II.

Otteita Fredrikin aikakirjasta.

Erfurtissa 1503.

Vihdoin minä seison sen mailman kynnyksellä, johon minun on niin kauan

aikaa tehnyt mieli päästä. Elsan mailma ei ole enää minun; en ole

kuitenkaan koskaan, ennenkuin tällä viikkoa, tuntenut, kuinka kallis

tuo vähäinen koti-mailma on minulle. Jumala varjelkoon, että olisin

jättänyt sen iäksi. Minä toivon saavani palata siihen jälleen, ei

sentään milloinkaan enää vanhempieni vaivaksi, vaan heidän tuekseen ja

turvakseen, että äitini pääsisi niistä huolista, jotka vähitellen

hivuttavat hänen kallista elämäänsä, että isäni saisi tilaisuutta

toteuttaa suuria tuumiansa ja pikku Elsastamme tulisi yhtä arvoisa

nainen kuin kukaan hyvänsä noista paronessoista, joista äidin-äitimme

kertoo meille. Vaikka tosiaan, niinkuin nyt on, kun juhlapäivinä astuu

minun vieressäni kirkolle, puettuna karmosiinipunaiseen hameesensa,

musta tröiiy pyöreällä, sievällä vartalollaan, valkoinen esiliina

edessä, hopeakäädyt kaulassa, vaalea tukka somasti palmikoittuna, ja

siniset silmät aivan täynnänsä päivänpaistetta -- kukapa näyttää

kauniimmalta kuin hän? Minä olen kyllä nähnyt, etten ole ainoa

Eisenachissa, joka niin ajattelee. Minä soisin vaan, että saattaisin

tehdä kaikki päivät juhlapäiviksi hänelle ja ettei pikku siskoni

tarvitsisi, kun juhla on mennyt, niin huolellisesti panna pois kaikkia

koristuksiansa isoon arkkuun ja pukea jälleen päällensä Tuhkimuksen

vaatteitansa, jotta, jos se kuninkaanpoika, josta satu puhuu, tulisi,

hän tuskin tuntisi sitä kaunista pikkuista prinsessaa, jonka hän on

kirkossa nähnyt. Ei kuitenkaan kenenkään kuninkaanpojan tarvitse

hävetä Elsaamme edes hänen arki- tai työvaatteissansa; hän ei suinkaan

olisi tuo oikea, jos hän niin tekisi. Hämyssä, kun päivän työt ovat

tehdyt ja lapset nukkuvat, ja hän tulee, kudin kädessään, istumaan

minun viereeni sälyhuoneesen taikka puutarhaan perunapuun alle, mikä

prinsessa näyttää virkeämmältä tai sievemmältä kuin Elsa hienolla,

keltaisella tukallaan, joka on seppeleenkaltaiseksi palmikoittu? Kukapa

arvaisi, että hän on askaroinnut koko päivän, keittänyt ruokaa, pessyt

vaatteita ja hoitanut lapsia. Jollei juuri siitä verevästä muodosta,

jonka hänen toimeliaisuutensa on synnyttänyt, ja siitä hänen

suloisesta, hiljaisesta äänestänsä, johon naiset, luullakseni,

parhaiten tottuvat pienten lasten kehtojen luona.

Arvattavasti minä en ole vielä keneenkään tyttöön rakastunut sen

vuoksi, etten koskaan ole nähnyt ketään, jota sopisi verrata meidän

Elsaamme. Minä en kuitenkaan näe unta semmoisista kasvoista kuin

Elsalla on, kun unet tulevat, eikä edes aivan semmoisista kuin äidillä

on. Äitini silmät ovat himmentyneet monesta huolesta; eikö juuri tuo

lakastunut ja kuihtunut otsa tee häntä niin pyhäksi minulle? Pyhemmäksi

kuin mikään pyhimysten sädekehä! Ja Elsa, hyvä, taitava, pikkuinen

Elsa; hän on kallis kodinhaltiatar; mutta niillä kasvoilla, joista minä

näen unta, niillä on toisenlainen katsanto. Elsan silmät ovat hyvät,

niinkuin hän sanoo, näkemään ja auttamaan; ja suloiset ne todella ovat

rakkaudessa -- kalliit, lempeät, uskolliset silmät. Mutta niissä

silmissä, joista minä näen unta, on toisenlainen katse, on tulta,

niinkuin äidin-äitimmekin silmissä, ikäänkuin etelän auringon alta;

tummat, uneksivat, kauas näkevät, sydäntä polttavat silmät, niinkuin

romanssien naisten, vaan kuitenkin tähystellen taivaasen, niinkuin St.

Cecilian, kun hän ihastuneena seisoo urkujensa vieressä. Hänen pitäisi

olla pyhimys, että minä saisin istua hänen jalkainsa juuressa ja katsoa

hänen puhtaan sydämensä kautta taivaasen, vaan kuitenkin rakastaa minua

yksinään, tulisesti, pelottomasti, innokkaasti, ikäänkuin koko hänen

taivaansa olisi minun rakkaudessani. Minun rakkaudessani! mutta mikä

minä olen, että minä semmoisia uneksin? porvarinpoika Eisenachista,

rahaton ylioppilas, joka on viikon päivät oleskellut Erfurtissa!

Puutetta näkevän perheen vanhin poika, joka ei saa ajatellakaan, että

hän rakastaisi oivallisinta tyttöä koko mailmassa, ennenkuin minä

tapaan hänet ennenkuin olen pelastanut isäni, äitini ja kuusi veljeä ja

sisarta kovan köyhyyden kynsistä. Sitä tuntuu melkein petokselta, kun

pidän toista olentoa parempana kuin Elsaa, vaikkapa vaan unissakin.

Minusta on kuin näkisin, kuinka hänen lempeät, siniset silmänsä

täyttyvät moittivilla kyynelillä. Sitä ei tarvitse epäilläkään, että

minulla on mitään kilpailiaa Elsan sydämessä, ei edes unissakaan.

Armas, pikkuinen Elsa parka!

Elsan täytyy päästä noitten jokapäiväisten, kalvavien huolten taakasta,

siitä köyhyyden ja pettyneitten toiveitten painosta, joka on saattanut

äitimme niin varhain vanhaksi. Jos minä olisin ollut isäni sijassa,

minä en suinkaan olisi jaksanut katsoa, kuinka talvi niin pian peitti

hänen elämänsä kesän. Mutta hän ei näe sitä. Taikka jos tuokioksi äidin

vaaleat kasvot ja nuot harmaat hiukset, jotka alkavat ilmestyä,

näyttävät huolestuttavan häntä, hän suutelee hänen otsaansa ja sanoo:

"Äitiseni, tästä päästään pian; nyt ei puutu muuta kuin viimeinen

temppu, ennenkuin uusin keksintöni on täydellinen, ja sitten --"

Ja sitten hän menee painoonsa; mutta tähän päivään saakka tuota

puuttuvaa temppua ei ole koskaan tehty. Elsa ja äitimme luulevat

kuitenkin aina, että se onnistuu häneltä joskus. Äidin-äitimme epäilee.

Ja minulla on tuskin toivoa ollenkaan; mutta vaikkapa saisin koko

mailman, minä en tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä kenellekään kotona.

Minusta isäni laboratoriumi uuneinensa, malleinensa ja kummallisin

koneinensa on kolkoin paikka koko mailmassa. Se on niinkuin aavetten

asunto, jossa niitten lasten kurjat, nimettömät haamut liikkuvat, jotka

kuolivat kohta, kun syntyivät -- turhien ja hedelmättömien tuumien

haamut; niinkuin semmoisen kaupungin rauniot, jonka maanjäristys on

kukistanut, ennenkuin se oli rakennettu valmiiksi, niinkuin hävinneet

linnat, joita ei koskaan katettu, hävinneet huoneet, joissa ei koskaan

asuttu, hävinneet kirkot, joissa ei koskaan mitään jumalanpalvelusta

pidetty. Pyhimykset varjelkoot, että minun elämäni tulisi tämän

kaltaiseksi! vaan mikähän se lienee, joka on tehnyt, ett'eivät isäni

yritykset luonnistu, siitä minä en saa koskaan oikein selkoa. Hän ei

ole mikään uneksija. Hän ei ole mikään laiskuri. Hän ei istu joutilaana

kädet ristissä mietiskellen tuumiansa. Hän laskee lukunsa

perinjuurisella tarkkuudella; hän kysyy neuvoa kaikilta oppineilta

miehiltä ja kirjoilta, jotka ovat hänen saatavillaan. Hän punnitsee ja

mittaa ja rakentelee mitä sievimpiä malleja. Hänen huoneensa on täynnä

erinomaisia kaavoja, jotka näyttävät siltä kuin niitten pitäisi

kelvata, vaan eivät kuitenkaan kelpaa. Professorit ja myöskin

vaaliruhtinaan sihteeri, joka on käynyt monta kertaa keskustelemassa

hänen kanssaan, ovat vakuuttaneet minulle, että hän on erittäin

nerollinen mies.

Mikä se siis on, joka tekee, että hänen elämänsä on mennyt näin

hukkaan? Minä en voi sitä ymmärtää; jollei se ole se, että toiset

suuret keksijät ja löytäjät näyttävät tehneen keksintönsä ja löytönsä

ikäänkuin _sivumennen_, tavallisen elämänsä varrella. Kun merimies

purjehtii määrätyllä matkallansa johonkuhun tiettyyn satamaan, hän

huomaa ajo-puita taikka ruohoja, jotka varmaan ovat tulleet

tuntemattomista maista merten takaa. Kun hän virassansa purjehtii

satamasta satamaan, tämä ajatus on aina mielessään; kaikki, mitä hän

kuulee, liittyy luonnollisesti tähän ajatukseen; hän tarkastaa tuulia

ja virtoja; hän kokoo tietoja kulkioilta, jotka ovat hairaantuneet

tieltään siihen suuntaan, jossa hän luulee tämän tuntemattoman maan

löytyvän. Ja viimein hän saa jonkun ruhtinaan uskomaan, ettei hänen

luulonsa ole pelkkä unelma, ja niinkuin suuri Kristofer Kolumbus hän

rohkenee laskea halki jäljettömän, tuntemattoman Atlantin ja löytää

Länsi-Indian. Mutta ennenkuin hän oli keksijä, hän oli merimies.

Taikka joku puunpiirtäjä koettaa käyttää puupalasiaan kirjaimiksi, ja

kirjapainon taito on keksitty. Mutta se kuuluu hänen ammattiinsa. Hän

ei ole poikennut tieltänsä etsimään keksintöjä. Hän on löytänyt ne

matkallansa, jokapäiväisen työnsä ohessa. Minusta tuntuu siltä kuin ei

ihmisistä tulisi suuria miehiä eikä löytäjiä eikä keksijöitä sillä että

koettavat semmoisiksi päästä; vaan sillä, että parhaitten voimiensa

mukaan harjoittavat, mitä ovat toimeksensa saaneet. Näin parannukset

syntyvät itsestänsä, toinen toisensa perästä, askel askelelta; jokaista

tehtyä parannusta koetetaan käytännön kautta, siksi kuin viimein osattu

aate tulee, ei niinkuin mikään synkkien salojen henki, vaan niinkuin

enkeli jokapäiväisen elämän uralle; ja nuot vähäiset parannukset

muuttuvat suureksi keksinnöksi. Tässä menetystavassa on vielä toinenkin

suuri etu, jota isämme on paitsi. Jos ei keksintö synnykään, meillä

on kaikissa tapauksissa parannukset jälellä, jotka aina ovat

jonkunarvoiset. Ei jokainen voi kirjapainoja keksiä eikä Uusia Indioita

löytää; mutta jokainen puunpiirtäjä saattaa tehdä piirroksensa vähäisen

paremmaksi, ja jokainen merenkulkia saattaa tunkea vähäisen kauemmaksi

kuin hänen edelläkäviänsä.

Tuntuu kuitenkin melkein rikokselta, kun kirjoitan tällä tapaa

isästämme. Mitä Elsa ja äitimme sanoisivat, jotka luulevat, ettei

mikään mun kuin sattumus taikka ihmiskunnan sokeus estä meitä

suuruuteen pääsemästä? Ei niin, että he olisivat isältämme oppineet

ajattelemaan näin. Minä en ole eläissäni kuullut hänen laskevan

kadehtivaa tai halveksivaa sanaa kenestäkään niistä, jotka ovat

parhaiten menestyneet, missä hän ei ole menestynyt. Hän näyttää pitävän

kaikkia semmoisia ihmisiä suuren veljeskunnan jäseninä ja iloitsee, kun

toinen saavuttaa sen päämäärän, johon hän ei ennättänyt, juuri niinkuin

hän iloitsisi, jos häneltä itseltä tänään joku hanke onnistuisi, joka

ei onnistunut eilen. Tämä luonnon jalous se on, joka saattaa minut

kunnioittamaan häntä enemmän kuin mikään menestys hyvänsä. Siitä

syystä, että minä pelkään, ettei minun luontoni tämmöisten pettyneitten

toiveitten elämässä pysyisi niin jalona, vaan huono onni katkeroittaisi

sydäntäni ja köyhyys masentaisi miehuuttani, jota eivät koskaan ole

tehneet hänen suhteensa -- siitä syystä minä olen uskaltanut lähteä

etsimään niitä riuttoja, joihin hän joutui haaksirikoksi, jotta voisin

niitä välttää. Ei kaikki ihmiset voi palata haaksirikkoisina,

ryysyisinä ja puutteen-alaisina onnettomalta retkeltä ja kuitenkin

säilyttää yhtä toivokasta sydäntä, yhtä hilpeätä luontoa ja yhtä

tyytyväistä ja leppeätä mieltä, kuin jos he olisivat tuoneet "kultaisen

taljan" muassaan. Näin isämme tekee lakkaamatta; ja sentähden minä

luulen, että hänen aarteensa, samoin kuin niitten, jotka noudattavat

evankelisen täydellisyyden sääntöjä, ovat tallella siellä, jossa ei koi

syö eikä ruoste raiskaa. Minä en kykenisi siihen. Minä en suinkaan

palaisi, ennenkuin tuottaisin muassani, mitä etsin, taikka minä

palaisin viheliäisenä raukkana, semmoisena, joka on joutunut

haaksirikkoon yhtä paljon sydämen kuin omaisuuden puolesta. Ja

sentähden minun täytyy tutkia karttojani ja huolella valita satamani ja

laivani, ennenkuin vesille lähden.

Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun seisoin metsän

viimeisellä ylängöllä, josta sopi katsoa takaisin Eisenachiin, joka

sijaitsi laaksossa Wartburgin varjossa. Suojelkoon Jumalan kallis äiti,

St. Elisabet ja kaikki pyhimykset sitä ainiaan!

Mutta minulla ei ollut pitkää aikaa luoda silmäyksiä Eisenachiin.

Talvipäivät ovat lyhyet; edellisenä yönä oli satanut vähäisen lunta.

Eisenachin huonetten katot olivat käyneet valkoisiksi, ja kirkontornin

leikkaukset hohtivat alabasterilta. Ohut peite oli laskennut niityille

ja mäelle, ja hongissa riippui hienoja härmäverkkoja. Minun tuli astua

melkein kolmekymmentä peninkulmaa [Englannin] metsiä ja laaksoja,

ennenkuin pääsin Erfurtiin. Päivä oli kirkas, ja ilma yhtä kevyt kuin

sydämenikin. Honkien varjot kallistuivat jäätyneen lumen ylitse, joka

iloisesti ratisi jalkojeni alla. Aukoilla tummat oksat kuvautuivat

mustiksi ja selviksi talvisen taivaan vaaleansiniselle pohjalle.

Esinetten reunat ilmestyivät jyrkkinä ja tarkkoina, niinkuin minä

päätin, että oman elämäni määrä olisi. Minä tiesin, että aikomukseni

olivat puhtaat ja ylevät, ja kuului siltä kuin taivas varmaan suosisi

minua.

Mutta kun päivä vähitellen kului, minua alkoi kummastuttaa, ettei metsä

loppunut, siksi kuin auringon yhä aletessa minä pelkäsin, että olin

joutunut eksyksiin; ja kun viimein nousin jollekin törmälle, että

näkisin avarammalle, havaitsin aivan selvästi, että olin lumessa

poikennut väärälle tielle. Isot metsämaat ymyäröitsivät minua; toinen

honkakukkula kohosi toisen takaa; ja ainoastaan kaukaisesta aukosta

minä vilaukselta näin alipuolella olevan tasangon, jossa tiesin

Erfurtin varmaan löytyvän. Päivänvalo väheni joutuin; matkalaukkuni oli

tyhjä. Minä tiesin, että siellä täällä laaksojen kätkössä löytyi kyliä,

mutta en nähnyt mitään savukiehkuraa nousevan mistään eikä mitään

ihmisjälkiä, paitsi tuon tuostakin muutamia risuläjiä jossakin uudessa

metsän-aukossa. Yhtä tämmöistä metsän-aukkoa kohden minä suunnittelin

matkaani sillä aikeella, että seuraisin puunhakkaajan polkua, joka,

arvelin minä, epäilemättä johdattaisi minut jonkun sysimiehen kodalle,

jossa saisin lämmintä ja suojaa. Kuitenkin ennenkuin pääsin tälle

paikalle, yö oli tullut. Alkoi uudestaan sataa lunta, ja minusta tuntui

liian uskaliaalta jättää isompi tie ja astua jotakin tuntematonta

tolaa. Minä koetin sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin

mahdollista. Eikä tilani ollutkaan perin vaikea. Minulla oli limsiö ja

taulaa muassani, minä keräsin kuivia puita ja oksia, ja sain, vaikka

vaivalla, tulen syttymään. Minun oli kyllä vilu ja nälkä, mutta siitä

en paljon huolinut. Tämä oli vaan ylimääräinen paasto, ja minusta

tuntui aivan luonnolliselta, että minun elämäni matka alkaisi

vastuksella ja vaaralla. Niin oli aina laita pyhimysten legendoissa,

romansseissa taikka saduissa taikka muutoin, kuin jotakin suurta oli

tekeillä.

Mutta yöllä, kun tuuli vonkui lukemattomissa hongissa, ei sillä

lempeällä, monenlaisella äänellä kuin kesäisissä tammimetsissä, vaan

pitkällä, yksitoikkoisella vaikeroimisella, ikäänkuin hautavirsi,

syntyi sydämessäni semmoinen ahdistus, jonka vertaista minä en ollut

milloinkaan ennen tuntenut. Minä tiesin, että rosvojoukkoja liikkui

metsissä, minä kuulin kaukaa susien ulvonnan; mutta pelko se ei ollut,

joka lennätti ajatukseni niin rajusti edestakaisin, ei ainakaan se

pelko, että minulle tulisi minkäänlainen ruumiillinen vahinko. Minä

muistin kaikkia noita kertomuksia hurjista metsästäjistä, onnettomista

syntisistä ihmisistä, joita pahat henget ajoivat; vaan nämä

kertomukset, jotka olivat herättäneet vallatonta iloa Elsassa ja

minussa, kun äidin-äitimme kertoi niitä meille kotitulen ääressä,

näyttivät nyt jäädyttävän sieluani kauhulla. Sillä enkö minä ollut

syntinen olento ja eivätkö myöskin pahat henget todella ympäröinneet

minua? -- ja mikä estäisi heitä minua käsiinsä saamasta? Kuka koko

mailmassa auttaisi minua! Voinko minä luottamuksella katsoa ylös

Jumalan puoleen? Hän rakastaa ainoastaan hurskaita. Taikka Kristuksen

puoleen? Hän on tuomari; ja hirveämpi kuin tuhansien perkeletten huudot

on syntisen kuulla hänen äänensä tuomion kauhealta, lumivalkoiselta

valta-istuimelta. Silloin syntini ilmestyivät minun eteeni --

laiminlyödyt rukoukseni, vaillinaisesti harjoitettu katumukseni,

puolinaiset tunnustukseni. Enkö minä vielä tänä aamuna ollut täynnä

ylpeitä ja kunnianhimoisia tuumia -- enkö minä kenties myöskin

turhanpuolisesti vertaillut itseäni hyvään isääni ja ajatellut itseäni

kaikkien mailman ilojen saavuttajaksi ja nauttijaksi? Tosin se ei juuri

liene ollut synti, kun toivoin saavani pelastaa omaiseni köyhyydestä ja

huolista; mutta se oli varmaan synti, kun halasin maallista kunniaa,

niinkuin isä Kristofer niin usein on minulle selittänyt. Kuinka vaikea

siis eroittaa nämät molemmat toisistaan! Missä velvollisuus päättyy,

ja missä kunnianhimo ja ylpeys alkavat? Minä päätin mennä jonkun

rippi-isän luo, kohta kuin tulisin Erfurtiin, jos milloinkaan pääsisin

sinne. Vaan kuitenkin, mitä viisainkaan rippi-isä voi tehdä minun

hyväkseni tämmöisessä vaikeassa tilassa? Kuinka minä koskaan voin olla

varma, etten ollut pettänyt itseäni, kun tutkin menetyksieni syitä, ja

siis myöskin häntä, ja näin saanut väärillä perusteilla synninpäästön,

joka ei voinut ensinkään auttaa minua? Ja jos näin lienee tulevien

synnintunnustusteni laita, miks'ei myöskään kaikkien entisten?

Tämä ajatus kauhistutti minua, ja pohjaton kurjuuden syvänne näytti

aukenevan jalkojeni eteen. Minä en osannut pois tukalain ajatusteni

kiedoksista, yhtä vähän kuin metsästäkään.

Sillä jos näissä epäilyksissä oli perää, eivät ainoastaan ne synnit,

joita minä en ollut tunnustanut, olleet anteeksi antamatta, vaan

myöskin ne synnit, jotka olin tunnustanut ja joista olin väärällä

perusteilla saanut päästön. Niin muodoin ehkä ei mikään tällä hetkellä

suojellut sieluani Jumalan Kristuksen tuomiolta ja riemuitsevien

perkeleitten julmuudelta, yhtä vähän kuin mikään suojeli ruumistanikaan

lumelta.

Näytti siliä kuin vaan yksi keino voisi pelastaa minut, eikä sekään

ollut saatavilla. Jos löytäisin erehtymättömän rippi-isän, joka voisi

katsoa alas sydämeni syvyyteen ja takaperin jokaiseen elämäni soppeen,

joka voisi paljastaa koko olentoni minun itse eteeni, tarkasti nähdä

kaikki aikomukseni ja määrätä minulle sen katumus-harjoituksen, jonka

todella ansaitsen, minä matkustaisin mailman ääriin saakka, häntä

tavatakseni. Vaikka hän ensin kaikkien pyhien eremitein ja martyrein

elämästä etsisi itse-kidutuksen esimerkkejä ja sitten käskisi minua

mitä ankarimpiin katumus-harjoituksiin, tuntuisivat nämät minusta

huokealta, kun vaan olisin varma, että ne olisivat oikeat ja että

todellinen synninpäästö lähtisi niistä.

Mutta tämmöinen rippi-isä minun oli mahdoton milloinkaan löytää.

Mikä taattu toivo minulla siis olikaan, että saisin syntini anteeksi?

Mikä papin tai munkin sana, oli hän vaikka pyhin maan päällä, voisi

milloinkaan vakuuttaa minulle, että olin ollut rehellinen itse

suhteeni? Mikä synnin päästö koskaan oikeuttaisi minua uskomaan, että

ristinvaatteeni, jotka olin saastuttanut, niinkuin sanottiin,

"ennenkuin jätin lapsenkenkäni", voisivat kerran vielä käydä

valkoisiksi ja puhtaiksi?

Silloin tulin ensi kerran eläissäni ajatelleeksi munkinlupausta,

luostaria ja kaapua. Minä tiesin, että luostarielämällä oli ansio, jota

useat vertasivat toiseksi kasteeksi. Olikohan mahdollista, että

kaikkien minun pyrintöjeni päätös lopulta olisi munkinkaapu? Minne

sitten isä ja äiti, kallis Elsa ja pienet lapset kotona joutuisivat?

Näitten rakkaitten kasvojen muisto näytti tuokioksi karkottavan synkän

pelkoni, niinkuin takanvalkea sanotaan torjuvan susia. Mutta nytpä

kolea ääni kuului kuiskaavan: "jos Jumala on sinua vastaan ja

pyhimykset ja omatuntosi, millä lailla voit omaisiasi taikka

ketäkään muuta auttaa?" Minun oli aivan mahdoton eroittaa, mitkä

mieleen-johtumukset tulivat perkeleeltä, mitkä Jumalalta, mitkä omasta

syntisestä sydämestäni; vaan kuitenkin se lienee anteeksi antamaton

synti, kun sekoittaa niitä toisiinsa. Josta syystä minä koetin

loppupuolen yötä olla kokonaan ajattelematta enkä tehnyt muuta

kuin astuin edestakaisin, lausuen Jumalan Kymmeniä Käskyjä,

Uskontunnustusta, Paternosteria, Ave Mariaa, pyhimysten litaniaa ja

kaikkia kollektoja ja hartaita huokauksia, jotka suinkin muistin. Tämä

näytti vähitellen rauhoittavan minua, varsinkin Uskontunnustus ja

Paternoster, joko sentähden, että ne ovat manauksia, joita pahat henget

erittäin pelkäävät, vai sentähdenkö, että on jotakin aivan lohdullista

yksistänsä sanoissa "Isä meidän" ja "syntien anteeksi-antamus" -- sitä

minä en tiedä. Arvattavasti molemmista syistä.

Ja niin aamu koitti, ja auringonsäteet pujahtivat matalalta esiin

punertavien honkien välitse; ja minä lausuin Ave Marian ja muistin

Jumalan suloisen äidin ja rohkaisin vähän mieltäni.

Mutta koko seuraavana päivänä minä en tointunut tämän yksinäisen yön

kauhuista. Näytti siltä kuin joku pilvi olisi peittänyt toiveeni ja

tuumani. Kuinka minä voin tietää, eikö kaikki, jota olin katsonut

elämäni pyhimmäksi tarkoitukseksi, ollut vaan mailman, lihan ja

perkeleen kiusauksia; ja eikö, vaikka kuinka näkisin vaivaa rakkaitten

omaisieni tähden, syntini tuottaisi heille enemmän murhetta kuin kaikki

minun menestykseni voisi poistaa?

Kuitenkin, kun jätin taakseni metsän varjon, tuntui sydämeni käyvän

keveämmäksi. Tästälähin minä aina uskon, että kauheimmat metsätarinat

ovat todenperäisiä, ja että paholaiset öisin asuskelevat yksinäisillä

saloilla.

Oli hauska nähdä Erfurtin kirkontornien kohoavan eteeni lakealta.

Minulla on vaan yksi ystävä yliopistossa; mutta tämä on Martin Luther,

ja hän on yksistänsä minulle samanveroinen kuin kokonainen parvi muita.

Häntä katsotaan jo eteväksi ylioppilaitten joukossa; ja professorit

toivovat hänestä paljon.

Hän lukee parhaasta päästä lakitiedettä, koska hänen isänsä tahtoo,

että hänestä tulee taitava lakimies. Siksi minäkin aion, ja hänen

neuvonsa, jotka hän aina sydämellisesti antaa, ovat varsin tärkeät

minulle.

Hänen elämänsä on todella muuttunut siitä ajasta, jolloin ensin

tutustuimme hänen kanssansa Eisenachissa, kun täti Ursulan kävi häntä

sääliksi, tuota avutonta oppilasta, joka leipäpalasta varten lauloi

ovien edessä St. Yrjön kadulla. Hänen isänsä on lujasti ponnistellut

perheensä elatusta ja vaurastumista varten. Tämä on häneltä viimein

onnistunut; hänellä on nyt oma valinpaja ja pari sulatus-uunia, ja

Martin saa yliopistossa runsaasti apua häneltä. Martin'in taisteloin

jäinen aamu näyttää nyt menneen, ja kaikki on valoisana hänen

edessänsä.

Erfurtin yliopisto on etevin Saksassa. Siihen verrattuina

muut yliopistot ovat, niinkuin Martin Luther sanoo, vaan

yksityis-akademioita. Meitä on täällä ylioppilaita nykyään tuhannen tai

kolmentoista sadan vaiheilla. Muutamat meidän professoreistamme ovat

tutkineet klassikoita Italiassa muinaisten Kreikkalaisten ja

Romalaisten jälkeisten johdolla. Vaaliruhtinas Fredrik on kyllä

hiljakkoin perustanut uuden yliopiston Wittenbergiin, mutta me täällä

Erfurtissa emme suuresti pelkää, että Wittenberg voittaisi vanhan

laitoksemme.

Humanistat elikkä muinaisen pakanallisen viisauden harrastajat ovat

hyvin mahtavat täällä. Mutianus Rufus on heidän päämiehensä. He tulevat

usein kokoon, etenkin hänen luonansa, ja hän esittelee aineita, joita

heidän tulee runomitalla latinaksi selittää, esimerkiksi "köyhyyden

ylistys." Martin Lutherin ystävä Spalatin on ollut läsnä näissä

kokouksissa; mutta hän itse ei ole käynyt niissä, ei ainakaan jäsenenä.

Kerrotaankin heidän keskusteluistaan kummallisia seikkoja, jotka

saattavat runoilian ja filosofin nimen, josta he kerskaavat, kovasti

pahanmaineiseksi oikeauskoisten joukossa. Nämät aatteet Mutianus ja

hänen ystävänsä sanotaan tuoneen klassillisen kirjallisuuden muassa

Italiasta. Hän on myöskin lausunut ja kirjoittanut eräälle ystävälle,

että "ei löydy kuin yksi jumala ja yksi jumalatar, vaikka eri muodoilla

ja eri nimillä, niinkuin Jupiter, Sol, Apollo, Moses, Kristus; Luna,

Ceres, Proserpina, Tellus, Maria." Mutta hän varoittaa oppilaitansa

julkisesti näistä asioista puhumasta. "Ne ovat salassa pidettävät", hän

sanoo, "niinkuin Eleusin mysterit. Uskon asioissa meidän tulee käyttää

satujen ja arvoitusten peittoa. Ylenkatsokaamme Jupiterin, se on

parhaan ja korkeimman jumalan, armon kautta alhaisempia jumalia. Kun

sanon Jupiterin, minä tarkoitan Kristusta ja totista Jumalaa."

Mutianus ja hänen ystävänsä puhuvat myöskin tuttavien kesken varsin

halveksivalla tavalla kirkonmenoista nimitellen messua komediaksi ja

pyhiä relikejä korpin luiksi [se on hirsipuussa riippuviksi

luurangoiksi, joita korpit nokkivat]; puhuen alttaripalveluksesta

niinkuin hukatusta ajasta; ja soimaten kanonisten tuntien rukouksia

pelkäksi koiran haukunnaksi taikka yrinäksi, ei kuitenkaan

työntekiä- vaan laiskurimehiläisten.

Jos joku nuhtelisi heitä tämmöisistä häväisevistä puheista, he

arvattavasti vastaisivat, että olivat lausuneet niitä ainoastaan

salaisessa merkityksessä eikä tarkoittaneet sillä mitään. Mutta kun

katsoo oikeaksi, että näin peittää todelliset ajatuksensa ja ajaa

tyhjäksi erhetyksensä, on vaikea eroittaa, mikä on teko-väite, mikä

totta heidän mielestänsä. Minusta näyttää myös kuin he aivan syvistä ja

juhlallisista kysymyksistä tekisivät pelkkiä järkeä teroittavia

leikkejä elikkä arvoituksia.

Tämä nähtävästi pidättää Martin Lutheria paljoa enemmän kuin heidän

tutkimustensa rohkeus lukemasta itseänsä heidän joukkoonsa. Hänen

luontonsa on niin kunnioittavainen, vaikka kohta hänen mielensä on niin

uljas. Minä luulen, että hän uskaltaisi tehdä taikka kärsisi mitä

hyvänsä sitä puollustaakseen, mitä hän katsoo oikeaksi; mutta hän ei

siedä, että vähintäkään rahtua siitä, mitä hän pitää pyhänä, pilkataan

taikka käytetään vaan järjen harjoituksen esineeksi.

Etupäässä hän tätä nykyä isänsä erityisestä tahdosta tutkii Roman

kirjallisuutta ja lakia, niinkuin myöskin Aristoteleen allegorioita

ja filosofiaa. Hän työskentelee mielellään totisissa ja tukevissa

opin-aineissa; runoutta ja soittoa harjoittaa hän huviksensa ja

virvoituksekseen. Mutta väittelyssä hän vasta oikein mainio on.

Muutamia iltoja takaperin hän vei minut yhteen ylioppilas-seuraan,

jossa uusia ja vanhoja kysymyksiä keskustellaan. Olipa tuota komea

nähdä, kuinka meidän Martin aina pääsi voitolle; milloin hän iski

kiinni vastustajiinsa, ikäänkuin kotka pikku lintujen parveen, taikka

laski alas leijonan-kämmenensä ja levollisesti kukisti kokonaisen

lauman vasta-väitteitä, ilmeisesti itse mitään tietämättä siitä

häviöstä, jonka hän oli aikaan saanut, siksi kuin joku heikko maahan

kaadetun vihollisen vaikeroiminen huomautti häntä, ja hän vetäytyi

takaperin, hyvänsävyisesti pyytäen anteeksi, että oli loukannut jonkun

tunteita. Välisti hän poltti jonkun sopimattoman perusteen taikka

sekavan selityksen poroksi jollakin leikillisyyden taikka ivan

leimauksella. Minä en luule, että hän usein hämmentyy siitä, että liian

paljon katsoo riita-asiaa vastustajan silmillä. Hän pitää kiinni siitä

yhdestä totuudesta, jota hän puollustaa, ja katsoo vaan sitä yhtä

kohtaa, jota hän tarkoittaa, ja tällä välin hän karkaa päälle ankaralla

voimalla, johon hänen ponteva tahtonsa ja kiitävä ajatuksensa ovat

yhtyneet, musertaen kaikki, mitä sattuu hänen tiellensä, hajottaen

pakenevat oikealle tai vasemmalle eikä milloinkaan huolien, onnistuuko

niitten kokoontua jälleen ja järjestyä hänen takanansa. Hän tietää,

että jos hän vaan kääntyy heitä vastaan, he samalla hälvenevät taas.

Minä en tiedä oikein sanoa, kuinka tämmöinen sodankäynti sopisi

asianajajalle, jonka tulee katsoa jokaisen asian menestystä, jota hän

on ottanut valvoaksensa. Minä en saata ajatella, että Martin Luther

levollisesti kokoisi todistuksia pahimman puolen eduksi siinä

tarkoituksessa, että myöskin pahin puoli voittaisi, joka on,

luullakseni, usein asianajajan toimi.

Epäilemättä hän kuitenkin löytää taikka hankkii itselleen leipänsä

mailmassa. Professorit ja oppineet miehet toivovat aivan suuria hänen

elämästään. Ja mikä harvinaista on (he sanovat), hän näyttää olevan

yhtä paljon ylioppilaitten kuin professoreinkin lemmitty. Hänen

luontonsa on niin ystävällinen; hänen soittotaitonsa ja hänen

ihmeellinen keskustelu-kykynsä tekevät hänet aivan mieluisaksi

kaikille.

Vaan näitten kaikkien ohessa voimme kuitenkin me, jotka tunnemme hänet

tarkoin, välisti huomata sen miettivän synkkämielisyyden tulvan, joka

näyttää nousevan kaikkien semmoisten sydänten pohjalle, jotka ovat

katsoneet syvältä itseensä taikka elämään.

Hän ottaa yhtä paljon vaaria uskon asioista kuin ennenkin eikä koskaan

laiminlyö jokapäiväistä messua. Mutta kahdenkeskeisistä puheistamme

minä näen, ettei hänen omatuntonsa ollenkaan ole levollinen. Onko hän

ollut semmoisissa taisteloissa kuin minä tuona kauheana yönä metsässä?

Kenties taisteloissa, jotka olivat samassa määrässä tulisemmat ja

hirveämmät kuin hänen luontonsa on voimallisempi ja hänen mielensä

syvempi kuin minun. Mutta ken voi kertoa? Miksi ilmoittaa toisilleen

huolia, joista nähtävästi ei mikään maanpäällinen järki voi päästää?

Sydämen sisimmät loukot jäävät aina, arvaan minä, erakoiksi, ikäänkuin

tuo kolkko ja kammottava pyhyys entisen Juutalaisten temppelin esiripun

takana, johon mennään vaan kerta vuoteensa ja jota päivä heikosti

valaisi pyhän esiripun paksujen poimujen lomista.

Jospa vaan tämä erakko todellakin olisi kaikkein pyhin -- taikka, oli

se mikä on, jospa meidän ei tarvitsisi astua siihen kuin kerta

vuoteensa eikä kuljettaa muassamme joka paikassa sen synkkien

salaisuuksien tietoa. Mutta voi! kun kerran olemme astuneet sen sisään,

emme milloinkaan unhota sitä. Se on niinkuin nuot kylmät, pimeät

kryptat kirkkojemme alla, joissa pidetään messua kuolleita varten ja

joissa kryptoissa muutamissa luostarikirkoissa palsamoitut ruumiit

makaavat muumioiksi kuivettuneina ja näkyvät ristikkojen lävitse.

Kaikkia ylipuolella vietettäviä juhlia häiritsee tieto näistä kolkoista

maan-alaisista kuoleman kammioista; samoin kuin holvien kosteus

sekaantuu suitsutuksiin, samoin kuin hauta-virsien kolea valitus yhtyy

ylistyshymneihin.

Erfurtissa, Huhtikuulla 1503.

Me olemme juuri palanneet retkeltä, jossa Martin Lutherin oli käydä

varsin onnettomasti. Varhain aamulla kolme päivää takaperin lähdimme

astumaan Mansfeldiin hänen omaisiansa tervehtimään, sydämet yhtä täynnä

toivoa kuin metsät laulua. Meidän oli miekka vyöllä; matkalaukkumme

olivat täynnä; ja mielemme keveä kuin ilma. Meidän tuli kulkea ketoja

ja kunnaita ja sitten pitkin Holm joen rantoja Kultaisen Niityn halki,

jossa on niin paljon komeita luostareita ja keisarillisia palatseja.

Mutta me olimme tuskin tunnin aikaa olleet matkalla, kun Martin

tapaturmasta syöksi miekkansa jalkaansa. Kauhukseni veri aikoi vahvasti

vuotaa. Hän oli satuttanut valtasuonta. Minä jätin hänet muutamien

talonpoikien hoitoon ja juoksin takaisin Erfurtiin lääkäriä noutamaan.

Kun tämä saapui paikalle, oli kuitenkin kovin vaikea saada haava

sidotuksi. Minä kaipasin Elsaa taikka äitini sukevia sormia. Meidän

onnistui kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin. Minä valvoin hänen

luonansa. Mutta sydän-yönä hänen haavansa meni auki, ja veri alkoi

uudestaan juosta. Vaara oli suuri, ja Martin itse, joka oli heittänyt

kaikki toivonsa ja luuli kuolemansa lähestyvän, uskoi sielunsa Jumalan

Pyhän Äidin haltuun, hänen, joka on laupias ja sääliväinen, joka tuntee

surut, vaikka hän on kunniakkaasti kohotettu yli kaikkien surujen,

jolla on äidin sydän kaikkia kohtaan ja äidin oikeus Hänen suhteensa,

joka on kaikkien tuomari. Kenenkä suojaan voimme todella niin

turvallisesti paeta kuin Marian? Oli ylentävää nähdä, kuinka Martin

kääntyi häneen, ja epäilemättä saamme suureksi osaksi kiittää tätä

asiaa siitä, että lääkkeet vihdoin vaikuttivat, että kääreet jälleen

kiinnittivät haavan ja veri seisattui.

Monta Ave'a aion tämän johdosta lukea Armon suloiselle äidille. Kenties

hän säälii myöskin minua. Oi suloisin neitsyt, "ijankaikkisen Isän

ijankaikkinen tytär, jakamattoman Kolme-yhteyden sydän", sinä näet,

että minä halaan auttaa omaa surun-alaista äitiäni; tue minua ja

armahda minua, sinun syntistä lastasi.

Erfurtissa, Kesäkuulla 1503.

Martin Luther on suorittanut ensimäisen tutkintonsa. Hän on innokas

ylioppilas, harras siinä niinkuin kaikissa. Cicero ja Virgilius ovat

hänen suuret kumppaninsa latinan kirjailiain joukossa. Hän on nyt

kokonaan päässyt köyhyyden masentavista murheista eikä suinkaan kokene

niitä koskaan enään. Hänen isänsä on jo varakas porvari Mansfeldissa

ja taitaa pian tulla pormestariksi. Minä soisin, että minun kotini

näkö-alat olisivat yhtä iloiset. Se ei tekisi mitään, vaikka minä

kärsisin kovaa köyhyyttä muutamia vuosia enemmän, mutta äitini ja Elsan

huolet painavat minua usein raskaasti. Siihen menee vielä pitkä aika,

ennenkuin minä voin tehokkaasti auttaa heitä, ja sillä välin pikku

Elsani valoisa nuoruus ja meidän uupuneen kärsivällisen äitimme parhaat

voimat kuluvat vähitellen pois.

Itse puolestani hyväksyn kokonaan Martin'in ajatusta, että "nuorten

tulee erittäin oppia kestämään vaivoja ja puutetta; sillä semmoiset

kärsimiset eivät vahingoita heitä ollenkaan. Se vahingoittaa paljoa

enemmän, jos joku menestyy ilman vastuksitta, kuin jos hän näkee

vaivoja." Hän sanoo myöskin: "Jumalan on tapa tehdä kerjäläisistä

mahtavia miehiä, niinkuin Hän loi mailman tyhjästä. Katsokaat

kuninkaitten ja ruhtinaitten hoveja, kaupunkeja ja pitäjiä. Te näette

niissä lakimiehiä, tohtoreita, neuvonantajia, sihteereitä ja pappeja,

jotka tavallisesti ovat olleet köyhiä, ja aina näette semmoisia, jotka

ovat olleet ylioppilaita ja kynän avulla nousneet niin korkealle, että

nyt ovat ylhäisiä miehiä."

Mutta tie rikkauteen kynän kautta tuntuu pitkältä ja niitten olentoin

elämä, jotka ovat minulle ylen kalliit, surkastuu, sillä välin kuin

kiipeen sille portaalle, josta voi heitä auttaa! Toisinaan arvelen,

että minun olisi pitänyt ruveta kauppamieheksi, ihmiset näyttävät

hyötyvän niin paljoa nopeammin kauppatointen kuin lukemisen kautta; ei

mikään mailmassa ansaitse mielestäni niin hyvin vaivannäköä kuin taakan

huojentaminen kotona olevien hartioilta. Mutta se on liian myöhäistä.

Ei vierevä kivi sammaloidu. Minun täytyy nyt astua eteenpäin sitä

tietä, jonka olen valinnut. Vaan toisinaan tunnen vielä saman pelon,

joka valloitti minut tuona yönä metsässä. Näyttää siltä kuin taivas

sotisi minua vastaan ja kuin minunlaiseni olisi turha edes toivoa

saavansa hyödyttää ketään.

Se alakuloisuus, joka köyhyydestä lähtee, tuottaa epäilemättä osaksi

nämät ajatukset. Martin Luther sanoi niin minulle kerta, kun hän tapasi

minut epätoivoisena. Hän sanoi, että hän hyvin tiesi, mikä se oli. Hän

oli köyhyyden vuoksi kärsinyt aivan paljon Magdeburgissa, vieläpä

Eisenachissa todenteolla aikonut kokonaan heittää lukemisensa silleen

ja palata isänsä ammattiin. Hän on hyvä minua ja kaikkia kohtaan, jotka

ovat puutteessa, mutta hänen varansa eivät vielä salli, että hän tekee

muuta kuin elättää itiensä. Taikka pikemmin, ne eivät ole hänen omat

varansa, vaan hänen isänsä, ja hän tietää, ettei hänen ole oikeus olla

antelias isänsä säästäväisyyden ja työn nojalla.

Minusta näyttää elämä toisenlaiselta, minun täytyy myöntää se, kun olen

syönyt kunnollisen aterian. Mutta silloin minä en voi olla

ajattelematta niitä harvoja semmoisia aterioita, joita heillä on siellä

kotona. Ei sentähden, että Elsan kirjeet olisivat surulliset. Hän ei

milloinkaan mainitse mitään, joka saattaisi minut murheelliseksi. Ja

tällä viikkoa hän lähetti minulle gulden'in, jonka hän sanoi olevan

kokonaan hänen omansa, ja hän oli luvannut, ettei hän koskaan käyttäisi

sitä, jollen minä sitä ottaisi. Mutta muuan ylioppilas, joka taannoin

näki heidät, kertoi, että äitimme näytti kalvealta ja kivulloiselta. Ja

muitten huolten lisäksi on meidän isämme kuukausi takaperin perheesemme

ottanut pikkuisen orpotytön, erään äitimme serkun, jonka nimi on Eva

von Schönberg. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin orvon

leipäpalaa, mutta kun tämä taas vie äidiltä ja lapsilta yhden

leipäpalan, on vaikea olla iloinen semmoisesta armeliaisuuden työstä.

Erfurtissa, Heinäkuulla 1503.

Minulle on juuri määrätty apuraha eräässä laitoksessa, joka,

toivoakseni, ainakin tätä nykyä tekee, ettei minun tarvitse toimeen

tuloni vuoksi rasittaa omaisiani. Säännöt ovat kovin ankarat ja niitä

on teroitettu useilla kammottavilla lupauksilla ja valoilla, jotka

suuresti kiusaavat omaatuntoani, sillä, jos vähinkin seikka näistä

säännöistä, joita olen vannonut seuratakseni, edes huomaamatta

laiminlyödään, minä joudun valan rikkojaksi. Se on kuitenkin askel

eteenpäin itsevaraisuuden tiellä; ja semmoinen päämäärä edessä sopii

helposti kantaa paljon vaikeampaakin iestä.

Me (tämän laitoksen holholaiset) olemme juhlallisesti luvanneet ottaa

vaaria noista seitsemästä kanonisesta tunnista sekä aina lukea ne

rukoukset, jotka niihin itsekuhunkin kuuluvat. Tämän tähden täytyy

nousta varhain, joka on hyvä asia ylioppilaalle. Kaikkein vaikein on

pitää keskiyön tuntia, kun on päiväkauden tehnyt ahkerasti työtä; mutta

tässä ei ole enemmän, kuin mitä sotamiehet, jotka ovat vartiolla,

ehtimiseen saavat tehdä. Meidän täytyy myöskin veisata _Miserere'ä_

hautajaisissa ja usein kuunnella Pyhän Neitsyt Marian ylistyspuhetta.

Tätä viimeistä tointa ei kuitenkaan sovi miksikään vaivaksi sanoa,

varsinkaan minulle, joka halaan aina tästälähin erittäin palvella

Neitsyttämme, rukoilla joka päivä helminauhani päästä päähän, muistaa

Marian riemut, enkelein tervehdyksen, matkustuksen vuorten poikki,

kivuttoman synnytyksen, Jesuksen löytämisen temppelistä, ja taivaasen

astumisen. Lupaukset ne tämän raskaaksi tekevät. Mutta kaikkien näitten

ohessa on tämä apuraha todestikin suuri lahja. Minun sopii nyt hyvällä

omalla tunnolla kirjoittaa Elsalle, etten tarvitse sen enempää rahaa

heidän vähistä varoistaan, ja voin vielä ensi tilaisuudessa toimittaa

takaisin, mitä hän lähetti, johon, onneksi, en vielä ole kajonnut.

Elokuulla 1503.

Martin Luther on kovin sairaana; useat ylioppilaat ja professorit ovat

hyvin huolissansa hänen tähtensä. Hänellä on niin paljon ystäviä. Eikä

kumma! Hän ei ole itse mikään kylmäkiskoinen ystävä, ja kaikki

odottavat suurta kunniaa yliopistolle hänen taidoistaan. Minä tuskin

tohdin ajatellakaan, kuinka paljon minä kadottaisin, jos hän kuolisi.

Mutta tänä aamuna eräs iäkäs pappi, joka kävi hänen luonansa,

herätti meissä jonkunlaista toivoa. Kun Martin makasi, nähtävästi

hengenheitoillansa, ja itse varoi loppunsa lähenevän, tämä vanha pappi

tuli hänen vuoteensa äärelle ja lausui lempeästi, mutta vakuuden

varmalla äänellä:

"Ole hyvässä turvassa, veljeni, sinä et kuole tällä ajalla; Jumala

tekee sinusta vielä suuren miehen, joka on monta muuta lohduttava. Jota

Herra rakastaa ja aikoo tehdä siunaukseksi, hänen päällensä hän

aikaisin sälyttää ristin, ja sen koulussa ne oppivat paljon, jotka

suuttumatta kärsivät."

Näillä sanoilla oli kummallinen voima enkä minä saata olla

ajattelematta, että sairas on vähäistä parempi siitä saakka, kuin nämät

lausuttiin. Hyvät sanat ovat todella niinkuin ruoka ja rohdot ruumiille

ja sielulle.

Erfurtissa, Elokuulla 1503.

Martin Luther on parannut! Kaikkivaltias Jumala, ja kaikki pyhimykset

olkoot ylistetyt.

Hyvän vanhan papin sanat ovat myöskin tuottaneet jonkunlaisen erityisen

lohdutuksen minulle. Jospa vaan olisi mahdollista, että ne surut ja

huolet, jotka ovat niin raskaasti painaneet Elsan ja minun

nuoruuttamme, eivät ole vihan vitsa, vaan se risti, joka on laskettu

niitten päälle, joita Jumala rakastaa! Mutta ken voi sanoa? Kumminkin,

mitä Elsaan tulee, minä koetan sitä uskoa.

Mailma on avara näihin aikoihin. Meillä on suuri Uusi Mailma tuolla

puolen Atlantis, avattuna espanjalaisten purjehtijain kautta, ja jalo

Vanha Mailma täällä, avattuna tutkijoille pyhien lähteitten --

muinaisten klassikkojen -- kautta, joita vanhojen kielten virkistynyt

harrastus on vielä kerran saattanut kaikkien nautittavaksi; lisäksi

uusi kirjapainon keksintö, joka, isäni luullen, on levittävä muinaisen

viisauden äsken löydetyt aarteet lukemattomilla teillä sekä ylhäisiin

että alhaisiin.

Niin, me elämme nyt kunniakkaita aikoja. Kuinka paljon on jo saatettu

ilmi meille! Ja kuka tietää, mitä vielä on jälillä? Sillä nyt näyttää

siltä, kuin ihmisten sydän joka paikassa sykkisi vahvasti odotuksesta,

ikäänkuin ei mikään näihin aikoihin olisi liian suurta toivottavaksi

eikä liian hyvää uskottavaksi.

Hyvä on, kun tapaamme lohikäärmeemme elämän kynnyksellä eikä

kilpakentän päässä -- kuoleman kynnyksellä; sentähden minä syystä olen

tyytyväinen. Tässä vähässä, yhä vähenevässä mailmassa ilmestyy varmaan

joku virka minulle ja omaisilleni. Mimmoinen se on oleva?

Ja mimmoinen Martin Lutherin virka on oleva? Kaikki odottavat paljon

häneltä. Jokainen yliopistossa sanoo, että hän epäilemättä tulee

kuuluisaksi. Millä tanterella hän laakerinsa voittanee? Voittaako hän

laakereita vai palmun-oksia?

Kun kuuntelen häntä ylioppilaitten väittelyissä, sillä välin kuin

kaikki vartovat hänen ajatuksiansa ja osoittavat mieltymystänsä hänen

sujuvista sanoistansa, minä näen jo laakerin hänen mustissa hiuksissaan

seppelöitsevän hänen korkeata, vakavaa otsaansa. Mutta kun muistan sen

väittelyn, jonka tiedän olevan hänen rinnassaan, hänen hartautensa

tuskaisen hehkun, hänen omantuntonsa taistelon, hänen huolensa jostakin

laiminlyödystä velvollisuudesta, ja näen sen syvän, surullisen katseen,

joka välisti asuu hänen tummissa silmissään, minä en ajattele

sankarisatuja, vaan pyhimysten legendoja, ja minun tekisi mieli tietää,

missä voitossa vanhan lohikäärmeen yli hän saavuttanee palmunsa.

Mutta kellot soivat iltarukoukseen enkä minä saa laiminlyödä pyhää

hetkeä.