I.

Elsan kertomus.

Fredrik tahtoo, että minä kirjoitan elämäni aikakirjan.

Fredrik on minun vanhin veljeni. Minä olen kuusitoista- ja hän

seitsemäntoista-vuotinen, ja minun on aina ollut tapa tehdä, mitä hän

tahtoo; ja sentähden teen nytkin niin, vaikka tämä tuuma tuntuu minusta

varsin kummalliselta. Fredrikin on hyvin helppo kirjoittaa aikakirjoja

taikka mitä tahansa, sillä hänellä on ajatuksia. Mutta minulla on niin

vähän ajatuksia, minä voin vaan kirjoittaa, mitä näen ja kuulen

ihmisistä ja asioista. Eikä siitä ole tosiaankaan paljon

kirjoittamista, sillä meillä käy aina kaikki asiat jokseenkin samaa

menoa. Ihmiset ympärilläni ovat samat kuin olen tuntenut siitä asti,

kuin olin pikkuinen lapsi, eikä esineetkään ole suuresti muuttuneet; se

vaan, että väki on karttunut, sillä kodissamme on nyt niin monta

vähäistä lasta, ja esineet näyttävät minusta hupenevan, kun ei isäni

käy rikkaammaksi, vaan on useampia, joita hänen tulee vaatettaa ja

elättää. Kuitenkin aion koettaa, koska Fritz pyytää; semminkin kuin

läkki ja paperi ovat ne molemmat tavarat, joita meillä on yltäkyllin,

koska isäni on kirjan-painaja.

Fritz ja minä emme ole eläissämme olleet eroitettuina toisistamme,

ennenkuin nyt. Hän lähti eilen Erfurtin yliopistoon. Juuri kuin itkien

ajattelin, että minun täytyi luopua hänestä, kertoi hän minulle nämät

aikakirjan tuumansa. Hänen on määrä kirjoittaa toinen, ja minun toinen.

Hän sanoi, että hänellä olisi apua siitä, niinkuin meidän hämy-ajan

jutuistammekin -- kun me molemmat aina, siitä saakka kuin minä voin

muistaa, pistäysimme kesäisin puutarhaan ison perunapuun alle ja

talvisin akkunan-komeroon sälyhuoneesen, joka on sisäpuolella isäni

kirjapainoa ja jossa paperikimppuja säilytetään ja vanhoja kirjoja on

koottu läjiin, joitten keskelle me tavallisesti istuimme.

Kenties siitä on apua ja lohdutusta Fritzille, mutta minä en ymmärrä,

kuinka milloinkaan minulle. Hänen olivat kaikki ajatukset ja hänen ne

ovat vielä. Mutta minä -- mitä minulle jää hänen äänensä ja hänen

kalliitten kasvojensa sijaan muuta kuin paljas paperi eikä mitään

ajatuksia ollenkaan! Paitsi sitä minulla on niin paljon tekemistä,

koska olen vanhin; eikä äiti ole ensinkään hyvissä voimissa ja isä

vaatii minua niin usein auttamaan itseään kirjainten ääreen taikka

lukemaan hänelle, kun hän latoo niitä. Oli kuinka hyvänsä, Fritz tahtoo

sitä, ja minä suostun siihen. Olisi hupaista tietää, kummoiseksi hänen

aikakirjansa tulee!

Mutta mistä minä aloitan? Mitä aikakirja on? Kahta raamatun kirjaa

nimitetään "aikakirjaksi" latinan kielellä -- kumminkin Fritz sanoo,

että tuo toinen pitkä sana [Paralipomenon] merkitsee sitä -- ja

ensimäinen kirja aikaa "Adamilla"; minä tiedän sen, sillä minä luin sen

eräänä päivänä isälleni painettavaksi. Mutta ei suinkaan tarvita, että

minä näin kaukaisista ajoista aloittaisin. Tietysti minä en

muistaisikaan. Minun luullakseni olisi paras, kun aloittaisin

vanhimmasta henkilöstä, jonka tunnen, sillä hän on etäisin, kun lähtee

takaperin Adamia päin; ja se on äidin-äitimme von Schönberg. Hän on

kovin vanha -- seitsemännellä kymmenellä -- mutta hänen vartalonsa on

niin suora, ja hänen mustat silmänsä ovat niin terävät, että hän

toisinaan näyttää melkein nuoremmalta kuin hänen tyttärensä, meidän

armas äitimme, jota kivulloisuus ja huolet usein painavat alas.

Äidin-äitimme isä oli jaloa bömiläistä sukua, ja juuri tämä liittää

meidät aatelisiin, vaikka isäni perhe kuuluu porvarinsäätyyn. Fritz ja

minä katselemme mielellään äidin-isämme von Schönbergin vanhaa sinettiä

kaikin neliöinensä ja kuulemme halukkaasti kertomuksia ritarillisista

ja jokaisista esi-isistämme -- ristiretkeläisistä ja paroneista. Äitini

tosin vakuuttaa meille, että tämä on huono ylpeys ja että isäni

kirjapaino on todellisemman aatelisuuden kuva kuin mikään kilpi

miekkoineen tapparoineen; mutta äidin-äitimme, minä tiedän sen,

arvelee, että Schönbergin kaltainen suuresti alensi arvoansa, kun meni

naimisiin porvarinsäätyisen kanssa. Fritz pitää samaa mieltä kuin äiti

ja sanoo, että totinen ristiretki tehdään paljoa paremmin isämme

mustilla kirjaimilla kuin äitimme iso-isän keihäillä. Mutta tuo vanha

sodankäynti oli niin ihana uljastelevin hevoisineen ja häilyvin

lippuinensa! Enkä minä pääse siitä ajatuksesta, että olisi ollut

hupaisempi istua jonkun ison, vanhan linnan ikkunassa, esimerkiksi

Wartburgin, joka kohoaa kaupunkimme ylitse, ja viitata kädelläni kun

hän hohtavissa haarniskoissa ratsastaisi sotahevollaan jyrkkää

vuorenrinnettä alaspäin, sen sijaan, että minä nyt kiipeen ylös

tomuisten kirjaroukkioin päälle sälyhuoneen ikkunaan ja seuraan häntä

silmilläni, kun hän halvassa porvarinpuvussaan ja laukku selässä (joka

ei ole juuri aivan täynnä) astuu katua alaspäin eikä kukaan käänny

häntä katselemaan. No! ero olisi ollut yhtä haikea eikä itse Fritz

suinkaan olisi ollut jalompi. Mutta sanokoot äiti ja Fritz mitä

hyvänsä, minä en saata olla sitä havaitsematta, että ihmiset

kunnioittavat kansia ja kullatuita nimiä; ja minä soisin, että minun

rakkaat kirjani olisivat niin sidotut, että ne, jotka eivät osaisi

sisäpuolta lukea, kuitenkin seisahtuisivat niitten kultaisia hakoja ja

kalliskivistä selkää ihmettelemään. Niitten, jotka osaavat lukea

sisäpuolta, se kenties tekisi yhtä. Sillä minä tiedän hyvin, ettei

yksikään kaikista niistä vanhoista paroneista ja ristiretkeläisistä,

joista äidin-äiti kertoo meille, ollut jalompi eikä edes näyttänyt

jalommalta kuin meidän Fritzimme. Heidän silmänsä eivät ole siniset

niinkuin minun -- jotka ovat ainoastaan saksalaiset Cottan silmät --

vaan mustat ja leimuavat. Minun silmäni ovat sangen hyvät, jollei

tarvitse kuin ommella taikka auttaa painotyössä; mutta hänen silmänsä,

minä luulen, voisivat tunkea ihmisten sydänten lävitse ja hallita

heitä, taikka kerrassaan tappelutanteria käsittää.

Kuitenkin, kun minä viime viikolla sanoin hänelle jatakin tämmöistä,

hän hymyili ja lausui, että löytyy parempia sotakenttiä kuin ne, joilla

miesten luut vaalenevat; ja silloin ilmestyi hänen silmissään tuo syvä

katse, kun hän näyttää katsovan semmoiseen mailmaan, jota minä en voi

saavuttaa.

Mutta aloitinhan minä äidin-äidistämme, ja tässä ajattelen Fredrikiä

taas. Minä varon, että hän on oleva aikakirjani alku ja loppu. Fritz on

ollut melkein koko minun mailmani. Minua haluttaisi tietää, tästäkö

syystä hänen pitää jättää minut. Munkit sanovat, ettemme saa rakastaa

ketään liian paljon; ja minä muistan, kun eräänä päivänä lähdimme

tervehtimään täti Agnesia, äitini ainoata sisarta, joka on nunnana

Nimptschen'in luostarissa, kuinka tämä sanoi kun olin ihastellut

luostarin puutarhan kukkia: "Elsaseni, tahdotko tulla meille ja elää

meidän luonamme ja ruveta onnelliseksi, pyhäksi sisareksi täällä?"

Minä vastasin: "_kenenkä_ sisareksi, täti Agnes? Minä olen Fritzin

sisar! Saako Fritz'kin tulla?"

"Fritzin sopisi mennä Eisenachin luostariin", hän lausui.

"Siinä tapauksessa minä käyn hänen kanssaan", minä arvelin. "Minä olen

Fritzin sisar enkä minä menisi mihinkään mailmassa ilman häntä."

Hän katseli minua kylmällä, vakavalla sääliväisyydellä ja lausui

hiljaisesti: "pikku raukkanen tulee äitiinsä; sydän oppii pian pitämään

epäjumalia. Hänen täytyy unhottaa paljon, mitä hän on oppinut. Jumala

ei salli epäjumalia."

Tämä tapahtui monta vuotta takaperin; mutta minä muistan, niinkuin se

olisi ollut eilen, kuinka näitten sanojen ja totisten katsetten tähden

luostarin kaunis puutarha näytti minusta yhtäkkiä käyvän kolkoksi ja

ilottomaksi, ja tuntui kostealta ja kylmältä kuin hautausmaa; ja kukat

muuttuivat tekokukkien kaltaisiksi; ja muurit kohosivat niinkuin luolan

seinät, ja minä tuskin hengitin, ennenkuin pääsin taas niitten

ulkopuolelle ja pidin kiinni Fritzin kädestä.

Sillä minä en ole ollenkaan jumalinen. Minä pelkään, etten tahdo

ruvetakaan semmoiseksi. Ei yksikään jumalinen mies eikä nainen, minkä

minä milloinkaan olen nähnyt, näytä minusta puoleksikaan niin

suloiselta kuin minun rakas äitikultani; eikä niin lempeältä, viisaalta

ja iloiselta kuin minun isäni; eikä puoleksikaan niin jalolta ja

hyvältä kuin Fritz. Ja pyhimysten elämä saattaa minut suuresti hämille,

sillä minusta tuntuu siltä kuin kaikki asiat joutuisivat niin väärälle

ja sekavalle kannalle, jos jokaisen tulisi noudattaa St. Katarinan

taikka vieläpä meidän Pyhän Unkarin Elisabetin esimerkkiä ja kieltäytyä

vanhempiansa tottelemasta ja hyljätä pikkuiset lapsensa. Olisi hauska

tietää, onko kukaan muu huomannut saman, sillä näitä ajatuksia minä en

ole ilmoittanut edes Fritzille; koska hän on jumalinen, ja minä

pelkään, että se pahoittaisi häntä.

Meidän äidin-äitimme puoliso pakeni Bömistä uskontonsa tähden; mutta

minua aavistaa, ettei se ollut oikea uskonto, koska ei kukaan näytä

mielellään puhuvan siitä; ja mitä Fritz ja minä tiedämme hänestä, on

ainoastaan, mitä me olemme ajan kuluessa sattumalta kuulleet ja

itseksemme sommitelleet yhteen.

Melkein sata vuotta takaperin kaksi pappia saarnasi Bömissä, nimittäin

Johan Huss ja Pragin Hieronymus. Näyttää siltä kuin heitä olisi

hellästi rakastettu ja pidetty kunnon miehinä, niin kauan kuin he

elivät; mutta ihmiset nähtävästi erehtyivät heidän suhteensa, sillä

molemmat poltettiin elävältä harha-uskolaisina Kostnitzissa kahtena

perätysten seuraavana vuonna, 1415 ja 1416; joka tietysti todistaa,

etteivät he suinkaan olleet hyviä vaan erinomaisen pahoja.

Heidän ystävänsä Bömissä eivät kuitenkaan tahtoneet herjetä uskomasta,

mitä he olivat oppineet näiltä miehiltä, vaikka he olivat nähneet, mikä

lopuksi tuli. Minusta tämä ei ollut kummallista, sillä varsin työläs on

todellakin uskoa, mitä pitää uskoa, enkä minä ymmärrä, että edes

polttamisen pelko auttaisi siinä mitään; vaikka se kyllä voisi saada

ihmiset vaikenemaan. Mutta Johan Hussin ystävien joukossa oli paljon

aatelisia ja korkeita miehiä, jotka eivät olleet tottuneet salaamaan

ajatuksiansa eivätkä tahtoneet peittää, mitä Huss oli opettanut heille.

Mikä tämä oppi oli, siitä Fritz ja minä emme koskaan voineet saada

selkoa, koska äidin-äitimme, joka vastaa kaikkiin meidän muihin

kysymyksiimme, ei milloinkaan tahtonut puhua sanaakaan tästä. Me

luulemme sentähden, että se oli kovin jumalatoin. Vaan kuitenkin, kun

minä eräänä päivänä kysyin, oliko äidin-isämme (joka tietääkseni oli

seurannut Hussia) mikään jumalatoin mies, hänen silmänsä leimahtivat

niinkuin salama ja hän vastasi kiivaasti:

"Ei yhtäkään parempaa ole elänyt eikä kuollut!"

Tämä kummastutti meitä, mutta kenties me ymmärrämme sen, niinkuin monen

muunkin asian, kun tulemme vanhemmaksi.

Suuria häiriöitä syntyi Hussin kuoleman perästä. Bömi jakaantui kolmeen

puolueesen, jotka kävivät sotaa toisiansa vastaan. Linnoja ryöstettiin

ja aatelis-naisia ja vähäisiä lapsia ajettiin luoliin ja metsiin.

Meidän esi-isämme olivat vainottujen joukossa. Vuonna 1458 yltyi

taistelo ankarimmilleen. Monta teloitettiin, hirtettiin, poltettiin

elävältä taikka kidutettiin. Äidin-isäni surmattiin, kun hän pakeni, ja

äidin-äitini joutui suuriin vaaroihin ja kadotti koko vähäisen

omaisuutensa, joka oli hänelle jäänyt. Hän saapui Eisenachiin nuorena

leskenä, jolla oli kaksi pikkuista lasta, äitini ja täti Agnes.

Mitä väärää uskoa minun äidin isäni lieneekään pitänyt, hänen

puolisonsa ei näytä ottaneen siihen osaa. Hän etsi turvaa

Augustinin-luostarissa, jossa hän oleskeli, siksi kuin täti Agnes,

pukeusi huntuun ja äitini naitiin, jolloin hän muutti meille asumaan.

Hän pitää yhtä paljon Fritzistä kuin minäkin -- omalla tavallansa,

vaikka hän toruu meitä kaikkia järjestänsä, joka ehkä on hyvä asia,

koska, niinkuin hän sanoo, ei kukaan muu sitä tee. Ja hän on opettanut

minulle melkein kaikki, mitä minä tiedän, paitsi Apostolisen

Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenet Käskyt, jotka isämme opetti

meille, ja Paternosterin ja Avemarian, jotka me opimme äitimme sylissä.

Fritz taitaa tietysti monta vertaa enemmän kuin minä. Hän osaa Cisio

Janus'en (kirkkokalenterin) päästä päähän aivan erhettymättä, ja

myöskin, luulen minä, Latinan kieliopin; ja hän on lukenut latinaisia

kirjoja, joitten nimiä minun on mahdoton muistaa; ja hän ymmärtää

kaikki, mitä pappi lukee ja veisaa, ja veisaa itse yhtä hyvin kuin

kukaan heistä.

Mutta pyhimysten legendat ja kertotaulun ja kasvien ja kukkien nimet ja

kuvauksen pyhästä haudasta ja pilgrimimatkasta Romaan -- kaikki nämät

äidin-äitimme on opettanut meille. Hän näyttää niin kauniilta, meidän

kallis, vanha äidin-äitimme, kun hän istuu pesän edessä, ompelutyö

käsissään. Hänen ihanat, valkoiset hiuksensa ja mustat, kirkkaat

silmänsä, jotka ovat niin täynnänsä vilkkautta ja nuoruutta,

muistuttavat lieden tulesta, kun lumi peittää katon, mutta sisällä

kaikki on lämmintä, taikka niinkuin Fritz sanoo:

"Näyttää siltä kuin hänen sydämensä eläisi ikuisessa kesässä ja ison

iän talvi koskisi ainoastaan hänen ruumistansa."

Mutta minä luulen, että se kesä, josta äidin-äitimme sielu elää,

pikemmin on paahtava kesä, jossa on salamoita yhtä hyvin kuin

auringonpaistetta. Fritz luulee, että me tunnemme hänet ylösnousemisen

päivänä hänen silmäinsä katseesta, joka silloin kenties vaan on käynyt

vähän lempeämmäksi. Mutta tämä näyttää minusta kauhealta ja kovin

kaukaiselta, enkä minä mielelläni ajattele sitä. Me väittelemme usein,

minkä pyhimyksen näköinen hän on. Minusta hän tulee St. Annaan, Jumalan

äidin Marian äitiin, mutta Fritzistä Egyptin St. Katarinaan, koska hän

on niin kuningattaren kaltainen.

Paitsi kaikkia näitä, melkeinpä olin unhottaa sitä mainitsemasta,

tunnen minä useitten tätien nimet, jotka Fritz on opettanut minulle. Ja

minä osaan kutoa sukkaa ja kehrätä ja neuloa ja kirjailla. Minä aion

opettaa nämät kaikki lapsille. Meidän kodissamme on suuri joukko

lapsia, ja lisää tulee joka vuosi. Jos ei niitä olisi niin paljon,

minulla olisi kenties ollut aikaa oppia enemmän, niinkuin myöskin olla

jumalisempi; mutta minä en ymmärrä, kuinka he tulisivat toimeen kotona,

jos minä saisin jonkun hengellisen kutsumuksen. Kenties joku näistä

nuoremmista säästetään pyhimyksen virkaan. Tekisi oikein mieleni

tietää, käykö niin ja saanko minä, jos autan heitä, saako kukaan

koskaan jotakin pikkuista halpaa paikkaa taivaassa, kun on auttanut

toista jumaliseksi pääsemään! Sillä siinä tapauksessa kenties

minullakin olisi toivoa.

Isämme on viisain mies Eisenachissa. Äitini arvelee, ehkäpä koko

mailmassa. Tätä äidin-äitimme kuitenkin epäilee. Hän on nähnyt muita

paikkoja kuin Eisenachin, joka kenties on syy. Mutta varma on, että hän

on viisain mies, minkä minä ikinä olen nähnyt. Enemmän kuin kukaan muu

minun tuttavistani puhuu hän semmoisista asioista, joita minä en

käsitä. Hän on myöskin suuri keksijä. Hän kaikkein ensimäiseksi

ajatteli, että kävisi kirjoja painaminen, ja oli melkein pannut toimeen

tämän keksinnön, ennenkuin mikään kirjapaino oli perustettu. Ja hän

luuli aina, että oli toinen mailma tuolla puolen valtamerta, aikaa

ennen kuin amirali Kristofer Kolumbus löysi Amerikan. Se on ollut ainoa

onnettomuus, että joku muu on joka kerta pistäynyt väliin juuri ennen,

kuin hän on päässyt keksintönsä perille eikä mitään muuta kuin joku

pikku seikka puuttunut, että kaikki olisi ollut täydellistä, ja vei

koko kunnian ja voiton. Tämä se on, joka on estänyt meitä rikkaaksi

tulemasta -- tämä ja lapset. Mutta isälläni on niin lempeä ja tasainen

mieli-ala, ei mikään katkeroita sitä koskaan. Ja tästä syystä me kaikki

ihmettelemme ja rakastamme häntä niin paljon, vieläpä enemmän kuin

hänen suurta taitoansa. Hän näyttää riemuitsevan muitten menestyksestä

aivan yhtä paljon, kuin jos hän itse olisi kaikin puolin menestynyt.

Jos äiti vähäisen valittaa sitä mainetta, jonka hän olisi kenties

saavuttanut, hän hymyilee ja sanoo:

"Älä huoli, äitiseni. Sadan vuoden perästä se on kokonaan yhdentekevä.

Älkäämme kadehtiko keneltäkään hänen palkintoansa. Mailmalle se on

edullista, jos kohta ei meille."

Jos äiti sitten huokailee vähävaraisen ruokakammion ja vaatehuoneen

vuoksi, hän vastaa:

"Älä sure, äitiseni, voihan vielä löytää muita Amerikoita, ja paljon

uutta sopii vastakin keksiä. Totta puhuen", hän lisää tuolla syvällä,

kauas tunkevalla katseellansa, "toinen asia on juuri johtunut mieleeni,

joka, kun minä olen pannut sen toimeen, himmentää kaikki tämän ja

edellisten aikakausien keksinnöt."

Ja hän suutelee äitiäni ja lähtee painoonsa. Ja äiti katsoo

kummastellen hänen jälkeensä ja sanoo:

"Me emme saa, lapset, häiritä isää vähäisillä huolillamme. Hän

mietiskelee suuria asioita, joittenka hedelmiä me varmaan kaikki

jonakin päivänä joudumme nauttimaan."

Niin hän menee paikkaamaan jotakin vähäistä vaatteusta ja koettaa

sovittaa niin, että yhden päivän puoliset riittävät kahdeksi päiväksi.

Mitä isäni suuri keksintö tätä nykyä tarkoittaa, sitä Fritz ja minä

emme täydellisesti tiedä. Mutta me luulemme, että se on jossakin

yhteydessä joko planetien ja tähtien taikka tuon kummallisen kiven

kanssa, jota filosofit niin kauan aikaa ovat etsineet. Kaikissa

tapauksissa se epäilemättä kerrassaan saattaa meidät kaikki äärettömän

rikkaaksi; ja sillä aikaa meidän kyllä sopii koettaa tulla toimeen niin

hyvin kuin jaksamme.

Äidistä minä en tiedä, mitä sanoa. Hän on juuri äitimme -- meidän oma

kallis, kärsivällinen, lempeä äitisemme -- aivan toisenlainen kuin

kaikki muut mailmassa; vaan kuitenkin tuntuu siltä, kuin ei voisi sanoa

hänestä mitään, jonka kautta joku ymmärtäisi, mimmoinen hän on. Näyttää

siltä kuin hän olisi muitten ihmisten suhteen (kunnioituksella olkoon

tämä lausuttu) juuri mitä Jumalan Pyhä Äiti on muitten pyhimysten

suhteen. St. Katarinalla on rattaansa ja kruununsa, Agnes'illa

karitsansa ja palmun-oksansa, ja Ursulalla on yksitoista tuhatta

neitsyttänsä; mutta Marialla, iki-hurskaalla, on ainoastaan Pyhä

Lapsensa. Hän on tuo siunattu nainen, Pyhä Äiti, eikä mitään muuta.

Tämänlainen juuri äiti on. Hän on kallis pikku äitimme ja paras nainen

mailmassa, ja siinä kaikki. Minä osaisin kuvata häntä paremmin, jos

sanoisin, mimmoinen hän ei ole. Hän ei koskaan lausu ankaraa sanaa

kenellekään eikä kenestäkään. Hän ei koskaan ole kärty isälle, niinkuin

hän ei koskaan tuskaannu lapsille, niinkuin minä. Hän ei koskaan valita

eikä moiti. Hän ei koskaan ole joutilaana. Hän ei koskaan katsele meitä

tylysti eikä karsaasti, niinkuin täti Agnes. Mutta minä en saa verrata

häntä täti Agnesiin, sillä hän itse nuhteli minua kerta, kun minä tein

sitä; hän sanoi, että täti Agnes oli jumalinen, puhdas ja pyhä nainen,

paljoa, paljoa ylhäisempi kuin hän taikka me; ja meidän tulee olla

kiitolliset, jos hän, siinä tapauksessa että me kerta pääsemme

taivaasen, antaa meidän suudella vaatteittensa liepeitä.

Niin, täti Agnes on pyhä nainen -- nunna; minun täytyy puhua

varovaisesti hänestä. Hän lukee pitkiä, pitkiä rukouksia, he sanovat --

niin pitkiä, että hän on löydetty aamulla tainnoksista luostarin kirkon

kylmältä permannolta. Hän syö niin vähän, että isä Kristofer, joka on

luostarin ja meidän rippi-isämme, sanoo välisti luulevansa, että

enkelit varmaan elättävät häntä. Mutta Fritz ja minä arvelemme, että,

jos siinä on perää, enkelein ruoka ei aivan paljon ravitse, sillä kun

viime kerralla näimme hänet luostarin ristikon takaa, hän oli kuin

varjo mustassa hameessansa taikka kuin se kauhea kuoleman kuva, jonka

näimme luostarin kappelissa. Hän on puettu karkeaan piikkokankaasen

ja makaa usein, niin sanotaan, tuhassa. Joku nunna kertoi äidille,

että kun täti eräänä päivänä oli pyörtynyt ja he päästivät auki

hänen vaatteensa, he huomasivat hänen valkoisessa kaulassaan ja

käsivarsissaan arpia ja juomuja, jotka tuskin olivat umpeutuneet ja

jotka hän ilmeisesti itse oli iskenyt ruumiisensa. Kaikki sanovat, että

hän saa hyvin korkean sijan taivaassa; mutta minusta tuntuu, että,

jollei ole aivan suuri eroitus korkeilla ja matalilla sijoilla

taivaassa, täti vaivaa itseänsä liiaksi. Vaan enhän minä olekaan

jumalinen; ja minun on niin peräti vaikea ymmärtää taivaan asioita.

Pitääkö kaikkien taivaassa aina kilvoitella korkeista sijoista? Sillä,

kun suurina juhlapäivinä jokainen tekee niin kirkossa, se ei ole

ollenkaan hupaista; ne, joitten onnistuu, näyttävät ylpeältä, ja ne,

joitten ei onnistu, näyttävät suuttuneelta. Mutta tietysti ei kukaan

suutu taivaassa eikä ylpeile. Miltä siis tuntuneekaan niistä

pyhimyksistä, jotka _eivät_ pääse korkeimmille sijoille? Ovatko he

mielissään vai pahoillaan? Jos ovat mielissään, miksi taistelevat niin

paljon kiivetäkseen vähän korkeammalle? Vaan jos eivät ole mielissään,

olisiko se soveliasta pyhimyksille? Sillä äiti opettaa meitä aina

valitsemaan halvimpia sijoja, ja vanhimpia tekemään tilaa

pienokaisille. _Eivätkö_ siis taivaassa suurimmat tee tilaa

pienokaisille? Yhdestä asiasta minä olen varma: jos äidillä olisi

korkea sija taivaassa, hän kumartuisi aina alaspäin auttaaksensa toista

ylös taikka siirtyisi paikaltansa muitten edestä. Mutta missähän

korkeimmat sijat taivaassa lienevät? Keisarin hovissa ovat ne

tietääkseni ne paikat, jotka ovat lähinnä häntä; seitsemän

vaaliruhtinastamme seisovat aivan ympäri valta-istuinta. Mutta onko

mahdollista, että kukaan koskaan tuntee itsensä levolliseksi ja

onnelliseksi niin lähellä kaikkivaltiasta? Näyttää niin kauhean

vaikealta olla Hänelle otollinen täällä ja niin helpolta loukata Häntä,

että minun luullakseni olisi parempi pysyä vähäisen kauempana Hänestä

jossakin pikkuisessa hiljaisessa nurkassa lähellä porttia ja koko

joukko pyhimyksiä välillä. Tuonain isä Kristofer määräsi minulle niin

ankaran rangaistuksen sen vuoksi, että pudotin palasen pyhästä

hostiasta; vaikka minä en päässyt siitä ajatuksesta, että se oli yhtä

paljon papin vika kuin minun. Mutta hän sanoi, että Jumala kovin

paheksuisi sitä; ja Fritz kertoi minulle, että papit paastoavat ja

kiduttavat itseään toisinaan kovasti, kun ovat unhottaneet vaan yhden

ainoan sanan pois messusta.

Entä tuo kauhea taulu, jossa Herra Kristus pitää ukon-nuolia kädessään!

Se on aivan toisenlainen kuin se kuvapiirros, jossa Hän riippuu

ristinpuussa. Miksi hän kärsi niin? Siksikö, niinkuin täti Agnes, että

Hän saisi korkeamman sijan taivaassa? Vai siksikö, että Hänen olisi

oikeus olla tyly meitä vastaan, niinkuin tätimme on? Aivan kummalliset

asiat näyttävät loukkaavan ja miellyttävän Jumalaa, minä en saata sitä

ensinkään ymmärtää; mutta se tulee siitä, ettei minulla ole mitään

taipumusta uskontoon. Luostarissa, äiti sanoo, he käyvät Jumalan

kaltaisiksi ja niin muodoin ymmärtävät häntä paremmin.

Onko täti Agnes siis enemmän Jumalan kaltainen kuin äitimme?

Nuot kasvot, vakavat ja vaaleat, kuin kuolema; nuot kylmät, tylyt

silmät, tuo ääni, niin kolea ja yksitoikkoinen, kuin se lähtisi

metalli-torvesta taikka hautaholvista eikä sydämestä! Tämmöiselläkö

katseella Jumala vastaan-ottaa meitä, tämmöiselläkö äänellä Hän

puhuttelee meitä? Tuomionpäivää on todellakin kovin kamala ajatella; ja

saa varmaan elää monta vuotta luostarissa, jos mielii pelotonna mennä

taivaasen.

Voi, jospa vaan äitimme olisi pyhimys -- niitä hyviä naisia, joihin

Jumala on mieltynyt -- täti Agnesin sijasta, kuinka suloista olisi

silloin pyrkiä pyhimykseksi; ja kuinka varmaan voisi toivoa, että

tulisi taivaasen ja sinne tultuansa olisi siellä onnellinen!

Täti Ursula Cotta on myöskin niitä naisia, joitten soisin kuuluvan

oikeitten pyhimysten joukkoon. Hän on isäni ensimäisen orpanan vaimo;

mutta me olemme aina sanoneet häntä tädiksi, koska melkein kaikki

pienet lapset, jotka tuntevat hänet, tekevät niin -- hän pitää niin

paljon lapsista, ja on niin hyvä kaikille. Hän ei ole köyhä, niinkuin

me, vaikkei orpana Cotta ole milloinkaan keksinyt mitään eikä edes

ollut keksimällänsä. Pitäjän kirkossamme löytyy Thüringin St.

Elisabetin, meidän pyhän maakreivinnamme, kuva, joka aina muistuttaa

minua täti Ursulasta. Komean linnan -- melkein kuin Wartburgin linnan

-- portilla seisoo St. Elisabet, ja hänen ympärillänsä on joukko köyhää

väkeä polvillansa -- raajarikkoja, sokeita, laihoja äitiparkoja,

nälkäisen-näköisiä lapsia -- kaikki kurottaen käsiänsä naista kohden,

joka katselee heitä leppeillä, sääliväisillä silmillä, aivan niinkuin

täti Ursula; paitsi että St. Elisabet on kovin laiha ja vaalea ja

näyttää melkein yhtä nälkään nääntyvältä kuin kerjäläiset hänen

ympärillänsä, mutta täti Ursula on verevä ja lihava, mitä sievimmät

kuopat pyöreissä poskissaan. Mutta silmän luonti on sama -- niin lempeä

ja sydämellinen ja totinen ja sääliväinen. Laihuus ja vaaleus ovat

tietysti ainoastaan se eroitus, joka täytyy olla pyhimyksellä, joka

paastoaa ja harjoittaa katumusta niin paljon ja valvoo yökaudet

rukouksissa, niinkuin St. Elisabet, ja varallisen porvarin vaimona,

joka syö ja nukkuu, niinkuin muut ihmiset, ja on maakreivinnan tapainen

ainoastaan siinä, että hän on niin hellä kaikille.

Toinen puoli siitä kertomuksesta, jota taulu esittelee, ei kuitenkaan

sovi täti Ursulaan. Pyhimyksen esiliinassa näkyy leipien sijasta

kauniita punaisia ruusuja. Äidin-äitimme selitti meille näitten

merkityksen. Hyvän maakreivinnan puoliso ei oikein pitänyt siitä, että

hän antoi niin paljon köyhille; sillä kreivinna oli niin armelias, että

hän olisi voinut tyhjentää koko hänen aarre-aittansa. Sentähden

kreivinnan oli tapa antaa almujansa puolisonsa tietämättä. Mutta kun

hän sinä päivänä jakeli leipää linnan portilla seisoville

kerjäläisille, maakreivi sattui äkki-arvaamatta palaamaan kotiin ja,

tavaten hänet tätä tekemästä, kysyi häneltä tylynpuolisesti, mitä

hänellä oli esiliinassa. Hän vastasi: "ruusuja!"

"Anna, minä katson", lausui maakreivi.

Ja Jumala rakasti St. Elisabetia niin paljon, että Hän pelastaaksensa

häntä nuhteista teki ihmetyön. Kun hän avasi esiliinansa, oli siinä

ihania kukkia niitten leipien asemesta, joita hän oli jaellut. Ja tätä

taulu kuvailee. Minua halutti aina kuulla kertomuksen loppua. Minä

toivon, että Jumala teki toisen ihmetyön, kun maakreivi meni pois, ja

muutti ruusut jälleen leiväksi. Minä arvaan, että hän teki niin, koska

nälkääntynyt väki näyttää niin tyytyväiseltä. Mutta äidin-äitimme ei

tiedä siitä. Ainoastaan tässä asiassa täti Ursula ei olisi, minun

luullakseni, tehnyt niinkuin maakreivinna. Minä luulen, että jos orpana

Cotta olisi kysynyt häneltä, hän olisi vastannut uljaasti: "minulla on

leipää esiliinassani, ja minä jakelin sitä näille sinun ja minun

nälkään nääntyville alamais-raukoillemme", eikä olisi suinkaan epäillyt

vastatessaan. Ja silloin kenties orpana Cottan -- minä tarkoitan

maakreivin -- olisi niin heltynyt, että hän olisi antanut hänelle

anteeksi, vieläpä kiittänyt häntä ja tuonut hänelle enemmän leipää.

Eikä silloin leivät olisi muuttuneet kukiksi, vaan maakreivin sydän

kivestä lihaksi, joka näyttää minusta olevan parempi asia. Mutta kun

minä kerta sanoin tämän äidin-äidille, hän vastasi, että tein hyvin

väärin siinä, kuin koetin sovittaa toisia loppuja pyhimysten

legendoihin, aivan kuin ne olisivat jonkunlaisia satuja; ettei siitä

ole kuin kolme sataa vuotta, kuin St. Elisabet todella eli tässä

Wartburgin vanhassa linnassa, astui juuri näitä Eisenachin katuja,

antoi almuja köyhille, kävi sairashuoneissa, sitoi mitä ilkeimpiä

haavoja, joihin ei kukaan muu tahtonut koskea, ja lausui helliä sanoja

viheliäisille hylkiöille, joita ei kukaan muu juljennut katsella. Tämä

näyttää minusta varsin hyvältä ja laupiaalta hänen puoleltaan; mutta

tämä se ei ollut, joka teki hänet pyhimykseksi, koska täti Ursula ja

äitimme tekevät samanlaisia töitä, ja äitimme on tuon tuostakin sanonut

minulle, että täti Agnes on pyhimysten kaltainen eikä hän.

Hänen kärsimisensä, se minun luullakseni on saattanut heidät panemaan

hänen nimensä kalenteriin; eikä kuitenkaan kärsiminen yksistänsä tee

ihmisiä pyhimyksiksi, koska minä en luule, että St. Elisabet itse on

kärsinyt enemmän kuin äitimme. Tosin kyllä nousi hän usein puolisonsa

vierestä ja oli polvillansa koko yön kylmällä permannolla, sillä välin

kuin tämä nukkui. Mutta äiti on tehnyt samoin monta monituista kertaa.

Kun joku pikku lapsista on ollut kipeä, kuinka usein hän on tuntikaudet

kävellyt edestakaisin, sairas sylissään, pysytellen ja hyväillen

sitä ja asettaen sen näreätä itkua väsymättömällä, hellällä

kärsivällisyydellä. St. Elisabet paastosi, kunnes hän oli melkein

niinkuin varjo; mutta kuinka usein minä olen nähnyt, että äiti on

arvelematta jaellut isälle ja lapsille kaikki, mitä oli maukasta ja

hyvää meidän niukoissa atrioissamme, ja tuskin jättänyt itselleen

palastakaan, vaan kätkenyt lautastansa jonkun vadin taa, ettei isä

näkisi. Ja Fritz ja minä puhumme usein siitä, kuinka riutuneelta ja

väsyneeltä hän näyttää; ei ollenkaan muodoltaan kuin Armon Äiti,

jommoiseksi me muistamme hänet, vaan liian paljon niinkuin tuo

voipunut, vaalea Surujen Äiti lävistetyllä sydämellänsä. Mitä kipuihin

taas tulee, enkä minä ole nähnyt äitimme kärsivän semmoisia kipuja,

joihin verrattuina täti Agnesin taikka St. Elisabetin itse-kuritus on

vähäinen kuin nuppineulan pistämä.

Vaan kaikki nämät eivät kuitenkaan ole niitä oikeita kärsimisiä, jotka

saattavat pyhimykseksi. Meidän kallis äitimme kävelee edestakaisin koko

yön, ei sentähden, että hän pääsisi pyhimykseksi, vaan ainoastaan

potevaa lasta viihdyttääkseen. Hän on päivällistä syömättä, ei

sentähden, että hän aikoo paastota, vaan sentähden, että me olemme

köyhät ja leipä on kallista. Hän kärsii sentähden, että Jumala

koettelee häntä kärsimisellä, ei sentähden, että hän itse tarvitsee

sitä. Eivätkä kaikki nämät voi saattaa häntä pyhimykseksi. Kun minä

sanon jotakin häntä sääliäkseni taikka kunnioittaakseni, hän hymyilee

ja sanoo:

"Elsaseni, minä valitsin tämän alhaisimman elämän tätimme Agnesin

korkean kutsumuksen sijasta, ja minun täytyy tyytyä seurauksiin. Meillä

ei voi olla osa sekä tässä mailmassa että tulevassa."

Jos äitimme osan suuruus tulevassa mailmassa olisi samansuhteinen kuin

sen vähyys täällä, luulen minä, että hänelle tulee yltäkyllin säästöjä;

mutta tätä minä en tohdi sanoa hänelle.

On yksi asia, jonka St. Elisabet teki, vaan jota ei äitimme todellakaan

tekisi. Hän jätti vähäiset, isättömät lapsensa, luostariin mennäksensä.

Kenties juuri tämä miellytti Jumalaa ja Herraa Jesusta Kristusta niin

paljon, että antoivat hänelle noin korkean sijan taivaassa. Jos näin on

laita, se on suuri onni isällemme ja meille, ettei äitimme pyri

pyhimykseksi. Me ajattelemme kuitenkin toisinaan, että, vaikka Hän

kenties ei voi tehdä häntä pyhimykseksi niitten sääntöjen vuoksi, joita

heillä tämän suhteen taivaassa on, Jumala sentään suonee äidillemme

jonkun rahdun hyvää tai jonkun lempeän sanan, koska hän on niin

erittäin hyvä meitä kohtaan. Äiti sanoo kuitenkin, ettei tämä ole

mikään ansio, koska hän rakastaa meitä niin paljon. Jos hän rakastaisi

meitä vähemmän, ja niin muodoin askaroitseminen meitä varten tuntuisi

vaivaloisemmalta, taikka jos me olisimme vähäisiä, outoja

kerjäläislapsia ja hän ottaisi rakastaaksensa meitä omiensa asemesta,

minä luulen, että Jumala pitäisi siitä enemmän.

On vielä toinenkin seikka St. Elisabetin kertomuksessa, joka kerta

saatti Fritzin ja minut suureen huoleen ja hämmästykseen. Kun olimme

pikkuiset lapset emmekä ymmärtäneet asioita, niinkuin nyt, vaan

ajattelimme, että meidän tuli koettaa noudattaa pyhimysten esimerkkiä

ja että mikä oli oikea heille, se oli myöskin oikea meille, ja kun

äitin-äitimme oli kertonut meille, kuinka hurskas maakreivinna salaa

myi juvelinsa ja tyhjensi puolisonsa aarreaitan köyhiä elättääkseen,

päätimme eräänä päivänä tehdä samaten. Me tunsimme kovin köyhän, vanhan

vaimon, joka asui lähimmäisen kadun varrella ja jolla oli suuri joukko

turvattomia lapsenlapsia, ja neuvottelimme kauan aikaa yhdessä,

ennenkuin keksimme keinon St. Elisabetin tavalla auttaa häntä. Viimein

ilmestyi sopiva tilaisuus. Oli Joulun aatto ja, kumma kyllä, meillä oli

vähäisen lihaa, omenoita ja pastejeja vara-aitassamme. Me hiivimme

hämyssä huoneesen, täytimme esiliinani pastejeilla, lihalla ja

leivoksilla, ja pistäysimme salaa eukkomme luo antamaan hänelle

saalistamme.

Seuraavana aamuna kaivattiin ruokakamarista puolet siitä, mitä oli

joulupäivän päivällisiksi aiottu. Lapset itkivät ja äiti näytti melkein

yhtä murheelliselta kuin he. Jopa isänkin hiljainen mieli kerran

kiihtyi, ja hän kirosi kissaa ja hiiriä, ja toivoi, että hän olisi

saanut uuden, pettämättömän hiirenlautansa. Äidin-äitimme lausui varsin

tyvenesti:

"Taitavammat varkaat kuin hiiret ja rotat ovat käyneet täällä. Ei näy

mitään muruja, ja kaikki kapineet ovat paikallansa. Paitsi sitä minä en

ole koskaan kuullut, että rotat ja hiiret syövät pasteji-vateja."

Fritz ja minä katselimme toisiamme ja aloimme pelätä, että olimme

tehneet väärin, kun pikku Kristofer sanoi:

"Minä näin, kun Fritz ja Elsa eilen illalla kantoivat ulos pastejit."

"Elsa! Fritz!" lausui isämme, "mitä tämä tietää?"

Minä olin tunnustamaisillani, mutta muistin St. Elisabetin ja hänen

ruusunsa ja vastasin vapisevalla äänellä:

"Pastejeja sinä et nähnyt, Kristofer, vaan ruusuja."

"Ruusuja" sanoi äiti hyvin totisesti, "joulun-aikana!"

Minä melkein toivoin, että pastejit tulisivat takaisin hyllyille. Juuri

tässä paikassa ne legendassa tulivat; mutta nyt niitä ei näkynyt.

Päintoisin kaikki tuntui kääntyvän meitä vastaan.

"Fritz", lausui isä ankarasti, "puhu totta, taikka minä pieksen sinut."

Tämä oli semmoinen kohta, jossa meillä ei ollut mitään johtoa St.

Elisabetin esimerkistä. Minä en tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, jos

jotakuta muuta olisi rangaistu hänen anteliaisuutensa tähden; mutta

minä en epäillyt ollenkaan, mitä minun tuli tehdä.

"Voi isäni!" minä sanoin, "se on minun vikani -- se oli minun tuumani!

Me kannoimme ne köyhälle vanhalle vaimolle, joka asuu lähimmäisellä

kadulla, hänen lapsenlapsiansa varten."

"Siinä tapauksessa hän ei ole parempi kuin varas", vastasi isämme,

"koska hän otti vastaan ne. Fritz ja Elsa, järjettömät lapset, saavat

rangaistukseksi jäädä päivällistä paitsi; ja lisäksi suljetaan Elsa

omaan huoneesensa, koska hän valehteli."

Minä istuin väristen huoneessani ja ihmettelin, mitenkä voi tapahtua,

että asiat niin eri tavalla päättyivät St. Elisabetilta ja minulta, kun

täti Ursulan raikas, miellyttävä ääni kuului portailta, ja kohta sen

jälkeen piti minua nauraen sylissänsä.

"Pikku Elsa-parkani! Meidän täytyy odottaa vähäsen, ennenkuin

noudatamme haltia-pyhimystemme tekoja, taikka emme saa aloittaa

väärästä päästä. Se ei esimerkiksi mitenkään sopisi, että minä

matkustaisin Romaan yhdentoista tuhannen neitsyen kanssa, niinkuin St.

Ursula."

Äidin-äitimme oli arvannut ryöstöretkemme tarkoituksen, ja täti Ursula,

joka samalla tuli sisään ja kuuli kertomuksen, pyysi, että kuitenkin

joulupäivälliset lähetettäisiin meille. Fritz ja minä uskoimme

salaisesti, että St. Elisabetilla oli ollut paljon tekemistä

joulupäivällistemme hankkimisessa; mutta tämän perästä me ymmärsimme,

että täytyi varovasti menetellä, kun sovitti pyhimysten hurskaat

esimerkit omaan elämäänsä, ja ettemme tätä nykyä saisi liikkua

ulkopuolella kymmeniä käskyjä.

Kun kuitenkin ajattelee, että St. Elisabet, todellinen kanoniseerattu

pyhimys -- jonka kuva riippuu ylipuolella kirkkojen alttareita -- jonka

hyvät teot ovat maalatut kirkkojen akkunoihin ja valaistut auringon

kautta, joka paistaa niitten lävitse -- jonka luita säilytetään

reliki-rasioissa, joita minä aina kannan yhtä lähellä sydäntäni --

todesti eli ja rukoili tuossa kolkossa, vanhassa linnassa tuolla

ylhäällä ja astui juuri näitä katuja myöten -- kenties vielä nähtiin

tästä Fritzin ja minun rakkaan sälyhuoneeni akkunasta.

Ainoastaan kolme sataa vuotta takaperin! Jospa vaan minä olisin elänyt

kolme sataa vuotta aikaisemmin taikka hän kolme sataa vuotta myöhemmin,

minä olisin ehkä nähnyt ja puhutellut häntä ja kysynyt häneltä, mikä se

oli, joka teki hänet pyhimykseksi. Minun olisi tehnyt mieli kysyä

häneltä niin monta asiaa. Minä olisin sanonut: "kallis St. Elisabet,

kertokaat minulle, mikä se on, joka tekee teidät pyhimykseksi? Teidän

armeliaisuutenne se ei suinkaan ole, koska ei kukaan liene armeliaampi

kuin täti Ursula eikä hän ole mikään pyhimys; eikä se liene teidän

vaivanne, teidän kärsivällisyytenne, teidän rakkautenne tahi teidän

itsekieltämisenne muitten hyväksi, sillä äitimme on teidän kaltaisenne

kaikissa näissä eikä hän ole mikään pyhimys. Senkö tähden, että jätitte

pienet lapsenne, Jumala rakastaa teitä niin paljon? vai senkö tähden,

ett'ette tyytyneet ainoastaan siihen, jotta teitte ja kärsitte, mitä

Jumala määräsi teille, niinkuin äitimme tekee, vaan valitsitte

itsellenne muita asioita, joita katsoitte vaikeammiksi?" Ja jos hän

olisi ollut hyvänsävyinen (niinkuin luulen hänen olleen) ja kuunnellut

minua, minä olisin kysynyt: "hurskas maakreivinna, kuinka semmoiset

asiat, jotka teille olivat niin oikeat ja pyhät, ovat Fritzille ja

minulle niin väärät?" Ja minä olisin myöskin kysynyt häneltä: "kallis

St. Elisabet, suojeliattareni, mikä se on, joka taivaassa saattaa

teidät niin onnelliseksi?"

Mutta minä unhotin -- hän ei olisi ollutkaan koko taivaassa. Häntä ei

olisi vielä pyhimykseksi julistettukaan, sillä vasta hänen kuolemansa

jälkeen, kun sairaat ja raajarikot paranivat siitä, että koskivat hänen

ruumiisensa, huomattiin, mikä pyhimys hän oli ollut. Ehkä hän ei

itsekään olisi tietänyt, että hän oli mikään pyhimys. Ja jos niin on

laita, olisi hauska tietää, lieneekö mahdollista, että viimeistä lukua

äitimmekin on joku pyhimys, vaikka hän ei tiedä siitä!

Fritz ja minä olemme neljä tai viisi vuotta vanhemmat kuin toiset

lapset. Kaksi vähäistä sisarta kuoli ruttoon, ennenkuin useampia

syntyi. Toinen kastettiin, vaan kuoli, kun oli vuoden vanha,

ristinvaatteet vielä puhtaana. Sentähden me olemme varmat siitä, että

hän on paradiisissa. Minä ajattelen häntä joka kerta, kuin katselen

kirkasta sädepilveä Pyhän Neitsyen ympärillä St. Yrjön kirkossa.

Pilvestä kurkistelee joukko onnellisia lapsenkasvoja -- muutamat

nojaten pulleita, pehmeitä poskiansa sieviin, lihaviin käsiinsä, ja

kaikki katsoen ylös sydämellisellä luottamuksella Jumalan kalliisen

äitiin. Minä arvaan, että pienet lapset taivaassa kuuluvat erittäin

hänelle. Epäilemättä on siis varsin onnellista, kun saa nuorena kuolla.

Mutta tuosta toisesta, nimettömästä pikku lapsesta, joka kuoli samaan

aikaan, ei kukaan meistä tohdi koskaan puhua. Sitä ei kastettu, ja

sanotaan, että vähäisten kastamatonten lasten sielut häärivät ijäti

pimeydessä taivaan ja helvetin välillä. Ajattele, kuinka kauheata, kun

vaipuu äitimme hellästä sylistä pimeään ja kylmään, ja saa siellä alati

väristä ja vaikeroida eikä ole kenenkään oma. Eisenachissa meillä on

löytölasten-huone. Se on yhden St. Elisabetin perustaman nunnaluostarin

lisälaitos ja ottaa huostaansa turvattomia pienokaisia. Jospa vaan St.

Elisabet voisi asettaa jonkun orpohuoneen johonkin paikkaan lähelle

paradiisin portteja tämmöisiä vähäisiä, nimettömiä, hyljättyjä

lapsensieluja varten! Mutta minä varon, että hän on liian korkealla

taivaassa ja liian kaukana porteista, ettei hän kuule tämmöisten yksin

jääneitten pienten valitushuutoja. Taikka kenties Jumala, joka mieltyi

niin paljon häneen, kun hän luopui omista vähäisistä lapsistaan, ei

sallisi sitä. Minä arvaan, että taivaan pyhimykset, jotka ovat olleet

äitejä taikka myöskin vanhempia sisaria niinkuin minä, jättävät

äidinsydämensä tänne maan päälle ja että he paradiisissa ovat kaikki

vaan munkkeja ja nunnia, niinkuin täti Agnes ja isä Kristofer.

Lähinnä tätä pikkuista nimetöntä seurasi kaksoistytöt Chriemhild

(nimitetty äidin-äitimme mukaan) ja Atlantis, joksi isä on ristinyt

hänet siitä syystä, että se suuri merentakainen manner löydettiin,

jota hän oli niin usein ajatellut ja johon kuuluisa amirali

Kristofer Kolumbus oli niihin aikoihin päässyt. Sitten kaksois-pojat

Bonifacius Pollux ja Kristofer Castor. Heidän nimestänsä ovat isä ja

äiti keskenänsä sopineet, koska isää hämmästytti joku heidän

syntymätähtiensä omituinen yhtyminen, ja äiti katsoi aivan

luonnolliseksi, että näitten pakanallisten nimien vastapainoksi

pantaisiin pari taivaan kirjaan piirrettyä nimeä. Vieläpä toinenkin

poika, joka ei elänyt kuin muutamia viikkoja; ja sitten nykyinen

sylilapsi, Thekla, joka on kaikkien meidän kukkanamme ja lemmikkinämme.

Tässä on melkein kaikki, jotka minä tunnen hyvin; lisäksi sentään

Martin Luther, vuorimiehen poika, jolle täti Ursula Cotta on ollut niin

hyvä. Hän on kallis meille kaikille, niinkuin hän olisi omaa

perhettämme. Hän on likimain saman-ikäinen kuin Fritz, joka arvelee,

ettei toista hänen kaltaistansa löydy. Ja hänellä on semmoinen ääni, ja

hän on niin jumalinen ja kuitenkin niin iloinen yhtä haavaa; ainakin

toisinaan. Hänen äänensä ja hartautensa ensiksi kiinnittivät täti

Ursulan huomion häneen. Täti oli nähnyt hänet usein jokapäiväisissä

rukouksissa kirkossa. Hänen oli tapana laulaa St. Yrjön seurakunnan

latinankoulun oppilaisköörissä, saman seurakunnan, jossa Fritz ja hän

harjottivat lukuansa. Hänen heleän ja vakavan äänensä kaikkuvat sävelet

vetivät usein täti Ursulan puoleensa; ja hän näytti aina niin

hartaalta. Mutta me tiesimme varsin vähän hänestä. Hän oli kovin köyhä

ja näytti sortuneelta ja puoleksi nälkään nääntyneeltä, kun me ensi

kerran näimme hänet. Minä olen nähnyt hänen usein kylminä talvi-iltoina

laulavan kaduilla almuja varten ja kiitollisuudella vastaan-ottavan

muutamia jälkeen jääneitä leipä- ja lihapalasia asukasten ovilla; sillä

hän ei ollut koskaan mikään ylpeä eikä häpeämätön kerjäläinen, niinkuin

muutamat oppilaat ovat. Meidän tuttavuutemme hänen kanssaan alkoi

eräänä päivänä, jonka aivan hyvästi muistan. Minä olin täti Ursulan

luona, joka asuu Yrjönkadulla lähellä kirkkoa ja koulua. Minä olin

katsellut poikien kööriä, kun he laulaen kulkivat ovesta oveen pitkin

katua. Ei kukaan ollut antanut heille mitään: he näyttivät nuloilta ja

nälkäisiltä. Lopulta he seisahtuivat sen akkunan alle, jossa täti

Ursula ja minä istuimme hänen pienen poikansa kanssa. Tuossa oli taas

tuo heleä, korkea, kaikkuva ääni. Täti Ursula meni oven luo ja käski

Martin'in sisään; sitten hän lähti kyökkiin, ja kun hän oli antanut

hänelle hyvän atrian ja täyttänyt hänen laukkunsa, laski hän hänet pois

ja käski hänen tulla hyvin pian takaisin. Tämän perästä hän nähtävästi

neuvotteli orpana Konrad Cottan kanssa ja seuraus oli, että Martin

Luther muutti asumaan meille ja on sen jälkeen elänyt meidän parissamme

likeisen tuttavan tavalla, aivan niinkuin hän olisi oma orpanamme.

Hän on kummallisella tavalla muuttunut tästä ajasta. Tuskin kukaan

olisi voinut edeltäpäin arvata, mikä iloinen luonto hänellä on. Ainoa

lähde, jonka kautta se silloin ilmestyi, oli hänen kirkas, vakava

äänensä. Hän oli alakuloinen ja arka, niinkuin semmoinen olento, joka

on kasvatettu ilman rakkautta. Erittäin hän kainosteli nuoria tyttöjä

eikä näyttänyt uskaltavan katsoa naisia kasvoihin. Minä luulen, että

ovat pitäneet häntä varsin kovalla kotona. Totta puhuen hän tunnusti

Fritzille, että häntä lapsena usein lyötiin niin, että veri juoksi,

aivan vähäisistä syistä, esimerkiksi, jos hän oli ottanut pähkinän, ja

ettei tämä haluttanut leikitellä vanhempainsa läsnä ollessa. Eikä hän

kuitenkaan sallinut, että sanallakaan moitittiin hänen vanhempiansa.

Hän sanoo, että hänen äitinsä on hurskas nainen Mansfeldissa, jossa

hänen kotinsa on, ja että hänen isänsä kieltää itseltään kaikki, jotta

hän voisi elättää ja kasvattaa lapsiansa, erittäin Martin'ia, jota

aiotaan perheen oppineeksi mieheksi. Hänen vanhempansa ovat itse

tottuneet vaivoja näkemään ja arvelevat, että se on paras alkukoulu

pojille. Martin raukka oli tosiaankin saanut kokea kyllin vastuksia

täällä. Mutta tähän lienevät hänen äitinsä sukulaiset Eisenachissa

syypäät. Toivottiin, että nämät olisivat hyvät häntä kohtaan, mutta

nähtävästi he eivät huolineet hänestä yhtäkään. Hän on jutellut

Fritzille, että hän kerta oli niin masentunut ja suruissaan kauhean

köyhyytensä vuoksi, että hän epätoivossaan aikoi heittää lukunsa

sikseen ja palata Mansfeldiin tekemään työtä isänsä sulatus-uunissa

taikka kaivoksissa vuorten alla. Mielimurteesta kyynelet kuitenkin

tulevat hänen silmiinsä, jos joku rohkenee viitata siihen, että hänen

isänsä olisi voinut tehdä enemmän hänen hyväksensä. Isä oli vaan köyhä

vuorenkaivaja, sanoi hän Fritzille, ja hän oli usein nähnyt äitinsä

hartioillaan kantavan polttopuita Mansfeldin hongikoista.

Mutta luostarikouluissa hän epäilemättä oppi niin ujoksi ja totiseksi.

Häntä oli neuvottu katsomaan avioelämää alhaiseksi ja pahaksi asiaksi;

ja tiedämmehän kaikki, ettei se voi olla niin ylevää ja puhdasta kuin

luostarielämä. Minä muistan, kuinka hän näytti kummastuneelta, kun täti

Ursula, joka ei ole munkkeihin mieltynyt, sanoi hänelle eräänä päivänä:

"ei maan päällä löydy mitään suloisempaa kuin aviomiehen ja vaimon

rakkaus, kun se on Jumalan pelossa."

Täti Ursulan kirkkaan, päivänpaisteisen sydämen lämpimässä koko hänen

luontonsa näytti puhkeavan, ikäänkuin kukat kesällä. Eikä nyt löydy

ketään koko meidän keskuudessamme, joka olisi niin kaikkien mieleinen

ja leppeä kuin hän. Hän soittaa luuttua ja laulaa niin, ettei

luullaksemme hänen vertaistansa ole. Ja kaikki meidän lapsemme

rakastavat häntä, hän kertoo heille niin ihmeellisen ihania tarinoita

loihdituista puutarhoista, ristiretkistä ja omasta lapsuudestansa

honkametsissä ja vuorikaivoksissa.

Martin Lutherilta minäkin tosiaankin olen kuullut enemmän kuin

keneltäkään muulta, paitsi äidin-äidiltämme, tuosta suuresta mailmasta,

joka on ulkopuolella Eisenachia. Hän on jo asunut kolmessa muussa

kaupungissa, että hän on kokonainen matkustaja ja tuntee tarkoin

mailman, vaikka hän ei ole vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Isämme on

kyllä kertonut meille kummallisia seikkoja noista isoista saarista

merten takana, jotka amirali Kolumbus löysi ja jotka, hän on varma

siitä, joskus huomataan olevan vaan Indiain ja Tokay'in ja Arabian

toinen puoli. Espanjalaiset ovat jo tavanneet kultaa näistä saarista,

ja isämme arvelee, että ne ovat se Ophir, josta kuningas Salomonin

laivat toivat kultaa temppeliä varten. Hän on myöskin jutellut meille

oudoista maista etelässä, jossa kääpiöt elävät, ja mustista

jättiläisistä, isoista, karvaisista ihmisistä, jotka kiipeevät puihin

ja tekevät asuntonsa niihin, ja hirmuisista ihmissyöjistä ja

semmoisesta kansasta, jonka on pää hartiain välissä. Mutta me emme ole

vielä tavanneet ketään, joka on nähnyt kaikki nämät ihmeet, niin että

Martin Luther ja äidin-äitimme ovat suurimmat matkustajat, mitä Fritz

ja minä tunnemme.

Martin syntyi Eislebenissä. Hänen äitinsä on porvarissukua. Kolme tämän

veljistä asuu täällä Eisenachissa, ja täältä hän naitiin. Mutta

Martin'in isä oli talonpoikainen mies. Isän-isällä oli vähäinen maatila

Morassa Thüringin honkametsien keskellä; mutta Martin'in isä oli toinen

poika järjestyksessä; heidän vähäinen omaisuutensa joutui vanhimmalle,

ja hän rupesi vuorenkaivajaksi, lähti Eislebeniin ja asettui sitten

Mansfeldiin lähelle Harzin vuoria, jossa hopeaa ja vaskea on maan

sisässä kätkettynä.

Mansfeldissa Martin oli, siksi kun hän oli kolmetoista-vuotias. Minun

tekisi mieli nähdä tämä paikka. Lienee hyvin omituista, kun katselee,

kuinka nuot suuret uunit, jossa sulatetaan vaskea ja kallista hopeata,

välkkyvät honkametsien lävitse, sillä niitä lämmitetään koko yö

metsän-aukoissa. Kun Martin oli pikkuinen poika, hän ehkä valvoi

niitten luona isänsä kanssa, jolla nyt on omat uunit ja valinpaja.

Paitsi sitä löytyy siellä syviä kaivoksia vuorten alla, joista tuon

tuostakin joukko julmannäköisiä vuorenkaivajia tulee esiin. Martin

pitää paljon vuorenkaivajista; he ovat niin reipasta ja tukevaa väkeä,

ja heillä on omat uljaat laulunsa ja köörinsä, joita hän osaa laulaa,

ja hurjat omituiset huvituksensa. Shakki on heidän mielipelinsä. He

ovat myöskin totisia niinkuin semmoisten sopii, jotka sukeltavat alas

maan uumeniin. Lapsena Martin usein meni heidän kanssaan noihin

mustiin, salamyhkäisiin kaivoksiin ja monimutkaisiin onkaloihin, jossa

hän näki kalliin malmin suonet. Hän on myöskin usein nähnyt muukalaisia

eri kansakunnista. He tulevat kaikista mailman ääristä Mansfeldiin

hopeata noutamaan -- Bayerista, Schweitsistä ja myöskin ihanasta

Venetiasta, joka on palatsien kaupunki, jossa kadut ovat kanavia

täynnänsä sinistä merta, ja vaunujen sijasta heillä on venheet, joista

he nousevat palatsien marmoriportaille. Kaikkia näitä Martin on kuullut

semmoisten kertovan, jotka ovat todella nähneet ne, paitsi mitä hän on

itse nähnyt. Hänen isänsä kutsui myöskin usein koulumestarit ja

oppineita miehiä luoksensa, että hänen poikansa hyötyisivät heidän

viisaasta puheestansa. Mutta minä epäilen, miellyttikö tämä Martin'ia

aivan paljon. Hänen oli ehkä vaikea unhottaa sitä vitsaa, jolla häntä

kerta piestiin neljätoista erää yhtenä aamuna, eikä liene tuntenut

itseänsä kyllin levolliseksi, kun kuunteli heidän keskusteluitaan.

Vanha Mansfeldin kreivi Günther pitää Martin'in isää suuressa arvossa

ja käskee hänet usein luokseen neuvotellaksensa hänen kanssaan

kaivoksista.

Heidän talonsa Mansfeldissa oli vähän matkan päässä kouluhuoneesta,

joka seisoi mäellä, että, kun hän oli pikkuinen, joku vamhempi poika

oli kiltti häntä kohtaan ja kantoi hänet sylissänsä kouluun.

Luullakseni tämä tapahtui talvella, jolloin hänen pienet jalkansa

olivat turvoksissa pakkasenpuremista ja hänen äiti-parkansa oli tapa

lähteä metsään keräämään risukimppuja pesää varten.

Hänen äitinsä on varmaan sangen hyvä ja hurskas nainen, mutta ei,

luullakseni, juuri niinkuin meidän äitimme; pikemmin niinkuin täti

Agnes. Minä varon, että olisin ennemmin pelännyt häntä. Martin sanoo,

että hän on hyvin jumalinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa äitiänsä

suuresti, vaikka tämä oli kovin tyly häntä vastaan ja kerran, hän

jutteli sen Fritzille, löi häntä, kun hän oli ottanut pähkinän heidän

vara-huoneestaan, siksi kuin veri tuli. Hän on epäilemättä kelvollinen

ja suora nainen, joka ei suinkaan säästä itseään eikä muita; mutta minä

luulen, että olisin tutustunut pikemmin hänen isänsä kanssa, joka

valvoi niin usein öisin polvillansa Martin'in vuoteen vieressä,

rukoillen Jumalaa, että Hän tekisi hänestä hyvän ja hyödyllisen miehen.

Martin'in isä ei kuitenkaan näytä panevan arvoa munkkeihin ja nunniin

eikä ole sentähden, minun arvatakseni, niin jumalinen kuin hänen

äitinsä. Hän ei soisi ollenkaan, että Martin rupeisi papiksi taikka

munkiksi, vaan tahtoisi, että hänestä tulisi suuri lakimies taikka

tohtori taikka professori jossakin yliopistossa.

Mansfeld on kuitenkin hyvin pyhä paikka. Siellä löytyy monta mies- ja

naisluostaria, ja yhdessä tämmöisessä kaksi kreivinnaamme oli nunnana.

Siellä on myöskin linna, ja St. Elisabetimme toimitti ihmetöitä siellä

samoin kuin täälläkin. Ei paholainenkaan ole joutilaana Mansfeldissa.

Häijy noita-akka asui lähellä Martin'in kotia. Tämän oli tapa kovasti

säikäyttää ja tuskauttaa hänen äitiänsä ja kirosi lapset, että he

melkein itkivät itsensä kuoliaaksi. Jopa sanotaan, että paholainen itse

nousi saarnastuoliin ja saarnasi, tietysti valhepuvussa. Mutta kaikissa

legendoissa sitä kerrotaan samalla tavalla. Paholainen ei näytä olevan

milloinkaan niin ahkera kuin missä pyhimyksiä on; tämä on toinen syy,

miksi minä tunnen, kuinka olisi vaikea olla jumalinen.

Martin'illa oli kaunis ääni. Hän rakasti jo lapsena soittoa ja lauloi

usein ihmisten ovilla, niinkuin täälläkin. Kun hän eräänä jouluna

muitten poikien kanssa kulki kylästä kylään metsissä, veisaten

ylistysvirsiä, astui joku talonpoika majansa oven luo, jonka

ulkopuolella he paraikaa lauloivat, ja kysyi lujalla, karkealla

äänellä: "missä olette, pojat?" Lapset pelästyivät niin, että

kiiruimman kautta kiitivät pakoon ja vasta jälestäpäin saivat tietää,

että tylyäänisellä miehellä oli hyvä sydän ja että hän oli aikonut

tuoda heille muutamia makkaroita. Martin raukka oli siihen aikaan

tottunut muitten lyömiin ja pelkäsi niitä syystä. Lienee kuitenkin

ollut hauska kuulla, kun pojat ääneen metsissä lauloivat ylistyksiänsä,

että Jesus oli syntynyt Bethlehemissä. Äänet kaikkuvat niin

kummalliselta hiljaisissa honkametsissä.

Kun Martin oli kolmetoista-vuotinen, hän jätti Mansfeldin ja lähti

Magdeburgiin, jossa arkkipiispa Ernesti, vaaliruhtinaamme veli, asuu.

Tällä on komea palatsi ja kaksitoista torvensoittajaa, jotka aina

puhaltavat, kun hän syö päivällistä. Magdeburg on varmaan uhkea

kaupunki, melkein yhtä suurenlainen kuin itse Roma, luulemme me. Siellä

on suuri tuomiokirkko, ritareita, ruhtinaita ja paljon sotamiehiä,

jotka heiskaroitsevat pitkin katuja; ja turnajaisia ja loistavia

pitoja. Mutta kaikista näistä Martin kuuli enemmän kuin hän näki. Hän

ja Johan Reineck Mansfeldista (yksi häntä vanhempi poika, joka on hänen

parhaita ystäviänsä) kävivät koulua luostarissa, ja heidän täytyi

oleskella munkkien joukossa taikka laulaa kaduilla leipäänsä saadakseen

taikka kirkkomaalla, kun Fransiskanit harmaissa kaavuissansa lähtivät

sinne kuolleita hautaamaan. Mutta hänen, vuorimiehen pojan, ei sopinut

valittaa, koska, niinkuin hän sanoo, hän usein näki Anhaltin prinssin,

munkinkaapu yllään, kulkevan kaduilla, kerjäten leipää ja kantaen

säkkiä selässään, ikäänkuin juhta, että hän oli maahan painumallaan.

Prinssi parka oli paastonnut ja valvonut ja kurittanut lihaansa, siksi

kuin hän oli muodoltaan niinkuin kuoleman kuva, ei muuta kuin luu ja

nahka. Hän kuolikin vähän ajan perästä.

Magdeburgissa Martin näki myöskin sen taulun, josta hän on usein

kertonut meille. "Oli maalattu iso laiva, joka kuvasi kirkkoa; siinä ei

ollut yhtään maallikkoa, ei edes kuningasta eikä ruhtinasta. Siinä ei

näkynyt kuin paavi kardinaleinensa pispoinensa keulassa; Pyhä Henki

väikkyi heidän ylitsensä, papit ja munkit sousivat molemmin puolin; ja

näin kuljettiin taivasta kohden. Maallikot uiskentelivat meressä laivan

ympärillä. Mitkä olivat hukkumaisillansa; mitkä hinasivat itseänsä ylös

laivaan köysien avulla, joita munkit, säälien heitä ja niin tehden

liikoja hyviä töitä, heittivät heille, että estäisivät heitä hukkumasta

ja antaisivat heille tilaisuutta pysyä kiinni laivassa ja päästä

muitten kanssa taivaasen. Vedessä ei ollut yhtään paavia eikä

kardinalia, ei pispaa eikä pappia eikä munkkia, vaan ainoastaan

maallikoita."

Olipa se kamala taulu ja pelotti kyllä kaikkia jumalattomuudesta taikka

muutoin osoitti, kuinka turha on kaikkien, paitsi munkkien ja nunnien,

ensinkään koettaa olla jumalisia. Sillä oli jonkun ansio kuinka

vähäinen tahansa, aina löytynee hyvänluontoinen munkki, joka heittää

köyden laivasta ja vetää hänet ylös; ja tehköön maallikko kuinka paljon

hyviä töitä ikänänsä, ne eivät voi pelastaa häntä aalloista eikä edes

estää häntä hukkumasta, jollei hänellä ole ystävää jossakin

luostarissa.

Minä sanoin, että Martin oli iloinen; ja niin hän onkin lasten joukossa

taikka kun laulu ja soitto viehättävät häntä. Vaan kuitenkin minä

luulen, että hän ylimalkain on ennemmin totinen, ja hän näyttää usein

varsin miettivältä, jopa synkkämieliseltäkin. Hänen ilonsa ei näy

lähtevän niin paljon huolettomuudesta kuin sydämen hartaudesta, että

joko hän juttelee jotakin satua lapsille taikka laulaa jotakin hilpeätä

laulua, koko hänen sydämensä on siinä -- hänen leikissään niinkuin

työnteossaankin.

Mitä lukuun tulee, Fritz kertoo, ei ole Eisenachissa ketään, joka voi

kilpailla hänen kanssaan, olipa deklamoimisessa, prosan ja runon

kirjoittamisessa, kääntämisessä taikka kirkkosoitossa.

Opettaja Trebonius, St. Yrjön koulun johdattaja, on erittäin taitava ja

kohtelias mies. Hän ottaa lakkinsa päästään, Fritz on jutellut, ja

kumartaa oppilaitansa, kun hän astuu kouluun, "sillä", sanoo hän,

"näistä pojista tulee vielä monesta pormestareita, kanslereita,

tohtoreita ja majistratin jäseniä." Hän mahtaa olla aivan toisenlainen

kuin Mansfeldin opettajat. Opettaja Trebonius pitää Martin'ia suuressa

arvossa. Olisi hupaista tietää, pääsevätkö hän ja Fritz joskus

pormestariksi taikka tohtoriksi.

Martin on todellakin hyvin jumalinen pojaksi, ja niin on Fritz myöskin.

He käyvät hyvin säännöllisesti messussa ja ripillä ja pitävät vaaria

paastosta.

Martin'in sanoista päättäen minä kuitenkin luulen, että hän yhtä

paljon, kuin minä, pelkää Jumalaa ja Kristusta ja tuota kauheata vihan

ja tuomion päivää. Minä olen todesti varma, että hän luulee, niinkuin

jokaisen täytyy tuntea, ettei meillä olisi mitään toivoa, jollei olisi

Jumalan Pyhä Äiti, joka kenties muistuttaa Poikaansa, kuinka hän hoiti

ja vaali häntä, ja herättää hänessä jonkunlaista sääliä.

Mutta Martin on ollut melkein kaksi vuotta Erfurtin yliopistossa, ja

Fritz on nyt jättänyt meidät opiskellakseen siellä hänen kanssansa;

emmekä saa kuulla mitään kertomuksia, ennenkuin ei kukaan tiedä

milloin.

Nämät ovat ne ihmiset, jotka minä tunnen. Minulla ei ole mitään muuta

puhumista paitsi omasta tavarastani ja asuntopaikastamme.

Tavarani on helposti lueteltu. Minulla on hopeinen relikki-rasia, jossa

on yksi St. Elisabetin hius-suortuva. Tämä on kalliin omaisuuteni.

Minulla on musta rukousnauha ja siinä iso rautaristi, jonka täti Agnes

antoi minulle. Minulla on messukirja ja osa yhdestä Nibelungenlied'in

vihkosta; ja paitsi jokapäiväistä pukuani on minulla musta silkkitröijy

ja karmosiinipunainen hame, ja kaksi kultaista korvarengasta, ja

hopeiset vitjat juhlapäiviä varten, jotka täti Ursula antoi minulle.

Fritzillä ja minulla on yhteen myöskin kopia muutamista vanhoista

latinaisista hymneistä, joka on koristettu puupiirroksilla ja painettu

Nürnbergissä. Puutarhassa minulla on kaksi ruusupensasta; ja minulla on

puinen krucifixi, leikattu Romassa semmoisesta puusta, joka on tuotu

Bethlehemistä, ja nahkakukkarossa yksi kultaraha, jonka äitikummini

antoi minulle ristiäisissäni; ja siinä kaikki.

Paikka, jossa asumme, on Eisenach, ja minun mielestäni se on kaunis

paikka. Mutta kun en ole nähnyt mitään muuta kaupunkia, minä en voi

sitä varsin sanoa. Täällä löytyy yhdeksän mies- ja naisluostaria; St.

Elisabet on perustanut useat niistä. Ja täällä on minä en tiedä kuinka

monta pappia. Kirkoissa on muutamia kauniita tauluja, jotka kuvaavat

pyhimysten kärsimisiä ja kunniaa, ja maalattuja akkunoita, ja

alttareilla isot kultaiset ja hopeiset astiat ja suuri joukko

ihmeellisiä relikejä, joita me kävimme palvelemassa suurina pyhimysten

juhlina.

Kaupunki on laaksossa, ja korkealle rakennusten ylitse kohoaa se vuori,

jossa Wartburg seisoo -- sama linna, jossa St. Elisabet eli. Minä olin

siellä kerta isäni kanssa viemässä muutamia kirjoja vaaliruhtinaalle.

Huoneet olivat kauniisti varustetut matoilla ja samettipäällisillä

tuoleilla. Yksi rouva, joka oli puettu silkkiin ja juveleihin, niinkuin

St. Elisabet tauluissa, antoi minulle makeisia. Mutta linna näytti

minusta pimeältä ja kolkolta. Minun oli halu tietää, mikä huone se oli,

jossa se ylpeä maakreivinna eli, joka oli niin epäkohtelias St.

Elisabetia kohtaan, kun tämä nuorena tyttönä tuli kuninkaallisesta

kodistaan kaukaa Unkarista; ja mikä se kylmä muuri oli, jota vastaan

St. Elisabet painoi polttavaa otsaansa, kun hän odottamatta oli kuullut

puolisonsa kuolemasta ja epätoivossaan syöksi huoneesta huoneesen

linnassa.

Minä olin iloinen, kun taas pääsin väljään metsään, sillä joka paikassa

lähellä linnaa ja yltympäri niin pitkältä Eisenachista, kuin silmä

kantaa, ei ole kuin metsää. Korkeat tummat hongat peittävät vuoria;

mutta laaksoissa niityt ovat hyvin viheriät jokien reunoilla. Parempi

on olla laaksoissa kukkien kanssa, kuin tuossa vakavassa, vanhassa

linnassa, eikä minua ihmeyttänyt niin paljon, kun olin käynyt siellä,

että St. Elisabet rakennutti itsellensä mökin yksinäiseen laaksoon

metsään ja tahtoi mieluisammin elää ja kuolla siellä.

Ihanat ovat kesällä niityt honkametsien liepeillä, kun aurinko

tuoksuttaa puista suloista, aromatillista hajua, ja linnut laulavat ja

peltovarekset vaakuvat. Minä rakastan sitä enemmän kuin suitsutuksia

St. Yrjön kirkossa, ja melkein enemmän kuin köörilauluja, ja aivan

varmaan enemmän kuin saarnoja, joissa puhutaan niin paljon kauheista

tulista ja tuomiopäivästä, taikka ripistä, jossa meille määrätään niin

ankara rangaistus. Lampaat ja linnut ja myöskin hyönteiset näyttävät

niin onnellisilta, kun on jokaisella oma pikkuinen tyytyväisyyden

määkynä tai viserrys tai kuherrus tai hyrinä.

Tuntuu melkein silloin, kuin jos Maria, Jumalan kallis äiti, hallitsisi

mailmaa, eikä Kristus -- Tuomari, eikä Kaikkivaltias salamoineen. Joka

luontokappale näyttää olevan niin lempeästi ja niin hellästi

hoidettuna; minä en voi estää, että menestyn paremmin siellä kuin

kirkossa. Mutta tämä lienee siitä, että minä en ole jumalinen.