IV.

Otteita Fredrikin aikakirjasta.

Yliopisto tuntuu jotenkin kylmältä mailmalta, kun olen käynyt rakkaassa

vanhassa kodissani Eisenachissa. Mutta se koski sydämeeni, kun näin,

kuinka äitimme ja Elsa tekevät työtä, ja kuinka väsyneiltä ja

laihtuneilta he näyttävät. Onneksi on heillä vielä toivoa tuosta

suuresta keksinnöstä enkä minä tahtoisi millään lailla ryöstää sitä

heiltä. Mutta tällä välin minun täytyy heti tehdä jotakin heitä

auttaakseni. Minun käy toisinaan säästää muutamia liharuokia

aterioistani, jotka jaetaan meille runsaasti tässä laitoksessa, ja

myydä niitä; ja minä voin joskus ansaita vähäisen sillä, että

kopioitsen themoja rikkaammille ylioppilaille taikka saarnoja ja

postilloja munkeille. Kirjapainon taito on tosin kyllä tehnyt tämän

elatuskeinon epävarmaksi; mutta painetut kirjat ovat vielä kovin

kalliit ja lisäksi peräti kookkaat, ja papit ovat usein hyvin

mielissään, kun heillä on vähäisiä kopioita muutamista postillain

lu'uista taikka kirkko-isäin puheista, erittäin kun ne ovat kirjoitetut

vähäisellä, selvällä käsi-alalla, että heidän sopii ottaa niitä

mukaansa matkoillensa kyliin. Tarjona on myöskin kirjoitustyötä

lakimiehiltä, etten minä epäile voivani ansaita jotakin; ja vaikka

minun lukemiseni vähäisen viivästyykin, se ei tee niin suurta haittaa.

Minun ei käy suuria asioita tavottaminen, jollei niitä todella voi

saavuttaa vähäisillä ja kärsivällisillä askelilla. Minun tulee tehdä

työtä omaisiani varten. Nuoruuteni on pantava alttiiksi, että kykenen

auttamaan heitä, olipa millä keinoilla hyvänsä. Jos se onnistuu

minulta, ehkä Kristoferin taikka Polluxin on tilaisuus pyrkiä

korkeammalle, kuin minä olen voinut, taikka kenties minulla elämäni

keskivaiheilla ja loppupuolella on aikaa jatkaa noitten suurten

klassikkojen tutkimista, jotka näyttävät tekevän ajatuksiemme alan niin

avaraksi, mailman niin kunniakkaaksi ja isoksi ja elämän niin syväksi.

Olisi todella sangen suloista, jos saisi antautua kirjallisuuteen ja

filosofiaan, niinkuin Martin Lutherin nyt on mahdollinen. Hänen

elämän-juoksunsa alkaa jalosti. Hän on tänä keväänä saavuttanut

maisterin arvon ja on pitänyt luentoja Aristoteleen fysikissä ja

logikissa. Hän osaa erittäin tehdä himmeitä asioita selkeiksi, ja

vanhoja asioita tuoreiksi. Hänen luennoissansa on väkeä niin paljon

kuin mahtuu. Hän lukee myöskin lakia, että hän pystyisi hakemaan

jotakin valtion virkaa. Hänen vanhempansa (isän kirjeistä päättäen)

näyttävät yhdistävän häneen kaikki toiveensa; ja sama on melkein laita

täällä yliopistossa. Suuria toivotaan hänestä; näyttää todesti tuskin

yhtäkään elämän-rataa täyttyvän, joka ei olisi avoinna hänelle. Hän on

yhtä sydämellinen kuin järkevä, jonka vuoksi koko yliopisto, sekä

professorit että ylioppilaat, pitävät häntä jonkunlaisena

omaisuutenaan. Kaikki näyttävät tuntevan itsensä osalliseksi hänen

menestyksessään. Aivan niinkuin oli pikkuisessa keskuudessamme

Eisenachissa, on nyt suuressa keskuudessamme yliopistossa. Hän on

_meidän_ mestari Martin; ja joka portaalta, jolle hän nousee, tunnemme

itsemme vähän kohonneeksi. Jos todella hänen maineensa kasvaa, niinkuin

me edeltäpäin arvaamme, olisi hauska tietää, tuntuuko joskus samoin

koko Saksan mielestä? sanooko kaikki kansa riemuiten ennen pitkää

_meidän_ Martin Luther?

Ei niin, ettei hänellä olisi vihamiehiä; hänen luontonsa on liian

kiivas ja hänen sydämensä liian lämmin, ettei hän saata hillitä

itseään, niinkuin hitaat, maltilliset luonnot.

Kesäkuulla 1505.

Martin Luther tuli minun luokseni muutamia päiviä sitten, näyttäen

kovin huolestuneelta. Hänen ystävänsä Alerius on murhattu, ja se on

erittäin koskenut häneen; ei ainoastaan, luullakseni, siitä syystä,

että hän on kadottanut rakkaan kumppanin, vaan siitä syystä, että se

saattaa kuoleman niin hirmuisen likelle ja herättää uudestaan noita

kysymyksiä, joitten minä tiedän piilevän hänen sydämessänsä, yhtä hyvin

kuin minunkin, ja jotka tarkoittavat Jumalaa, tuomiota ja tuota

synkkää, kauheata tulevaisuutta, joka on meidän edessämme, jonka

käsittämiseen emme pysty ja jota emme kuitenkaan voi paeta eikä

unhottaa.

Tänä päivänä tapasimme toisemme jälleen, ja hänen ajatuksensa olivat

kiintyneet yhteen kirjaan, jonka hän oli löytänyt yliopiston

kirjastosta, jossa hän enimmiten viettää joutohetkensä. Se oli

latinankielinen raamattu, jota hän ei ollut milloinkaan ennen

eläissänsä nähnyt. Häntä kummastutti suuresti, kun hän näki niin paljon

enemmän siinä kuin evankeliumeissa, joita luetaan kirkoissa, taikka

saarnakokoelmissa. Hän kutsuttiin pois luentoon; muutoin, hän sanoi,

olisi hän tuntikausia jatkanut lukemistansa. Yksi kertomus näyttää

erittäin syvästi vaikuttaneen häneen. Se oli Vanhasta Testamentista. Se

oli kertomus lapsesta Samuelista ja hänen äidistänsä Hannasta. "Hän

luki sen nopeasti", hän sanoi, "hartaalla ilolla ja riemulla; ja koska

kaikki tuntui hänestä uudelta, alkoi hän sydämensä pohjasta halata,

että Jumala kerta antaisi hänelle tämmöisen kirjan omaksi."

Minä luulen, että se on hänen oman hurskaan äitinsä muisto, joka tekee,

että tämä kertomus viehättää häntä niin erinomaisesti. Se onkin ihana

kertomus, niinkuin hän jutteli sen minulle, ja saattaa jokaisen melkein

toivomaan, että olisi saanut syntyä vanhan Hebrean valtakunnan aikoina.

Näyttää siltä kuin Jumala olisi aivan armollisesti ja mieluisasti

kuunnellut tuon murheellisen naisen rukouksia. Ja jos me vaan saisimme

jokainen meistä kuulla äänen taivaasta, kuinka iloista olisi vastata,

niinkuin hurskas lapsi: "puhu, Herra, sillä sinun palveliasi kuulee;"

ja sitten täydellisesti oppia, mitä Jumala todesti meiltä kaikilta

vaatii. Minä luulen kuitenkin, että munkit ovat yhtä varmat

kutsumuksestansa kuin muinoin hurskas lapsi, kun luopuvat kodistaan ja

mailmasta kirkkoa palvellaksensa. Siitä lähtisi suuri apu, jos muutkin

ihmiset kutsuttaisiin erityisiin elämänsä töihin, niinkuin profeetta

Samuel ja (luullakseni) munkit, että me kaikki pelottomasti ja lujilla

askelilla astuisimme eteenpäin, jokainen määrättyä polkuansa, ja

olisimme varmat, että teemme oikein, sen sijaan, että me erhetyksiemme

ja syntiemme kautta ehkä tuotamme rangaistusta niille, joitten puolesta

olisimme valmiit kuolemaan. Tuskinpa lienee semmoinen tarkoitus, että

kaikki ihmiset rupeisivat munkeiksi ja nunniksi. Soisi vaan Jumala,

että maallikoillakin olisi oma kutsumuksensa tuon kauhean epätiedon ja

epäilyksen sijasta, joka toisinaan luo varjonsa sydämeemme ja saattaa

meidät epäilemään, että olemme ehkä eksyneet pois tieltämme (niinkuin

minä tuona yönä lumisessa metsässä) ja, niinkuin Kain, pakenemme

Jumalan läsnä-oloa ja tartutamme itsellemme ja omaisillemme Hänen

kiroustansa.

Heinäkuun 12 p. 1505.

Synkkä suru on kohdannut yliopistoa. Rutto liikkuu meidän joukossamme.

Moni makaa kuolleena, joka vaan viikko sitten oli täynnänsä nuoruutta

ja toivoa. Useat professorit, maisterit ja ylioppilaat ovat paenneet

kotopaikoillensa taikka läheisiin kyliin Thüringin metsään. Kirkot ovat

täpösen täynnä kaikissa jumalanpalveluksissa. Papit ja munkit (ne,

jotka ovat jääneet taudin-alaiseen kaupunkiin) käyttävät sitä kauhua,

jonka rutto synnyttää, muistuttaaksensa kansalle sen julman tuomion ja

vihan päivän vielä hirmuisempia kauhuja, jota ei kukaan voi paeta.

Taintuneita naisia ja välisti miehiäkin kannetaan kirkoista, jolloin

rutto usein samaa päätä iskee heihin eikä heitä milloinkaan enää nähdä.

Martin Luther näyttää olevan kovin levoton. Tämä kulkutauti, joka

seuraa niin läheltä hänen ystävänsä murhaa, nähtävästi sortaa hänen

mieltänsä. Mutta hän ei aio lähteä kaupungista. Kenties ne kauhut,

jotka rasittavat häntä kaikkein enimmin, ovat juuri ne, joita papit

tähän aikaan niin elävästi johdattavat mieleemme ja joista ei käy

pakeneminen sillä, että muuttaa asuntoansa, vaan ainoastaan sillä,

että muuttaa elämänsä. Tänä viimeisenä viikkona, erittäin sen jälkeen,

kuin raju ukkosen ilma yllätti hänet valtatiellä likellä Erfurtia,

näyttää hän kummallisesti muuttuneen. Syvä alakuloisuus asuu hänen

kasvoissansa, ja hän karttaa ilmeisesti vanhoja ystäviänsä. Minä olen

tuskin puhutellut häntä.

Heinäkuun 14 p.

Suureksi kummastuksekseni on Martin Luther tänä päivänä käskenyt minua

ja useita muita ystäviänsä kokoontumaan hänen luonansa ylihuomenna ja

viettämään hupaista iltaa laululla ja muulla juhlallisuudella. Rutto

on heikentynyt; ihmettelen minä sentään, että kukaan nyt ajattelee

ilon-tekoa. He sanovat kuitenkin, että iloinen sydän on paras

varjeluskeino.

Heinäkuun 17 p.

Mitä Martin Lutherin pidot tarkoittivat, on nyt kaikkien tiedossa. Koko

yliopisto on hämmästyksissä. Hän on päättänyt ruveta munkiksi. Useat

luulevat, että se on joku äkkinen mieli-johde, joka ehkä vielä haihtuu.

Minä en sitä usko. Minä luulen, että se on seuraus vuosien taisteloista

ja että hän tässä vaan on myöntynyt niihin ajatuksiin, jotka ovat

alinomaa palanneet häneen koko hänen mainiona yliopiston aikanansa.

Hän ei ole koskaan näyttänyt niin iloiselta kuin eilen iltana. Tunnit

lensivät pois vilkkaassa, hauskassa keskustelussa. Tuntui siltä kuin

olisimme päässeet jostakin taakasta. Rutto oli herkeämällänsä;

professorit ja ylioppilaat tulivat paraikaa takaisin. Me tunsimme

elämän uudestaan aloittavan entistä kulkuansa ja rohkenimme kerran

vielä toivolla katsoa eteenpäin. Me olimme useat päättäneet lukumme

yliopistossa ja astuimme jo sen takana olevaan avarampaan mailmaan --

elämän yliopistoon. Meille oli muutamille jo luvattu paikka, ja

useimmat meistä toivoivat suuria tulevaisuudelta; näky-ala oli sitä

loistavampi, mitä vähemmän rajoitettu. Martin Luther ei ottanut

arvellaksensa mitään tulevasta toimenlaadustansa; mutta se ei

ihmeyttänyt meitä ketään. Hänen menestyksensä, me sanoimme, oli jo

varma; ja monta leikkisää anomusta lausuttiin, että hän vasta suojelisi

meitä, kun hänestä oli tullut suuri mies.

Meillä oli myöskin oivallinen soitto, niinkuin aina kaikissa seuroissa,

joissa Martin Luther on läsnä. Hänen heleä, vakava äänensä kuultiin

suosionosoituksilla monessa hyvin tunnetussa laulussa ja kajahteli

takaisin iloisissa kööreissä, joihin kaikki yhdistyivät. Näin ilta

kului, siksi kuin määrätty yliopiston lepohetki oli melkein tullut,

jolloin yhtäkkiä, kun viimeisen köörin viimeiset sävelet olivat

kuolleet pois, hän jätti meidät hyvästi, sanoen, että hän toisena

aamuna aikoi mennä Augustinin-luostariin munkiksi! Ensiksi muutamat

pitivät tätä pilanlaskuna; mutta hänen katsantonsa ja käytöksensä

karkoittivat pian tämän ajatuksen. Silloin koettivat kaikki lujasti

evätä häntä lähtemästä. Moniaat puhuivat niistä toiveista, joita

yliopisto oli pannut häneen -- toiset siitä elämän-juoksusta mailmassa,

joka odotti häntä; mutta kaikkiin näihin hän vaan hymyili.

Kuitenkin kun joku meistä muistutti häntä hänen isästänsä ja niistä

pettyneistä toiveista, joita tämä menetys synnyttäisi hänen kodissaan,

minä huomasin, että hänen muotonsa muuttui, ja näytti siltä, kuin hänen

huulensa olisivat vähäisen värähtäneet. Mutta kaikki -- ystävälliset

muistutukset, levolliset nuhteet, kiihkeät, sydämelliset rukoukset --

kaikki oli turhaa.

"Tänään", hän sanoi, "te näette minut; tämän perästä te ette näe minua

enää."

Niin erosimme toisistamme. Mutta kun muutamat hänen likeisimmät

ystävänsä varhain tänä aamuna lähtivät hänen luoksensa siinä heikossa

toivossa, että he vielä voisivat saada häntä kuulemaan niitä tuhansia

kumoamattomia syitä, jotka olivat joutuneet meidän mieleemme siitä,

kuin erosimme hänestä, hänen huoneensa olivat tyhjät eikä häntä

löydetty mistään. Me emme mihinkään kysymykseemme saaneet muuta

vastausta kuin että mestari Martin oli tänä aamuna ennen päivän

valjettua mennyt Augustinin-luostariin.

Sinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin

portteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen

portinvartia ilmestyi.

"Onko Martin Luther täällä?" me kysyimme.

"Kyllä!" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme

jonkunlaista voitonriemua.

"Me tahtoisimme puhutella häntä", lausui joku meistä.

"Häntä ei saa kukaan puhutella", oli tyly vastaus.

"Kuinka pitkäksi aikaa?" me kysyimme.

Sisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: "ei

kuukauteen aikaan kumminkaan."

Me olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti

nauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka

tukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä

ja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä

hiiskaustakaan kuultu.

"Kuollut mailmalta, todellakin!" mutisi joku viimein; "hauta ei olisi

niin äänetön."

Alakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin

Lutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin

olimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä

väittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta

hetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa -- hän ei ollut niihin

enään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki

vaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.

Kun rupesimme tarkemmin tutkimaan, oli kuitenkin monta muutosta

tapahtunut. Hänen huilunsa ja luuttunsa tosin olivat pöydällä aivan

niinkuin hän oli jättänyt ne edellisenä iltana. Mutta kirjat --

skolastilliset, lakitieteelliset ja klassilliset -- olivat

huolellisesti kootut yhteen nurkkaan, kirjakauppiasten nimet päällä.

Katsastellen hyvin tunnettuja nidoksia, minä kaipasin ainoastaan kahta,

Virgiliusta ja Plautusta; minä luulen, että hän on ottanut ne mukaansa.

Sillä välin kuin silmäilimme yhtä kääröä, joka oli toisessa paikassa

huoneessa sievästi kokoon pantuna, tuli se vanha mies, joka piti hänen

huoneitansa korjussa, sisään ja sanoi: "se on mestari Martin'in

maisterintakki, juhlapuku ja maisterisormus. Ne ovat lähetettävät hänen

vanhemmillensa Mansfeldiin."

Rintaani ahdisti, kun ajattelin, että hänen isänsä, joka oli

työskennellyt niin ahkerasti poikaansa varten ja toivonut niin paljon

hänestä, vastaan-ottaisi tämän käärön. Ei kuolleelta. Pahemmalta

mielestäni kuin kuolleelta. Semmoiselta, joka omin ehdoin on haudannut

itsensä; omin ehdoin, omin käsin rakentanut aidan itsensä ja kaikkein

rakkaintensa väliin. Kuolleitten kanssa, jos he ovat autuaat, me saamme

pitää yhteyttä -- ainakin Uskontunnustus puhuu pyhien yhteydestä; me

saamme rukoilla heitä; taikka pahimmassa tapauksessa me saamme rukoilla

heidän puolestaan. Mutta luostarissa olevan pojan ja Mansfeldissa

asuvan isän välissä aita ei ole ainoastaan kivestä ja mullasta. Se on

tahdon ja omantunnon lujasta raudasta. Se olisi nyt _kiusaus_ Martin

Lutherille, jos hän vuodattaisi sydämensä lempeillä sanoilla isän,

äidin taikka ystävän eteen.

Vaan kuitenkin, jos hän on oikeassa -- jos voi kurittaa lihansa, jos

voi tyydyttää Jumalan ja saavuttaa taivaan ainoastaan tällä tavalla --

se on todella vähäinen asia, mitä itse taikka omaisemme kärsivät tässä

katoavaisessa mailmassa, johon kuoleman kauheat portit aina tuovat

pitkän varjonsa, nämät portit, jotka elämän päättävät.

Eikö Martin paremmin hyödytä perhettänsä luostarissa kuin keisarin

hovissa, sillä eikö luostari ole komeamman palatsin esipiha -- niin

sanoaksemme kuninkaitten kuninkaan oikea vastaanotto-sali? Paitsi sitä,

jos hänellä oli hengellinen kutsumus, mikä kirous olisi seurannut, jos

hän olisi laiminlyönyt sen? Hyvä niitten, joitten kutsumus on niin

selvä, etteivät tohdi olla sitä tottelematta; taikka joitten sydän on

niin puhdas, että he eivät tahdo, jos tohtisivatkin!

Heinäkuun 19 p.

Nämät kaksi päivää yliopisto on ollut kiihdyksissä siitä, että Martin

Luther on kadonnut. Useat ovat suutuksissa hänelle, ja vielä useammat

munkeille, jotka, niinkuin he sanovat, ovat käyttäneet eduksensa

äkkinäistä mielijohdetta ja kiertäneet hänet pauloihinsa. Toiset,

erittäin ne, jotka kuuluvat Mutianin kouluun, -- Humanistat -- nauravat

kuitenkin ja arvelevat, että luostarinkin kautta käy teitä hoviin --

jopa saavuttaa paavin hiipan. Mutta nämät eivät ymmärrä Martin'ia. Me,

jotka tunnemme hänet, tiedämme varsin hyvin, että hänestä tulee

tosi-munkki ja ettei hänelle löydy mitään porttia luostarista takaisin

mailmaan.

Nyt on tullut ilmi, että hän oli miettinyt tätä askelta enemmän kuin

pari viikkoa.

Tämän kuukauden (Heinäkuun) ensimäisenä päivänä hän kulki tiellä

Erfurtin ja Stotterheimin välillä, kun ukkosen ilma, joka oli

kokoontunut Thüringin metsän yli ja raukaisevalla hiljaisuudella

painanut rutonsekaista ilmaa, yht'äkkiä alkoi raivota hänen yllänsä.

Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta. Jyskäys seurasi

toisensa perästä, ja sitten tuli kamala hiljaisuus; haarovat salamat

hyppivät hurjasti hänen ympärillänsä, kunnes viimein hirveä ukon-nuoli

kiskaisi halki maan hänen jalkainsa alta ja melkein vei hänet

huumeisin. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta; hän tunsi

sielunsa yhtä yksinäiseksi ja suojattomaksi. Ukkosen jyrinä näytti

hänestä kuin vastustamattoman, loukatun Jumalan ankara ääni. Ensimäinen

leimaus saatti polttaa hänen ruumiinsa tuhaksi ja syöstä hänen sielunsa

niihin liekkeihin, joita se niin kauhealla tavalla johdatti mieleen; ja

ensimäinen ukkosen jyskäys, joka seurasi, saatti kaikkua niinkuin

tuomion torvi hänelle, kun hän makasi taidotonna, kuurona ja mykkänä

kuolemassa. Taidotonna ja mykkänä ruumiin puolesta! mutta ken voisi

kertoa, mihin kauheaan, itse-tiettyyn, ijankaikkiseen tuskaan hänen

sielunsa olisi heräävä; mitkä vaikeroimiset kuuluisivat hänen kadotetun

henkensä ympäriltä, mitä turhien rukousten huutoja hän ohkaisi? Turhia

rukouksia silloin! kukaties ei kokonaan turhia nyt! Hän lankesi

polvillensa -- hän heittäysi maahan ja huusi tuskissansa ja kauhussaan:

"auta, armias St. Anna, ja minä rupean kohta munkiksi."

Myrsky vieri hitaasti pois; mutta peräyttämättömät sanat olivat

lausutut, ja ukkosen jylinä, kun se kaukaa kuului yhä heikommalta,

kaikkui hänen sydämessään, ikäänkuin koko hänen mailmallisen elämänsä

hautausvirsi.

Hän saapui eheänä Erfurtiin, vaan epäillen omaa lujuuttansa hän ei

puhunut mitään aikomuksestansa, paitsi niille, joitten hän tiesi

tukevan häntä siinä. Tämä oli varmaan syy, jonka vuoksi hänen

ajatuksensa näinä kahtena viikkona ovat olleet aivan toisaalla ja hän

itse on karttanut meitä.

Hän uskoi tuumansa ensin Andreas Staffelsteinille, yliopiston

rehtorille, joka kiitti ja kehoitti häntä ja vei hänet kohta uuteen

Fransiskanin-luostariin. Munkit vastaan-ottivat hänet ilolla ja

esittelivät, että hän heti yhtyisi heidän veljeskuntaansa. Hän vastasi

heille, että hänen ensiksi täytyi ilmoittaa aikomuksensa isälleen. Tämä

oli vaan sovelias luottamuksen osoitus semmoiselle isälle, joka oli

kieltänyt itseltänsä niin paljon ja työskennellyt niin uutterasti

voidaksensa runsaasti auttaa poikaansa yliopistossa. Mutta rehtori ja

munkit arvelivat, ettei hänen ollut oikeus neuvotella lihan ja veren

kanssa; hänen tuli "luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin

juureen." "Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo", he

sanoivat, "ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan." Mailmaan jääminen

oli vaarallista. Turmiollista sinne palaaminen.

Muutamat jumaliset naiset, joille rehtori mainitsi Martin'in aikeista,

vahvistivat häntä niissä innokkailla ja rohkaisevilla sanoilla.

Eikö kukaan heistä heltynyt ja säälinyt hänen äitiänsä ja isäänsä? Minä

epäilen kuitenkin, että Martin'in äiti yhdelläkään moitteen sanalla

olisi koettanut estää häntä luostariin menemästä. Hän oli hyvin

jumalinen nainen. Samalla kuin hän antoi poikansa, ylpeytensä,

Jumalalle, hän antoi kalliimman osan itsestänsä; ja naisilla on

semmoinen voima, kun uhrauksia kysytään, ja heille syntyy siitä

semmoinen salainen ilo, että hän, luullakseni, epäilemättä olisi

kestänyt nämät kaikki.

Martin'in isän laita olisi varmaan ollut toisin. Hän ei ajattele mitään

hyvää munkeista, ja hänellä on varsin ankara käsitys isän ja pojan

keskinäisistä velvollisuuksista. Hän, tuo älykäs, ahkera, menestyvä

talonpoika, pitää munkkeja laiskuri-laumana, jotka tuntevat luopuvansa

mailman iloista, mutta usein vaan luopuvat sen velvollisuuksista.

Tyytyväisesti hän näki vaikka mitä puutetta ja vaivaa, kun vaan Martin,

koko perheen kunnia, sai tilaisuutta kehittää luonnonlahjojansa. Mutta

kun hän havaitsee neuvojensa, huoltensa ja toimiensa hedelmän

hautaantuvan luostariin, se kaiketi kovasti koskenee häneen. Se oli

kauhea neuvoo, jonka rehtori antoi pojalle. Vaan kuitenkin Jumalan on

varmaan ensimäinen oikeus; ja jos olisi koettanut vieroittaa Martin'ia

hänen kutsumuksestansa, olisi sekin todella ollut vaarallista.

Epäilemättä oli taistelo Martin'in sydämestä tulinen kyllä semmoisena

kuin se oli. Hänen luontonsa on niin lempeä, hänen mielipiteensä pojan

velvollisuudesta niin luja ja hänen kunnioituksensa ja rakkautensa

vanhempiansa kohtaan niin hyvä. Mutta koska askel on astuttu, Pyhä

Maria auttakoon häntä, ettei hän peräytä sitä!

Joulukuulla 1505.

Tänä aamuna minä näin näyn, jota en luullut koskaan saavani nähdä.

Munkki, joka oli puettu Augustinilaisten harmaasen kaapuun ja

päähineesen, kulki verkalleen pitkin katuja, raskas säkki hartioilla.

Lumi peitti maan, hänen jalkansa olivat paljaat; mutta tämä ei ollut

mikään tavaton näky. Ilman aikojaan ja puoleksi tietämättäni minä

katselin, kuinka hän pysähtyi joka ovelle, nöyrästi vastaan-otti kaikki

lahjat, jotka tarjottiin, ja pani ne luostari-säkkiin. Viimein hän

seisahtui sen rakennuksen oven eteen, jossa minä olin, ja silloin, kun

hän käänsi kasvonsa ylöspäin akkunaa kohden, jossa minä seisoin, minun

silmäni kohtasivat Martin Lutherin silmät!

Minä riensin oven luo, leipä kädessä, ja aioin, ennenkuin tarjosin sen

hänelle, vanhan tavan mukaan syleillä häntä; mutta hän kumarsi syvältä,

kun hän vastaan-otti leivän, kunnes hänen otsansa melkein koski maata,

ja lausuen hiljaan latinaksi "_Gratias_" yritti lähteä pois.

"Martin", minä lausuin, "etkö sinä tunne minua?"

"Minä olen luostarin palveluksessa", hän vastasi. "Haasteleminen ja

viipyminen sotii sääntöjä vastaan."

Vaikea oli päästää häntä menemään sen enempää puhumatta.

"Jumala ja pyhimykset auttakoot sinua, veli Martin!" minä sanoin.

Hän kääntyi puoleksi, risti silmänsä, kumarsi syvältä kerran vielä, kun

joku piikatyttö heitti hänelle vähäisen lihantähteitä, ja sanoi

leppeästi: "Jumala olkoon ylistetty jokaisesta lahjasta, jonka hän

antaa", ja ryhtyi taas vaivalloiseen almun anoonsa, kyyryssä selin ja

silmät maassa. Mutta kuinka muuttuneet hänen kasvonsa olivat! Nuoruuden

ja terveyden kukoistus kokonaan kadonneena ohuilta, laihtuneilta

poskilta; neron ja mielikuvituksen tuli aivan himmentyneenä punaisissa,

sisään painuneissa silmissä! Tulta on tosin niissä vielä, mutta se

näytti minusta olevan sitä laatua, joka polttaa -- eikä sitä, joka

lämmittää ja ilahuttaa.

He ovat varmaan tylyjä häntä vastaan luostarissa. Kun lähettävät hänet,

joka tuskin kuusi kuukautta takaperin oli yliopiston kunnia ja

kaunistus, kerjäämään ovelta oveen ystävien ja oppilaitten luo, joitten

kanssa hän ei saa edes tervehdystä vaihtaa! Eiköhän noitten halpojen ja

taitamattomien munkkien liene mieleen, kun saavat tällä tapaa

nöyryyttää semmoista, joka äskettäin oli heitä niin paljon etevämpi?

Niitä käsiä, jotka pitelevät tämmöisiä vitsoja, tulee hyvin jalojen

taikka hyvin helläin sydänten ohjata. Minä tiedän kuitenkin varmaan,

että veli Martin määrää itselleen ankaramman kurituksen kuin kukaan muu

voi hänelle asettaa. Se ei ole mikään ulkonainen taistelo, joka on näin

riuduttunut ja koukistanut hänet vähemmän ajan kuin puolen vuoden

kuluessa.

Minä pelkään, että hän rupee johonkin ankaraan itsekidutukseen,

sentähden että hän puhui nuot muutamat sanat, joihin minä houkuttelin

hänet.

Mutta jos se on hänen kutsumuksensa, jos se on taivasta kohden, ja jos

hän sen kautta saavuttaa ansioita, joita voi jaeskella muille, sopii

epäilemättä kestää kaikkia taisteloita!

Heinäkuussa 1506.

Veli Martin'in novitiati on päättynyt ja hän on ottanut Augustinin

nimen, mutta me tuskin opimme sanomaan häntä siksi. Useat meistä olivat

läsnä muutamia päiviä sitten, kun hän teki lopullisen lupauksensa

Augustinilais-kirkossa. Kerran vielä me kuulimme sen kirkkaan,

miellyttävän äänen, jonka enimmät meistä olivat kuulleet laulussa ja

vilkkaassa keskustelussa tuona jäähyväisiltana. Se soi heikolta ja

vähäiseltä, epäilemättä paastoamisesta. Noviisin vaatteet pantiin

syrjälle, munkinkaapu puettiin ylle ja notkistaen polviansa alttarin

astuinten edessä, samassa kuin priori laski kätensä hänen alas painetun

päänsä päälle, hän teki määrätyn lupauksen latinan kielellä:

"Minä, veli Martin, tunnustan ja lupaan kuuliaisuutta Jumalalle

Kaikkivaltiaalle, Marialle, ikuiselle neitsyelle, sinulle, veljelleni,

joka olet tämän luostarin priorina ja edustat St. Augustinin

Eremiiti-kunnan pääprioria, piispalle ja hänen kalliille

seuraajillensa, että elän köyhyydessä ja puhtaudessa kuolemaan saakka

mainitun St. Augustinin säännön mukaan."

Nyt pantiin palava vahakynttilä, sytytetyn ja alati valvovan sydämen

kuva, hänen käteensä. Priori luki hiljaisesti rukouksen hänelle, ja

samalla kaikki munkit aloittivat virttä: "_Veni Sancte Spiritus_" (O

Pyhä Henki tule).

Hän oli polvillansa niin kauan kuin he veisasivat; ja sitten munkit

saattivat hänet astuimista ylös kuoriin ja tervehtivät häntä veljen

suudelmalla.

Hän oli siis esiripun takana, kuorissa, sisäpuolella olevan pyhän

veljeskunnan keskellä, joka toimittaa jumalanpalvelusta alttarin

edessä. Ja me hänen vanhat ystävänsä, me jäimme ulkopuolelle kirkon

laivaan ja eroitettiin hänestä iäksi tuon peräyttämättömän lupauksen

esiripun kautta!

Ijäksi! Ijäksikö? Onko todella semmoinen verho, semmoinen väistymätön

salpa oleva meidän ja hänen välillään tuomionpäivänä? Ja olemmeko me sen

ulkopuolella? Silloin kenties salpa on iäksi väistymätön, silloin,

mutta ei nyt, ei vievä!

Tammikuulla 1507.

Minä olen juuri palannut kotoa, jossa kerran vielä olen viettänyt

joulua. Asiat näyttävät olevan hiukan paremmalla kannalla siellä. Minä

olen tänä viime vuonna, siitä kuin suoritin maisterintutkintoni,

kyennyt auttamaan heitä vähän runsaammin niillä rahoilla, jotka

oppilailtani saan. Tuntui hupaiselta, kun vein rakkaalle, itsensä

kieltävälle, armaalle Elsalle uuden juhlapuvun, vaikka hän väitti, että

hänen vanha karmosiinipunainen hameensa ja musta tröijynsä olivat yhtä

hyvät kuin koskaan ennen. Eva lapsen on vielä tuo hyvä, tyven, totinen

katse silmissä, ikäänkuin hän katsoisi näkymätönten ja ijankaikkisten

kappalten mailmaan ja näkisi siinä jotakin, joka täyttää hänen

sydämensä ilolla. Minä luulen, että se on hänen silmiensä

enkelinkaltainen syvyys ja hänen lapsellisen suunsa viaton, ruusuinen

hymy, jotka antavat tuon ihmeellisen sulon hänen kasvoillensa ja

saattavat meidät lapsi-enkelien kuvia ajattelemaan.

Hän osaa nyt helposti lukea kirkkolatinaa ja on erittäin mieltynyt

vanhoihin virsiin. Kun hän kertoo niitä lauhkealla, kunnioitusta

osoittavalla lapsen-äänellänsä, näyttävät ne minusta syvemmältä ja

pyhemmältä kuin milloin parhaat köörit niitä laulavat. Hän rakastaa

erittäin St. Bernhardin "_Jesu Dulcis Memoria_" ja hänen "_Salve Caput

Cruentatum_;" mutta muutamat "_Dies Irae'n_" värsyt ovat myöskin varsin

usein hänen huulillaan. Minä kuulin hänen usein hellästi vierettelevän

niitä huoneissamme taikka työnsä ääressä; ja hänen äänensä oli silloin

niinkuin onnellisen kyyhkysen jossakin hiljaisen metsän kätkössä:

"_Querens me sedisti lassus_",

taikka

_Jesu mi dulcissime, Domine coelorum,

Conditor omnipotens, Rex universorum;

Quis jam actus sufficit mirari gestorum,

Quae te ferre compulit salus miserorum?

Te de coelo caritas traxit animorum,

Pro quibus palatium deserens praeclarum,

Miseram ingrediens vallem lacrymarum,

Opus durum suscipis, et iter amarum_.

Jesus, kallein ystäväin, herra taivahainen,

Luoja kaikkivaltias, hallitsija maitten,

Ken sun armotöitäs voi kyllin ihmetellä,

Joita hyödyks' syntisten teit sä, Jesu hellä?

Rakkautes sieluihin toi sun taivahista,

Heidän tähden siirryit pois linnoist' uhkeista,

Astuit tänne kyynelten laaksoon kurjanmoiseen,

Ryhdyit toimeen haikeaan, työhön vaivaloiseen.

Muinaisen, majesteetillisen kielen sointuisat sanat kuuluivat niin

suloiselta ja oudolta, vaan kuitenkin niin tutulta tällä raikkaalla

lapsen-äänellä lausuttuina. Latinan kieli ei näytä olevan mikään

kuollut kieli. On niinkuin hän olisi oppinut sitä itsestänsä

lapsuudestaan, niitten enkelein lauluja kuunnellessaan, jotka valvoivat

hänen vieressään, kun hän nukkui, taikka kirkastetun äidin huulilta,

kun tämä taivaalla kallistui hänen pään-alaisensa ylitse.

Yksi seikka näyttää kuitenkin surettavan pikku Evaa. Hänellä on yksi

lause, joka on otettu eräästä kirjasta, jonka hänen isänsä jätti

hänelle ennen kuolemaansa, mutta jota hänen ei sallittu milloinkaan

jälestäpäin nähdä. Hän toivoo aina löytävänsä kirjan, jossa tämä lause

oli, vaan hänen ei ole vielä onnistunut.

Minä varon vähäisen, että se oli joku väärä-uskoinen kirja, koska hänen

isänsä, jonka oma se oli, mestattiin sen suoksi, että hän oli Hussiti.

Täytyy sentähden toivoa, ettei hän koskaan löydä sitä. Eva ei itse

kertonut asiaa minulle, arvattavasti siitä syystä, että Elsa, jolle hän

mainitsi sen, kielsi häntä kirjaa etsimästä. Me katsomme kaikki sitä

suureksi siunaukseksi, että pelastimme tämän viattoman sydämen noitten

vahingollisten väärä-uskolaisten ansoista, joita vastaan meidän

saksilainen kansakuntamme niin jalosti taisteli. Ei ole nyt enää juuri

paljon Hussitejä Bömissä. Kansallisena puolueena he ovat todesti

kukistettuina, siitä kuin Calixtinit erosivat heistä. Löytyy kuitenkin

muutamia, jotka elävät kurjaa elämää metsissä ja vuorilla; ja on

kerrottu, ettei näitä erhetyksiä ole vielä kokonaan kaupungeistakaan

saatu poistetuksi, vaikka kyllä on ankarasti menetelty niitä vastaan.

Melkoinen joukko pysyy vielä salaisesti kiinni heidän opissaan,

kuitenkin ulkonaisesti taipuen valtion uskontoon. Niin juurtunut

väärä-uskolaisuuden myrkky on, ja niin suuri se vaara, josta pikku Eva

pelastettiin.

Erfurtissa, Toukokuun 2 p. 1507.

Tänään keskeytyi kerran vielä se yksinäisyys ja äänettömyys, johon

Martin Luther on sulkeunut, siitä asti kuin hän meni luostariin. Tänä

päivänä hän vihittiin papiksi ja piti ensimäisen messunsa. Oli suuri

juhla Augustinin-luostarissa; lahjoja tulvaili viljalta luostarin

rahastoon, ja Martin'in isä, Johan Luther, tuli Mansfeldista olemaan

läsnä juhlamenoissa. Hän on vihdoin sopinut poikansa kanssa (jota hän

ei pitkään aikaan tahtonut nähdä); vaikk'ei hän, luullakseni, ole

suostunut hänen munkki-elämäänsä. Eikä ihme, jollei isä olekaan hyvällä

myöntynyt. Hän oli vuosikausia työskennellyt saattaaksensa

lempilastansa siihen tilaan, että tämän suuret luonnonlahjat saisivat

alttiisti edistyä. Hänen oli siis epäilemättä vaikea nähdä, kuinka

kaikki, juuri samalla hetkellä, jolloin hän oli voittoon pääsemällänsä,

meni hukkaan semmoisen asian tähden, joka hänestä näytti itsepäiseltä,

taika-uskoiselta oikulta. Eikä poika ollut sanallakaan kysynyt isältä

neuvoa taikka valmistanut häntä tulevan kohtauksen suhteen, jota

velvollisuus sentään olisi vaatinut!

Kun hän kuitenkin viimein oli päättänyt antaa anteeksi pojallensa,

antoi hän hänelle isän tavalla anteeksi ja tuli komeudella ja kalliilla

lahjoilla häntä kunnioittamaan. Hän ratsasti luostarin portille

kahdenkymmenen hevosmiehen kanssa ja lahjoitti pojalleen kaksikymmentä

florinia.

Tehty sovinto ilahutti niin veli Martin'ia, että hän uskalsi

papinvihkiäisissään koettaa saada isältään ei ainoastaan anteeksi

antamusta, vaan myöskin hyväksymistä ja suostumusta. Se viehätti minua

suuresti, kun kuulin jälleen hänen tutun, kaunopuheisen äänensä

pyytävän isän suostumusta. Mutta tämä ei onnistunut häneltä. Turhaan

hän omituisilla, innokkailla sanoillaan toi esiin ne syyt, jotka olivat

saattaneet hänet tekemään luostarilupauksensa; turhaan munkit hänen

ympärillään puolustivat ja hyväksyivät kaikkia, mitä hän sanoi. Vanhaa

miestä ei saatu taipumaan.

"Kallis isä", Martin lausui, "miksi vastustit minun päätöstäni ruveta

munkiksi? Miksi se niin pahoitti sinua ja miksi et ehkä vieläkään ole

leppynyt? Minä elän nyt niin rauhallista ja hurskasta elämää."

Minun ei käy sanominen, että veli Martin'in laihat ja ryppyiset kasvot

erittäin todistivat sisällistä rauhaa; mutta mestari Johan Luther

vastasi uljaasti, että kaikki pöydässä kuulivat:

"Etkö sinä koskaan ole kuullut, että pojan tulee olla kuuliainen

vanhemmillensa? Entä te, oppineet herrat, ettekö koskaan ole raamatusta

lukeneet: 'Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi?' Jumala

suokoon, ettei niitä merkkejä, joista te puhutte, havaittaisi saatanan

petollisiksi juoniksi."

Veli Martin ei koettanut puollustaa itseään. Katkera tuska ilmestyi

hänen kasvoissaan, ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä;

mutta hän pysyi aivan ääneti.

Hän on kuitenkin pappi; hän on varustettu semmoisella voimalla, joka ei

ole annettu pyhille enkeleillekään -- hän voi muuttaa leivän Jumalaksi

-- voi uhrata elävien ja kuolleitten puolesta.

Hän pääsee taivaan esipihan sisempään piiriin.

Hän on siinä pyhässä laivassa, jonka kuvan hän kerta näki Magdeburgissa

ja jossa papit ja munkit purjehtivat hyvässä turvassa keskellä hukkuvaa

mailmaa. Ja mikä vielä enempi on, hän saattaa itse tässä turvallisessa

ja pyhässä laivassa notkistua alas ja pelastaa menehtyviä ihmisiä,

ehkäpä toimittaa sanomatonta siunausta sen saman isän sielulle, jonka

sanat niin loukkasivat häntä.

Semmoista tarkoitusta varten hän kestäköön, että nuoli lävistää hänen

sydäntänsä. Eiköhän miekka lävistänyt sinun sydäntäsi, oi lohdutusten

murheellinen Äiti?

Hän on varma kutsumuksestansa. Hän ei ajattele, niinkuin me mailmassa

niin usein saamme ajatella: "Jumalako vai paha henki johdattaa minua?

Vastustanko hänen korkeampaa käskyänsä, kun täytän vaan jokapäiväistä

nöyrää velvollisuutta? Tuotanto minä siunausta vai kirousta niille,

joita rakastan?"

Veli Martin'illa ei suinkaan ole mitään näitä hämmentäviä epäilyksiä.

Saattaa hyvin kestää kaikkia muita tuskia, jotka kohtaavat häntä

_Jumalan teillä, ja sentähden, että_ hän on valinnut nämät. Ei hänen

kumminkaan tarvitse kuunnella semmoisia kertomuksia, joita minä olen

nykyisin kuullut eräältä nuorelta ritarilta, Ulrich von Hutten'ilta,

joka tätä nykyä opiskelee täällä ja tietää jutella semmoisia asioita

munkeista, papeista ja piispoista itse Romassakin, että pian ajattelee,

jotta kaikki, mitä ei silmin näe, on petosta ja koko uskonto pelkkää

valhetta.