III.

Elsan aikakirja.

Eisenachissa 1504.

Minä en saata sanoa, että tilamme on juuri käynyt paremmaksi siitä

ajasta, kuin Fritz lähti. Sälyhuone itse on muuttunut. Vanhojen

kirjojen kasat ovat kovasti supistuneet, sillä meidän on täytynyt panna

monta kirjaa pantiksi vuokraa vastaan. Meidän on ollut myöskin pakko

myydä muutamia isän kauniita kaavoja. Se koski kauheasti hänen

sydämeensä. Mutta velkamme saatiin maksoon.

Äidin-äitimme on tähän aikaan toisinaan käynyt vähän äreäksi. Ja

minunkin tekisi niin mieli välisti suuttua. Pojat syövät niin paljon ja

kuluttavat vaatteensa niin pian. Minä en saata todellakaan huomata,

että köyhyys tekee ketäkään meistä paremmaksi, paitsi äitimme, joka

kaikkein vähimmin parannusta kaipaa.

Syyskuulla 1504.

Isä on todella tuottanut uuden asukkaan meille, vähäisen tytön, nimeltä

Eva von Schönberg, yhden äitimme kaukaisen serkun.

Menneellä viikkoa kertoi hän meille aivan lyhyesti, että tämä tulisi.

Minä luulen, että hän hiukan pelkäsi, mitä äidin-äitimme sanoisi, sillä

me tiedämme kaikki, ettei se vähintäkään auta, jos koettaa lumota häntä

kauniilla puheilla. Hän huomaa aina, mitä tarkoitat, ja hänen terävät

silmänsä tunkevat kohta kaikkein kiertojesi läpi ja näin hän pakoittaa

sinut suuremmalla kiireellä kuin somuudella palaamaan suorastaan

asiaasi.

Niinmuodoin isä taannoin lausui ihan äkkiä, kun paraikaa söimme

päivällisiä:

"Minä en muistanut kertoa sinulle, eukkoseni, että minulle juuri on

tullut kirje sukulaisiltasi Bömistä. Sinun iso-setäsi on kuollut. Hänen

poikansa kuoli, niinkuin tiedät, ennen häntä ja on jättänyt jälkeensä

pikkuisen orpotytön, jolla ei ole ketään, joka häntä hoitaisi. Minä

olen käskenyt heidän lähettää hänet meille. Minä en voinut tehdä muuta.

Se ei ollut mikään armeliaisuuden, vaan suoran velvollisuuden teko. Ja

paitsi sitä", hän lisäsi puollustaen itseään, "se ehkä lopulta saattaa

meidät rikkaiksi. Suvussa löytyy omaisuutta jossakin paikassa, kun vaan

voisimme saada sen käsiimme; ja tämä pikkuinen Eva on vanhimman sarjan

jälkeisiä. Minä en tiedä tosiaan muuta, kuin että hän kenties tuo monta

kallista perikalua muassansa."

Nämät viimeiset muistutukset hän lausui erittäin äidin-äidille, toivoen

siten selvästi osoittavansa hänelle, että tehdyssä työssä oli syvä,

mailmallinen viisaus. Sitten puhutellen äitiä hän päätti:

"Eukkoseni, sinä saat kyllä sijaa tälle orvolle sydämessäsi, ja taivas

siunaa sinua varmaan siitä."

"Sitä ei tarvitse epäillä, että hänellä on sija tyttäreni sydämessä!"

sanoi äidin-äitimme nuristen; "mutta nyt minun ymmärtääkseni ei ole

puhe sydämistä, vaan ruokakammarista ja vaatehuoneista. Ja niissä on

kyllä", hän lisäsi vähän äkäisesti, "sijaa kaikille perhe-juveleille,

joita nuori perintöläisemme tuonee muassaan."

Tavallisuuden mukaan äiti ehti avuksi.

"Kallis äidin-äiti", hän sanoi, "taivas palkitsee meidät epäilemättä;

ja paitsi sitä, te tiedätte, me saamme nyt ruveta elämään vähän

isommasti, kun olemme pääsneet veloistamme."

"Ei ole, luullakseni, epäilemistäkään", vastasi äitimme, "että taivas

maksaa teidät; vaan sitä käy mielestäni hyvin epäileminen, tuleeko

makso käyvässä rahassa."

Mutta luultavasti hän pelkäsi, mitä tämmöinen epäilevä arvelu

vaikuttaisi lapsissa, ja lisäsi vähän näreästi, mutta lempeällä

äänellä:

"Anna tuo pikku raukan tulla. Saaneehan hänelle sijaa ennen pitkää

tavalla taikka toisella. Vanhat hiipivät ulos kirkkomaahan, sillä välin

kuin nuoret hyppivät porstuan ovesta sisään."

Ja muutamien päivien perästä pikku Eva tuli; vaikka, paha kyllä, ilman

mitään perhe-juveleja. Mutta pyhimykset varjelkoot, että minä joutuisin

ahneeksi taikka saidaksi ja kadehtisin orvon leipää!

Ja kuka olisi hennonut olla pikku Evaa tervetulleeksi toivottamatta?

Kun hän nukkuu minun vuoteessani, kultaiset hiukset pään-alaisella,

pitkät silmänripset varjoten poskea, joka on punainen unesta ja

nojautuu hänen pyöreään, valkoiseen käteensä, kuka raskisi toivoa häntä

pois? Ja kun sammutan lampun (niinkuin minun pian täytyy tehdä) ja

laskeun hänen viereensä, hän puoleksi herää sydäntäni lähentyäksensä ja

kuiskaisee unissansa: "oma Elsa, kultani!" Enkä minä voi toivoa häntä

pois enemmän kuin haltia-enkeliänikään. Mutta todella luulen, että hän

on joku sen kaltainen olento.

Hän ei ole täyteen kymmentä vuotta; mutta kun hän on ainoa lapsi ja yhä

on kasvanut vanhempien seurassa, on hänellä tyven, varovainen

käytöstapa ja omituinen, ajattelevainen yksitotisuus, joka

ihmeellisellä sulolla ilmaantuu hänen kirkkaissa, viattomissa lapsen

kasvoissaan.

Ensiksi hän näytti vähän vieraksuvan meidän lapsia, erittäin poikia, ja

liikkui ympäri joka paikassa äitini vieressä, johon hän kohta alusta

turvasi. Hän ei lähestynyt yhtä suoraan äidin-äitiämme, joka ei

erittäin sydämellisesti ottanut häntä vastaan; mutta toisena iltana

tulonsa jälkeen hän uskaliaasti nosti vähäisen tuolinsa äidin-äitini

luo ja istuutuen hänen jalkainsa juureen laski molemmat pikkuiset,

hienot kätensä tämän rakkaille, ohuille, vanhoille käsille ja sanoi:

"Teidän täytyy pitää minusta, sillä minä aion pitää teistä oikein

paljon. Te olette iso-tätini näköinen."

Ja, kumma kyllä, äidin-äitimme näytti tulevan aivan hyvillensä, ja

siitä asti he ovat olleet hartaat ystävät. Hän todella hallitsee meitä

kaikkia eikä löydy ketään perheessämme, joka ei näytä katsovan hänen

huomiotansa suosion osoitukseksi. Olisi hupaista tietää, tuntuisiko

Fritzistä samalta!

Isämme sallii hänen istua kirjapainossansa, kun hän askaroitsee

kokeissansa. Siihen hän ei ole milloinkaan meille antanut lupaa. Hän

kiipee ylös akkunalavitsalle ja katselee isää, niinkuin ymmärtäisi hän

kaikki, ja isä puolestaan puhuttelee niinkuin hän luulisi hänen

ymmärtävän.

Lisäksi hänellä on kummallinen tapa kertoa pyhimysten legendoja

lapsille. Kun äidin-äitimme kertoo niitä, minä ajattelen pyhimyksiä

sankareiksi ja sotureiksi. Kun itse koetan jutella niitä, minä varon,

että teen ne liiaksi satujen kaltaisiksi. Mutta kun pikku Eva puhuu St.

Agnesista tai St. Katarinasta, hänen äänensä muuttuu lempeäksi ja

syväksi kuin kirkkosoitto; ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi ja

ihaniksi, niinkuin lapsi-enkelein tauluissa; ja hänen silmänsä

ikäänkuin katsovat taivaasen. Soisin, että Fritz saisi kuunnella häntä.

Minä luulen, että Eva on juuri, mitä pyhimykset olivat, kun olivat

pieninä lapsina, paitsi sen kummallisen, tyvenen tavan puolesta, jolla

hän saa kaikki tekemään, mitä hän tahtoo. Jos St. Elisabet olisi ollut

pikku Evan kaltainen tässä kohden, minä tuskin luulen, että vanha

maakreivinna olisi rohjennut olla niin tyly häntä vastaan. Kukaties

pikku Evan on määrä olla pyhimys meidän joukossamme; ja sillä, että

autamme häntä, me ehkä parhaiten miellytämme Jumalaa ja pääsemme

viimein johonkin halpaan paikkaan taivaasen.

Eisenachissa, Joulukuulla.

Se lohduttaa suuresti, kun Fritz kirjoittaa niin reippaasti. Hän

näyttää olevan täynnänsä toiveita tulevaisuuden suhteen ja on jo saanut

paikan jossakin oivallisessa laitoksessa, jossa hän sanoo elävänsä

niinkuin kardinali eikä ollenkaan tarvitsevansa muitten apua. Tämä on

hyvin ilahuttavaa. Martin Luther on myöskin tulemallansa oikein

suureksi mieheksi; niin Fritz kertoo. Vaikea on ymmärtää tätä; hän

näytti olevan aivan muitten kaltainen; me olemme kaikki keskenämme niin

tutut ja hän puhuu meidän kanssamme varsin yksinkertaisella,

ystävällisellä tavalla -- ei oppineilla sanoilla eikä syvistä, pimeistä

asioista, niinkuin muut viisaat miehet, jotka minä tunnen. Tosin meitä

aina viehättää, kun kuuntelemme häntä, mutta jokainen voi käsittää

kaikki, mitä hän sanoo -- minäkin; niin ettei ole mikään helppo asia

ajatella häntä filosofiksi ja suureksi mieheksi. Minä luulen, että

viisaat miehet ovat niinkuin pyhimykset: ei sitä oikein ymmärrä, mitä

ne ovat, ennenkuin ovat vähän kauempana meistä.

Olisi hauska tietää, minkälainen suuri mies Martin Lutherista tulee.

Yhtäkö suuri kuin meidän pormestarimme taikka mestari Trebonius?

Kukaties vielä suurempi kuin he; vieläpä niinkin suuri kuin

vaaliruhtinaan sihteeri, joka kävi isämme luona hänen keksintöjänsä

katsomassa. Mutta mielihyvällä sitä ajattelee, erittäin Fritzin tähden;

sillä minä olen vakuutettu siitä, ettei Martin koskaan unhota vanhoja

ystäviä.

Minä en saata oikein ymmärtää Evan uskontoa. Se näyttää tekevän hänet

onnelliseksi. Minä en luule, että hän pelkää Jumalaa eikä edes rippiä.

Hän näyttää ihastelevan kirkonkäyntiä niinkuin joutopäivää metsässä;

eikä Jesuksen nimi näytä kauhealta, vaan kalliilta hänelle, niinkuin

Jumalan suloisen äidin nimi on minulle. Mitä on kovin vaikea ymmärtää.

Minä luulen, ettei hän juuri paljon pelkää viimeistä tuomiotakaan; ja

tässä on syy, miksi niin luulen: -- kun pari yötä takaperin molemmat

heräsimme rajusta ukkosen ilmasta, minä kätkin kasvoni vaatteisin,

etten näkisi salamoita, kunnes kuulin lasten itkevän lähihuoneessa ja

tietysti nousin heitä rauhoittamaan, sillä äitimme oli ollut kovin

väsynyt sinä päivänä ja minä toivoin hänen paraikaa nukkuvan. Kun olin

laulanut ja puhutellut pikkusia ja istunut heidän vieressään, siksi

kuin olivat nukkuneet, palasin minä huoneesemme, vavisten koko

ruumiissani; mutta minä tapasin Evan polvillansa vuoteen vieressä. Hän

oli painanut krucifixin rintaansa vastaan ja näytti yhtä tyveneltä ja

onnelliselta, kuin jos ukontulet olisivat olleet aamuisen auringon

säteet.

Hän nousi seisaallensa, kun minä astuin sisään; ja kun taas olin

turvallisesti päässyt vuoteeseni ja kiertänyt käsivarteni hänen

ympärillensä ja myrsky oli laantunut vähäisen, minä sanoin:

"Eva, etkö sinä pelkää salamoita?"

"Minä ajattelin, että se ehkä vahingoittaisi meitä, Elsa serkkuni", hän

vastasi; "ja siitä syystä minä rukoilin Jumalaa."

"Mutta Eva", minä lausuin, "jos ukkonen olisi yli-enkelin ääni! Minä

aina pelkään, että jokainen ukkosen ilma on ehkä vihan päivän alku --

tuo kauhea tuomion päivä. Mitä sinä silloin tekisit?"

Hän oli tuokion ääneti, mutta sanoi sitten:

"Minä luulen, että ottaisin krucifixin ja rukoilisin ja koettaisin

pyytää Herraa Kristusta muistamaan, että hän kerta kuoli ristinpuussa

meidän tähtemme. Minä luulen, että hän armahtaisi meitä, jos niin

tekisimme. Paitsi sitä, Elsa serkkuni", hän lisäsi vähän ajan perästä,

"minulla on eräs lause, joka aina lohduttaa minua. Isäni opetti sen

minulle, kun olin aivan pikkuinen tyttö, vankihuoneessa, ennenkuin hän

kuoli. Minä en muista koko lausetta, mutta näitä sanoja minä en ole

milloinkaan unhottanut: _Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän

antoi ainoan Poikansa_. Sitä oli enemmän, vaikka olen unhottanut sen;

mutta tämän osan minä aina muistin, koska olin isäni ainoa lapsi, ja

hän rakasti minua sydämestään. Minä en tiedä tarkoilleen, mitä kaikkia

se merkitsee, mutta sen minä tiedän, että ne ovat Jumalan sanat, ja

minä uskon vakaasti niitten merkitsevän, että Jumala rakastaa meitä

hyvin paljon ja että hän on jollakin lailla isäni kaltainen.

"Minä tiedän", vastasin minä, "että Uskontunnustus sanoo: 'minä uskon

Jumalaan, Isään kaikkivaltiaasen', mutta minä en koskaan ajatellut, että

Kaikkivaltias Isä tarkoittaisi jotakin meidän oman isämme kaltaista.

Minun mielestäni se tarkoitti vaan, että Jumala on hyvin suuri, että me

kaikki kuulumme Hänelle ja että meidän tulee rakastaa Häntä. Oletko

varma siitä, Eva, jotta se tarkoittaa, että _Hän rakastaa meitä_?"

"Minä luulen niin, Elsa", vastasi Eva.

"Kukaties se tarkoittaa, että Hän rakastaa _sinua_, Eva", minä kysyin.

"Mutta sinä olet hyvä lapsi ja olet, luullakseni, aina niin ollut; ja

me tiedämme kaikki, että Jumala rakastaa semmoisia ihmisiä, jotka ovat

hyvät. Tuo lause, näetkö, ei sano mitään siitä, että Jumala rakastaa

semmoisia, jotka eivät ole hyvät. Juuri sen vuoksi, etten tosiaan

varmaan tiedä, teenkö sitä, mikä Hänelle on otollinen, pelkään minä

Jumalaa ja tuomion päivää."

Eva oli hetken ääneti, ja sitten hän lausui:

"Minä soisin muistavani lauseen loppupuolen. Kenties siinä olisi

selitys."

"Mistä se lause on saatu, Eva?" minä kysyin. "Kukaties me löydämme sen.

Luuletko, että Jumala sanoi sen isällesi taivaassa jossakin näyssä

taikka unissa, niinkuin hän puhuu pyhimyksille?"

"Sitä minä en luule, serkku", hän vastasi miettien; "sillä isäni sanoi,

että se seisoi eräässä kirjassa, josta hän ilmoitti minulle, missä se

oli löydettävä, kun hän oli kuollut. Mutta kun minä löysin kirjan, yksi

pappi vei sen minulta ja sanoi, ettei se ollut mikään hyvä kirja

vähäisille tytöille; enkä minä koskaan saanut sitä takaisin. Niin

minulla ei ole muuta kuin tämä lauseeni, Elsa serkku. Minä soisin, että

se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut."

Minä suutelin suosikkiamme ja toivotin hänelle hyvää yötä; mutta minä

en saanut nukutuksi. Minua halutti nähdä tuo kirja. Mutta kenties se ei

kuitenkaan ole mikään hyvä kirja; sillä (vaikka ei Eva sitä tiedä) minä

kuulin äidin-äitini sanovan, että hänen isänsä oli Hussiti ja kuoli

mestauslavalla, sen vuoksi että hänellä oli väärä usko.

Aamulla Eva oli hereillä ennen minua. Hänen suuret, tummat silmänsä

katselivat minua, ja samalla, kuin minä heräsin, hän lausui:

"Elsa serkkuni, minä luulen, että tuon lauseen loppupuoli jollakin

tapaa koskee krucifixiä; sillä minä ajattelen aina niitä yhtä haavaa.

Sinä tiedät, että Herra Jesus Kristus on Jumalan ainoa Poika ja että

hän kuoli ristin puussa meidän tähtemme."

Ja hän nousi ylös, puki päällensä ja sanoi menevänsä aamumessuun

rukoilemaan minun puolestani, että minä en olisi peloissani, kun vasta

ukkonen käy. Se on epäilemättä totta, minä olen varma siitä, että risti

ja Kristuksen kärsiminen ovat aiotut joksikin hyväksi meille; mutta

siinä tapauksessa ne voivat ainoastaan hyödyttää niitä, jotka ovat

Jumalan mieleen, mutta kuinka voi olla Hänen mieleensä, sitä juuri on

kovin vaikea ymmärtää.

Minä en kuitenkaan saata ajatella, että Evan usko jollakin lailla on

väärä, sillä hän on niin jumalinen ja niin hyvä. Hän menee aina

säännöllisesti ripittämään itseään ja käy kirkossa aamumessussa ja

monesti muutoinkin. Minä olen myöskin usein tavannut hänet rukoilemasta

krucifixin taikka Pyhän Neitsyen ja Lapsen kuvan edessä kotonamme.

Jumalisuus näyttää todella olevan hänen varsinainen ilonsa, niinkuin

St. Elisabetistakin sanotaan.

Mitä minuun itseen tulee, on minulla kovin paljon tekemistä

kirjapainon, talouden, kalliin äitimme kivulloisuuden, pikku lapsen ja

poikien tähden, jotka repivät vaatteensa niin julmasti, että minä yhä

enemmän tunnen, kuin minun on kokonaan turha koskaan pyrkiä minkään

pyhimyksen kaltaiseksi -- jollei juuri St. Kristoferin, jonka legenda

aivan usein on lohduttanut minua, kun äidin-äitimme kertoi sitä meille,

joka tapahtui tällä lailla:

Offerus oli sotamies ja pakana, joka eli Kanaan maalla. Hän oli

kaksitoista kyynärää pitkä. Hänen ei tehnyt mieli totella, vaan käskeä.

Hän ei katsonut, mitä vahinkoa hän teki muille, vaan eli rajusti,

ahdistaen ja ryöstäen kaikkia, jotka sattuivat yhteen hänen kanssaan.

Hän halusi ainoastaan yhtä asiaa -- että hän saisi tarjota

palvelustansa kaikkein voimallisimmalle; ja kun hän kuuli, että keisari

siihen aikaan oli kristikunnan päämies, lausui hän: "herra keisari,

tahdotko minut? Minä en myy kenellekään halvemmalla sydänvertani."

Keisari, joka näki hänen Simsonin-voimansa, hänen vankan rintansa ja

tukevat nyrkkinsä, vastasi: "jos suostut palvelemaan minua ijäti,

Offerus, minä vastaan-otan sinut."

Heti jättiläinen vastasi: "vaikea on luvata _ijäti_ palvella sinua;

mutta niin kauan kuin minä olen sinun soturinasi, ei kukaan idässä eikä

lännessä ole sinua häiritsevä."

Tämän jälkeen hän vaelsi keisarin kanssa ympäri koko maata, ja keisari

oli hyvin mieltynyt häneen. Sotamiehet olivat, niin tappelussa kuin

viinan ääressä, viheliäisiä, saamattomia raukkoja Offeruksen rinnalla.

Oli nyt keisarilla harpun-soittaja, joka lauloi aamusta maata-panon

aikaan asti; ja milloin hyvänsä vaan keisari oli väsynyt marssista,

tämän runoilian täytyi liikuttaa harppunsa kieliä. Eräänä iltana he

asettivat leirinsä lähelle jotakin metsää. Keisari söi ja joi

iloisesti; harpun-soittaja lauloi hupaisen laulun. Mutta kun hän

laulussansa puhui pahasta hengestä, keisari risti silmiänsä. Sanoi

Offerus korkealla äänellä kumppanillensa: "mitä tuo on? Mitä leikkiä

ruhtinas nyt laskee?" Silloin keisari vastasi: "kuule, Offerus, minä

tein tämän sen häijyn paholaisen tähden, jonka sanotaan usein

mellastavan tässä metsässä suurella väellä ja voimalla." Tämä näytti

kummalliselta Offeruksen mielestä, ja hän sanoi halveksien keisarille:

"minun tekee suuresti mieli metsä-sikaa ja hirveä. Mennään tähän

metsään ajamaan niitä." Keisari vastasi lempeästi: "ei, Offerus! Älä

pyydä niitä tässä metsässä, sillä samalla kuin täytät ruoka-aittasi,

ehkä vahingoitat sieluasi." Silloin Offerus niuristeli kasvojansa ja

lausui: "Ne ovat happaimia, sanoi kettu pihlajanmarjoja; jos teidän

Korkeutenne pelkää paholaista, minä rupean tämän herran palvelukseen,

koska hän on mahtavampi kuin te." Tämän perästä hän kylmäkiskoisesti

vaati palkkansa, lähti pois ilman mitään erittäin pitkiä

jäähyväismenoja ja painoi iloisesti taajimpaan metsään.

Eräässä kolkossa metsän aukossa löysi hän paholaisen alttarin, joka oli

rakennettu mustista kekäleistä, ja tämän päältä välkkyi kuutamassa

ihmisten ja hevosten luurangot. Offerus ei tästä millään tavalla

hämmästynyt, vaan katseli tyvenesti kalloja ja luita; tuosta hän huusi

kolme kertaa korkealla äänellä paholaisen nimeä, istui maahan, meni

nukuksiin ja alkoi pian kuorsailla. Sydänyön aikana maa näytti

jyskeellä aukenevan, ja noenkarvaisella hevosella näki hän pikimustan

ratsastajan, joka ajoi tuimasti häntä kohden ja koetti sitoa häntä

juhlallisilla lupauksilla. Mutta Offerus sanoi: "saadaan nähdä." Sitten

he kulkivat yhdessä pitkin mailman kuningaskuntia, Offerus huomasi,

että hän oli parempi isäntä kuin keisari, harvoin hänen tarvitsi

puhdistaa hänen aseitansa, mutta kemuja ja kujeita oli yltäkyllin.

Kuitenkin kun he jonakuna päivänä astuivat maantietä, kolme korkeata

ristiä seisoi heidän edessään. Silloin Mustaa Ruhtinasta yht'äkkiä

värisytti ja hän lausui: "kiertäkäämme ympäri syrjätietä myöten." Sanoi

Offerus: "minusta näyttää kuin sinä pelkäisit noita hirsipuita", ja

joustansa jännitettyään ampui hän nuolen keskimäiseen ristiin. "Kuinka

sopimattomasti tehty!" sanoi saatana sävyisesti; "etkö tiedä, että hän,

joka palvelian muodossaan oli Marian poika, nyt harjoittaa suurta

valtaa?" "Jos niin on laita", lausui Offerus, "ei mikään lupaus sitonut

minua, kun tulin sinun luokses; nyt minua haluttaa taas etsiä

kaikkein voimallisinta, jota yksistänsä suostun palvelemaan."

Silloin saatana meni pois, pilkallisesti nauraen, vaan Offerus jatkoi

matkaansa tiedustellen kaikilta kulkioilta, joita hän tapasi, Marian

poikaa. Mutta voi! harvat kantoivat häntä sydämessänsä; eikä kukaan

voinut kertoa jättiläiselle missä Herra oleskeli, siksi kuin Offerus

jonakin aamuna yhtyi vanhaan, hurskaasen erimitiin, joka antoi

hänelle yösijaa kammiossansa ja lähetti hänet seuraavana aamuna

Karthusianin-luostariin. Siellä priori kuunteli Offerusta, näytti

hänelle suoraan uskon tien ja sanoi hänelle, että hänen tuli paastota

ja rukoilla, niinkuin Johannes Kastaja muinoin erämaassa. Mutta Offerus

vastasi: "heinäsirkat ja metsähunaja, herrani, ovat kokonaan vastoin

luontoani enkä minä osaa mitään rukouksia. Minulta menisi kaikki

voimat, ja minä olisin pikemmin taivaasta poissa, kuin joutuisin tällä

tavalla sinne." "Suruton mies!" vastasi priori. "Sinun sopii kuitenkin

koettaa jollakin muulla lailla: rupea sydämestäsi toimittamaan jotakin

hyvää tekoa." "Voi! sallikaat minun kuulla", pyysi Offerus; "semmoiseen

minulla on voimia." "Katso, tuossa juoksee ankara virta, joka estää

pilgrimejä heidän matkallansa Romaan. Siinä ei löydy mitään lauttaa

eikä siltaa. Kanna uskovaiset selässäsi tämän yli." "Jos tällä tapaa

kelpaan Vapahtajalle, minä tahdon halulla kantaa matkustajia

edestakaisin", vastasi jättiläinen. Ja samaa päätä hän rakensi

ruovoista majan ja asui siitä asti vesihiirien ja majavien joukossa

virran reunalla, iloisesti kuljettaen pilgrimejä joen poikki, ikäänkuin

kameli taikka elefantti. Mutta jos ken tarjosi hänelle lauttarahaa, hän

sanoi: "minä teen työtä ijankaikkista elämää varten." Ja kun nyt

useitten vuosien perästä Offeruksen hiukset olivat käyneet valkoisiksi,

eräänä myrskyisenä yönä vieno, valittava ääni huusi häntä: "rakas,

hyvä, pitkä Offerus, kana minut yli." Offerus oli väsynyt ja uninen,

mutta hän ajatteli uskollisesti Jesusta Kristusta ja tarttuen uupunein

käsin siihen kuusenrankaan, jota hän piti sauvanansa, kun virta oli

tulvillaan, kahlasi hän veden lävitse ja melkein pääsi vastaiseen

rantaan; mutta kun hän ei nähnyt mitään pilgrimiä siellä, arveli hän:

"minä näin unta", ja palasi takaisin ja pani uudestaan maata. Mutta

tuskin hän oli ennättänyt nukkua, kuin sama vieno ääni jälleen kuului,

tällä kertaa enemmän vaikeroivana ja kiikuttavana: "Offerus, hyvä,

rakas, iso, pitkä Offerus, kanna minut yli." Kärsivällisesti iäkäs

jättiläinen astui joen poikki, mutta ei ketäkään näkynyt, ja hän meni

takaisin ja pani taas maata ja vaipui ennen pitkää sitkeään uneen, kun

kerran vielä tuo vieno ääni kuului, selvänä, voivottavana ja

rukoilevana: "hyvä, rakas jättiläinen Offerus, kanna minut yli".

Kolmannen kerran hän tarttui kuusi-sauvaansa ja kulki kylmän virran

poikki. Tällä kertaa hän näki hennon, kauniin, vähäisen pojan, jolla

oli kultaiset hiukset. Vasemmassa kädessään hän piti Karitsan lippua,

oikeassa maanpalloa. Hän katseli jättiläistä, silmät täynnänsä

rakkautta ja luottamusta, ja Offerus nosti hänet ylös kahdella

sormella; mutta kun hän astui veteen, painoi pieni lapsi niinkuin kivi.

Yhä raskaammalta taakka tuntui, kunnes vesi melkein ylettyi hänen

leukaansa asti; isot hiki-pisarat vierivät hänen otsastansa, ja hän oli

miltei uppoamallansa virtaan vähäisen pojan kanssa. Hän ponnisti

kuitenkin voimiansa, pyrki horjuen toiselle puolelle, laski lempeästi

lapsen rannalle ja sanoi: "herraseni, minä pyydän, älä vasta kulje tätä

tietä, sillä töintuskin pääsin tällä kertaa hengissäni yli." Mutta

kaunis lapsi kasti Offeruksen paikalla ja lausui hänelle: "tiedä,

kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja vaikka sinun jäsenesi

horjuivat, älä pelkää äläkä kummastele, vaan riemuitse; sinä olet

kantanut mailman Vapahtajan! Merkiksi istuta maahan kuusen-rankasi,

joka niin kauan on ollut kuolleena ja lehdetönnä; huomenna se kasvaa

viheriöitä oksia. Ja tästä lähin sinun nimesi ei ole Offerus, vaan

Kristofer." Silloin Kristofer pani kätensä ristiin, rukoili ja sanoi:

"minä tunnen loppuni lähestyvän. Jäseneni vapisevat; voimani raukeavat;

Jumala on antanut kaikki minun syntini anteeksi." Tuosta lapsi katosi

valkeuteen; vaan Kristofer istutti sauvansa maahan. Ja niin se aamulla

kasvoi viheriöitä lehtiä ja punaisia kukkia, ikäänkuin mantelipuu.

Kolme päivää sen jälkeen enkelit kantoivat Kristoferin paratiisiin.

Tämä on se legenda, joka tuottaa minulle enemmän toivoa kuin mikään

muu. Kuinka suloista olisi, kun olisin jollakin nöyrällä tavalla

koettanut auttaa muita heidän matkallansa pyhään kaupunkiin ja kun

viimeinen taakka olisi kannettu ja voimani raukeisivat, jos silloin

pyhä lapsi ilmestyisi minulle ja sanoisi: "pikku Elsa, sinä olet tehnyt

sen työn, jonka aioin sinun tehtäväksesi -- sinun syntisi ovat anteeksi

annetut"; ja nyt enkelit tulisivat ja nostaisivat minut syliinsä ja

kantaisivat minut mustan virran ylitse, ja elämäni nuortuisi ja kukkisi

jälleen paratiisissa, niinkuin Kristoferin kuihtunut sauva!

Mutta kun täytyy koko pitkä elin-aikansa vartioita virran luona ja

kantaa taakat eikä tietää, teemmekö kuitenkaan oikein -- se se on, joka

on niin vaikeata!

Suloista olisi havaita, kun virran yli on pääsnyt, että jonkun

vähäisen, nöyrän, jokapäiväisen velvollisuuden täyttämisellä on todella

palvellut ja miellyttänyt Kaikkein Mahtavinta, mailman Vapahtajaa! Kun

vaan havaitsisi tämän sillä aikaa, kuin pyrkii joen yli, kuinka iloista

se olisi! Kuinka vähäisen muistaisi jäistä vettä taikka pakottavia

hartioitaan tai horjuvia, hermottomia jäseniänsä!

Eisenachissa, Tammikuulla 1505.

Fritz on kotona meidän tykönämme jälleen. Hän näyttää nyt, kun hänellä

on tuuliparta ja miekka, yhtä miehuulliselta kuin isämme. Kuinka

iloiseksi hänen vakava astuntansa ja hänen syvä äänensä tekevät koko

perheen! Välisti kun katselen häntä, kun hän hypittää lapsia ja kaappaa

heidät syliinsä taikka nakkaa palloa Kristoferin ja Polluxin kanssa

taikka ampuu joutsella iltaisin kaupunkilaisten leikeissä, soisin

niinkuin ennen, että hän olisi elänyt niinä aikoina, jolloin esi-isämme

asuivat linnoissa, ja että Fritz olisi ollut ritari ja ratsastanut

seuralaistensa etupäässä taisteloon jonkun hyvän asian puolesta --

esimerkiksi Turkkilaisia vastaan, joitten nyt sanotaan uhkaavan

keisarikuntaa ja koko kristikuntaa. Minun pikkuinen mailmani on todella

avara ja kylläksi runsas minulle, mutta tämä porvari-elämä näyttää

ahtaalta ja halvalta hänelle. Minä tahtoisin, että hän saisi askaroida

miesten eikä kirjojen kanssa. Naiset saattavat lukea, oppia ja

ajatella, jos heillä on aikaa (mutta tietysti ei niin hyvin kuin

miehet); minä olen myöskin kuullut, että naiset kirjoittavat kirjoja.

St. Barbara ja St. Katarina ymmärsivät astronomiaa, astrologiaa ja

filosofiaa ja osasivat puhua minä en tiedä kuinka monta kieltä. Mutta

he eivät olisi pystyneet lähtemään kilvellä ja keihäällä, niinkuin

Kappadokian St. Yrjö, vapauttamaan kahletettua prinsessaa ja tappamaan

isoa Afrikan lohikäärmettä. Minä tahtoisin, että Fritz tekisi, mitä

naiset _eivät pysty_ tekemään. Hänen leveässä, notkeassa ruumiissansa

on semmoinen ryhti ja hänen mustissa silmissään semmoinen voima; vaikka

todella kaiken sen johdosta, mitä hän on kirjoittanut meille

ruhtinaallisesta elannostansa Erfurtin laitoksessa, jossa hän on

vapaa-oppilas, äitimme ja minä emme odottaneet, että hänen kasvonsa

näyttäisivät niin laihalta ja ohuelta.

Hän on tuonut minulle takaisin äitinkummini guldenin. Hän sanoo, että

hän on itsenäinen mies, joka tulee omillansa toimeen ja jonka ei

ollenkaan sovi vastaan-ottaa tämmöisiä lahjoja. Koska kuitenkin kerran

olen antanut sen Fritzille, tuntuu minusta kuin minun olisi oikeus

käyttää sitä hänen hyväksensä, joka on suuri lohdutus, sillä minä voin

näinä muutamina päivinä, kuin hän viipyy meidän luonamme, laittaa

paremmat atriat, kuin tavallisesti voimme tarjota, ettei hän saata

ensinkään arvata, missä pulassa me usein olemme.

Minä häpeän vähän itseäni, mutta Fritzin takaisin-tulossa on jotakin,

joka ei vastaa minun toiveitani. Minä olen yöt päivät näinä molempina

vuosina odottanut häntä suurella kaipuulla. Minä luulin, että me

aloittaisimme uudestaan juuri siitä, mihin päätimme. Minä kuvailin

itselleni, kuinka tuo entinen jokapäiväinen elämä hänen kanssansa

jatkaantuisi taas, niinkuin muinoin. Minä ajattelin, että me istuisimme

sälyhuoneessa ja juttelisimme kaikista huolistamme sekä itsemme että

perheen puolesta ja varomatta tai pelkäämättä vuodattaisimme sydämen

sydämeen, että se tuskin olisi puhumista ollenkaan, vaan ääneen

ajattelemista.

Nyt ei enää jokainen pikku asia keskinäisessä, jokapäiväisessä

elämässämme ole tuttu meille, niin että ymmärtäisimme toistemme

tunteet, niistä puhumatta; nyt on kokonainen sarja uusia kokemuksia,

joista täytyy askel askelelta kertoa, emmekä näytä keksivän, mistä

aloittaa. Ei kukaan muu voi tuntea sitä niinkuin minä. Lapsille ja

vanhemmillemme on hän kaikki, mitä hän ennen oli, ja miksi minä

odottaisin enempää? Minä todella tuskin tiedän, mitä odotin taikka mitä

minä kaipaan. Miksi Fritz olisi enemmän minulle kuin kenellekään

muulle? On itsekästä toivoa sitä ja lapsellista ajatella, ettei kaksi

vuotta tuottaisi mitään muutosta. Sopiko minun edes toivoa sitä? Enkö

minä riemuitse hänen voimastansa, ja hänen uljaasta, miehuullisesta

käytöksestänsä? Ja sopiko minun toivoa, että suuren Erfurtin akademian

ylioppilas, joka pian pääsee baccalaureoksi, tulisi istumaan vanhoille,

läjään ajetuille kirjoille sälyhuoneesen ja viettäisi aikaansa

jaarituksissa minun kanssani. Paitsi sitä, mitä minulla on

juttelemista? Vaan kuitenkin, kun tänä iltana hämärän hetki tuli

kolmannen kerran siitä, kuin hän palasi, ja hän näytti kokonaan

unohtavan sen, minä en voinut auttaa, että se tuntui haikealta, ja niin

minä pakenin tänne yksinäisyyteen.

Fritz on istunut tämän viimeisen tunnin arkituvassa, kaikki lapset

ympärillänsä, kertoen heille, mitä oppilaat tekevät Erfurtissa; heidän

runous-yhdistyksestänsä, jossa he kokoontuvat ja toistensa kuullen

lausuvat omia värssyjänsä taikka käännöksiä vanhoista kirjoista, jotka

nykysin ovat kaivetut ilmi maasta, vaan kuitenkin hänen puhettansa

myöten ovat tuoreemmat kuin mitkään uuden-aikaiset teokset ja antavat

kyllin kaikille ajatuksen aihetta; väitöskokouksista ja noista suurista

lauluseuroista, joihin sadoittain ääniä ottaa osaa ja soitto syntyy

semmoinen, joka voittaa kaikki urut -- molemmissa jälkimäisissä

harjoituksissa Martin Luther näyttää olevan johdattaja ja päämies, ja

sitten ylioppilaitten miekkailuista, joihin minä en luule Martin

Lutherin ruvenneen, mutta jotka varmaan huvittavat Kristoferia ja

Polluxia enemmän kuin mikään muu. Pojat seisoivat kummallakin puolella

Fritziä kuunnellen avosilmin; Chriemhild ja Atlantis olivat pistäyneet

aivan hänen taaksensa, ompelutyö käsissään; pikku Thekla istui hänen

polvillansa ja leikitsi hänen miekan-kannikkeensa kanssa; ja pikku Eva

oli kiivennyt mielipaikallensa akkunanrinnalle vastapäätä Fritziä.

Aluksi Eva pysyi vähän erinänsä Fritzistä eikä sanonut mitään; ei,

luullakseni, ujoudesta, sillä tämä lapsi ei näytä pelkäävän ketään eikä

mitään, vaan sen omituisen tavan vuoksi, jolla hän tarkastaa ihmisiä,

ikäänkuin hän tahtoisi oppia tuntemaan heitä kokonaan, niinkuin opitaan

uutta kieltä, taikka niinkuin hallitsia tekee, joka tutkii uuden

alamaisensa luonnetta, ennen kuin hän ottaa hänet palvelukseensa.

Ajatteleppas tuota pikkuista olentoa, kun hän kohtelee Fritziämme tällä

ylhäisellä tavalla! Mutta tässä ei auta mitään vastustaminen Fritzinkin

on täytynyt käydä tämä tutkinto, niinkuin me muut, ja hän on yhtä

paljon, kuin äidin-äitimme taikka kukaan meistä, hyvillään siitä, että

hän on saavuttanut Evan luottamuksen. Kun minä lähdin pois, oli Eva,

vähän aikaa Fritzin ylioppilas-juttuja suurella tarkkuudella

kuunneltuaan, itse ruvennut pääpuhujaksi, ja viehättyneenä koko seura

nyt kuunteli häntä, kun hän kertoili heille mielilegendaansa St.

Katarinasta. He olivat kaikki kuulleet sen ennen, mutta kun Eva kertoo

näitä tarinoita, ne näyttävät aina jollakin lailla uusilta. Minä luulen

tämän tulevan siitä, että hän niin hartaasti uskoo niitä; näyttää siltä

kuin hän ei toistaisi, mitä hän on kuullut, vaan tyvenesti juttelisi

jotakin semmoista, jota hän itse on nähnyt, melkein niinkuin

mielestämme joku enkeli tekisi, joka näkymätönnä on katsellut, kun

kaikki tapahtui. Ja tällä välin näyttävät hänen pitkäripsiset silmänsä,

kun hän nostaa niitä, katsovan yhtä haavaa kuuntelian sydämeen ja

taivaasen.

Ei mikään kumma, että Fritz unhottaa hämärän hetken. Mutta se on

omituista, ettei hän ole kertaakaan kysynyt aikakirjaamme. Tästä olen

kuitenkin iloinen, sillä minä en tahtoisi milläkään muotoa näyttää

hänelle kertomusta vastuksistamme.

Onkohan mahdollista, että minä kadehdin pikku Evaa -- rakasta,

pikkuista, lempeää, turvatonta Evaa? Minua ilahuttaisi, jos koko mailma

rakastaisi Fritziä. Kuitenkin tuntui varsin onnelliselta, kun olin

hänen ainoa ystävänsä; ja miksi vähäinen vieras lapsi varasti minulta

kalliit hämärän-hetkeni?

No niin, minä luulen, että täti Agnes oli oikeassa: minä tein

Fritzistä epäjumalan, Jumala suuttui, ja minua rangaistaan. Tosin

pyhimykset näyttävät tunteneen jonkunlaista hurskasta huvitusta, kun

heitä rangaistiin, mutta niin ei ole minun laitani; rangaistukset eivät

näytä ollenkaan parantavan minua, vaan päinvastoin pahentavan -- joka

on uusi todistus siitä, kuinka minun on turha koettaa päästä

pyhimykseksi.

Eisenachissa, Helmikuulla.

Kun minä kirjoitin nämät viimeiset sanat enenemässä hämärässä, kaksi

vahvaa kättä verkan laskettiin olkapäilleni, ja joku ääni sanoi:

"Siskoseni, _miks'et_ voi näyttää minulle aikakirjaasi?"

Minun oli mahdoton vastata.

"Sinä olet joutunut kiinni", lisäsi sama ääni. "Luuletko, että minä en

tiedä, mistä tuo guldeni tuli? Näytä minulle äitikummisi rahakukkaro."

Minä tunsin, kuinka kyynelet alkoivat tukehuttaa minua; mutta Fritz ei

näyttänyt huomaavan niitä.

"Elsa", hän sanoi, "sinä saat harjoitella pikku temppujasi kaikkia

muita perheen-jäseniä kohtaan, mutta minun suhteeni ne eivät menesty.

Luuletko koskaan voivasi uskotella minua, että olet käynyt laihaksi

siitä, että olet joka päivä elämässäsi syönyt makkaroita, kakkuja ja

oivallisia juhlapäivän putinkeja? Luuletto, että tuo nälkäinen ihastus

poikien silmissä tuli heidän jokapäiväisestä, tavallisesta ruo'astaan?

Luuletko", hän jatkoi, ottaen minun molemmat käteni omaan käteensä,

"että minä en nähnyt, kuinka siniset ja kylmät ja pakkasenpuremia

täynnä ne pikkuiset kädet olivat, jotka latoivat isoja halkoja takkaan,

kun tänä aamuna tulin sisään?"

Tietysti minä en voinut tehdä muuta kuin nojata päätäni hänen rintaansa

ja hiljaisesti itkeä. Ei auttanut kieltää mitään. Sitten hän lisäsi

nopeasti matalalla, syvällä äänellä:

"Luuletko, että minä olisin voinut olla huomaamatta äitimme vanhoja

keinoja, kun hän vakuutti, ettei ruoka maittanut häntä ja ettei hän

pitänyt mistään niin paljon kuin jänteistä ja luista?"

"Oi Fritz", minä nyyhkytin, "minä en voi sitä auttaa. Mitä minä teen?"

"Ainakin", hän sanoi "lupaa minulle, pikku neiti, ettet vasta tee

omasta veljestäsi varsinaista vierasta ja ettet kaikenlaisilla turhilla

ja petollisilla tuumilla koeta sälyttää koko perheen huolten painoa

omille hartioillesi."

"Luuletto, että tämä on synti, jota minun tulee tunnustaa, Fritz?" minä

kysyin; "en minä tarkoittanut mitään petollista; mutta minä erhetyn

aina oikean ja väärän suhteen. Mitä minä voin tehdä?"

"Tietääkö täti Ursula tämän?" hän kysyi kiivaanpuolisesti.

"Ei, äiti ei salli, että minä kerron sitä kenellekään. Hän luulee, että

he moittisivat isäämme; ja vasta on viikko kulunut siitä, kuin isä

kertoi hänelle, että hän oli keksinyt uuden tavan sulattaa lyijyä,

jonka kautta voi muuttaa sitä kokonaan hopeaksi. Se olisi todella

kummallinen keksintö; ja hän on vakuutettu siitä, että vaaliruhtinas

heti ostaisi sen, ja me saisimme arvattavasti jättää Eisenachin ja asua

lähellä vaaliruhtinaan hovia. Kukaties keisarikin vaatisi, että

ilmoittaisimme salaisuuden hänelle, ja silloin meidän täytyisi jättää

koko maa; sillä sinä tiedät, että löytyy isoja lyijy-kaivoksia

Espanjassa; ja jos kerran ihmiset voisivat tehdä hopeata lyijystä, se

olisi paljoa helpompi ja turvallisempi menetys, kuin purjehtia ison

valtameren poikki hankkimaan luonnollista hopeata villeiltä

Indianeilta."

Fritz huokasi raskaasti.

"Entä sillä välin?" hän kysyi.

"Sillä välin?" minä vastasin, "tietysti saattaa välisti olla vähän

vaikea tulla toimeen."

Hän mietti tuokion aikaa, ja sitten hän sanoi:

"Elsaseni, minä olen ajatellut yhtä tuumaa, joka luullakseni tuottaa

meille muutamia guldenia, siksi kuin tuo lyijyn muuttamisen hanke on

toteutettu."

"Silloin emme tietysti", sanoin minä, "kaipaa mitään, vaan jaksamme

antaa niille, jotka ovat ilman. Ja voi, Fritz, kuinka hyvin me

tietäisimme, millä tapaa auttaa niitä, jotka ovat köyhät. Etkö luule,

että Jumala tämän vuoksi antaa meidän itse olla niin kauan köyhinä eikä

näytä koskaan kuulevan rukouksiamme?"

"Olisi suloista ajatella niin, Elsa", sanoi Fritz totisesti; "mutta on

kovin vaikea ymmärtää, kuinka miellyttää Jumalaa taikka kuinka

menetellä, että meidän rukouksemme edes tapaavat häntä -- varsinkin kun

me niin usein tunnemme ja teemme, mikä väärää on."

Se ilahutti minua, kun näin, ettei Fritz epäillyt, että tuo suuri

keksintö joskus onnistuisi. Hän ei kertonut minulle, mikä hänen oma

tuumansa on.

Tunteeko siis Fritz'kin itsensä niin syntiseksi ja niin epätietoiseksi,

kuinka hänen tulee kelvata Jumalalle? Ehkä useissa ihmisissä on sama

tunne. Se on hyvin kummallista. Jospa vaan Jumala olisi katsonut

hyväksi tehdä asian meille vähän selvemmäksi! Minua haluttaisi tietää

kertooko se kirja, joka Evalta katosi, meille jotakin siitä!

Tämän illan perästä aita tietysti oli kokonaan poistunut minun ja

Fritzin väliltä, ja me näytimme olevan paremmat ystävät kuin koskaan

ennen. Meillä oli hupaisia hämärän keskusteluita sälyhuoneessa, ja minä

rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niin että täti Agnes,

luullakseni, katsoisi minua entistä suuremmaksi epäjumalan palveliaksi.

Mutta se on hyvin merkillistä, että epäjumalan palvelus näyttää tekevän

minun niin erittäin hyvää. Minusta tuntuu kuin rakastaisin koko mailmaa

paremmin sentähden, että rakastan Fritziä, ja kuin kantaisin kaikki

asiat helpommin, kun saan uskoa hänelle kaikki, niin ettei minulla

koskaan ole ollut niin vähän pikku syntejä tunnustettavana kuin näinä

molempina viikkoina, jolloin Fritz oli kotona. Kun vaan Jumala olisi

säätänyt niin, että kelpaamme hänelle sillä, että rakastamme veljiämme,

sisariamme ja omaisiamme, eikä sillä, että olemme heitä rakastamatta

taikka jätämme heidät ja hautaamme itsemme kylmään luostariin, niinkuin

täti Agnes!

Pikku Eva sai todellakin Fritzin opettamaan itselleen Latinan

kieli-oppia! Minä luulen, että hän tahtoo olla rakastetun St.

Katarinansa kaltainen, joka oli hyvin oppinut. Ja hän sanoo, että

kaikki pyhät kirjat, rukoukset ja virret ovat Latinan kielellä, että

hänen luullaksensa se epäilemättä on se kieli, jota Jumala erittäin

rakastaa. Hän kysyi minulta muutamia päiviä sitten, puhuvatko he

Latinaa taivaassa.

Minä en tietysti voinut vastata. Minä sanoin hänelle, että luulin

raamatun olevan alkuperäisesti kirjoitetun kahdella muulla kielellä,

Kreikkalaisten ja Juutalaisten, ja että olin kuullut jonkun sanovan,

että Adam ja Eva paratiisissa puhuivat Juutalaisten kieltä, jonka

luulen Jumalan opettaneen heille.

Mutta minä olen ajatellut sitä jälestäpäin eikä minua kummastuttaisi,

jos Eva olisi oikeassa.

Sillä, jollei Latina ole taivaan pyhimysten ja pyhien enkelien kieli,

miksi Jumala tahtoisi, että papit puhuvat sitä kaikkialla ja että kansa

sillä lausuu Ave'nsa ja Paternoster'insa? Me ymmärtäisimme ne kaikki

paljon paremmin Saksan kielellä; mutta jos Latina on autuaitten

pyhimysten ja enkelien kieli, on tämä tietysti syy, jonka vuoksi sitä

näin käytetään. Vaikka me emme aina ymmärrä, _he_ ymmärtävät, joka on

suuri lohdutus. Minä arvelen, että Latinan kielen oppiminen on erittäin

viisas tuuma pikku Evalta; ja kun minulla on enemmän aikaa olla

jumalinen, kukaties minäkin koetan oppia.