hän mutisi, ikäänkuin puollustaen itseään,

että hän oli mennyt vaaraan; "onnettomuus on varmaan jo tapahtunut." Ja

ottaen veitsen hän iski veljeltäni suonta.

Kun hän oli sitonut käsivarren, kääntyi hän minun puoleeni ja lausui:

"Hankkikaat cypressiä ja katajaa, ja polttakaat niitä hiili-astiassa

täällä huoneessa pihkan ja mirhamin kanssa. Pitäkäät veljeänne niin

lämpimänä kuin mahdollista on, älkäät laskeko ilman hivaustakaan

sisään! ja," hän lisäsi, kun saatin hänet oven luo, "älkäät antako

hänen millään muotoa hetkeksikään nukkua [siihen aikaan hyväksi

katsottu ruton parannuskeino], älkäät myöskään salliko, että kukaan

muu, kuin te itse ja äitinne, lähestyy häntä."

Kun olin noudattanut näitä käskyjä ja palasin vuoteen luo, Fritz

houraili; ja vaikka me käsitimme ainoastaan vähän siitä, mitä hän

sanoi, oli hän ilmeisesti suuressa tuskassa. Hän näytti ymmärtäneen

lääkärin sanat, sillä hän toisti useasti: "rutto! rutto! Minä olen

saattanut kirouksen omaisilleni!" Sitten hän taas houraili, ja pyysi

oudolla tavalla Martin Lutheria ja Evaa välittämään ja toimittamaan

anteeksi-antamusta hänelle, ikäänkuin hän olisi rukoillut taivaan

pyhimyksiä. Tuon tuostakin hän kertoi kappaleita latinaisista virsistä.

Oli kauheata, kun täytyi pitää häntä valveilla; kun täytyi herättää

häntä, milloin häntä vaan vähänkin nukutti, semmoisiin ajatuksiin,

jotka niin hämmensivät ja häiritsivät hänen aivo-raukkojaan. Mutta

toisena yönä äiti pyörtyi, ja minun täytyi kantaa hänet hänen

huoneesensa. Hänen kallis, laihtunut ruumiinsa ei ollut mikään raskas

taakka. Minä laskin hänet läheisen huoneen vuoteelle. Eva ilmestyi

ovella, kun minä seisoin äidin vieressä. Hän oli kalpea kuin kuollut.

Ennenkuin jouduin estämään häntä, tuli hän luokseni ja, tarttuen

käteeni, lausui:

"Elsa serkku, lupaa minulle vaan yksi asia; -- jos hän kuolee, anna

minun nähdä hänet kerta vielä."

"Minä en tohdi luvata mitään, minä sanoin; muista, että se tarttuu!"

"Mitä minä tarttumuksesta huolin, jos hän kuolee?" hän lausui; "minä en

pelkää kuolemaa."

"Ajattele isää ja lapsia, Eva", minä sanoin; "jos rutto rupee äitiin ja

minuun Fritzin jälkeen, mikä heidän neuvokseen tulisi?"

"Chriemhild on pian vanha kyllä heitä hoitamaan", vastasi hän aivan

tyvenesti; "lupaa minulle, lupaa Elsa, taikka minä menen heti hänen

luokseen."

Ja minä lupasin hänelle, ja hän heitti käsivartensa minun ympärilleni

ja suuteli minua. Sitten minä palasin Fritzin luo ja jätin Evan äitini

käsiä hieromaan. Ei siitä olisi mitään hyötyä, arvelin minä, jos enää

koettaisin estää tarttumista, kun hän on koskenut minun käsivarsiini.

Kun tulin jälleen Fritzin vuoteen luo, hän nukkui! Katkerasti minä

nuhtelin itseäni; mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Hän nukkui --

nukkui levollisesti, hengittäen hiljaisesti ja tasaisesti. Minä en

uskaltanut herättää häntä, vaan lankesin polvilleni ja rukoilin Pyhää

Neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he armahtaisivat minua ja

säästäisivät häntä. Ja he kuulivat minua varmaan; sillä, vaikka minä

olin laiminlyönyt lääkärin käskyt, alkoi Fritz juuri tämän unen perästä

tointua.

Äidin-äitimme sanoo, että se oli ihmetyö; "jollei", hän lisäsi,

"lääkäri ole erehtynyt!"

Fritz heräsi unestansa virkistyneenä ja levollisena, mutta heikkona

kuin lapsi.

Oli suloista kohdata hänen silmiänsä, kun hän ensin heräsi, ja sitä

tyvenen tuntemisen katsetta, joka oli astunut hurjan tuijottamisen tai

rauhattoman hourailemisen sijaan; suloista katsetta kerta vielä hänen

sydämeensä hänen silmiensä kautta. Hän katseli minua kauan aikaa

levollisella tyytyväisyydellä, mitään puhumatta, ja sitten hän sanoi,

ojentaen kättänsä minulle:

"Elsa, sinä olet valvonut kauan aikaa täällä. Sinä näytät väsyneeltä;

mene lepäämään."

"Minä lepään parhaiten, kun katselen sinua", minä vastasin, "ja näen,

että olet parempi."

Hänellä ei ollut kyllin voimaa vaatia sitä sen enemmän, ja vähäisen

ruokaa ja jähdyttäviä juomia nautittuaan hän vaipui jälleen uneen, ja

samoin ikään minä; sillä ensimäinen asia, jonka eroitin, oli se, että

äitimme lempeästi asetti tyynyn minun pääni alle, joka oli painunut

alas vuoteelle, jonka vieressä olin ollut polvillani, kun katselin

Fritziä. Minä häpesin, kun olin ollut niin huono hoitaja; mutta äitimme

vaati, että menisin huoneesemme lepoa ja ravintoa etsimään. Ja

seuraavina muutamina päivinä me vuorotellen istuimme Fritzin tykönä,

kunnes hän alkoi vaurastua. Silloin me arvelimme, että hän ehkä

tahtoisi nähdä Evaa; mutta kun tämä tuli ovelle, hän kiivaasti viittasi

häntä pois ja sanoi:

"Älkäät salliko hänen tulla likelle. Kukaties minä vielä saattaisin

hänenkin päällensä tämän Jumalan tuomion!"

Eva kääntyi pois ja oli silmänräpäyksessä kadonnut; mutta tuskainen,

hämmentynyt katse ilmestyi uudestaan veljeni silmissä ja kuumeinen puna

hänen poskillansa, ja meni iso aika, ennenkuin hän näytti jälleen

tyyntyvän.

Minä seurasin Evaa. Hän istui kädet ristissä huoneessamme.

"Voi, Elsa", hän lausui, "kuinka hän on muuttunut! Oletko varma, että

hän edes nyt saa elää?"

Minä koetin lohduttaa häntä toivolla, joka oli tietysti paljoa lujempi

minussa, koska olin nähnyt Fritzin siinä vaarassa, josta hän nyt

verkalleen nousi jälleen elämään. Mutta joku asia, jonka hän oli

Fritzissä havainnut, hivutti ilmeisesti hänen henkensä ydintä; ja kun

Fritz parani, näytti Eva käyvän vaaleammaksi ja laihemmaksi, siksi kuin

samat kuumeen oireet, joita olimme oppineet pelkäämään, löytyivät

hänessä, ja sitten nuot kauheat taudin merkit, paiseet, joista ei ollut

mitään epäilemistä, näkyivät valkoisilla, hienoilla käsivarsilla, ja

nyt Eva makasi himmeillä, tuijottavilla, rutonverhoisilla silmillä ja

hourailevilla aivoilla.

Päivä aikaa meidän oli mahdollinen salata asia Fritz'iltä, mutta ei

kauemmin.

Toisena iltana siitä, kuin Eva sairastui, minä tapasin Fritzin

seisomasta huoneessa akkunan luona, katsellen kadulle. Minä en unhota

milloinkaan sitä kauhua, joka asui hänen silmissään, kun hän kääntyi

akkunasta minuun.

"Elsa", hän sanoi, kuinka kauan ovat nuot valkeat palaneet kaduilla?"

"Viikon päivät", minä vastasin. "Siinä poltetaan cypressiä, katajaa,

mirhamia ja männynpihkaa. Lääkärit sanovat, että se puhdistaa ilman."

"Minä tunnen ne liian hyvin", hän sanoi. "Entä, Elsa", hän jatkoi,

"miksi mestari Bürerin rakennus vastapäätä on suljettu?"

"Häneltä on kuollut kaksi lasta", minä sanoin.

"Ja miksi toiset akkunat ovat suljetut kadun päähän saakka?" hän kysyi.

"Asukkaat ovat muuttaneet pois, veljeni" minä vastasin; "mutta lääkärit

toivovat, että pahin aika nyt on ohitse."

"Oi vanhurskas Jumala!" hän huudahti, vaipuen tuolille ja peittäen

kasvonsa; "minä pakenin sinua ja minä olen tuottanut kirouksen

omaisilleni!"

Hän oli tuokion ääneti, ja ennenkuin minä ehdin ajattelemaan mitään

sanoja hänen lohdutuksekseen, hän katsahti ylös ja kysyi äkkiä:

"Ketkä ovat _tässä_ talossa kuolleet, Elsa?"

"Ei kukaan, ei kukaan", minä vastasin.

"Ketkä ovat sairastuneet?" hän kysyi.

"Kaikki lapset ja isä ovat terveet", minä sanoin, "ja äiti."

"Eva siis on sairastunut!" hän huudahti -- "syyttömät syyllisten

sijasta! Hän kuolee ja tulee pyhimykseksi taivaasen, vaan minä, joka

olen murhannut hänet, jään eloon enkä saa nähdä häntä enään, ei

milloinkaan enään."

Minä en kyennyt häntä lohduttamaan. Hänen tuskansa suuruus sorti minut

kokonaan. Minä en voinut kuin purskahtaa kyyneliin, jotta hänen täytyi

koettaa minua lohduttaa. Mutta hän ei puhunut mitään; hän tarttui vaan

lempeästi käteeni, niinkuin muinoin, ilman mitään sanomatta. Viimein

minä lausuin:

"Ethän sinä ruttoa tuonut, kallis Fritz; Jumala sen lähetti!"

"Minä tiedän, että se on Jumala!" hän vastasi niin tuikean katkeralla

äänellä, että minä en yrittänytkään puhettani jatkamaan.

Sinä yönä Eva houraili kovasti, kun valvoin hänen luonansa; mutta hänen

houreensa olivat kokonaan toista laatua kuin Fritzin. Hänen ajatuksensa

näyttivät vierevän ikäänkuin tyvenellä virralla johonkin onnelliseen

maahan, jota me emme voineet nähdä. Hän puhui palatsista, kodista,

lemuavista lilja-kedoista, joilla valkea-vaatteiset pyhimykset kulkivat

soitolla ja laululla, ja Yhdestä, joka toivotti häntä tervetulleeksi.

Toisinaan hän myöskin lausui hiljaisesti kappaleita samoista

latinaisista virsistä, joita Fritz oli kertonut houreissaan, mutta

hänen äänensä oli aivan toisenlainen, aivan lapsellinen ja onnellinen.

Jos hän joskus näytti huolestuneelta, se oli silloin, kuin hän näytti

kaipaaman joitakuita ja etsivän heitä milloin mistäkin; mutta silloin

hän päätti usein, sanoen: "niin, minä tiedän, että he tulevat; minun

täytyy odottaa, kunnes he tulevat". -- Ja niin hän viimeiseltä meni

nukuksiin, ikäänkuin tämä ajatus olisi rauhoittanut häntä.

Minä en hennonut estää häntä nukkumasta, sanoivat lääkärit mitä

hyvänsä; hän näytti niin levolliselta, ja hänen huulillaan oli niin

onnellinen hymy. Ainoastaan yksi kerta, kun hän oli tällä tapaa maannut

aivan tyvenesti tunnin aikaa ja hänen rintansa näytti tuskin kohoavan

vienosta hengityksestä, minua alkoi peloittaa, että hän näin sujuisi

meiltä pyhien enkelein syliin; ja minä kuiskasin hiljaa: "Eva, armas

Eva!"

Hänen huulensa erkanivat vähän, ja hän lausui:

"Ei vielä; odota, kunnes _he_ tulevat."

Nyt hän taas käänsi päätänsä tyynyä vastaan ja alkoi nukkua.

Kun hän heräsi, oli hän täydellä taidolla ja tyvenenä, ja lausui

vakaasti:

"Missä äiti on?"

"Hän lepää, Eva kultani."

Vieno tyytyväisyyden hymy ilmestyi hänen huulillaan, ja hän jatkoi

katkonaisilla sanoilla:

"Nyt minua haluttaisi nähdä Fritziä. Sinä lupasit, että minä saisin

nähdä hänet jälleen; ja minä luulen, että, jos minä nyt huolen, hänkin

tahtoisi nähdä minut kerran vielä."

Minä menin noutamaan veljeäni. Hän käveli edestakaisin huoneessansa,

krucifixi rintaansa painettuna. Ihmeekseni hän alusta näytti varsin

vastahakoiselta; mutta kun minä sanoin, kuinka hartaasti Eva sitä

halasi, seurasi hän minua mieluisasti hänen huoneesensa. Eva oli

jälleen saamallansa entisen valtansa meidän kaikkien suhteen. Hän

ojensi kättänsä, ja hänen kasvonsa kuvastelivat rauhaa ja lepoa.

"Fritz serkku", hän lausui välipäisesti, sitä myöten kuin hän jatkoi:

"sinä olet opettanut minulle niin monta asiaa; sinä olet tehnyt niin

paljon minun hyväkseni! Minä soisin nyt, että sinä oppisit minun

mielilauseeni, jotta, jos minä menen pois, se tekisi sinut

onnelliseksi, niinkuin se tekee minut." Tuosta hän lausui aivan

pitkäänsä ja selvästi sanat: _niin on Jumala mailmaa rakastanut, että

Hän antoi ainoan Poikansa_. "Minä en, Fritz serkkuni", hän lisäsi,

"tiedä lauseen loppua. Minun on ollut mahdoton löytää se; mutta sinä

kyllä löydät sen. Minä olen varma, että se on jossakin hyvässä

kirjassa, se saattaa minut rakastamaan Jumalaa niin paljon, kun

ajattelen sitä. Lupaa minulle, että sinä etsit sen, jos minä kuolen."

Fritz lupasi, ja Eva oli aivan tyytyväinen. Evan voimat näyttivät

loppuneen, ja tuokion perästä hän vaipui sitkeään, tyveneen uneen. Minä

olin laskenut käsivarteni hänen ympärillensä, kun istuin hänen

vieressään, ja hän piti yhä kiinni Fritzin kädestä.

Tästä ajasta minua aavisti, ettei hän kuolisi, ja minä kuiskasin hiljaa

Fritzille:

"Hän ei kuole; hän paranee etkä sinä ole surmannut häntä, vaan

pelastanut hänet!"

Mutta kun katsahdin hänen kasvoihinsa, toivoen niistä kiitollista,

onnellista vastausta, säikäytti niitten muoto minua.

Hän seisoi liikahtamatta eikä uskaltanut vetää pois kättänsä. Hänen

laihtuneissa, vaaleissa kasvoissaan ilmestyi jäykkä, toivoton katse,

joka kauhistutti, kun vertasi sitä niitten kasvojen rauhalliseen

hymyyn, joihin hänen silmänsä olivat kiinnitetyt.

Semmoisena hän pysyi, siksi kuin Eva heräsi, jolloin koko hänen

muotonsa muuttui ja tämän hymy hetken aikaa siinä heijasteli.

Sitten hän sanoi leppeästi: "Jumala siunatkoon sinua, Eva!" ja

pusertaen hänen kättänsä huuliansa vastaan hän jätti huoneen.

Kun näin hänet jälleen samana päivänä, minä sanoin:

"Fritz, sinä pelastit Evan hengen! Hän tointui siitä hetkestä alkain,

kuin hän näki sinut."

"Niin", hän vastasi hyvin suopeasti, mutta outo innottomuus näkyi hänen

kasvoissansa; "minä luulen, että niin on. Minä olen pelastanut hänet."

Mutta hän ei mennyt Evan huoneesen enää; vaan hämmästykseksemme ja

mielipahaksemme hän seuraavana päivänä äkkiä sanoi, että hänen täytyi

jättää meidät.

Hän lausui vaan muutamia jäähyväissanoja meille jokaiselle eikä

tahtonut nähdä Evaa ja sanoa hänelle hyvästi. Hän arveli, että se ehkä

häiritsisi häntä.

Mutta kun hän suuteli minua ennen lähtöänsä, hänen kätensä ja huulensa

olivat kylmät kuin kuolema. Minä katselin, kuinka hän astui katua

alaspäin, eikä hän kuitenkaan kertaakaan kääntynyt viimeisiä

jäähyväisiä viitataksensa, niinkuin hänen ennen aina oli tapa tehdä;

vaan jatkoi vitkaan ja vakaasti matkaansa, siksi kuin hän katosi

näkyvistä.

Minä palasin sisään kovin raskaalla sydämellä; mutta kun minä menin

kertomaan Evalle, että Fritz oli lähtenyt, ja koetin selittää, miks'ei

hän tullut sanomaan jäähyväisiä hänelle, koska minä luulin, että se

pahoittaisi häntä, (ja minusta se näyttää jokseenkin kummalliselta

Fritzin puolelta), katsahti hän minuun tyvenellä, luottavalla,

tyytyväisellä hymyllänsä ja sanoi:

"Se ei pahoita minua ollenkaan, Elsa serkku. Minä tiedän, että

Fritzillä oli hyvät syyt siihen -- hyvät, todelliset syyt, niinkuin

hänellä aina on; ja me näemme hänet jälleen, niin pian kuin hän katsoo

oikeaksi."