Viimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija
kuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää
telkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin
muutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä
muista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä
huomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä
vaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. "Se on
rouva de Piennes", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin
ovelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan
annettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi
ehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja
rippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa
jotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään
ylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä
kruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei
ollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli
rouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt
päivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden
paikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa
niin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin
kolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli
ehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.
Hän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen
vetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti
silmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja
vihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä
kuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit
ja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä
tarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi
arvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta
syvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean
vaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä,
mutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana
tuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni,
huomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista.
Ja tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin
sopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin
alta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo
muidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan
kulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä
jalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden
korkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte,
lukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.
Tämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette
aavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä
viipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä,
astui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja
tekevän lähtöä.
-- Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä
saadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti
hymyillen.
Tytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei
hän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.
-- Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin
kunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.
Rouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei
hän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä
sentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa,
ilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen
vakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle
annetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen
tehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät
teitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä
juuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja
kiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo
puolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan
messukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän
taskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta
ainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla
suoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli
puhuttelijaa.
Molemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen
riensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä,
vaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka
varrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn
kashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa
ostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes
loi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily
merkitsi: "Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä
minäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten
leivänostolla juosta". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt
huomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme
tytön kasvoilla.
Jonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön
mahdollista asemaa. "Hänen hartautensa on suurempiarvoinen
kuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo
viisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä
yltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään
suhteessa luopua mukavuudestani". Sitten johtui hänen mieleensä
lesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden
runsaat almut.
"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin
tehdä".
Ajatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan
ansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän
naulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat
painuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli
hänestä oikean jumalisuuden esikuva.
Sittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä
kadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina
kun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan
ja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä.
Hän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota
tyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt
säälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti
alkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä
oli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei
nähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka
hänelle tuonottain oli uhrattu.
Eräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon
kannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa
ja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.
Se oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista
nuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että
ehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista,
sillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli
rouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka
vuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä
sanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella
olevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään,
rouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi
tytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä
oli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä
mitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli
kuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän
päätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti
käytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.
Toisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat
kuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos
portistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi
hän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa
kivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän
köyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä
kalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily
oli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä,
jotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan
näkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut
surua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt
väistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia;
vaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat
rouva de Piennes'ä tuntikausittain.
Palatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren
väkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen
naapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla
kuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä
olevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen
kerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku
kädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat
kaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat
tuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.
Mennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa
vallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä
saadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen.
Ja ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että "voi,
voi, jos rouva tietäisi, mitä!..." Avaten sanomattomalla nopeudella
oven rouvalle pujahti hän emäntineen jo "kaikkein pyhimpään",
tarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.
-- Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia
rouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole
niin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka
heti jälkeen juoksinkin paikalle... Mutta, kumminkin...
-- Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.
-- No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen
portin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia
sitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte
itsekin kuullut kupsauksen.
-- Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?...
-- Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin,
sano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta,
ajatelkaahan, rouva!
-- Kuoliko hän paikalle?
-- Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. "Lopettakaa minut!"
huusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä
ajatella, minkälainen putous se oli.
-- Mutta onkos ... onkos tuolle onnettomalle annettu apua?... Onko
lähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?...
-- Pappia! ... tietäähän rouva itse paremmin kuin minä, että... Vaan
jos min' öisin pappi, niin... Kun kerran joutuu niin onnettomaksi,
että tahtoo lopettaa itsensä!... Ei se muuten näytä häävi olleen ...
näkeehän sen... Se oli palvellut Oopperassa, kertoivat minulle tuolla
ulkona... Kaikille semmoisille käy lopulta huonosti... Oli juossut
akkunaan, sitonut hameensa punaisella nauhalla ja ... kopsis!
-- Varmaan se surupukuinen tyttöraukka! huudahti rouva de Piennes
itsekseen.
-- Aivan oikein, rouva, äiti kuuluu siltä kolme, neljä päivää sitten
kuolleen. Siitä sillä olikin poloiselta järki mennyt... Lie sen
lisäksi vielä henttu hyljännyt ... niin silloin oli pysty edessä!...
Rahaa ei ollut, eikähän se tuommoinen osaa työtä tehdä... Hurjapäälle
on huima hyppäys helpompi...
Neitsyt Josefiina puheli vielä jonkun aikaa samaan tapaan saamatta
mitään vastausta rouvaltaan. Tämä näytti vaipuneen surullisiin
mietteihin kuulemansa kertomuksen johdosta. Sitten hän äkkiä kysäsi
kamarineitsyeltänsä:
-- Tiedetäänkö onko tuolla onnettomalla tyttösellä, mitä
hän nykyisessä tilassaan tarvitsee? ... sänkyvaatteita? ...
matrasseja?... Hankkikaa siitä paikalla tieto.
-- Minä menen itse rouvan asialle, jos rouva tahtoo, huudahti
kamarineitsyt iloiten siitä, että hän kerran saa nähdä läheltä
naisen, joka on aikonut murhata itsensä; vaan tarkemmin mietittyään
lisäsi hän sentään: "Mutta en tiedä kuitenkaan liekö minulla voimia
nähdä semmoista, joka on hypännyt kolmannesta kerroksesta!... Kun
Baptiste isketti suonta, tulin minä pahoinvoivaksi. Se kävi jo
minulle yli voimain."
-- No lähettäkää sitten Baptiste, sanoi rouva de Piennes, mutta
toimittakaa minulle vain pian tieto tuon onnettoman tilasta.
Onneksi tuli tohtori K----, hänen kotilääkärinsä juuri samassa. Hän
saapui vanhan tavan mukaan joka tiistaina italialaisen Oopperan
näytäntöpäivänä rouva de Piennes'n luo päivällisille.
-- Menkää pian, tohtori, huusi hän tulijalle vastaan ennen kuin
tämä oli ehtinyt riisua päällystakkinsa yltään ja laskea keppinsä
kädestään; -- Baptiste vie teidät parin askeleen päässä olevaan
taloon, missä eräs nuori tyttöraukka juuri on heittäynyt alas
akkunasta eikä ole vielä mitään lääkäriapua saanut.
-- Akkunasta? toisti lääkäri. Jos se oli korkealla, niin minulla ei
luultavasti ole mitään tehtävää.
Tohtori olisi mieluummin syönyt päivällistä kuin ryhtynyt
leikkauksiin; vaan kun rouva de Piennes niin pyysi ja lupasi odottaa
häntä päivällisen kanssa, myöntyi hän seuraamaan Baptistea.
Muutamien minuuttien kuluttua palasi Baptiste yksin takaisin pyytäen
sänkyvaatteita, tyynyjä y.m. Samalla kertoi hän, mitä tohtori oli
sanonut:
-- Ei se kuulu olevan vaarallista. Kuului se siitä kostuvan, jollei
kuole johonkin ... en muista oikein mihin se tohtori luuli hänen
voivan kuolla, vaan _os_'silla se päättyi.
-- Teetanos! huudahti rouva de Piennes.
-- Juuri siihen, rouva; mutta oli se muuten Jumalan onni, että rouvan
tohtori sattui tulemaan, sillä siellä oli jo se sairaita vailla oleva
ilkeä lääkäri, joka oli hoitavinaan pikku Berthelota tuhkurin
aikana ... ja tyttöraukkahan kuoli hänen kolmasti talossa käytyä.
Tunnin kuluttua palasi tohtorikin takaisin puuteripölyisenä ja kaunis
batistinen rinnanedus epäjärjestyksessä.
-- Nuo itsemurhan yrittelijät ovat onnen helmalapsia, sanoi hän.
Tuonottain tuotiin minun sairaalaani nainen, joka oli ampunut
pistoolilla suuhunsa. Huono tapa muuten!... Kaksi hammasta häneltä
meni ja rei'än sai hän vasempaan poskeensa... Hiukan rumemmaksi hän
siis tuli, mutta siinä kaikki. Tämä taas hyppää alas kolmannesta
kerroksesta. Jos tavallinen kunniallinen miesparka vahingossa
horjahtaisi alas ensimmäisestäkään, niin olisi hänellä pääkallo
murskana. Vaan tältä katkesi jalka ... ja tärähdyksestä pari
kylkiluuta, muuta ei mitään. Siinä oli juuri alla sadekatto kuin
varta vasten tärähdystä heikentämässä. Tämä on jo kolmas samanlainen
tapaus, minkä Pariisiin palattuani olen nähnyt... Hän putosi
jaloilleen. Pohjeluun ja sääriluun voi kyllä saada liitetyksi...
Mutta pahempi on, että "gratin de turbot" on luultavasti ehtinyt
tällä välin kuivaa... Pelkäänpä paistillekin käyneen samaten ja ehkä
jää meiltä vielä _Othellon_ ensi näytöskin näkemättä.
-- Ja kertoiko tuo onneton, mikä hänet sai...
-- Äh! minä en ikinä viitsi kuunnella heidän kertomuksiansa. Kysyn
heiltä: söittekö ennen kuin hyppäsitte y.m.s., sillä se vaikuttaa
hoitoon... Hiisi vie, jos kerran aikoo tappaa itsensä, niin on
siihen aina joku epämieluinen asia syynä. Rakastaja hylkää teidät,
talonomistaja ajaa teidät ulos ... ja niin hyppäätte te akkunasta
tehdäksenne hänelle pahat kepposet. Vaan tuskin ollaan ilmassa, kun
jo kadutaan tekoansa.
-- Niin, toivottavasti kai hän katuu, tuo lapsiparka?
-- Tietysti, tietysti. Itki ja purpatti, että korvani lumpeen
menivät... Baptiste on, rouvaseni, mainio kirurgin apulainen;
hän teki tehtävänsä paremmin kuin eräs pieni tohtorin alku, joka
seisoskeli siellä päätänsä raapien tietämättä, mistä alkaa...
Omituisinta asiassa on se, että jos tytön yritys olisi onnistunut,
niin olisi hän siten pelastunut kuolemasta keuhkotautiin; sillä hän
on keuhkotautinen, siitä voin kirjat antaa. En häntä tosin tutkinut,
mutta kasvot eivät minua koskaan petä. Pitää vielä sellaista
kiirettä, vaikka varma kuolema jo on ovella!
-- Käyttehän te häntä katsomassa huomenna, tohtori?
-- Pitänee kai käydä, jos niin tahdotte. Vakuutin jo muuten hänelle,
että te aiotte auttaa häntä... Vaikka yksinkertaisinta olisi lähettää
hänet sairashuoneeseen... Sieltä saisi ilmaiseksi tarviskapineet
luunmurroksen liittämiseksi... Vaan kun tyttö vain kuuli mainittavan
sairashuonetta, huusi hän, että "ennen tappakaa paikalla;" ja kaikki
kummiämmät perässä. Mutta kun ei ole niin puupenniä...
-- Minä pidän kyllä huolen tarpeellisista pikku kulungeista, herra
tohtori... Kuulkaas, tuo sairashuone kammottaa minuakin vastoin
tahtoani samoin kuin noita kummiämmiäkin. Ja jos ruvettaisiin
puuhaamaan häntä sairaalaan siinä tilassa kuin hän nyt on, niin
sitenhän hänet murhattaisiin.
-- Ennakkoluuloja, pelkkiä vallasnaisten ennakkoluuloja! Paremmin
kuin sairashuoneessa ei voi olla missään. Jos minä joskus
sairastuisin, niin sinne minä kannattaisin itseni kaikilla mokomin.
Sairashuoneesta astuisin sitten Charonin purteen ja lahjoittaisin
maalliset jäännökseni oppilailleni ... noin kolmen-, neljänkymmenen
vuoden päästä vasta, tietysti. Miettikää vakavasti, hyvä rouva,
tuota asiaa: en tiedä tokko tuo suosikkinne oikein ansaitsee
huolenpitoanne. Hän näyttää minusta kovin oopperatytön näköiseltä...
Täytyy ollakin tanssijattaren jalat tehdäkseen sellaisen hypyn niin
onnellisesti...
-- Mutta minä näin hänet kirkossa ... ja kuulkaas, tohtori, tehän
tunnette heikkouteni: minä perustan kokonaisen historian pelkkään
kasvojen ilmeeseen, yhteen ainoaan katseeseen!... Naurakaa vain, jos
tahdotte, herra tohtori, vaan minä en usein pety. Tuo tyttöraukka
oli äskettäin rukoilemassa sairaan äitinsä puolesta. Äiti kuoli
kuitenkin... Silloin menetti hän järkensä... Epätoivo ja kurjuus
kypsyttivät hänessä tuon hirmuisen päätöksen.
-- Olkoon menneeksi! Niin, hänen päälaellaan on tosiaankin liiallista
intoilua todistava kasvannainen. Se mitä sanotte kuulostaa siis
sangen todennäköiseltä. Tästä johtuukin mieleeni, että hänen
riippusänkynsä yläpuolella on pyökkipuun lehvä. Ja eikös se todista
hurskautta, vai kuinka?
-- Riippusänkynsäkö? Voi, hyvä Jumala, tuota tyttöraukkaa!... Vaan te
hymyilette taas tuota ilkeää hymyänne, jonka minä niin hyvin tunnen,
tohtori. En minä puhu hänen hurskaudestaan enkä epähurskaudestaan.
Vaan minua pakottaa etupäässä se seikka pitämään huolta tuosta
tyttösestä, että minä olen hänen suhteensa tehnyt itseni syypääksi...
-- Syypääksi?... Sepä vielä puuttui. Tietysti olisi teidän pitänyt
toimittaa matrassit kadulle, että...
-- Niin, syypääksi. Minä huomasin hänen tilansa ja minun olisi
pitänyt auttaa häntä. Mutta kun apotti Dubignon parka oli vuoteen
omana ja...
-- No, kylläpä te sitten saatte usein syytellä itseänne, hyvä rouva,
ellette katso tekevänne tarpeeksi antaessanne tapanne mukaan kaikille
kerjäläisille. Teidän pitäisi vielä aavistaa, missä häveliäitä
tarvitsevaisia löytyy, jotka eivät tule pyytämään. Mutta ei puhuta
enempää katkenneista kylkiluista, rouva hyvä, tai sallikaa minun
sanoa vielä pari sanaa. Jos te kerran suvaitsette ottaa korkeaan
suojelukseenne uuden potilaani, niin toimittakaa sitten hänelle
parempi sänky ja huomenna sairaanhoitajatar -- tänään on siellä
vielä tarpeeksi kummiämmiä. Sitä paitse lihalientä, lääkintäteetä
y.m.s. Eikä haittaisi, jos lähettäisitte hänen luoksensa apottienne
joukosta jonkun hyvälukuisen pastorin, joka läksyttäisi häntä hieman
ja korjaisi hänen moraaliansa samoin kuin minä jo olen korjannut
hänen jalkaansa. Tyttörukka on hermostunut ... tähän voi ehkä liittyä
odottamattomia lisäseikkoja... Niin te ... kunniani kautta, juuri
te olisitte ... paras sielun opastaja; vaan teillä on parempia
läksytettäviä... Olen puhunut. -- Kas, kello on jo puoli yhdeksän!
Menkää nyt Herran nimessä pukeutumaan Oopperaa varten. Baptiste voi
sillä välin tuoda minulle kahvia ja _Journal des Débats_ lehden. Olen
ollut juoksulla koko aamupäivän, niin ett'en vielä ole ehtinyt ottaa
selkoa maailman menostakaan.
Muutamia päiviä kului ja potilas oli hiukan parempi. Tohtori valitti
vain, ettei siveellinen ärtymys ottanut vähentyäkseen hänessä.
-- Teidän pastoreihinne ei ole paljo luottamista, sanoi hän rouva de
Piennes'lle. -- Ellei teidän olisi kovin vastenmielistä nähdä omin
silmin ihmiselämän kurjuutta, ja tiedänhän teillä olevan tarpeeksi
rohkeutta, niin voisitte tyynnyttää tuon lapsiraukan kiihkoista
mieltä paremmin kuin mikään Pyhän Rochin pastori ja, mikä vieläkin
hyödyllisempää, paremmin kuin mikään lääkeannos.
Rouva de Piennes ei muuta halunnutkaan ja ehdotti, että lähdettäisiin
heti yhdessä sairaan luo.
Kolmella rottinkituolilla ja pienellä pöydällä kalustetussa suojassa
lepäsi tämä rouva de Piennes'n lähettämällä hyvällä vuoteella. Hienot
lakanat, paksut matrassit ja joukko muhkeita tyynyjä todisti hellää
huolenpitoa, kenen puolelta, ei liene vaikea arvata. Hirmuisen
kalpeana lepäsi siinä tyttönen, hehkuvin silmin ja toinen käsivarsi
sängyn laidalla; ja tuo hihasta esiinpistävä sinertävän kuihtunut osa
käsivartta oli tarpeeksi osottamaan, minkälaisessa tilassa hänen koko
muu ruumiinsa oli. Nähdessään rouva de Piennes'n kohotti hän päätänsä
ja hymyili vienon surullisesti.
-- Tiesin kyllä, että teitä on minun kaikesta tästä huolenpidosta
kiittäminen, hyvä rouva. Minulle mainittiin teidän nimenne ja olin
heti varma siitä, että se oli sama vallasnainen, jonka tapasin
lähellä Pyhän Rochin kirkkoa.
Muistelen sanoneeni jo, että rouva de Piennes luuli voivansa
tuomita ihmisiä yhdestä kasvojen ilmeestä. Häntä ilahdutti tavata
suosikissaan samanlainen ominaisuus ja tämä uusi havainto vain lisäsi
hänen kiintymystänsä tyttöön.
-- Teidän on täällä jotenkin paha olla, lapsirukka, sanoi hän
silmäillen huoneen kurjanlaista kalustoa. -- Miks'eivät he ole
toimittaneet teille uutimia?... Sanokaa vain Baptistelle, että hän
toimittaa, mitä vähäistä tarvitsette täällä.
-- Te olette kovin hyvä, rouva... Mitäpä minulta puuttuisi? Ei
mitään... Hiukan paremmin tai huonommin on minulle jo yhdentekevää.
Ja kääntäen pois päänsä alkoi hän itkeä nyyhkyttää.
-- Teillä taitaa olla kovat tuskat, lapsukaiseni? kysäsi rouva de
Piennes istahtaen sairaan vuoteen viereen.
-- Ei juuri... Korvissani vain aina kuulen saman huminan kuin
pudotessani ... ja sitten tuon rasahduksen, kun putosin katuun.
-- Te olitte mieletön silloin, rakas ystäväni; mutta kaduttehan te
nyt tekoanne, vai kuinka?
-- Kadun ... mutta kun joutuu oikein onnettomaksi, niin kadottaa
järkensäkin.
-- Valitan, etten ole ennen saanut tietää tilastanne. Vaan ei pidä
sentään koskaan antautua epätoivon valtaan.
-- Te, voitte kyllä niin sanoa, hyvä rouva, puuttui puheeseen
tohtori, joka kirjoitti reseptiä pienen pöydän ääressä. -- Te ette
tiedä miltä se tuntuu, kun menettää pulskan ja siroviiksisen nuoren
miehen. Mutta eihän, hiisi vie, hänenkään jälkeensä tarvitse juuri
akkunan kautta hypätä.
-- Hyi teitä, tohtori, virkkoi rouva de Piennes, lapsi raukalla oli
epäilemättä muut syyt tuohon...
-- Voi! en tiedä itsekään, mitä lie ollut, huudahti sairas, sata
syytä yhden sijasta. Ensistäänkin oli äitini kuolema jo kova isku
minulle. Sen jälkeen tunsin itseni niin hyljätyksi ... ei ainoatakaan
todellista ystävää!... Sitten vielä eräs, josta pidin enemmän kuin
kestään muusta maailmassa... Niin, rouva, unohtaa yksin minun
nimenikin... Minun nimeni kun on Arsène Guillot, G, u, i ja kaksi
l:ää, niin hän kirjoittaa sen y:llä.
-- No, sanoinhan minä, että siinä oli joku uskoton pelissä!
huusi tohtori. -- Niin se on aina. Ääh, unohtakaa tekin hänet,
kaunokaiseni. Huonomuistista miestä ei ansaitse muistella.
Tohtori katsoi kelloansa.
-- Kello on jo neljä, sanoi hän nousten, minä olen jo myöhästynyt
erään potilaan luota. Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, hyvä rouva,
vaan nyt täytyy minun jättää teidät enkä ehdi edes saattamaan teitä
kotiinne. -- Hyvästi, lapsukaiseni, rauhoittukaa te vain, ei se
vaarallista ole. Te voitte vielä tanssia tällä jalalla yhtä hyvin
kuin toisellakin. -- Ja te, hoitajatar, juoskaa tämän reseptin kanssa
apteekkiin ja tehkää niinkuin eilenkin.
Lääkäri ja hoitajatar menivät. Rouva de Piennes jäi yksin sairaan
luo hiukan kummissaan siitä, että tässä jutussa, jonka hän
mielikuvituksessaan oli vallan toisin muodostellut, oli rakkauskin
mukana.
-- Hän petti siis teidät, onneton lapseni, lausui hän hetken
äänettömyyden jälkeen.
-- Minutko! ei, ei... Mitenkä minunlaista tyttöä petettäisiin?... Hän
vain ei enää välittänyt minusta... Ja oikeassahan hän on: minä en
ole enää sellainen, että kelpaisin hänelle. Mutta hyvä ja antelias
on hän aina ollut. Kirjoitin hänelle, missä tilassa olin, ja kysyin
huolisiko hän minusta... Vastauksessaan sanoi hän asioita, jotka niin
kipeästi koskivat minuun... Ja kun minä tuonottain palasin kotiini,
pudotin permantoon hänen antamansa peilin, joka oli Venetsiasta,
niinkuin hän vakuutti. Se meni palasiksi... Kas, se oli viimeinen
isku, arvelin minä. Se merkitsee, että kaikki on lopussa... Minulla
ei ollut enää mitään muistoa häneltä. Jalokivet olin jo pantannut.
Ja sitten ajattelin, että jos lopettaisin itseni, niin tuottaisi se
hänelle surua, ja minä olisin kostanut... Akkuna oli auki ... ja minä
hyppäsin.
-- Mutta teidän syynne ovat yhtä rivot kuin tekonne on rikollinen, te
onneton ihminen!
-- Niin lienevät, vaan mitäs tehdä? Kun kerran on onneton, niin ei
mieti kauvan. Helppohan onnellisten ihmisten on sanoa, että pysykää
järkevinä.
-- Totta kyllä, kurjuus on huono päänalus. Mutta suurimpainkaan
surujen aikana ei saa muutamia asioita unohtaa. Näin teidät joku
aika sitten hartauden toimituksessa Pyhän Rochin kirkossa. Teillä on
onneksi _usko_ tallella. Uskonnon olisi toki pitänyt pidättää teitä,
rakas lapsi, tuona epätoivon hetkenä. Jumalaltahan te olette elämänne
saanut. Ei se ole teidän omanne... Mutta teen väärin moittiessani
teitä enää, sillä nythän te kadutte ja kärsitte eikä Jumala voi olla
teitä säälimättä.
Arsènen pää vaipui alas ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.
-- Voi, hyvä rouva, huokasi hän, te luulette minua paremmaksi kuin
olenkaan. Te luulette minua hurskaaksi ... en minä sitä ole ... ei
minua ole siihen opetettu ... ja jos te olette nähnyt minut kirkossa
vahakynttilän ostossa ... niin tapahtui se siksi, ettei enää muuta
neuvoa ollut.
-- No niin, lapseni, vaan se oli hyvä ajatus. Onnettomuudessa tulee
meidän aina turvautua Jumalaan.
-- Minulle vakuutettiin ..., että jos minä ostan vahakynttilän
poltettavaksi Pyhän Rochin kunniaksi ... mutta en minä sentään voi
sitä sanoa teille, hyvä rouva. Teidänlaisenne vallasnaiset eivät voi
käsittää, mitä ihminen tulee tehneeksi, kun ei ole enää penniäkään
taskussa.
-- Rohkeutta on meidän etupäässä Jumalalta anominen.
-- En kumminkaan tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen teidän
edessänne, hyvä rouva, ja sehän olisikin kuin varkautta, jos ottaisin
vastaan hyväntekeväisyyttänne ilman että edes tunnette minua...
Minä olen kurja tyttönen ... vaan tässä maailmassa elää kukin miten
parhaiten taitaa... Lopuksi menin siis kirkkoon, koska äitivainajani
oli sanonut, että jos sytyttää vahakynttilän Pyhälle Rochille, niin
saa aina viikon kuluessa kiinni miehen elääksensä hänen kanssaan...
Mutta minä olen käynyt niin rumaksi, minä olen kuin mikäkin
muumio ... minusta ei enää kukaan huolinut. Ei ollut siis muuta kuin
kuolema edessä. Ja nythän tuo on jo puoleksi tullutkin!
Kaiken tämän sanoi sairas hyvin nopeasti, nyyhkyttäen välillä ja
sellaisella hurjalla äänellä, että se peljästytti rouva de Piennes'ä
vielä enemmän kuin kauhistutti. Tahtomattansa lykkäsi hän tuolinsa
loitommaksi sairaan vuoteesta. Ehkä olisi hän poistunut huoneestakin,
ellei ihmisyyden tunne, joka sentään oli suurempi kuin hänen
vastenmielisyytensä tätä kadotettua naista kohtaan, olisi kieltänyt
häntä jättämästä sairasta yksikseen hetkellä, jolloin tämä oli
pahimman epätoivonsa vallassa. Seurasi hetken äänettömyys. Maahan
katsellen mutisi rouva de Piennes sitten heikosti:
-- Äitinnekö, te onneton tyttö, mitä uskallattekin sanoa?
-- Voi, äitini oli kuin kaikki muutkin äidit ... kaikki meikäläisten
äidit... Hän oli elättänyt omaa äitiänsä ... ja minä elätin häntä...
Onneksi ei minulla ole lasta. -- Minä näen kyllä, että te pelkäätte
minua ... vaan mitäs minä voin?... Te olette saanut hyvän kasvatuksen
eikä teillä ole kärsimyksiä. Rikkaan on helppo olla kunniallinen.
Olisin minäkin pysynyt kunniallisena, jos olisi ollut varoja
siihen. Rakastajia on minulla ollut montakin ... vaan minä olen
aina rakastanut vain yhtä ainoaa. Mutta hän jätti minut. Jos olisin
ollut rikas, olisimme menneet naimisiin ja lapsistamme olisi tullut
kunniallisia ihmisiä... Te kuulette, rouva, että minä puhun teille
vallan suorasti, vaikka kyllä näen, mitä te ajattelette minusta...
ja te olettekin oikeassa... Mutta te olette ainoa kunniallinen
nainen, jonka kanssa elämässäni olen puhunut, ja te näytätte niin,
niin hyvältä ... että arvelin äsken itsekseni: hän säälii minua,
vaikka tuntisikin minut oikein. Minä kuolen pian enkä pyydäkään
teiltä kuin yhtä asiaa ... nimittäin että kuoltuani luetatte minulle
yhden messun samassa kirkossa, jossa teidät ensi kerran näin. Yksi
ainoa rukous, ei muuta, ja minä olen teille koko sydämmestäni
kiitollinen...
-- Ei, te ette saa kuolla, huudahti rouva de Piennes hyvin
liikutettuna. Jumala on armahtava teitä poloista. Te kadutte
irstasta elämäänne ja hän antaa teille anteeksi. Jos rukoukseni
voivat tehdä jotakin autuutenne hyväksi, niin olkaa varma niistä.
Teidän kasvattajanne ovat rikollisempia kuin te itse. Rohkaiskaa
vain itsenne elkääkä menettäkö toivoa. Koettakaa varsinkin tyyntyä,
lapsukaiseni. Ruumiinne on parannusta vailla; sairas on sielunnekin,
vaan kyllä minä sen parantumisesta otan vastatakseni.
Puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja hieroi sormiensa ympäri
paperirahaa.
-- Kuulkaas, sanoi hän, jos te ehkä tarvitsette johonkin... Ja hän
pisti rahan sairaan päänaluksen alle.
-- Ei, hyvä rouva! huudahti Arsène äkäisesti paperirahan luotaan
lykäten, en minä tahdo teiltä mitään muuta kuin mitä jo lupasitte.
Jääkää hyvästi, emme me näe enää toisiamme. Toimittakaa minut
sairashuoneeseen, että saan päättää päiväni olematta kenellekään
haitaksi. Ei minusta koskaan tule kelvollista ihmistä. Minä olen
tyytyväinen, kun tiedän, että vallasnainen on rukoillut puolestani.
Jääkää hyvästi!
Ja kääntyen niin paljo kuin hän siteiltään suinkin voi peitti hän
kasvonsa tyynyynsä päästäkseen näkemästä enempää.
-- Kuulkaa, Arsène, sanoi rouva de Piennes vakavalla äänellä. Minulla
on tuumia teidän suhteenne. Tahdon tehdä teistä kunniallisen naisen.
Onnistumisesta on katumuksenne parhaana takeena. Minä käyn usein
teitä katsomassa ja pidän huolta teistä. Kerran kiitätte te vielä
minua kunnioituksesta itseänne kohtaan.
Ja hän tarttui sairaan käteen puristaen sitä hieman.
-- Te olette koskenut minuun, huudahti tyttö raukka, te olette
puristanut kättäni!
Ja ennen kuin rouva de Piennes ehti vetää pois kätensä, oli hän
tarttunut siihen ja kostuttanut sen suudelmilla ja kyynelillä.
-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa, rakas lapsi, puheli rouva de Piennes.
Elkää puhuko minulle enää mitään. Minä tiedän nyt kaikki ja minä
tunnen teidät jo paremmin kuin te itse. Minä olen nyt teidän
sielunne, teidän hurjan sielunne lääkäri. Teidän on totteleminen
minua aivan kuin tohtoria ainakin, pyydän minä. Minä lähetän teille
erään tuttavani pastorin, jota teidän on kuunteleminen. Sitten
valitsen minä luettavaksenne hyviä kirjoja. Joskus puhelemme
me yhdessä ja kun te paranette, niin keskustelemme teidän
tulevaisuudestanne.
Hoitajatar palasi samassa apteekista pullon kanssa. Arsène itki
edelleen. Rouva de Piennes puristi vielä kerran hänen kättänsä, laski
paperirahan pienelle pöydälle ja poistui tuntien ehkä vielä suurempaa
myötätuntoisuutta katuvaista potilastaan kohtaan nyt kuin ennen tuota
outoa tunnustusta.
Mikä vetää meitä aina rakastamaan kevytmielisiä ihmisiä?
Tuhlaajapojasta alkaen nykyaikoihin asti pidämme ihmisistä sitä
enemmän, mitä vähemmän he sitä ansaitsevat. Turhamaisuutta! pelkkää
turhamaisuutta, koko tuo tunne! Voitetun vaikeuden tuottamaa
nautintoa! Tuhlaajapojan isä voitti paholaisen ja riisti häneltä
saaliinsa. Rouva de Piennes oli ylpeä siitä, että oli pelastanut
ilotytön synnin polulta ja kaunopuheliaisuudellaan repinyt alas ne
aitaukset, joilla kaksikymmenvuotiset viettelykset olivat tämän
hyljätyn sieluraukan piirittäneet. Ja ehkäpä tuli voitonylpeyden ja
hyvänteon nautinnon lisäksi vielä -- uskaltanenko sitä sanoakaan?
-- jonkunlainen uteliaisuus tutustua kerran tuollaiseen naiseen,
uteliaisuus, joka ilmestyy monessakin kunniallisessa naisessa.
Olen huomannut useiden oudosti tarkastelevan esim. laulajatarta,
tämän astuessa salonkiin. Miehet eivät häntä enimmän tarkasta, vaan
naiset. Miten voi olla persialainen? Kuinka usein tekevätkin he
itselleen tuon kysymyksen! Rouva de Piennes'kin puolestaan mietti
paljo neiti Arsène Guillot'a ja päätti pelastaa hänet. Aluksi lähetti
hän tämän luo papin, joka kehotti sairasta katumaan. Katumus ei
ollutkaan vaikeaa Arsèneraukalle, jolla muutamia onnellisia hetkiä
lukuunottamatta, oli elämässään ollut pelkkiä kärsimyksiä. Sanokaa
onnettomalle, että hän on itse syypää kohtaloonsa, ja hän on oleva
vallan samaa mieltä; ja jos te samalla lohduttelette häntä, niin
siunaa hän teitä ja lupaa kaikkea hyvää -- tulevaisuudessa. Eräs
kreikkalainen sanoo jossakin, tai oikeammin Amyot panee hänen
suuhunsa sanat:
Se hetki, mi vapahan kahleihin lyö,
Vie puolet syntymähyveestään.
Jokapäiväisellä proosakielellä voi sen supistaa seuraavaksi
mietelmäksi: onnettomuus tekee meidät lempeiksi ja taipuvaisiksi kuin
karitsat.
Pastori kertoi rouva de Piennes'lle, että neiti Guillot oli sangen
vähätietoinen uskon asioissa, vaan sydämmeltään oli hän hyvä, jonka
vuoksi hänestä oli hyviä toiveita. Arsène kuunteli häntä todellakin
tarkkaavaisuudella ja kunnioituksella. Hän luki ja luetti itselleen
kaikki määrätyt kirjat totellen yhtä tarkkaan rouva de Piennes'ä
kuin lääkärin määräyksiä. Mutta lopullisesti voitti Arsène Guillot
pastorin sydämmen ja antoi suojelijattarensa mielestä parhaimmat
takeet siveellisestä parannuksestaan sillä tavalla, millä hän oli
saamansa rahasumman käyttänyt. Hän oli pyytänyt juhlallista messua
luettavaksi Pyhän Rochin kirkossa äiti vainajansa Paméla Guillot'n
muistoksi. Eikä liene koskaan vainajan sieluparka ollutkaan
suuremmassa kirkon rukousten tarpeessa kuin hänen.