Rouva de Piennes tapasi tyttö raukan kovin surkuteltavassa tilassa.
Nähtävästi oli hänen loppunsa jo lähellä: eilisestä oli tauti näet
hirvittävässä määrässä edistynyt. Hänen hengityksensä oli enää vain
surullista huohotusta ja rouva de Piennes'lle kerrottiin, että tyttö
paralla oli aamupäivän kuluessa ollut useita hourailun kohtauksia
eikä lääkäri luullut hänen enää huomispäiväänkään elävän. Arsène
tunsi kuitenkin suojelijattarensa ja kiitti häntä siitä, että hän oli
tullut.
-- Ei teidän enää tarvitse väsyä noustessanne minun rappusiani, sanoi
hän lopuksi sammuvalla äänellä.
Jokainen sana näytti vaativan tuskallisia ponnistuksia ja vievän
häneltä viimeisetkin voimat. Täytyi oikein kumartua hänen vuoteensa
yli voidakseen kuulla mitä hän sanoi. Rouva de Piennes oli tarttunut
hänen käteensä; se oli jo kylmä ja ikäänkuin hengettömän jäsen.
Pian saapui Maxkin ja läheni hiljaa kuolevaisen vuodetta. Rouva
de Piennes nyökkäsi hänelle hiukan päällänsä ja huomatessaan
hänellä kädessä kotelon sisässä olevan kirjan, kuiskasi hän tuskin
kuultavasti: "Tänään ei teidän tarvitse lukea". Sitten heitti hän
silmäyksen tuohon kirjaseen ja näki sen olevan Kreikan kartan, jonka
Max oli tullessaan ostanut.
Apotti Dubignon, joka oli ollut Arsènen luona aamusta alkaen, huomasi
kuinka nopeasti sairaan voimat vähenivät ja tahtoi sen vuoksi käyttää
potilaan viimeiset hetket hänen sielunsa pelastukseksi. Hän pyysi
Maxia ja rouva de Piennes'ä hiukan loittonemaan ja puheli, kumartuen
tuon kärsimysten vuoteen yli, tyttö paralle niitä lohdutuksen
vakavia sanoja, joita uskonnolla tällaisia tapauksia varten aina on
käytettävänään. Rouva de Piennes rukoili polvillaan eräässä nurkassa
huonetta ja Max seisoi akkunan luona ikään kuin patsaaksi muuttuneena.
-- Te annatte siis anteeksi kaikille kanssaihmisillenne, jotka ovat
teitä vastaan rikkoneet, tyttöseni? kysyi pappi liikutetulla äänellä.
-- Annan! ... tulkoot he onnellisiksi! vastasi kuolevainen ponnistaen
voimiansa saadakseen sanansa kuuluville.
-- Uskottekos te Jumalan kaikkivaltiaan laupeuden päälle, tyttöseni?
kysyi taas pappi. -- Katumus avaa taivaan portit.
Muutamia minuutteja vielä jatkoi apotti harrasta keskusteluaan; äkkiä
hän sitten lakkasi, tietämättä varmuudella, oliko hänellä edessään
elävä ihminen vaiko kuollut ruumis. Rouva de Piennes nousi hiljaa
seisoalleen ja jokainen pysyi hetkisen liikkumatonna tarkastaen
ahdistuksella Arsènen sinertäviä kasvoja. Hänen silmänsä olivat
ummessa. Kaikki pidättivät henkeänsä, etteivät vain häiritsisi sitä
kauheata unta, johon hän ehkä jo oli vaipunut, ja yöpöydälle asetetun
kellon heikko naksutus kuului selvästi tässä äänettömyydessä.
-- Hän on mennyt, neiti raukka! sanoi vihdoin hoitajatar pidettyänsä
nuuskarasiansa kantta Arsènen huulia vasten; näettehän, ettei lasi
ole himmennyt. Hän on kuollut.
-- Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän
näytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?
Ikään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.
-- Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen
sormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de
Piennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin
hänen käsiinsä.
-- Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.
Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen
pitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta
luoda ylös katsettaan...