Kun rouva de Piennes eräänä aamuna parhaillaan pukeusi, tuli
piikatyttö naputtamaan pyhitetyn huoneen ovelle ja antoi neitsyt
Josefiinalle käyntikortin, jonka muudan nuori herra juuri oli hänelle
jättänyt.
-- Max Pariisissa! huudahti rouva de Piennes silmättyään korttia;
rientäkää, neiti, sanomaan hra de Sallignylle, että hän odottaa minua
salongissa.
Hetkinen sen jälkeen kuului salista naurua ja pidätettyjä
huudahduksia, ja neiti Josefiina palasi sangen punoittavana ja
päähine toisella korvallisella.
-- Mitä nyt, neiti? kysyi rouva de Piennes.
-- Ei mitään, rouva, hra de Salligny vain sanoi minun lihoneen.
Neiti Josefiinan lihavuus voi todellakin ihmetyttää hra de Sallignya,
joka oli ollut matkoilla yli kaksi vuotta. Ennen oli hän ollut
neiti Josefiinan suosikkia ja hänen emäntänsä kavaljeereja. Ollen
rouva de Piennes'n hyvän ystävän veljenpoika kävi hän usein talossa
tätinsä kanssa. Muuten ei häntä nähty missään muussa vakavassa
perheessä. Max de Sallignyä pidettiin yleensä jotenkin suurena
hulivilinä, pelaajana, riitelijänä ja elostelijana, mutta siitä
huolimatta kehuttiin häntä mitä hyväluontoisimmaksi pojaksi. Hän
saattoi usein tätinsä, rouva Aubréen vallan epätoivoon, mutta tämä
häntä kuitenkin jumaloi. Monta monituista kertaa oli hän koettanut
vieroittaa Max'ia tuosta kevytmielisestä elämästä, mutta huonot
tavat veivät aina voiton hänen hyvistä neuvoistaan. Max oli rouva de
Piennes'ä pari vuotta vanhempi, he olivat lapsuuden tuttavia ja hän
näytti katselevan ystävätärtään sangen hellin silmin, ennenkuin tämä
naimisiin meni.
-- Rakas, pikku tyttöseni, sanoi usein rouva Aubrée, jos te vain
tahtoisitte, niin te kyllä taltuttaisitte tuon nuorukaisen, siitä
olen varma.
Rouva de Piennes -- silloin kantoi hän nimeä Elise de Guiseard --
olisi ehkä uskaltanut koettaa voimiansa, sillä Max oli niin iloinen,
niin hullunkurinen ja hauska kotoisissa oloissa ja niin väsymätän
tanssiaisissa, että hänestä ehdottomasti olisi tullut hyvä aviomies;
vaan Elisen vanhemmat olivat pitkänäköisempiä. Rouva Aubrée ei
itsekään ottanut liikoja vastatakseen veljenpojastaan; tuli näet
tiedoksi, että hänellä oli velkoja ja rakastajatar; sen lisäksi tuli
vielä kaksintaistelu, johon eräs Gymnase-teaatterin näyttelijätär
oli vähemmän viattoman aiheen antanut. Avioliitto, jota rouva Aubrée
ei koskaan ollut uskaltanut vakavasti toivoakaan, selitettiin tämän
jälkeen mahdottomaksi. Silloin ilmestyi taloon hra de Piennes, vakava
ja siveellinen gentlemanni, joka sitä paitse oli rikas ja hyvästä
perheestä. Hänestä ei ole juuri muuta sanomista kuin että häntä
pidettiin kohteliaana miehenä, joka hän myöskin oli. Paljoa ei hän
puhunut, mutta kun hän suunsa avasi, teki hän sen sanoakseen jonkun
suuren ja kumoamattoman totuuden. Epäilyttävissä kysymyksissä pysyi
hän "de Conrart'in tavalla viisaasti vaiti". Vaikka hän tulollaan ei
juuri lisännytkään hauskuutta missään seurassa, niin ei hän missään
ollut sopimatonkaan. Rouvansa vuoksi pidettiin hänestä kaikkialla
jotenkin paljo, vaan jos hän taas oleskeli maatiloillaan, kuten hän
tavallisesti oli yhdeksän kuukautta vuodessa samoin kuin silloinkin,
kun kertomukseni tapahtumat alkavat, niin ei hänen poissaoloansa
kukaan huomannut. Eikä hänen oma vaimonsakaan sitä juuri enemmän
huomannut.
Lopetettuaan pukeutumisensa muutamissa minuuteissa tuli rouva de
Piennes huoneestaan hiukan liikutettuna, sillä Max de Sallignyn
läsnäolo muistutti hänelle rakkaimman ystävättärensä kuolemasta.
Tämä muisto esiytyi hänessä luullakseni yksinvaltiaana eikä hän
sen vuoksi tehnyt niitä naurettavia johtopäätöksiäkään, joita
joku vähemmän vakava ihminen ehkä olisi vetänyt neiti Josefiinan
epäjärjestykseen joutuneesta päähineestä. Tullessaan salongin ovelle
hämmästyi hän hiukan kuullessaan jonkun kauniilla bassoäänellä ja
itseänsä piaanolla säestäen iloisesti laulavan seuraavaa napolilaista
barcarolea:
Addio, Teresa,
Teresa, addio!
Al mio ritorno,
Ti sposerò.
Hän avasi oven ja keskeytti laulajan ojentaen hänelle kätensä:
-- Kuinka hauskaa on taas nähdä teitä, hyvä Max parkani!
Max hypähti heti kohta ylös ja puristi hämmennyksissään ojennettua
kättä voimatta virkkaa sanaakaan vastaukseksi.
-- Olin kovin pahoillani, jatkoi rouva de Piennes, etten voinut tulla
Roomaan, kun hyvä tätinne sairastui. Tiedän kyllä teidän pitäneen
hänestä hyvää huolta ja kiitän teitä siitä viimeisestä muistosta,
minkä häneltä lähetitte minulle.
Max, jonka muoto luonnostaan oli iloinen, melkeinpä nauravainen, kävi
äkkiä surullisen näköiseksi.
-- Hän puhui minulle paljo teistä viimeiseen hetkeensä saakka, sanoi
hän. Näen teidän saaneen hänen sormuksensa ja luultavasti myöskin
kirjan, jota hän vielä samana aamuna luki...
-- Kyllä, Max, kiitoksia niistä, Lähettäessänne tuon surullisen
lahjan mainitsitte lähtevänne Roomasta, vaan ette antanut
osotettanne; en siis tiennyt mihin kirjoittaisin. Ystävätär parka,
joka kuoli niin kaukana kotimaasta! Onneksi kiiruhditte te heti hänen
luoksensa... Te olette parempi kuin miltä tahdotte näyttää, Max ...
kyllä minä teidät tunnen.
-- Tätini sanoi minulle usein sairautensa aikana: "Kun minä olen
poissa, ei sinulla ole enää muita tönijöitä kuin rouva de Piennes...
(Hän ei voinut olla hymyilemättä). Koeta elää niin, ettei hänen
tarvitse torua sinua kovin usein". Te huomaatte, hyvä rouva, kuinka
huonosti aloitatte tehtävänne.
-- Toivon saavani olla sitä tekemättä nyt. Sanotaan teidän tehneen
parannuksen, vakiutuneen ja käyneen kaikin puolin järkeväksi.
-- Ettekä tulekaan pettymään minun suhteeni, rouva de Piennes;
lupasin tädilleni tulla hyväksi ihmiseksi ja...
-- Olen vakuutettu, että pidätte sananne!
-- Koetan ainakin. Matkoilla se on helpompaa kuin Pariisissa,
mutta... Kuulkaas, hyvä rouva, olen ollut täällä ainoastaan muutamia
tuntia ja kuitenkin olen jo saanut vastustaa houkutuksia. Tänne
tullessani tapasin erään vanhan ystävän, joka kutsui minut syömään
päivällistä useiden hulivilien seurassa ... vaan minä kieltäysin.
-- Siinä teitte oikein.
-- Niin, mutta uskallankohan sanoa tehneeni sen toivossa, että te
pyytäisitte minut päivälliselle.
-- Mikä onnettomuus! Minä syön tänään kaupungilla. Mutta huomenna...
-- En voi siinä tapauksessa enää vastata itsestäni. Te olette
edesvastauksessa siitä päivällisseurasta, johon joudun.
-- Kuulkaapas Max: hyvä alku on sangen tärkeä. Älkää menkö noille
poikamiesten päivällisille. Minä syön rouva Darsenayn luona; tulkaa
sinne illemmalla, niin puhellaan yhdessä.
-- Kyllä, mutta rouva Darsenay on hiukan ikävä; hän tekee minulle
tuhansia kysymyksiä. Teille en saa sanaakaan sanoa ja hänelle
sanoisin kai sopimattomuuksia. Ja sitten on hänellä pitkä, luiseva
tyttö, joka ehkä ei ole naimisissa vielä...
-- Mutta hänhän on erinomainen tyttö ... ja koska mainitsitte
sopimattomuuksia, niin olette jo sanonut sellaisen puhuessanne tuolla
tavoin hänestä.
-- Olen väärässä, se on totta; mutta ... kun olen saapunut juuri
tänään Pariisiin, niin eiköhän se näyttäisi liian kiireelliseltä,
jos...
-- No, tehkää niinkuin tahdotte, mutta nähkääs, Max, tätinne ystävänä
on minulla oikeus puhua suoraan: karttakaa entisiä tuttavuuksianne.
Ajan on pitänyt kylmentää vallan luonnollisesti useita tuttavuuksia,
jotka eivät olleetkaan teille mistään arvosta; elkää etsikö niitä
enää: olen teistä varma, niin kauvan kuin pysytte heistä erillänne.
Teidän ijällänne ... _meidän_ ijällämme pitää jo olla järkeviä.
Vaan jättäkäämme toistaiseksi neuvot ja nuhteet, ja kertokaa te nyt
minulle mitä olette puuhannut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme
toisemme. Tiedän teidän oleskelleen Saksassa, sitten ltaaliassa,
muuta en mitään. Kaksi kertaa kirjoititte minulle, kuten muistanette,
vaan sitten ei teistä ole kuulunut mitään. Kaksi kirjettä kahteen
vuoteen! huomaatte itse, ettei minulla siis voi olla suuria tietoja
teistä.
-- Hyvä Jumala, minähän olen rikkonut, ... mutta minä olen ... se
täytyy minun tunnustaa ... niin kovin laiska!... Parikymmentä kertaa
olen aloittanut kirjettä teille, vaan mitäpä voisin minä kertoa,
joka teitä huvittaisi?... Minä en osaa kirjoittaa kirjeitä... Ja jos
olisin kirjoittanut teille joka kerta kuin olen ajatellut teitä, niin
eivät koko Itaalian paperikasat olisi siihen riittäneet.
-- No, mutta mitäs te sitten olette toimittanut? miten olette
kuluttanut aikanne! Kirjeiden kirjoittamisessa se siis ei ole kulunut.
-- Toimittanut? ... tiedättehän hyvin kyllä, etten minä, sen pahempi,
toimita mitään. Olen matkustellut ja katsellut. Arvelin harjoittaa
maalausta, vaan nähtyäni niin paljo kauniita tauluja paranin tästä
onnettomasta intohimosta. Ja sitten oli tuo Nibby vähällä tehdä
minusta oikean muinaistutkijan. Olen tehnyt kokonaisia tutkimuksia
hänen kehoituksestaan. Löysinkin erään rikkonaisen piipun, enkä tiedä
kuinka monta vanhaa astiaa... Napolissa taas otin laulutunteja, vaan
enpä niistä paljoa hyötynyt... Olin...
-- En juuri pidä teidän lauluharrastuksistanne, vaikka teillä onkin
kaunis ääni ja vaikka te laulattekin hyvin. Mutta niiden kautta
tulette te tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joilla muutenkin on
teihin liikanainen vetovoima.
-- Kyllä ymmärrän; mutta Napolissa oleskellessani ei ollut mitään
vaaraa. Primadonna painoi sata viisikymmentä kiloa ja toisella
donnalla oli suu kuin mikäkin uuninsuu ja nenä kuin Libanonin vuori.
Ja näin on kaksi vuotta kulunut ilman että voin sanoa miten. En ole
tehnyt mitään enkä oppinut mitään, vaan elänyt kaksi vuotta eteenpäin
ikäänkuin huomaamattani.
-- Haluaisin nähdä teitä jossakin työssä ja innostuvan todenteolla
johonkin hyödylliseen toimeen. Työttömäksi teistä ei ole.
-- Suoraan sanoen, hyvä rouva, olivatkin matkani juuri siinä
suhteessa onnistuneita, etten ollut vallan tyhjäntoimittaja, vaikka
en oikeastaan tehnytkään mitään. Kun näkee jotakin kaunista, niin ei
tunne ikävää; ja ainoastaan ikävissäni olen minä valmis kaikenlaisiin
tyhmyyksiin. Mutta nyt minä olenkin vakiutunut ja vieroittunut
muutamista tuhlaavista tavoista, jotka ennen rahoja nielivät. Täti
raukkani maksoi velkani, enkä niitä ole sen koommin tehnyt enkä aio
tehdä. Poikamiehenä voin elää omistani, ja kun en tahdo näyttää
varakkaammalta kuin mitä olen, niin en enää tee hullutuksia. Te
hymyilette? Ettekö luota parannukseeni? Haluatteko näytteitä? No,
kuulkaa eräästäkin kauniista piirteestä. Tänään tahtoi ystäväni
Famin, joka pyysi minua päivällisille, myydä minulle hevosensa.
Viisituhatta frangia hintana... Se on mainio hevonen! Ensi ajatukseni
oli, että ostan, vaan sitten tuumin, etten olekaan kyllin rikas
uhratakseni viisituhatta frangia ylellisyyteen, ja niinpä kieltäysin.
-- Se on mainiota, Max; mutta tiedättekö, mitä teidän nyt on
tekeminen, että aina edeskin päin jatkaisitte samalla tapaa? Teidän
pitää mennä naimisiin.
-- Ohhoh! vai minä naimisiin?... No miks'ei... Mutta kukapa
minusta huolisi? Minä, jolla ei juuri ole oikeutta valikoida, minä
muka haluaisin vaimon itselleni!... Eei, ei löydy ketään minulle
sopivaista...
Rouva de Piennes punastui hieman, ja Max jatkoi puhettaan tuota
huomaamatta:
-- ... ja joka ottaisi minut... Se olisikin melkein kyllin riittävä
syy kieltoon minun puoleltani?
-- Kuinka niin? Tehän hulluttelette!
-- Sanoohan Othello jossakin -- luullakseni siinä, kun hän
puolustelee itseänsä epäillessään Desdemonaa: "Tuon naisen täytyy
olla peräti omituisen ja taipumuksiltaan turmeltuneen, koskapa
hän valitsi juuri minut, tällaisen mustan miehen!" Voinenhan
minäkin vuorostani sanoa: Naisen, joka huolii minusta, täytyy olla
ihmeellisen taipumuksiltaan?
-- Te olette ollut kyllin suuri hulivili, Max, eikä teidän kannata
tekeytyä huonommaksi kuin mitä olette. Karttakaa puhumasta tuolla
lailla, sillä löytyy paljo ihmisiä, jotka uskovat, mitä sanotte
itsestänne. Minä puolestani olen varma siitä, että jos jonakuna
päivänä ... jos te todellakin rakastaisitte jotakin naista ja
kunnioittaisitte häntä ... niin olisitte te hänestä...
Rouva de Piennes'n näytti olevan hiukan vaikea päättää lauseensa
eikä Maxkaan, joka suurella uteliaisuudella tarkasti häntä, tahtonut
auttaa häntä huonosti aloitetun lauseen lopettamisessa.
-- Te tahdotte kai sanoi, virkkoi hän vihdoin, että jos minä
oikein rakastuisin, niin voisin toivoa vastarakkautta, sillä siinä
tapauksessa minä ehkä ansaitsisin sitä.
-- Niin, silloin olisitte te vastarakkauden arvoinen.
-- Jollei rakastetuksi tullakseen tarvittaisi muuta kuin että
rakastaa, niin... Mutta se ei ole ihan totta, mitä nyt sanotte, hyvä
rouva... Äh! näyttäkää minulle vain joku rohkea nainen, niin nain
hänet heti. Ellei hän ole kovin ruma, niin en minä vielä niin vanha
ole, etten leimahtaisi... Lopusta vastaatte te.
-- Mistäs te nyt tulette? keskeytti rouva de Piennes vakavasti.
Max puhui matkoistaan sangon lyhyesti, vaan kuitenkin sillä tavoin,
että huomasi hänen matkustelleen toisin kuin ne matkailijat, joista
kreikkalaiset sanovat: Säkki päässä lähti, säkkipäänä palasi. Hänen
lyhyet huomautuksensa osottivat oikeaa arvostelukykyä, joka ei
ottanut mielipiteitään valmiina, ja itse teossa tiesi hän paljo
enemmän kuin mitä hän muille näytti. Huomattuaan, että rouva
de Piennes kääntyi katsomaan kelloa, nousi hän ylös ja lupasi
lähtiessään, -- tosin hieman hämillään -- tulla illalla rouva
Darsenayn luo.
Ei hän kuitenkaan tullut ja rouva de Piennes'ä se vähän suututti.
Sen sijaan ilmestyi Max seuraavana aamuna hänen luoksensa pyytämään
pois jäämistänsä anteeksi ja syytti matkaväsymystä, jonka vuoksi
hänen muka oli täytynyt pysyä kotona. Mutta tämän sanoi hän maahan
katsellen ja niin epävarmalla äänellä, ettei tarvinnut olla rouva de
Piennes'n fysionomistikykyäkään huomatakseen hänen puheensa pelkäksi
tekosyyksi. Kun Max oli vaivalla saanut lauseensa lopetetuksi,
uhkaili rouva de Piennes vain sormellaan eikä vastannut mitään.
-- Te ette usko minua? sanoi Max.
-- En. Kaikeksi onneksi, ette te osaa vielä valheilla liikkua.
Levähtääksenne matkan vaivoista ette suinkaan jäänyt Darsenayn luota
pois. Te ette pysynyt kotonanne.
-- No niin, vastasi Max väkinäisesti hymyillen, te olette oikeassa.
Söin päivällistä noiden tyhjäntoimittajain kanssa Rocher-de-Cancalen
luona ja sitten kävin Faminilla juomassa lasin teetä; enkä päässyt
heistä sittenkään, vaan täytyi vielä pelata.
-- Ja tietysti te tappasitte?
-- Enpäs, vaan voitin.
-- Sitä pahempi. Mieluummin olisin kuullut teidän tapanneen,
varsinkin jos te sillä tavoin vierautuisitte tuosta yhtä tyhmästä
kuin iljettävästä tavasta.
Rouva de Piennes kumartui käsityönsä yli ja työskenteli hiukan
teeskennellyllä ahkeruudella.
-- Oliko Darsenayn luona paljokin vieraita? kysyi Max arasti.
-- Ei, sangen vähän.
-- Eikä naitettavia neitosia?...
-- Ei.
-- Minä luotan kuitenkin teihin, rouva de Piennes. Muistattehan, mitä
olette minulle luvannut!
-- Onhan meillä aikaa miettiä asiaa.
Hänen äänessään oli jotakin kuivaa ja äreää, joka oli hänelle vallan
vierasta. Hetkisen äänettömyyden jälkeen alkoi Max taas nöyrästi:
-- Te olette tyytymätön minuun, eikö niin? Miksi ette toru minua
oikein, niinkuin tätinikin antaaksenne sitten minulle anteeksi?
Kuulkaas, tahdotteko, että lupaan olla pelaamatta koko ikäni?
-- Kun antaa lupauksen, niin pitää myöskin jaksaa pitää se.
-- Jos lupaan teille, hyvä rouva, niin pidän sen myöskin; silloin
tunnen olevani kyllin luja ja rohkea.
-- No niin, Max, minä hyväksyn tarjouksenne, sanoi hän ojentaen
kätensä.
-- Voitin eilen tuhat yksisataa frangia, jatkoi Max, tahdotteko ne
köyhille jaettavaksi? Huonommin ansaitut rahat eivät tulisi koskaan
paremmin käytetyksi kuin nämä siinä tapauksessa.
Rouva de Piennes epäröi hetkisen.
-- No miks'ei? sanoi hän sitten ääneen. Siispähän muistatte tämänkin
läksyn. Kirjoitan siis teidän nimellenne tuhat yksisataa frangia.
-- Tätini oli tapana sanoa, että veloista pysyy parhaiten vapaana,
kun aina maksaa käteisellä rahalla.
Puhellessaan veti hän taskustaan lompakkonsa ottaakseen sieltä
setelit esille. Avatussa lompakossa luuli rouva de Piennes näkevänsä
naisen muotokuvan. Max huomasi hänkin, että rouva de Piennes tarkasti
häntä; hän punastui, kiiruhti sulkemaan lompakkonsa ja antamaan rahat.
-- Tahtoisin mielelläni katsella tuota lompakkoa, jos sallitte, sanoi
rouva de Piennes ilkamoivasti hymyillen.
Max oli aivan hämmennyksissä: hän soperteli muutamia käsittämättömiä
sanoja ja koetti vetää rouva de Piennes'n huomiota muualle.
Tämä oli ensin ajatellut lompakossa olevan jonkun itaalialaisen
kaunottaren kuvan; Maxin silminnähtävä hämmennys ja pienoiskuvan
yleinen väritys -- muuta ei hän ollut ehtinyt nähdä -- herättivät
hänessä kohta toisen epäluulon. Hän oli kerran antanut kuvansa rouva
Aubréelle ja hän arvaili, että Max ainoana perijänä oli katsonut
olevansa oikeutettu omistamaan itselleen senkin. Mutta se oli hänen
mielestään tavatonta sopimattomuutta. Ei hän kuitenkaan siitä vielä
mitään virkkanut; vaan kun herra de Salligny sitten aikoi lähteä,
sanoi hän:
-- Niin, teidän tädillänne oli eräs minun muotokuvani, jonka
haluaisin mielelläni takaisin.
-- En, en tiedä ... mikä kuva? ... minkälainen se oli? kyseli Max
taas epävarmasti.
Tällä kertaa oli rouva de Piennes päättänyt olla huomaamatta, että
hän valheilla liikkui.
-- Etsikääpäs se, sanoi hän niin luonnollisesti kuin voi, niin
tekisitte minulle hyvän palveluksen.
Muotokuvasta huolimatta oli hän sangen tyytyväinen Maxin edistymiseen
ja päätti pelastaa tämän eksyneen lampaan.
Seuraavana päivänä oli Max jo löytänyt muotokuvan ja antoi sen
takaisin jotenkin huolettoman näköisenä. Hän huomautti, ettei se
ollutkaan juuri ensinkään näköinen ja että maalaaja oli tehnyt hänet
niin jäykäksi ja ankaraksi, mikä ei ollut ensinkään luonnollista.
Tästä lähtein lyhenivät hänen vieraskäyntinsä rouva de Piennes'n
luona ja sitä paitsi oli hän käydessään nyrpeä, jota hän muuten
ei koskaan ollut. Rouva de Piennes taas luuli tämän tulevan siitä
vaikeudesta, jota hän alussa tunsi koettaessaan pitää lupauksiaan ja
vastustella huonoja taipumuksiaan.
Noin pari viikkoa hra de Sallignyn ensimmäisen käynnin jälkeen,
lähti rouva de Piennes tapansa mukaan katsomaan suojeluksensa
alaista Arsène Guillot'a, jota hän tällä välin ei suinkaan ollut
unohtanut, enemmän kuin toivoakseni lukijanikaan. Kyseltyään hiukan
hänen terveydestään ja saamistansa määräyksistä, tarjousi hän,
huomatessaan sairaan tavallista rasittuneemmaksi, lukemaan hänelle
jotakin, ettei tämä puhumisella itseään vaivaisi. Tyttöraukka olisi
epäilemättä mieluummin puhellut kuin kuunnellut ehdotettua lukemista,
sillä kysymys oli tietysti sangen vakaisesta kirjasta eikä Arsène
ollut ikinä lukenut muuta kuin kyökkipiikain romaaneja. Rouva de
Piennes otti esille erään hartauskirjan, en huoli mainita sen nimeä,
ensistäänkin sen vuoksi, etten tahdo tehdä vääryyttä tekijää kohtaan
ja toiseksi siitä syystä, ettette luulisi minun tahtovan sen avulla
vetää johtopäätöksiä kaikkia tuollaisia kirjoja vastaan. Kirja oli
19-vuotisen nuorukaisen kirjoittama ja aiottu erityisesti paatuneiden
ilotyttösten ylösrakennukseksi. Arsène taas oli kovin väsynyt eikä
ollut edellisenä yönä voinut silmäänsä ummistaa.
Senpä vuoksi tapahtuikin jo kolmannelle sivulle tultaessa se, mikä
välttämättä olisi tapahtunut, olipa sitten kirjanen vakavaa laatua
tai ei: neiti Guillot sulki silmänsä ja nukahti. Rouva de Piennes
huomasi sen ja iloitsi lukunsa tyynnyttävästä vaikutuksesta.
Hän hiljensi ensin ääntänsä, ettei äkkiä lakkaamalla herättäisi
sairasta, sitten laski hän kirjan pöydälle ja nousi varovasti
ylös poistuaksensa varpaillaan huoneesta; mutta hoitajattaren
oli tapana laskeutua alas ovenvartijan vaimon luo silloin, kun
rouva de Piennes saapui, sillä tämän käynnit muodostuivat aina
jonkunlaisiksi ripityksiksi. Rouva de Piennes tahtoi odottaa siksi,
kunnes hoitajatar palasi, ja koska hän oli kaikkea joutilaisuutta
vihaava vallasnainen, etsi hän itselleen jotakin toimitusta niiksi
hetkiksi, jotka hänen vielä piti viettää nukkuvan luona. Alkoovin
takana olevassa pienessä suojassa oli pöytä ja sillä mustetta sekä
paperia; hän istahtikin sen ääreen ja rupesi kirjettä kirjoittamaan.
Etsiessään sitten pöytälaatikosta suulakkaa sulkeaksensa kirjekuoren,
kuuli hän jonkun äkkiä astuvan viereiseen huoneeseen niin, että
sairaskin heräsi.
-- Laupias Jumala! mitä näen minä? huudahti Arsène niin liikutetulla
äänellä, että rouva de Piennes'ä oikein vapisutti.
-- No, no, sinusta olen kauniita juttuja kuullut! Mitä se nyt on
olevinaan? Heittäytyä alas akkunasta kuin mikäkin tomppeli! Onko
ikinä nähty sellaista hurjapäätä kuin tuo tyttö tuossa?
En tiedä kerronko ihan oikein hänen sanansa; se oli kuitenkin
sisällys tuon tulijan puheessa, jonka rouva de Piennes äänestä heti
tunsi Max de Sallignyksi. Seurasi sitten muutamia huudahduksia,
tukahdutettuja ääniä Arsènen puolelta ja vihdoin kuuluva suutelo.
-- Arsène raukka, kuului vihdoin Max sanovan, missä tilassa täytyy
minun nähdäkin sinut! Tiedätkös, etten olisi ikinä löytänyt sinua,
ellei Julie olisi sanonut osotettasi? Mutta onko koskaan mokomaa
hullua nähty?
-- Voi, Salligny, Salligny, kuinka minä nyt olen onnellinen! Ja
kuinka minä nyt kadun tekoani! Sinä et pidä minua enää sirona ...
etkä välitä minusta enää?...
-- Sinä tuhma tyttö, puhui Max, miksi et kirjoittanut minulle, että
tarvitsit rahaa? Ja miksi et pyytänyt sitä majuuriltasi? Mihin hän
sitten on joutunut tuo venäläinen? Vai matkustiko hän pois, tuo
kosakkisi?
Kuullessaan Maxin äänen oli rouva de Piennes alussa hämmästynyt
melkein yhtä paljo kuin Arsènekin. Hämmästys se pidätti häntä heti
kohta näyttäytymästäkin; sitten mietti hän pitikö hänen astua
esille vaiko ei, ja kun kuuntelee miettiessään, niin ei voi niin
nopeasti päättääkään. Seuraus olikin se, että hän sai kuulla jo
kertomani ylösrakentavaisen vuoropuhelun. Mutta silloin hän myöskin
käsitti, että jos hän edelleen pysyi suojassaan, niin täytyi hänen
kuulla vielä enemmänkin samaan suuntaan. Hän teki siis päätöksensä
ja astui sairaan huoneeseen olennoltaan niin tyynenä ja ylevänä
kuin siveelliset ihmiset useimmiten ovat ja voivat ainakin tarpeen
vaatiessa olla.
-- Max, sanoi hän, te rasitatte tuota tyttöraukkaa; jättäkää siis
hänet. Tulkaa tunnin päästä luokseni puhelemaan.
Max oli lentänyt kalpeaksi kuin kuolema nähdessään rouva de Piennes'n
täällä, missä hän ei ikinä voinut arvata tapaavansa häntä; hänen ensi
ajatuksensa oli totella käskyä ja hän ottikin jo pari askelta ovelle
päin.
-- Lähdetkö sinä! ... elä, elä mene! huudahti Arsène kohottautuen
epätoivoisella ponnistuksella ylös sängyssään.
-- Lapsukaiseni, virkkoi rouva de Piennes tarttuen hänen käteensä,
olkaa nyt järkevä. Kuunnelkaa minua! Muistakaa myös mitä olette
minulle luvannut.
Sitten heitti hän kylmän, vaan käskevän silmäyksen Maxiin, joka
paikalla poistui. Arsène vaipui takaisin vuoteelleen; nähdessään
Maxin menevän, oli hän pyörtynyt.
Rouva de Piennes ja hoitajatar, joka heti sen jälkeen palasi,
auttoivat häntä niin hyvin kuin ainoastaan naiset voivat tällaisissa
kohtauksissa auttaa. Vähitellen tulikin Arsène taas tajuunsa. Ensin
antoi hän katseensa kiertää ympäri huonetta etsiäkseen henkilöä,
jonka hän äsken muisteli nähneensä; sitten käänsi hän suuret, mustat
silmänsä rouva de Piennes'ä kohtaan ja sanoi tutkivasti häneen
katsoen:
-- Onko hän teidän miehenne?
-- Ei, vastasi rouva de Piennes punastuen hieman, mutta ilman että
hellyys hänen äänessään ollenkaan muuttui; hra de Salligny on sukua
minulle.
Hän luuli voivansa turvautua tähän pieneen hätävalheeseen
selittääkseen siten, kuinka hänellä oli sellainen valta Maxin ylitse.
-- Teitä hän siis rakastaa, virkkoi Arsène tuijottaen yhä häneen
hehkuvilla silmillään.
-- Hänkö?... Olipa kuin valon leimaus olisi välähtänyt rouva de
Piennes'n otsalla. Hetkeksi lensivät hänen poskensa tulipunaisiksi
ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Pian sai hän kuitenkin entisen
selkeän katsantonsa.
-- Te erehdytte, lapsi raukka, lausui hän vakavasti. Hra de Salligny
ymmärsi tekevänsä väärin verestäessään teille muistoja, jotka onneksi
ovat olleet jo haihtumassa. Te olitte jo unohtanut...
-- Unohtanut! ... huudahti Arsène oikein liikuttavalla tuomitun
hymyllä.
-- Niin, Arsène, te olette jättänyt kaikki hullutukset noilta
ajoilta, jotka eivät enää koskaan palaa. Ajatelkaa, että kaikki
teidän onnettomuutenne ovat juuri tuon rikollisen rakkaussuhteen
seurauksia. Ajatelkaa, että...
-- Hänkö ei teitä muka rakasta! keskeytti Arsène kuuntelematta
rouva de Piennes'ä, hän ei muka rakasta teitä ja ymmärtää kuitenkin
yhden ainoan silmäyksen! Näinhän minä teidän katseenne ja hänen
silmäyksensä. Minä en erehdy... Todellakin ... minä olen oikeassa!
Te olette kaunis, nuori, muhkea ... minä taas kuihtunut, laiha... ja
haudan partaalla...
Hän ei jaksanut lopettaa; niin voimakkaat ja sydäntä särkevät
nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä, että hoitajatar huudahti
lähtevänsä lääkäriä noutamaan; sillä, sanoi hän, tohtori pelkäsi
enimmän juuri tuollaisia liikutuksia, jotka ennen pitkää tekevät
lopun tyttöparasta.
Vähitellen muuttui tuo lujuus, jonka Arsène oli suuresta surustaan
saanut, typeräksi herpoutumiseksi, jonka rouva de Piennes katsoi
palautuvaksi tyyneydeksi. Hän jatkoi kehoituksiansa, vaan
liikkumatonna pysyi Arsène, kuuntelematta ensinkään kaikkia
noita kauniita ja hyviä syitä, joilla häntä koetettiin taivuttaa
maallisesta rakkaudesta taivaallisen puoleen. Hänen silmänsä
pysyivät kuivina ja hampaansa yhteen puristettuina. Sillä välin kuin
suojelijatar puhui taivaasta ja tulevaisesta elämästä, ajatteli hän
vain nykyistä. Maxin äkillinen tulo oli äkkiä herättänyt hänessä
hullunkurisimpia illusiooneja, vaan rouva de Piennes oli haihduttanut
ne vielä pikemmin. Muutaman minuutin onnellisen unelman jälkeen näki
Arsène ainoastaan surullisen todellisuuden, joka hetkeksi oli jo
unohtunut, vaan nyt tuntui sata kertaa hirmuisemmalta.
Lääkärit kertovat, että haaksirikkoiset nukahtaessaan keskellä
kurnivaa nälkää näkevät unta ruokapöydistä ja hyvistä aterioista.
Sitten heräävät he yhä masentuneempina toivoen, ett'eivät olisi
nukkuneetkaan. Arsène kärsi jotakin samallaista kidutusta. Ennen
vanhaan oli hän rakastanut Maxia niinkuin hän ylipäänsä voi
rakastaa. Maxin kanssa olisi hän aina tahtonut mennä teaatteriin,
tämän kanssa oli hänellä hauskin pienellä huvimatkalla maalle ja
tästä puhui hän aina ystävättärilleen. Kun Max sitten matkusti
pois, itki hän katkerasti; kuitenkin oli hän suostunut erään
venäläisen kohteliaisuuksiin, jonka Max mielihyvällä oli hankkinut
seuraajaksensa, tämä kun oli kohtelias mies, s.o. antelias.
Niinkauvan kuin Arsène voi elää hänenlaistensa tyttöjen hurjaa
elämää, ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin mieluisa muisto, joka
välistä sai hänet huokailemaan. Hän muisteli sitä kuin muistelemme
lapsuuden aikoja, joita emme kuitenkaan aio ruveta uusimaan. Mutta
kun hän menetti rakastajansa, näki itsensä hyljätyksi ja tunsi
kurjuutensa sekä häpeänsä koko taakan, niin jalostui vähitellen
hänen rakkautensa Maxiin, sillä se oli kumminkin ainoa muisto,
joka ei herättänyt katumusta tai omantunnon vaivoja. Se korotti
häntä vielä omissakin silmissään ja mitä kurjemmaksi hän tunsi
itsensä, sitä suuremmaksi kasvoi Max hänen mielikuvituksessaan. Minä
olen ollut hänen lemmittynsä, hän on rakastanut minua, sanoi hän
jonkunlaisella ylpeydellä niinä hetkinä, jolloin tuo iloinen elämä
tuntui kovin vastenmieliseltä. Minturnen soilla kerrotaan Mariuksen
rohkaisseen itseänsä hokemalla: minä olen voittanut kimbriläiset!
Tämä rakastajatar -- niin, nyt ei hän ollut enää sitäkään -- voi
vastustaa häpeän ja epätoivon tunteitaan ainoastaan yhdellä ainoalla
muistolla: Max on rakastanut minua... Ja hän rakastaa minua vieläkin!
Hetkisen oli hän voinut niin ajatella; vaan nyt oli häneltä riistetty
muistotkin, hänen ainoa rikkautensa tässä maailmassa.
Sillä aikaa kuin Arsène makasi näissä surullisissa mietteissään,
koetti rouva de Piennes kiihkoisesti todistaa hänelle, kuinka
välttämätöntä hänelle oli luopua noista rikollisista erehdyksistä,
kuten hän sanoi. Kovin kiivas ahdistaminen jättää asianomaisen
melkein kylmäksi; ja niinkuin lääkäri haavaa käsitellessään käyttää
tulta ja rautaa kuuntelematta potilaan tuskanhuutoja, niin jatkoi
rouva de Piennes'kin tehtäväänsä säälimättömällä lujuudella. Hänen
mielestään oli tuo aika, johon Arsène turvausi ikäänkuin itseänsä
paetakseen, ainoastaan rikoksen ja häpeän aikaa, josta tämä juuri nyt
oli puhdistumaisillaan. Hänen tuli kirota ja sydämmestään karkoittaa
nuo muistot; ja tuo mies, jota Arsène piti turvanaan ja melkeinpä
suojelushenkenään, ei saanut enää olla hänen silmissään muu kuin
vaarallinen kanssarikollinen ja viettelijä, jota hänen piti paeta
koko elämänsä ajan.
Sana viettelijä, jonka naurettavaisuutta tässä tapauksessa rouva de
Piennes ei voinut käsittää, sai Arsènen melkein hymyilemään kyynelten
läpi; vaan sitä ei hänen siveellinen suojelijansa huomannut. Tämä
jatkoi vain säälimättä ylösrakennustaan ja lopetti parilla sanalla,
jotka yhä lisäsivät tyttöraukan nyyhkytyksiä, nimittäin sanoilla:
häntä ette te enää tule näkemään.
Lääkärin tulo ja sairaan täydellinen voimattomuus muistuttivat rouva
de Piennes'lle, että hän oli tehnyt tarpeeksi. Hän puristi Arsènen
kättä ja sanoi lähtiessään: rohkeutta vain, tyttöseni, Jumala ei ole
teitä hylkäävä.
Yhden velvollisuuden oli hän nyt täyttänyt, vaan toinen vielä
vaikeampi oli vielä jäljellä. Toinen rikollinen odotti häntä ja
tämän sydän oli niinikään katumukselle avattava. Ja huolimatta
uskostaan hurskaaseen tehtäväänsä, huolimatta siitä vaikutuksesta,
joka hänellä kokemusten perustuksella oli Maxiin, samoin kuin siitä
hyvästä ajatuksestakin, joka hänellä sydämmensä sisimmässä oli
tästä hulivilistä, tunsi hän kuitenkin rinnassaan outoa ahdistusta
ajatellessaan alkavaa ottelua. Ennen kuin tämä hirvittävä taistelu
alkoi, tahtoi hän saada kaikki voimansa takaisin ja astui sen vuoksi
kirkkoon rukoilemaan Jumalalta uutta intoa ajaakseen asiaansa.
Palatessaan kotiinsa kuuli hän hra de Sallignyn istuvan salongissa
ja odottaneen häntä jo kotvan aikaa. Kalpeana, liikutettuna ja
levottomana nousi hän tervehtimään. He istuutuivat. Max ei uskaltanut
suutansa avata ja rouva de Piennes, joka varsinaisetta aiheetta tunsi
itsensä liikutetuksi, pysyi niinikään kauvan äänetönnä katsellen vain
salavihkaa uhriansa. Vihdoin hän alkoi.
-- Max, sanoi hän, en tahdo nuhdella teitä...
Max kohotti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa
ja heti loi Max taas silmänsä maahan.
-- Hyvä sydämmenne, jatkoi rouva de Piennes, sanoo teille tällä
hetkellä enemmän kuin minä voin sanoa. Kaitselmus on tahtonut antaa
teille opetuksen tällä tapauksella ... ja minä toivon, olenpa
vakuutettukin ... ettei se vaikutuksetta jää.
-- Hyvä rouva, keskeytti Max, minä tuskin tiedänkään, mitä on
tapahtunut. Tuo onneton tyttö on heittäytynyt alas ikkunasta,
kerrottiin minulle; vaan minä en ole niin turhamielinen ... tahdoin
sanoa: en liene niin kovaonninen ... että minun täytyisi uskoa niiden
suhteiden, joissa me ennen olemme olleet, saattaneen tyttöparan
sellaiseen hulluun tekoon.
-- Sanokaa paremminkin, Max, ettette te rikokseen antautuessanne
aavistanut sen seurauksia. Silloin kun te houkuttelitte tuon nuoren
tytön pois siveyden tieltä, ette te tullut ajatelleeksi hänen sen
vuoksi vielä tekevän itsemurhan yrityksen.
-- Mutta rouvaseni, huudahti Max joltisella kiivaudella, sallikaa
minun huomauttaa, etten minä suinkaan ole vietellyt Arsène Guillot'a.
Kun minä häneen tutustuin, oli hän jo valmiiksi vietelty. Hän on
ollut lemmittyni, sitä en kiellä. Tunnustanpa senkin, että olen
häntä rakastanut ... niinkuin hänen kaltaistaan ylipäänsä voi
rakastaa... Luulen hänenkin olleen minuun kiintynyt hiukan enemmän
kuin muihin... Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki suhteet meidän
välillämme lakanneet ilman että hän olisi siitä suuresti valittanut.
Kun viimeksi sain tietoja hänestä, lähetin hänelle rahaa; mutta hän
ei osaa hoitaa rahoja... Häntä hävetti pyytää lisää, sillä hänellä
on oma ylpeytensä hänelläkin... Kurjuus pakotti hänet vihdoin tuohon
hirmuiseen tekoon... Olen ihan onneton... Mutta uudistan vielä
kerran, hyvä rouva, ettei minulla kaiken tämän suhteen ole mitään,
josta itseäni moittisin.
Rouva de Piennes rikkoi jonkun työpöydällä olevan pienen esineen ja
jatkoi:
-- _Maailman_ silmissä olette te epäilemättä viaton ja ilman
edesvastausta; mutta löytyy toinenkin moraali, Max, kuin maallinen ja
sen sääntöjen mukaan haluaisin nähdä teidän ohjaavan elämätänne...
Ehkä ette ole nyt siinä tilassa, että voisitte kuunnella minua.
Jättäkäämme asia siis täksi kertaa. Tänään tahtoisin vain pyytää
teiltä erään lupauksen, jota te epäilemättä ette tule kieltämään.
Tuo onneton tyttö on taipuvainen katumukseen. Hän on kunnioittavasti
kuunnellut erään arvossa pidetyn kirkonmiehen neuvoja, joka suostui
käymään häntä katsomassa. Meillä on kaikilla toiveita hänestä.
Teidän, teidän ei siis pidä enää käydä hänen luonansa, sillä hänen
sydämmensä häilyy vieläkin hyvän ja pahan välillä eikä teillä,
sen pahempi, ole halua ja tuskinpa lienee kykyäkään olla hänelle
hyödyllisenä tässä parannuksessa. Jos näkisitte hänet jälleen,
voisitte ehkä paljo vahingoittaa häntä... Sen tähden pyydän, että
sanallanne lupaatte olla menemättä hänen luoksensa.
Max oli kerrassaan hämmästynyt.
-- Te suostutte kai pyyntööni, Max? Jos tätinne eläisi, niin hän
yhtyisi siihen kanssani. Kuvitelkaa, että hän sen tekeekin enkä minä.
-- Hyvä Jumala, mitä pyydättekin minulta, rouvaseni! Mitä pahaa
teen minä mielestänne tuolle tyttöraukalle? Vaatiihan päinvastoin
velvollisuuteni, että minä ... joka olen nähnyt hänet ilon päivinä,
käyn häntä katsomassa sairauden, varsin vaarallisen sairauden aikana,
jos saan luottaa siihen, mitä minulle on kerrottu?
-- Epäilemättä ... maailman moraalin mukaan, vaan ei minun. Mitä
ankarampi tauti on, sitä vähemmän on teillä syytä mennä häntä
tervehtimään.
-- Mutta muistakaahan, hyvä rouva, hänen tilaansa ... eihän
hienoinkaan häveliäisyyden tunne voi loukkautua siitä, jos...
Kuulkaas, rouva de Piennes, jos minulla olisi kituva koira ja jos
tietäisin läsnäoloni tuottavan sille jotakin huojennusta, niin olisin
mielestäni kovasydämminen ihminen antaessani hänen kuolla yksinään.
Te, joka olette niin hyvä ja laupea, olette varmaankin samaa
mielipidettä. Ajatelkaahan, hyvä rouva, olisinhan minä todellakin
julma siinä tapauksessa?
-- Juuri pyysin teiltä tätä hyvän tätinne ja meidän välisen
ystävyytemme nimessä ... nyt pyydän sitä tuon onnettoman tytönkin
nimessä. Jos te häntä todellakin rakastatte...
-- Voi! elkää yhdistäkö tuolla tavoin vallan erilaatuisia asioita.
Uskokaa minua, hyvä rouva, minun on toden totta vaikeaa vastustaa
teitä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa; mutta luulin todellakin
kunniani vaativan... Teitä ei miellytä tuo sana? Unohtakaa se sitten!
Mutta sallikaa minun vuorostani rukoilla teitä, että säälistä tuota
kovaosaista kohtaan ... ja hiukan minuakin kohtaan... Jos olen
rikkonut... jos olen ollut lisäsyynä hänen onnettomuuteensa ...,
niin onhan velvollisuuteni pitää huolta hänestä. Sydämmetöntä olisi
jättää hänet juuri nyt. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. En,
en totisesti voisikaan! Te ette voi vaatia minulta sellaista, hyvä
rouva...
-- Hänestä pitävät muut kyllä huolen. Mutta vastatkaa minulle, Max:
rakastatteko te häntä?
-- Rakastan ... rakastan ... tai oikeammin, en rakasta. Se sana
ei sovi tähän. Rakastaa, voi, sitä en tee. Etsin hänessä toisen,
tukahdutettavan intohimon haihduttajaa... Se on teistä naurettavaa,
käsittämätöntä? Teidän puhdas sielunne ei salli, että turvautaan
tuollaisiin parannuskeinoihin... Mutta ei se kuitenkaan ole pahin
tekoni maailmassa. Ellei meillä miehillä olisi mahdollisuutta näin
haihduttaa intohimojamme ... niin ehkäpä ... ehkäpä olisin minä hänen
sijastaan heittäytynyt akkunasta... Mutta en tiedä mitä puhunkaan
elkääkä huoliko minua kuunnella ... enhän ymmärrä tätä enää itsekään.
-- Kysyin teiltä rakastatteko häntä, toisti rouva de Piennes maahan
katsoen ja hiukan vitkastellen, sillä jos teillä olisi ystävyyttä
häntä kohtaan, niin olisi teillä epäilemättä myöskin rohkeutta
pahoittaa häntä hiukan ensin, voidaksenne sitten tuottaa hänelle
sitä suuremman ilon. Tietysti olisi hänen vaikeaa olla teitä
näkemättä; mutta vielä pahempaa olisi häiritä häntä juuri nyt siinä
hengellisessä herätyksessä, johon hän ikäänkuin ihmeen kautta on
joutunut. Hänen sielunsa _autuus_ vaatii, Max, että hän unohtaa
kerrassaan tuon ajan, jonka te läsnäolollanne taas virkistätte hänen
muistossaan.
Max pudisti päätänsä mitään vastaamatta. Hän ei ollut uskovainen eikä
puhe autuudesta, jolla oli sellainen mahti rouva de Piennes'een,
vaikuttanut hetikään samassa määrässä häneen. Mutta tässä
kysymyksessä ei ollut hyvä antautua kiistaan rouva de Piennes'n
kanssa. Hän karttoikin aina näyttämästä tälle epäilyksiään ja vaikeni
vielä tälläkin kertaa; vaan helposti näki, ettei hän suinkaan ollut
vakuutettu asiasta.
-- Voimmehan puhua asiasta maailmankin kannalta, jatkoi rouva de
Piennes, jos te, paha kyllä, ette voi sitä muulta kannalta katsoa.
Punnitkaamme asiaa vallan aritmeetillisesti. Teidän läsnäolostanne
ei tytöllä ole mitään todellista hyötyä, vaan sen sijaan paljokin
vahinkoa. No, päättäkää nyt itse!
-- Hyvä rouva, virkkoi Max liikutettuna, luultavasti ette te enää
epäile minulla olevan muita tunteita Arsènea kohtaan kuin ... aivan
luonnollista osanottoa. Mitä vaaraa siitä voisi olla? Ei mitään.
Ettekö luota minuun? Luuletteko te minun tahtovan vahingoittaa teidän
antamianne hyviä neuvoja? Voi, hyvä Jumala sentään, minäkö, joka
vihaan surullisia kohtauksia ja pakenen niitä kuin ruttoa, minäkö
koettaisin lähestyä kuolevaa naista rikoksellisissa aikeissa? Toistan
sen teille vielä kerran, hyvä rouva, että tahdon olla hänen luonansa
ainoastaan velvollisuuden tunnosta, tahdon sovittaa tekoni ja, jos
niin haluatte, kärsiä rangaistukseni...
Viimeisiä sanoja kuullessaan kohotti rouva de Piennes päätänsä ja
tuijotti puhujaan niin innostuneen näköisenä, että hänen kasvonsa
saivat ihan yliluonnollisen ilmeen.
-- Sovittaa tekonne, sanoitte te, ja kärsiä rangaistuksenne?... No,
niin!... Tietämättänne noudatatte ehkä _kutsumusta ylhäältä_ ja
olette näin oikeassa vastustaessanne minua... Niin, minä suostun.
Käykää tervehtimässä tuota tyttöstä ja tulkoon hänestä nyt keino
sielunne pelastukseksi samoin kuin te olette vähällä ollut syöstä
hänet kadotukseen.
Luultavasti ei Max ymmärtänyt yhtä hyvin kuin te, lukijattareni,
mitä tuo _kutsumus ylhäältä_ merkitsee. Rouva de Piennes'n äkillinen
mielenmuutos kummastutti häntä; hän ei näet tiennyt, mikä sen
vaikutti, ja pitikö hänen olla tuosta lopullisesta myöntymisestä
kiitollinen tai ei; mutta tällä hetkellä hän vain koetti aavistella
oliko hänen vastustuksensa todellakin vakuuttanut henkilöä, jota hän
ei millään muotoa tahtonut suututtaa.
-- Kuitenkin, Max, jatkoi rouva de Piennes vielä, pyydän tai
oikeammin vaadin teiltä...
Hän pysähtyi hetkiseksi... Max nyökäytti päätänsä merkiksi siitä,
että hän alistui kaikkeen.
-- Vaadin, toisti rouva de Piennes, ettette käy häntä tervehtimässä
muuten kuin minun seurassani.
Max näytti hämmästyvän, vaan ehätti heti vakuuttamaan, että hän
tottelee.
-- Minä en luota teihin täydellisesti, arveli rouva de Piennes
hymyillen. Pelkään vieläkin, että voisitte turmella yritykseni ja
minä tahdon onnistua siinä. Mutta minun katsantoni alaisena olette te
päinvastoin hyvänä apuna ja toivonpa teidän alttiutenne tulevan hyvin
palkituksi.
Näin sanoen ojensi hän Maxille kätensä. Sitten sopivat he, että
Max kävisi seuraavana päivänä tervehtimässä Arsène Guillot'ta ja
että rouva de Piennes menisi sinne häntä ennen valmistaakseen hänen
tuloansa.
Te ymmärrätte hänen tarkoituksensa. Ensin oli hän luullut tapaavansa
Maxin peräti katuvaisena ja voivansa Arsènen esimerkistä helposti
saada tekstin kaunopuheiseen nuhdesaarnaan kaikkia huonoja
intohimoja vastaan; mutta vastoin luuloa pudisti Max päältänsä
kaiken edesvastauksen. Silloin täytyi muuttaa sotajuonta ja kun
ratkaisevassa hetkessä pitää selittää toisin joku ennen mietitty
lause, voi se käydä melkein yhtä vaaralliseksi yritykseksi kuin uuden
sotasuunnitelman tekeminen odottamattoman rynnäkön aikana. Rouva de
Piennes ei keksinyt mitään uutta manööveriä. Hän oli aikonut nuhdella
Maxia, vaan olikin sen sijaan joutunut keskustelemaan hänen kanssansa
sovinnaisuutta koskevasta kysymyksestä. Äkkiä juolahti hänelle
mieleen uusi ajatus. Kanssa-rikollisen katumus on Maxia liikuttava,
ajatteli hän. Rakastetun naisen kristillinen kuolema (ja paha kyllä
ei tämän läheisyyttä enää voinut epäillä) on epäilemättä vaikuttava
ratkaisevasti. Siinä toivossa oli hän äkkiä päättänyt myöntyä siihen,
että Max sai jälleen nähdä Arsènen.
Hän sai täten lykätyksi aikomansa hengellisen manausyrityksenkin;
sillä luulenpa jo maininneeni, että vaikka hän kiihkeästi toivoikin
voivansa pelastaa tuon miehen, jonka erehdykset häntä niin
surettivat, niin pelotti häntä sentään tahtomattansakin antautua
hänen kanssansa niin vakavaan keskusteluun.
Hän oli toivonut paljo hyvästä asiastansa; menestyksestään ei hän
ollut vielä varma ja ellei hän nyt onnistunut, täytyi hänen epäillä
Maxin parannusta ja siis myöskin taipua muuttamaan tunteitansa häntä
kohtaan. Ettei hän osaisi olla varoillaan noiden lapsuutensa ystävää
kohtaan heränneiden tunteiden suhteen, oli ehkä paholainen hankkinut
hänelle tekosyyksi tuon kristillisen toivomuksen. Viettelijälle
kelpaavat kaikki aseet ja tuollainen menettely onkin hänelle
omituista. Senpä vuoksi portugaalilainen sanookin niin sievästi: Tie
h----ttiin on kivitetty hyvillä aikomuksilla.[12] Ranskalaiset taas
sanovat sen olevan kivitetyn naisten kielillä, joka itse asiassa
onkin samaa, sillä naiset tahtovat mielestäni aina hyvää.
Mutta palatkaamme kertomukseemme. Seuraavana päivänä meni rouva de
Piennes siis turvattiansa katsomaan ja tapasi hänet heikkona ja
masentuneena, mutta kuitenkin tyynempänä ja alistuneempana kuin mitä
hän oli odottanut. Hän puheli hra de Sallignysta, mutta varovaisemmin
kuin edellisenä iltana. Arsènen piti todenteolla kerrassaan irtautua
hänestä, eikä ajatella häntä muuten kuin voidakseen paremmin surra
heidän yhteistä sokeuttansa. Sitä paitsi piti hänen, ja siinä
juuri olikin osa parannusta, näyttää katumustansa itse Maxillekin,
antaa hänelle hyvä esimerkki täydellisen elämänmuutoksen kautta
ja varmistaa hänelle sama omantunnon rauha, jonka hän, Arsène,
itsekin oli saavuttanut. Näihin kristillisiin manauksiin ei rouva de
Piennes unohtanut lisätä muutamia maallisiakin todistuskappaleita:
sen esimerkiksi, että Arsènen piti edellä kaikkea harrastaa hra de
Sallignyn parasta, jos hän todellakin tätä rakasti, ja että hän tällä
menettelyllään saavuttaisi kunnioitusta tuon miehen puolelta, joka
tähän saakka ei ollut voinut antaa hänelle oikeaa arvoa.
Koko tämän puheen ankaruus ja surullisuus katosi Arsènen mielestä
vallan äkkiä, kun rouva de Piennes lopettaessaan ilmoitti, että hän
saa jälleen nähdä Maxin ja että tämä piakkoin oli saapuva. Nähdessään
kuinka hehkuva puna äkkiä nousi tytön jo aikoja sitten kärsimyksistä
kalvenneille poskille ja kuinka omituinen loiste välähteli hänen
silmissään tuon tiedon kuultua oli rouva de Piennes jo vähällä katua,
että hän ollenkaan oli tähän yhtymykseen suostunut; mutta nyt ei
hänellä enää ollut aikaa muuttaa päätöstänsä. Ne muutamat minuutit,
jotka hänellä vielä olivat jäljellä siihen, kun Maxin piti saapua,
käytti hän hurskaihin ja ankariin manauksiin; mutta niitä kuunteli
Arsène nähtävällä hajamielisyydellä, hänellä kun oli täysi työ saada
hiuksensa ja päähineensä rutistunut rusetti järjestykseen.
Kun hra de Salligny vihdoin saapui, koetti hän oikein väkisellä
tekeytyä varman ja iloisen näköiseksi. Hän kyseli potilaan terveyden
tilaa äänellä, jonka hän koki saada luonnolliseksi, vaikka se
tuntui oudommalta kuin pahimman nuhan aikana. Eikä Arsènekaan
puolestaan ollut sen luontevampi: soperteli vain jotakin, voimatta
saada kokoon mitään oikeaa lausetta; kuitenkin tarttui hän rouva
de Piennes'n käteen ja vei sen huulilleen ikään kuin kiittääkseen
häntä. Mitä siinä sitten neljännestunnin kuluessa puheltiin, oli
vain sellaista, mitä hämillään olevat ihmiset aina toisilleen
sanovat. Ainoastaan rouva de Piennes säilytti tavallisen tyyneytensä
taikka, oikeammin sanoen, paremmin valmistautuneena hän myöskin
hallitsi itsensä paremmin. Usein vastaili hän Arsènen puolesta ja
tämän mielestä tulkitsi hän sangen huonosti hänen ajatuksiansa.
Keskustelun laimetessa huomasi rouva de Piennes sairaan yskivän
kovasti ja muistutti hänelle, että lääkäri oli oikeastaan kieltänyt
häntä puhumasta; kääntyen sitten Maxin puoleen arveli hän, että tämä
tekisi paremmin, jollei hän kysymyksillään rasittaisi Arsènea, vaan
mieluummin lukisi hänelle jotakin. Max kiirehtikin heti ottamaan
kirjan käteensä ja vetäytyi akkunan luo, huone kun jo oli käynyt
melkoisen hämäräksi. Lukiessaan ei hän sisällystä paljo käsittänyt,
Arsène ei siitä epäilemättä ymmärtänyt juuri enempää hänkään, mutta
suurella mielenkiinnolla näytti hän kuitenkin kuuntelevan. Rouva
de Piennes teki jotakin käsityötä, jonka hän oli tuonut mukanaan,
ja hoitajatar nipisteli itseään tuon tuostakin, ettei nukahtaisi.
Rouva de Piennes'n katseet kulkivat lakkaamatta sängyn ja akkunan
väliä eikä Argus satoine silmineen ole ikinä sen paremmin vartijan
tointansa hoitanut. Muutamia minuutteja kuunneltuaan kumartui hän
Arsènen puoleen ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan: kuinka hyvin hän
lukee!
Arsène heitti häneen silmäyksen, joka ei juuri ollut sopusoinnussa
hänen suunsa hymyn kanssa. -- Niin, tosiaankin, vastasi hän.
Sitten ummisti hän silmänsä ja suuret kyynelpisarat vuosivat
silmäripsien alta vierien alas poloisen poskille, ilman että hän
edes näytti niitä huomaavan. Max taas ei koko aikana kääntänyt
päätänsäkään.
Kun hän oli lukenut muutamia sivuja, keskeytti rouva de Piennes hänet
sanoen Arsènelle:
-- Nyt voimme jättää teidät lepäämään, lapsukaiseni, ja pelkäänpä,
että jo olemme rasittaneet teitä. Tulemme taas pian katsomaan teitä.
Sitten nousi hän ylös ja Max hänen varjonaan samoin. Arsène hyvästeli
häntä melkeinpä sinnepäinkään katsahtamatta.
-- Olen tyytyväinen teihin, Max, sanoi rouva de Piennes, jota Max
oli seurannut aina portille saakka, ja vielä enemmän tuohon tyttö
parkaan, joka vihdoinkin näkyy resigneerautuneen. Ottakaa hänestä
esimerkki.
-- Kärsiä ja vaieta, onko se niin vaikea oppia, hyvä rouva?
-- Etupäässä pitää oppia sulkemaan sydämmensä kaikilta huonoilta
ajatuksilta.
Max sanoi hyvästit ja poistui nopeasti.
Kun rouva de Piennes seuraavana päivänä tuli Arsènen luo, tapasi hän
tämän tarkastelemassa harvinaisista kukkasista solmittua kimppusta,
joka oli asetettu pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen.
-- Hra de Salligny lähetti nämä minulle, sanoi hän. Samalla käytiin
täällä kysymässä minun terveyden tilaani. Itse hän ei tullut.
-- Nuo kukkaset ovat sangen kauniita, virkkoi rouva de Piennes hiukan
kuivasti.
-- Pidin niin paljo kukkasista ennen, lausui sairas huoahtaen, ja
hän totutti ... hra de Salligny totutti minut oikein vaateliaaksi,
hän kun aina etsi minulle mitä ihanimpia... Mutta en minä enää
niistä välitä... Ne tuoksuvatkin liiaksi... Ottakaa te, rouva, tuo
kimppunen; ei hän siitä pahastu, jos minä annan ne teille.
-- Ei, rakas lapsi, onhan teidän ainakin hauska katsella niitä,
virkkoi rouva de Piennes hellemmästi, sillä Arsène raukan peräti
surullinen ääni oli häntä kovin liikuttanut. -- Voinhan ottaa niistä
tuoksuvaiset, pitäkää te kameeliat.
-- En, en... Minä vihaan kameelioita... Ne muistuttavat minua
ainoasta riidastamme ... siltä ajalta, kun olin hänen kanssaan.
-- Elkää muistelko enää noita hullutuksia, lapsukaiseni.
-- Löysin eräänä päivänä, jatkoi Arsène katsoen tarkasti rouva de
Piennes'en, hänen huoneessaan ihanan punertavan kameelian vesilasiin
pistettynä. Yritin ottaa sen, vaan sitä hän ei sallinut. Vieläpä
kielsi hän minua sitä koskettamastakin. Minä tahdoin toistamiseen
ja aloin sättiä häntä. Mutta silloin lukitsi hän sen laatikkoonsa
ja pisti avaimen taskuunsa. Siitäkös minä metelin nostin ja särinpä
vielä erään porsliinivaasinkin, josta hän paljo piti. Ei sekään
auttanut. Näin kyllä, että hän oli saanut sen joltakin säädylliseltä
naiselta. Mutta keneltä, sitä en ole koskaan saanut varmasti tietää.
Puhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de
Piennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin
pitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi.
Rouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs
kameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona
oli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen
syntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa.
Nauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut
sen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen
seikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä
käsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo
hämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi
punastuvansa.
-- Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa
minulle... Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle.
Elkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta
tahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?
Max istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut:
kukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.
Kun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun
pöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset,
pahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista
teeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut
vastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta
tuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.
Pyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin.
Istuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat
kylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.
-- Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun
todellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.
-- Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.
Rouva de Piennes pudisti päätänsä.
-- Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä
aamuna sai hän viimeisen voiteluksen.
-- Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään
akkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.
-- Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva
de Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle
onnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?... Pelastaessaan hänet
epätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle
katumuksen aikaa... Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä
itsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen
eikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!
-- En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra
kuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi ... minä ainakin haluaisin
mielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin,
se se minuun enimmän koskee.
-- Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle...
Mitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti
erääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon.
Rouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen
naulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko
ajan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli
hän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui
se pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi
hameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan
magneettisesta virtauksesta.
-- Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.
-- Tunnen vähän.
-- Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta ...
suosituskirjettä, hänelle...
-- Miksi sitten?
-- Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi
Max väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä
edes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada
selville, mistä aloittaa...
Rouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.
-- Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max.
Paha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia.
Kivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin ... ja, kuten minulla
juuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun
lähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta
turkkilaisesta -- kristinopin kunniaksi.
-- Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.
-- Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla
on vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä
toimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka
minusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan
laakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi
itselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin,
jonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka
suuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä
luettaisiin sanomalehdissä: "Tripolitsasta kirjoitetaan, että
hra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä..."
-- sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa -- "että
toivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon
ja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen
määrään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä
pään poikki..." Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä
onkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?
Ja hän nauroi oikein hillittömästi.
-- Puhutteko te oikein vakavassa aikomuksessa, Max? Aiotteko
todellakin lähteä Kreikkaan?
-- Ihan todella, rouva hyvä, mutta tietysti koetan menetellä niin,
että kuolinkertomukseni ilmestyy niin myöhään kuin mahdollista.
-- Mitä te Kreikassa tekisitte? Onhan kreikkalaisilla kylläksi
sotamiehiä... Teistä tulisi kyllä hyvä sotilas, siitä olen varma;
mutta...
-- Mainio jääkäri, viisi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä, huudahti Max
seisoalleen nousten. -- Kreikkalaiset olisivat kovin tuhmia, elleivät
tällaisesta vapaehtoisesta huolisi. Vallan leikittä puhuen, sanoi hän
pudottautuen takaisin nojatuoliin, on tämä luullakseni viisainta,
mitä tehdä voin. Pariisiin en enää voi jäädä (hän lausui nämä sanat
jotenkin kiivaasti); täällä olen minä onneton ja teen pelkkiä
tyhmyyksiä... Minulla ei ole tarpeeksi voimia vastustaakseni... Mutta
voimmehan siitä toiste puhua, sillä vallan äkkiä en sentään lähde ...
mutta lähden minä kyllä... Niin, minun täytyy, sen olen itselleni
pyhästi vannonut. -- Tiedättekös, että olen nyt parina viime päivänä
opiskellut kreikkaa? Zoë mou sas agato. Se on kaunista
kieltä, eikö totta?
Rouva de Piennes oli lukenut Byronia ja muisti nuo kreikkalaiset
sanat, jotka ovat loppuvärssynä eräässä hänen pikkurunossaan. Kuten
tunnette, on hän ne muistutuksessa kääntänyt näin: "Oi elämäni, minä
rakastan teitä". _Se on tuon maan kohteliaita puhetapoja_. Rouva de
Piennes sadatteli hyvää muistiansa eikä suinkaan kysellyt, mitä nuo
kreikkalaiset sanat merkitsivät; hän pelkäsi vain Maxin näkevän hänen
kasvoistaan, että hän ne ymmärsi. Max oli lähestynyt piaanoa ja ikään
kuin sattumalta näppäimiä kosketellen löi hän muutamia surumielisiä
akordeja. Äkkiä tarttui hän sitten hattuunsa ja kääntyi rouva de
Piennes'en päin kysyen oliko tämän aikomus mennä tänä iltana rouva
Darsenayn luo.
-- Luultavasti, vastasi hän hiukan vitkastellen. Max puristi hänen
kättänsä jäähyvästiksi ja poistui heti kohta jättäen rouva de
Piennes'n sellaiseen kiihoittuneeseen mielentilaan, jommoista tämä ei
vielä ikinä ollut tuntenut.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämmennyksissä ja seurasivat toisiaan
niin nopeasti, ettei hän ehtinyt niitä miettiä ainoatakaan. Ne olivat
hänestä kuin tuollainen myötäänsä uudistuva ja katoava kuvasarja,
minkä näemme täyttä vauhtia kiitävän pikajunan akkunasta. Ja samoin
kuin silmämme junan kiivaimminkin kiitäessä kuitenkin ehtii huomata
läpikuljettujen seutujen yleisluonteen, vaikk'ei yksityisseikkoja
voi erottaakaan, samalla tavoin tunsi rouva de Piennes keskellä
noiden hyökkäävien ajatustensa sekamelskaa omituista pelkoa: hänestä
tuntui kuin olisi hän liukunut alas jyrkkää rinnettä suoraa päätä
hirvittäviä kuiluja kohti. Että Max häntä rakasti, sitä ei hän
enää voinut epäillä. Tämä rakkaus (rouva de Piennes kutsui sitä
ihastukseksi) oli jo pitkä-ikäinen; mutta näihin saakka ei se ollut
hänen rauhaansa häirinnyt. Hänenlaisen jumalisen naisen ja Maxin
tapaisen elostelijan välillä oli hänen mielestään ylipääsemätön
muuri, joka aina ennen oli tehnyt hänet niin turvalliseksi. Vaikka se
tieto soikin hänelle jonkunlaista tyydytyksen tai turhamielisyyden
nautintoa, että hän oli voinut herättää vakavan tunteen niin
kevytmielisessä miehessä kuin Max hänen mielestään oli, niin ei hän
sentään ollut koskaan voinut uneksiakaan, että tämä ihastus kerran
voisi käydä vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Mutta nyt kun
tuo hulivili oli tasautunut, alkoi hän sellaista mahdollisuutta
peljätä. Maxin parannus, jota hän piti omana ansionansa, näytti
siis koituvan heille molemmille yhteiseksi huolten ja taistelujen
aiheeksi. Tällä kertaa koetti hän vakuuttaa itselleen, etteivät nuo
hänen aavistamansa vaarat kuitenkaan olleet todenteolla perusteltuja.
Tuo äkkiä päätetty matka ja tuo ilmeinen muutos hra de Sallignyn
käytöstavassa olivat ehkä parhaiten selitettävissä Maxissa vieläkin
kyteväksi rakkaudeksi Arsène Guillot parkaan. Mutta kuinka omituista!
Juuri tuo ajatus oli rouva de Piennes'stä mahdottomampi kärsiä kuin
kaikki muut ja melkeinpä tuntui se hänestä helpotukselta, kun hän sai
todistaa itselleen tämän olettamuksen vallan epätodennäköiseksi.
Koko sen illan vietti rouva de Piennes luoden itselleen tällaisia
mielikuvituksia, jotka hän sitten aina repi maahan -- alkaaksensa
niitä taas uudelleen rakennella. Rouva Darsenayn luo ei hän tahtonut
mennä ja ollaksensa ihan varma päätöksensä täytäntöön panosta,
lähetti hän kuskinsakin kaupungille ja ilmoitti aikovansa mennä
aikaiseen levolle. Mutta niin pian kuin hän oli tehnyt tämän
suurenmoisen päätöksensä, jota hän nyt ei enää voinut purkaa, tuntui
se hänestä arvottomalta heikkoudelta ja kadutti häntä. Varsinkin
pelkäsi hän, että Max aavistaisi oikean syyn siihen; ja kun hän ei
omissa silmissään voinut peitellä todellista syytä poisjäämiseensä,
alkoi hän jo pitää itseänsä kuin rikollisena, sillä jo tällainen
erikoismenettely hra de Sallignyn suhteen näytti hänestä rikokselta.
Rouva de Piennes rukoili kauvan, mutta mitään lohdutusta ei hän
siitä saanut. En tiedä milloin hän vihdoin nukahti, mutta varmaa
vain on, että kun hän taas heräsi, olivat hänen ajatuksensa yhtä
hämmennyksissä kuin edellisenäkin iltana ja yhtä mahdoton oli hänen
nytkin tulla mihinkään rauhoittavaan päätökseen.
Aamiaista syödessään luki hän eräässä sanomalehdessä, että
joku turkkilainen pasha oli ryöstänyt muutaman kaupungin
Rumiiliassa. Naiset ja lapset oli murhattu; joukko vapaehtoisia
helleeniläisystäviä oli joko ase kädessä kaatunut tai hirveitä
kidutuksia kärsittyään vitkaan henkensä heittänyt. Tämä
sanomalehtikirjoitus ei juuri enentänyt rouva de Piennes'n
mieltymystä tuohon Kreikan matkaan, jolle Max nyt valmistelihe. Hän
mietiskeli juuri suruissaan lukemiansa asioita, kun palvelusneitsyt
toi hänelle kirjeen Maxilta. Eilen illalla oli tämä ollut rouva
Darsenayn luona ja oli hänellä siellä ollut sangen ikävä. Levottomana
siitä, ettei hän tavannut siellä rouva de Piennes'ä kyseli hän nyt
kirjeellisesti tämän vointia ja mihin aikaan tämän oli aikomus
mennä Arsène Guillot'n luo. Rouva de Piennes'llä ei ollut rohkeutta
kirjoittaa vastaukseksi; hän käski vain ilmoittaa viestintuojalle,
että hän menee sinne samaan aikaan kuin ennenkin. Mutta heti sen
jälkeen pisti hänen päähänsä mennä sinne nyt heti päästäksensä
tapaamasta Maxia; järkiperäisesti asiaa punnittuaan tuntui tämä
sentään hänestä vielä lapsellisemmalta ja häpeällisemmältä valheelta
kuin hänen eilinen heikkoutensa, Hän rohkaisi siis itsensä, luki
innolla rukouksensa ja kun tavallinen aika joutui, lähti hän ulos ja
astui varmin askelin Arsènen kammariin.