Mitäpäs minä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä

kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri

heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla

tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin

korppupalasesta on oteltava ja heikompi kuolee, vaan ei sen vuoksi,

että väkevämpi hänet tappaisi, vaan siksi, että tämä jättää hänet

kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei _Esperance_ prikillä

löytynyt muita elossa olevia kuin Tamango ja Ayché.

* * * * *

Eräänä yönä oli ankara merenkäynti, kova tuuli puhalsi ja pimeyskin

oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa.

Ayché makasi vuoteella kapteenin kajutassa ja Tamango istui hänen

jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauvan aikaa olleet

äänettöminä.

-- Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit

sinä minun tähteni...

-- En minä kärsi ensinkään, vastasi tämä jyrkästi heittäen vaimonsa

viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.

-- Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun

luotansa; ei minulla enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkin? Onhan

minun hetkeni jo tullut!

Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään

katkenneen maston juureen. Pää rintaa vasten nyökällään vihelteli hän

siinä heimonsa sotalaulua. Yht'äkkiä kuului voimakas huuto yli meren

pauhun ja pilkahti esiin valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja

näki suuren mustan laivan nopeasti viiltävän ohitsensa niin läheltä,

että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi

henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä

kerran ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi ja pian

oli se pimeyteen kadonnut. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet

haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä

suuntaa. Hetkisen jälkeen näki Tamango kanuunan tulen leimahtavan ja

kuuli laukauksen pamahtavan; sitten näki hän toisen kanuunan tulen,

vaan ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään

mitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan

purjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché

oli edellisenä yönä kuollut.

* * * * *

En tiedä kuinka kauvan sen jälkeen tapasi englantilainen fregatti

_Bellone_ erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän

aluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerittären

ja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan

muumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan

hengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä ja kun

_Bellone_ saapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Häneltä

kyseltiin elämänvaiheita. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen

omistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena

neekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui

hänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä

olihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitä

paitse olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen

kanssansa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen

orjakauppalaivain neekerien kanssa menetellään. Hän laskettiin

vapauteen s.o. hän pantiin valtiotyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli

ravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies.

75:n rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin

puhaltajaksi rykmenttinsä soittokuntaan. Täällä oppi hän hiukan

englannin kieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan joi

hän liiaksikin rommia ja sokeroitua paloviinaa.

Hän kuoli sairashuoneessa keuhkokuumeeseen.

1829.

Arpapeli.

Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli

kirkas kuin peili, ilma tukahduttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.

Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota,

pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa

sadan kahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin

alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne

ensimmäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän

aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee,

ja, sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän

merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua tunnette

te jo hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä

eri painotkin. Käytettyään kertomuksessansa ensimmäistä kertaa sanaa

"keisari", ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen

surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: "Oi, jospa te olisitte

nähneet hänet silloin!!!" (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut

rummunlyöjän hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka

mukanaan vei seitsemäntuhannen viidensadan frangin edestä kultaa ja

jalokiviä sisältävän lippaan j.n.e., j.n.e.! -- Toinen luutnantti on

suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime

numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahduttaa

hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos

hän nimittäin suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua

kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla

oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvitti kertoessaan

ensimmäisen kerran, miten hän valloitti Cadix'in siltalaivan! Mutta

kahdettakymmentä kertaa sitä kuullessaan ei pahuuskaan olisi siitä

enää välittänyt...

Entäs vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan

nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti

vähimmän ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä ollen

osotakse hän olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä

kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä

on sentään jonkunlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan

loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan

nautinto huomata hänessä naurettavia puolia; ja se heitä hiukan

lohduttaa.

Upseerit sillä laivalla, jolla olin ottanut palveluksen, olivat mitä

parhaita ihmisiä maailmassa, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat

toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä.

Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä

muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta

käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä

tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka

kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi

alkanut näkyä!...

Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme

olimme pitkittäneet niin kauvan kuin suinkin inhimillisesti

mahdollista oli, kotoutuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin

yksitoikkoista, vaan sentään aina suurenmoista, näkyä, kun aurinko

meren helmaan laskeutuu. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo

kahdettakymmentä kertaa jotakin nidosta kurjasta kirjastostamme;

kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.

Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava

toimitus vaatii antamalla tikarinsa, joka kuuluu meriupseerein

tavalliseen arkiunivormuun, pudota kärjelleen siltapalkkiin.

Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään ja vaaditaanpa siihen

taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan puuhun uppoamaan.

Halusin seurata kornetin esimerkkiä ja kun minulla itselläni ei

ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omaansa, mutta tämä

kieltäysi sitä antamasta. Hän sanoi pitävänsä sitä erityisessä

arvossa ja olisipa vielä loukkautunutkin nähdessään sitä sellaisena

turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan

kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa

kaatui...

Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä

pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta.

Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa

luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti

syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:

Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi.

Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa

teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseeria ja muuten

hyväsydämminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen

vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman

ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni

tuli siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntymänsä vuoksi

kadottavansa ihmisten kunnioitusta. Mutta totta puhuen oli

hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla

ensimmäisenä kaikkialla, missä hän vain liikkui. Isältään, jota hän

ei ollut koskaan nähnyt, sai hän vuotuisen eläkkeen, joka olisi

hänen tarpeisiinsa yllin kyllin riittänyt, ellei Roger olisi ollut

anteliaisuus itse. Kaikki mitä hänellä oli, oli myöskin hänen

ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan

sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen

näköisenä, kysyi hän heti:

"No, kumppani, mikäs sinun on? Näytätpä siltä kuin taskusi eivät

juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä

tarvitset ja lähde kanssani päivällisille."

Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär

nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia niin hyvin majailevan

sotaväen kuin meriväen upseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän

ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen,

ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen,

kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen

ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia.

Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi

otukseksi eikä hänen näyttelytapansa suinkaan tätä mainetta vastaan

sotinut. Joskus näytteli hän aivan hurmaavasti ja häntä olisi silloin

voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; vaan seuraavana päivänä oli

hän samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi

katkesmuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava

juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti

upeasti erään senaattorin lempijättärenä, jonka sanottiin vallan

hassastuneen häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori

pannut lakin päähänsä, josta tyttö heti muistutti häntä valittaen,

ettei tämä osottanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta

pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin

heittäytyen: "Saanenhan toki olla kuten haluan tytön luona, jonka

ylläpidän". Kelpo korvapuusti Gabriellen valkoisesta kädestä kosti

hänelle hetikohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän

huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja

kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia,

vaan hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen

- omain sanainsa mukaan -- elää kestään riippumatta.

Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger,

että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä

hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä

moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osottamaan tytölle

mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä

Brestissä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmesi sen kauniilla

ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti

sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä

sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä

väliaikana kulissein taakse. Gabriellelle lausui hän tuiki lyhyen

kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi,

tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään.

Tähän kaikkeen tarvitsi hän ainoastaan kolmisen sanaa.

Niin kauvan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden

nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä

siroimman kiitoskumarruksen. Mutta saatuansa kukkaiskimpun käteensä

ja huomattuansa kultakolikot muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin

meren pinta vihaisimman vihurin kourissa; eivätkä häntä lauhduttaneet

nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen

että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli

viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello

soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin

männikköön.

Sangen hämillään kokoili Roger kukkansa ja kultansa suunnaten

tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman

rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden koetteli hän unohtaa

pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut;

ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut

ihmisille näyttäytyä, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen.

Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia

kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle.

Ensimmäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta

kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella,

kunnes me huomasimme, että teaatterin hedelmäkauppias käytti

tavarakääreinä Roger'n rakkauden kirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä

ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku

ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut.

Hän puhui jo aikeestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun

hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä antaisi siihen

suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.

Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan

linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta

operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta antoi hän kieltävän

vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes

edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen

pyörtyi. Te tiedätte minkälainen parterriyleisö on sellaisessa

kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.

Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon

niskoittelevan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä

eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennen kuin hän on

tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen

rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään

tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana sai hän jo tietää

häväistyksestä, joka oli saattanut koko teaatterin häiriöön, samoin

kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa

hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.

Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti

upseerein penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous,

että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut

vallan lähelle meluavia, hypähti ylös ja nuhteli suuriäänisimpiä

niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä

kohti. Suurella kylmäverisyydellä veti hän silloin muistikirjan

taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle

huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin

kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi

olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli

todellakin hirvittävä.

Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, vaan kun me

taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme.

Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä

kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse

edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs

luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi

minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni.

Vakuutan teille, että se oli kaunis näky tämä yhteinen kaksintaistelu

tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena

ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.

Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.

Parin viikon aikana seisoi vahti aina hänen portillaan.

Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä

pois sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti

hämmästyin, kun sisääntullessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä

kahden kesken Gabriellen kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan

täydessä sovinnossa; sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta

lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään

ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon

hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta

kaunottarelta suutelon. Sillä impysellä oli luonnon taipumus

sotilaihin.

Kolme kuukautta elivät he yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä

aikaa hetkeksikään toisistaan eronneet. Gabrielle näytti rakastavan

häntä vallan raivoon saakka ja Roger vakuutti, ettei hän ollut

tiennytkään mitä rakkaus on ennen kuin hän oppi tuntemaan Gabriellen.

Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan

upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti

kaikenlaatuisia viinejä ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein

tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin

ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljo rahaa ja

varsinkin halusi heidän ensimmäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa

peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua.

Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan

kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä

hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti,

sitten tappasi. Vuorotellen siinä voitellen ja menettäen erosivat

he niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme

vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin.

Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina

päivinä peräkkäin kohtasivat he toisensa milloin kahvilassa, milloin

laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja

korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta

napoleonin jälkeen peli. Se oli tavaton summa meille köyhille

luutnantti raukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon

kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitä paitse noin

kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja

vasemmalta.

Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet

saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin

siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren

rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä

kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä

rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana ja itseään varten oli

hän säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa

oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen

edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään

muistutusta.

Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger

olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta

napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauvan ja

antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut

kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja

nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauvan aikaa oli

katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa.

Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitä paitse oli hän juonut

paljo punssia. Roger yksin oli valppaana ja suurimman epätoivon

vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi

ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä

putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen,

josta oli lentänyt pilkkuja hänen uusille housuilleen; vasta

sitten katsoi hän arpanappuloihin. -- Ne osottivat kuutta ja

neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta

napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni

suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti

tahallaan tahtovan tapata. Hollantilainen luutnantti vimmastui,

pannen kahdenkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän tappasi

aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen

mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi ylös

menetettyään neljäkymmentä tuhatta frangia, jotka hän heti maksoi

osottamatta vähintäkään mielenliikutusta.

-- Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä

tehän olitte puolitorkuksissa. En sen vuoksi huoli teidän rahoistanne.

-- Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan

pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle

epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan

teille neljä läpeä. Hyvää yötä!

Ja niin hän poistui.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että hän tappiosta epätoivoissaan

oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyänsä sitä ennen maljan

punssia.

Roger'n voittamat neljäkymmentä tuhatta olivat levällään pöydällä ja

Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.

-- Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän, vaan mitä me kaikella tällä

rikkaudella teemme?

Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan näytti

hän käyneen aivan umpimieliseksi.

-- Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin

helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpas

vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon

jalokiviä ja cachemir-kankaita. Pyydä sinä virkavapautta, niin

lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta

rahasummaa menettää!

Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä

kuuntelematta, pää käsivarassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä

synkimpäin ajatusten vaivaamana.

-- Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen

olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa

sinulta sanaakaan vastaukseksi.

-- Minä olen kovin onneton, sanoi hän vihdoin tukahduttavasti huoaten.

-- Onneton! No herrainen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että

kynit tuon pitkän hollantilaisen?

Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.

-- Mitä vielä! ... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti

asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahaisensa! Minä en

sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat

meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja

tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia,

toisen toistaan ihanampia.

Alla päin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään asteli Roger

edes takaisin kammarissansa. Teidän olisi varmaankin tullut häntä

sääli nähdessänne hänet sellaisena.

-- Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun

romantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen

väärin?

-- Ja jospa se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen

hänen eteensä.

-- Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs

väärinpelaajaksi.

-- Vaan minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja

väärinpelaaja.

Gabrielle huomasi hänen liikutuksestaan, että Roger puhui liiankin

totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.

-- Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin

olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen

väärin.

Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat

molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan toisiinsa katsahtaneet.

Roger nousi siitä ensimmäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää

yötä lemmitylleen.

-- Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.

Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä

samana iltana, ellei hän olisi peljännyt toverien aavistavan syytä

hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa tahtoi hän säilyttää tahratonna.

Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä iloinen kuin tavallisesti;

olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger

taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui

hän ulos huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin

virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa

kunnioitettavan, vaan liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin

usein lohdutella häntä; vaan hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi

vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan.

Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista

kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan

rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia

tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei

kukaan voinut hänelle tietoja antaa.

Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen, löysi Roger

Gabriellen luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän

tätä muutamista suosionosotuksista. Gabrielle oli niin peräti

huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin oli hän jättänyt

kammarinsa uuninreunustalle. En tiedä oliko hän ollut uskoton, vaan

niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja

hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään

kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt niin jyrkästi loukattu.

Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä enkä ymmärrä kuinka hän

jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei hän suorastaan

käynyt tähän käsiksi.

-- Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljo rahaa, sanoi hän.

Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille,

jos hänellä vain olisi, millä maksaa.

-- Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä

rakastaa matruusiakin rahaa vastaan ... _vaan en minä häneltä sentään

varastaisi._

Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten tempasi hän jo tikarinsa

tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki

voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabrielien

jalkoihin ja pakeni pois huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa

valtaan.

Samana iltana kuljin minä sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja

nähdessäni sieltä tulta astuin minä sisään lainatakseni häneltä erään

kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä

ensinkään häirinnyt ja tuskin näytti hän läsnäoloani huomaavankaan.

Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen

kasvonpiirteitänsä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun

kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä

erään minulle osotetun suljetun kirjeen. Hetikohta sen avasin.

Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi

minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani kirjoitteli hän

edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä

jäähyvästinsä Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä

minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.

-- Mitä? sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?

-- Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä

mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin

halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja

minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes

lyödä häntä.

Sitten kertoi hän minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä

te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi

kuin hänkin. En tiennyt, mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä

puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti

mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää

itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä

eihän hän ... väärällä pelillä ... ollut voittanut häneltä kuin nuo

viisikolmatta napoleonia.

-- Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku

varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain

tuollainen pikku veijari!

Ja hän nauroi täyttä kurkkua.

Ja minä itkin.

Äkkiä avausi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä:

se oli Gabrielle.

-- Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi,

anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua.

Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta

syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo

varastanut... Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon...

Voiko pahempaa tehdä?

Roger pudisti epäillen päätänsä, vaan hänen otsansa näytti

kirkastuvan.

-- Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän lykäten hellästi Gabriellen

luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljo,

minä en jaksa tätä surua kestää.

-- No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin kuolen minä

kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja

olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin.

Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiytynyt, on jo tottumustakin

sellaisessa.

Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, vaan viimeinen lause sai hänet

nauramaan eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.

-- Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän käsiänsä taputtaen ja

suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!

Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin

kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku

karkeampi sana pöyristyttää.

Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.

-- Rakas ystäväni, Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri,

jotka rakastavat sinua. Usko minua, että sinulla voi olla vielä

jotakin onnea tässä maailmassa, sinullakin.

Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken

Gabriellen kanssa.

Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saada hänen

päätöksensä toimeenpanoa hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut

ministeriltä käskyä lähteä ensimmäisenä luutnanttina eräälle

fregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan

ensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi.

Yritys oli uhkarohkea. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla

jalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä

ilman kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon.

Noista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi

joutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput

antoi hän Gabriellelle, joka ensiksi vannoi käyttävänsä ne kaikki

hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin

pitää sanansa; vaan tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain

jäljestä päin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille.

Jäännöksellä osti hän itselleen koristuksia.

Saimme siis Roger'n kanssa palveluksen eräällä kauniilla fregatilla

nimeltä _Galatea;_ sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja

ja kuuliaisia. Vaan päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli

olevansa Juhana Bart sen tähden, että hän kiroili paremmin kuin

jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan

tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin

tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin

myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos

olkoon ankaralle vihurituulelle, joka pakotti vahtivan laivaston

peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja aloitimme risteilymme

polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan

Portugalin rannikoilla.

Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien vastustuksia

epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka

taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.

Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja

ahdistellen emme me viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta

seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä

vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän

kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskotun laivan yksityishoito

tuotti. Hän, joka ennen kävi satamamme toimeliaimmasta ja

loistavimmasta upseerista, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa.

Niin pian kuin palvelusaika oli lopussa, lukitsi hän itsensä

kammariinsa ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton

mies kokonaisia tuntia peräkkäin vuoteellansa voimatta kuitenkaan

nukkua.

Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä

sanoneeksi:

-- Mitä hittoa, sinä rakas ystäväni, annat tuon vertaisen murtaa

itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta

pitkältä hollantilaiselta. No hyvä! -- ja sinä kadut ihan miljoonan

edestä. Kuules, sanoppas minulle, miksi et sinä ensinkään kadu sitä,

että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli

toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

Hän käännähti vuoteellaan antamatta vähintäkään vastausta.

Minä jatkoin:

-- Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi,

koska sinä nyt rikokseksi sitä sanot, ja sinä teit sen jalommassa

tarkoituksessa.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.

-- Niin, katsoppas, jos sinä olisit menettänyt, niin mitä olisi

Gabriellestä tullut. Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisenkin

paitansa sinun vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän

joutunut kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä

pelasit väärin. Löytyy ihmisiä, jotka tekevät murhia ... tai

itsemurhia ... rakastettunsa tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet

tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat -- suoraan sanoen --

enemmän rohkeutta ... varastaaksensa kuin tehdäksensä itsemurhan.

-- Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle

keskeyttäen kertomuksensa. Vaan minä vakuutan teille, että

minun ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin niin

kaunopuheliaaksi, vaikka minä en enää silloisia sanojani muista; ja

vieköön minut perhana, jollen minä noin puhuessani todellakin tehnyt

sitä totuudessa ja uskonut itsekin, mitä sanoin. Niin, minä olin

nuori silloin!

Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten ojensi hän minulle kätensä.

-- Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistetulla maltillisuudella,

sinä luulet minua paremmaksi kuin mitä olen. Minä olen kurja

konna. Pettäessäni tuota hollantilaista mietin minä ainoastaan

noita viittäkolmatta napoleonia, enkä muuta mitään. Minä _en_

ajatellut Gabrielleä, ja sen vuoksihan minä halveksunkin itseäni...

Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta

napoleoniin!... Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos

voisin sanoa itselleni: "minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä

kurjuudesta..." Vaan ei! ... ei! ... häntä minä en ajatellut... Minä

en rakastanut häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja ... vain

varas... Varastin rahaa ainoastaan itselleni ... ja tämä teko on

minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta

eikä rakkautta ... minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä ...

minä olen mennyt mies.

Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta

pistoolia ampuaksensa itsensä, niin olisin minä sen hänelle

luultavasti ojentanut.

Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, huomasimme me suuren

englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Sillä oli

viisikymmentä kahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentä

kahdeksan. Kostimme kaikki purjeemme ylös päästäksemme pakoon, vaan

se kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että

meidän jo ennen iltaa oli antauduttava tähän suhteettomaan otteluun.

Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä

hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger nousi jälleen kannelle, otti hän

minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.

-- Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies

tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli

kaksi eri menettelytapaa: ensimmäisen kunniallisemman mukaan voi

vihollisen antaa tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti

sen kimppuun viskaamalla satakunnan oiva soturia heidän laivalleen;

toisen ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman

jälkeen pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa

kanuunoistamme. Siten voisimme nimittäin päästä aivan lähelle Afrikan

rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta

täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta

meidän! ... kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin

ammututtaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin

ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä

pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä

puolestani en tahdo niitä nähdä.

-- Ehkäpä meidän ensimmäiset laukauksemme tekevät viholliselle

sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä

ahdistamasta, sanoin minä.

-- Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua

taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä

onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan

sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen

tosimerimiehen parhain kuolinvuode.

-- Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle

annatkin!

-- Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun

täytyy kuolla. Kuten muistanet suostuin minä luopumaan itsemurhasta

ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis,

anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä

palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.

Mietittyäni jonkun aikaa vastasin minä hänelle:

-- Minä annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet

kuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen

toivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.

-- Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.

Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen

oli hän tyynempi ja näkyipä hänen silmissään jonkunlaisen sotailon

välähdyksiäkin.

Kello kolmen tienoilla puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen

kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme

silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja

jatkoimme lakkaamatonta tulta, johon englantilaiset pontevasti

vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei

tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Vaan meillä

oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja ja jäljelle jäänyt miehistö

oli jo laimistunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet

suuria vahingoita ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa

kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista,

kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella melulla maahan.

Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti

hyväksensä. Se liukui laivamme peräpuolelle ja lähetti siitä puolen

pistoolin kantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti

fregatti parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä

taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin

silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä

sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla.

Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn ympäri ja näen

hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut

kartushilaukauksen vatsaansa.

Kapteeni juoksi hänen luoksensa:

-- Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.

-- Pitää naulata lippu tuohon maston tynkään ja upottaa laiva

kaikkine päivineen.

Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään

miellyttänyt.

-- No, sanoi Roger minulle, muistappas nyt lupauksesi.

-- Ei se ole mitään, kyllä sinä voit siitä parantua.

-- Heitä minut mereen, huusi hän hirmuisesti kiroten ja takkini

liepeeseen tarttuen. Näethän, etten voi kuolemaa välttää; heitä minut

nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

Kaksi matruusia lähestyi häntä aikomuksessa kantaa hänet alas ruumaan.

-- Tykkinne luo, te lurjukset, huusi Roger heille jylisevästi;

ampukaa kartusheilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt

sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja

petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan

erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

-- Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...

-- Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti

juosten luoksemme.

-- Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja kertomuksensa

sikseen jättäen. Vene pian vesille! ... ruuhi mereen!... Kaikki

veneet vesille! -- Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.

1830.

Etruskilainen vaasi.

Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.k. seuraelämässä

pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää

muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät.

Näiden seuraa hän oikein haki, vaan pakeni muita. Muuten oli hän

hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teaatterista eräänä iltana

lähdettäessä kysyi markiisitar A---- häneltä, mitä hän piti neiti

Sontagin laulusta. "Kyllä, rouva markiisitar", vastasi Saint-Clair

suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä

naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän

puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa

oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi hän

keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. -- Markiisitar päätteli, että

Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B---- kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän

keskusteli sinä iltana usein Saint-Clairin kanssa, joka sieltä

lähtiessään selitti, ettei hän ikinä ollut tavannut rakastettavampaa

naista. Rouva B---- kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden

luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa.

Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä

kertaa rouva B---- jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen

jälkeen päätti hän jo, ettei ikinä enää ilmestyisi hänen salonkiinsa.

Rouva B---- julisti maailmalle, että Saint-Clair on kaikkia

seuratapoja puuttuva nuori mies ilman kasvatusta.

Syntymältään oli hän helläsydämminen ja rakkautta kaipaava; vaan

siinä ijässä, jolloin kovin helposti otetaan koko elämän halki

kestäviä vaikutuksia, oli hänen liiaksi herkkä tunteellisuutensa

joutunut kumppanien ivailun alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään

pitävä, arvostaen ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtein

koetti hän peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä hän piti

häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka

tämä voitto kävikin hänelle kalliiksi. Hän voi piiloittaa toisilta

kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, vaan sulkiessaan

ne itseensä teki hän ne vain sata kertaa vaikeammiksi kantaa.

Ihmisten kesken pidettiin häntä tunteettomana ja välinpitämättömänä

ja yksinäisyydessä syntyi hänen levottomassa mielikuvituksessaan

kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia kun hän ei koskaan tahtonut

niitä muille uskoa.

Tavata oikeaa ystävää, on todellakin vaikea!

Vaikea! Onko se edes mahdollistakaan? Onko koskaan löytynyt kahta

henkilöä, joilla ei olisi ainoatakaan salaisuutta toisilleen? --

Saint-Clair ei luottanut paljo ystävyyteenkään ja sen ihmiset kyllä

huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja

sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta

kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin

salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan

tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä, -- sillä

nimellähän tavallisesti kutsumme henkilöitä, joita pari kertaa

viikossa tapaamme -- valittivat hänen epäluottamustansa heidän

suhteensa; ja useimmiten loukkautuvatkin sellaiset, jotka utelematta

uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme

heille. Otaksutaan, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää

molempain mennä yhtä pitkälle.

-- Hän on aina haarniskoittu kiireestä kantapäähän saakka, sanoi

kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä

voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

-- Luulenpa hänen olevan hieman jesuiitan kaltaisen, lisäsi siihen

Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen

pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä, mitä

hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen

seurassaan.

Sitten he erosivat, Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Itaalian

bulevardilla alla päin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi

juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa ja ennen

kuin he olivat saapuneet de la Paix'n kadulle oli hän jo kertonut

Sait-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin

mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana menetti Jules Lambert pelissä kaikki rahansa. Siitä

huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä sattui hän tyrkkäämään

erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen

johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita

sanoja ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä

todistajaksensa ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka

hän on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen.

Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli

kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli

hän paljo ja lukenut paljo eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai

luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten oli hän kooltaan

pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein

aina liian vakavat; vaan hänen hymyilynsä se oli leveää ja täynnä

suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina tarkkaavainen

naisten suhteen ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten.

Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä

olento voi tuntea mitään rakkautta, niin oli -- se tiedettiin --

kaunis kreivitär Mathilde de Coursy ensimmäisenä hänen sydämmessään.

Tämän nuoren lesken luona nähtiin hänet sangen usein. Ja seuraavat

seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi

suhde: ensistäänkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus

kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut

kreivittären nimeä seurassa, tai, jos hänen suorastaan täytyi se

tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen

muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen

rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja tämän taas sitä ennen yhtä

lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat

heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli

matkustanut kylpemään, matkusti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa

myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minua ilmaisemaan, että kun muutamana

heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen

auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka

pelkää kiinni joutuvansa. Maatalo kuului rouva de Coursylle ja sieltä

tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin kääriytynyt nainen seurasi häntä

portille saakka ja kurkistui kotvaksi aikaa katsomaan häntä, joka

poistui puiston muuria myöten menevää polkua. Saint-Clair pysähtyi,

silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan.

Valoisassa kesäyössä voi hän erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka

liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten

takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi

taivuttaa portilla seisojaa menemään jo sisälle, vaan hänellä näkyi

olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli

kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului erään työhönsä

menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti

sulkeusi ja yhdellä harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli

ilosta ja kävi juoksujalassa rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän

taas seisahtui ja asteli verkalleen katsellen taivasta, jonka itäinen

ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi

luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen pääsystään. Puolen

tuntia astuttuaan saapui hän pienen, erillään olevan talon portille.

Talon oli hän vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain

ja hän pääsi sisälle; siellä heittäysi hän suurelle sohvalle, jolle

unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja

suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä

autuaallisia ajatuksia.

"Voi, kuinka onnellinen minä olen, hoki hän myötäänsä itsekseen.

Vihdoinkin olen löytänyt sydämmen, joka ymmärtää minun sydämmeni!...

-- Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa

ystävä ja lemmitty... Mikä luonne! ... mikä intohimoinen sielu!...

Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua..." Ja kun turhamaisuus

aina sekautuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: "Se on

Pariisin ihanin nainen". Mielikuvituksessaan kuvaili hän yht'aikaa

kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. - "Kaikkien joukosta on hän

valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen

ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti; joka ei ole

niin kovin tyhmäkään; -- tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin

sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; --

ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut

Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T----, joka epäilemättä

on vilkasälyinen ja jolla on niin hyvä käytöstapa ja sellainen

kaunis sapelin arpi otsassa ... hän on heidät kaikki hyljännyt.

Vaan minut!..." Ja silloin seurasi taas loppulaulu: "Voi, kuinka

onnellinen minä olen!" Hänen täytyi nousta ja avata akkuna voidakseen

hengittää; sitten astuskeli hän edes takaisin ja kääntelihe

sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävä kuin onnettomasti

rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa

näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin

tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua

rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti

vaihtaa keskusteluainetta.

Vaan koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni,

säästän minä heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä

muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair

oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona

jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman

nukkumistakin. Herätessään katsahti hän kelloansa ja huomasi tuskin

ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hän oli kutsuttu

aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seurassa...

* * * * *

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata

monesko järjestyksessä. Tähän riittää hänelle tietää, että oli

jouduttu siihen tilaan -- mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa

piankin syntyy -- jolloin kaikki tahtovat puhua yht'aikaa ja jolloin

hyväpäiset alkavat pelottaa huonompipäisiä.

-- Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt

ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että

meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin

on esitettävä malja lemmitylleen. Sillä tavoin saisimme varmasti

tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Puhuessaan täytteli hän omansa ja naapureittensa lasit.

Hiukan hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; vaan Jules

Lambert ehti häntä ennen:

-- Minä pidän paljo tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani

siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! -- huusi hän

lasiansa kohottaen -- paitse kolmekymmenvuotisten, silmäpuolten ja

ontuvaisten y.m.s.

-- Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.

Saint-Clair nousi ylös lasi kädessä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydämminen

kuin ystävämme Jules, vaan minä olen sittenkin uskollinen. Ja tämä

uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen

ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma

siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani.

Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla

Euroopan ensimmäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa; vaan hyvähuudot keskeyttivät

hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan

loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teaattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta

päästiin sitten siirtymään politiikkaan. Loordi Wellingtonista

englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä

naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja

ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi.

Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa; vaan näistä emme

huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa

tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimmäinen

ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan

erinkaltaiseksi. Mutta löytyikö mitään yleistä kaavaa tälle

erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.

-- Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvaisella

ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin

suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella?

-- Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos

niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä,

joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin

kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan

haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin

ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko

tositunteellisten taikka sellaisten, -- ja heidän lukunsa on suuri --

jotka tahtovat käydä omituisista, _eccentric_, kuten englantilainen

sanoo. Edellisille kuvaisin minä asemani hirmuisuutta, luonnon

kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani

kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa

intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani

ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien

kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni ja siiloin minä

vain odottelisin tunteellisuuden ensimmäistä puuskausta. Mitä taas

sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin käy

heidän valloituksensa aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan

sitä varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi

olla menestystä; he tahtovat heti osottaa, ettei tuo yleinen sääntö

pidä paikkaansa.

-- Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.

-- Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu,

koska me, onnettomasti kyllä, emme ole saaneet kyttyrää

syntymälahjaksemme.

-- Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector

Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka

päivä nähdään kauneimpien ja enimmän liehakoitujen naisten antautuvan

miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...

-- Hector, nouskaapas, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi

Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta

oli häntä leikattu.

-- Minä puolestani, sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka

päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto -- ja

samalla heitti hän tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaan peiliin

-- sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka

parhaiten noita sydämmettömiä viehättää; -- ja nenäänsä puhaltamalla

lennätti hän pois erään takin rinnustalle pudonneen pikkusen leivän

murusen.

-- Vielä mitä! huudahti kääpiö, kauniilla muodolla ja Staubin

tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät

ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen

vaaditaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...

-- Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivaisen esimerkin?

Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen.

Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin

aasi... Vaan hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin

Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen

tuntenut.

-- Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu.

Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksi sataa virstaa

hänen kanssansa.

-- Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään

yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

-- Mutta ettekös tiedä, että ryövärit murhasivat hänet Fondin luona?

kysyi Jules.

-- Oikein; vaan Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen,

kuten heti saatte kuulla. Useita matkustavaisia, joiden joukossa

Thornton, oli päättänyt ryövärien vuoksi matkustaa yhdessä joukossa

Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen

kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhistuksissaan

siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn

kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle ja lopun te tunnette.

-- Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines, ja kahdesta kuolemasta

valitsi hän helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

-- Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että

Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?

-- Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.

-- Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme

poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan

politiikasta.

-- Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy,

jos kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja

kuvitteli että kaikki tarkastivat vain häntä.

-- Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartuen lautasensa yli

ja näennäisesti suurella uteliaisuudella porsliinille maalattuja

kukkasia tutkiskellen.

-- Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on

Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista ja niistä on hän

yksi.

-- Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein

erinomaisia kirjeitä vaimoltaan.

-- Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut

kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja

sateen aikana.

-- Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin

Pariisiin... Minä ... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä

maalla.

-- Tokko aiotte kuunnella minua! huusi Thémines.

-- Te ette nähneet kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te

olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines

toivottomalla tyyneydellä. -- Ette voi ajatellakaan, minkälainen

hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja

iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista

ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosotukset osalleen? Massigny!

Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään

pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista

tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja

kylläksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan

suorastaan valehtelijaksi; vaan hän pelkäsi saattavansa kreivittären

maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin

hänen puolustuksekseen, vaan hänen kielensä oli kuin kangistunut.

Huulet värähtelivät suuttumuksesta ja turhaan etsi hän jotain

syrjäsyytä riidan aiheeksi.

-- Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä, onko rouva de Coursy

antautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman!_

-- Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair

kuivasti ja halveksivasti, tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan,

kunhan voi olla hieman sukkela ... ja...

Puhuessaan muisti hän kauhistuksella nähneensä satoja kertoja

kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkaisvaasin

uuninreunustalla. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen

Italiasta palattuaan ja -- mikä raskauttava asianhaara -- tämä vaasi

oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti

rintakukkaisensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen

vaasin.

Sanat kuivivat hänen huulilleen; hän näki enää vain yhden esineen ja

ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä sen

vertaisen asian vuoksi!

Olettekos te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä

äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi

huolettoman ja hyväsydämmisen näköisenä:

-- Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa

pidettiin varmana siihen aikaan, kun te olitte Saksassa. Muuten minä

tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista

kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu

vain erehdystä ja Massignyn valheita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme,

ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä

oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka

teokset...

Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi

Egyptistä.

-- Teodor! niin pian takaisin! Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.

-- Toitkos mukanasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja

araapialaisen hevosen ja egyptiläisen _groomin?_

-- Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin julistaupi hän

itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin

iskulla?

-- Entäpä _almeet?_ Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusti Roquantin.

-- Näittekös kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu. Mitenkä hän on

järjestänyt pashan sotaväen? -- Ja antoiko eversti C---- teille erään

sapelin minua varten?

-- Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin

muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Kaikki puhuivat yht'aikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista

vaasia.

Teodor oli istuutunut jalat ristissä -- hän oli tottunut siihen

Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä

Ranskassa -- odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa ja puhui

sitten kylläksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää,

kuten seuraa:

-- Niin pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_.

Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strasburgin Münster on

ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat

silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyyfin näky

jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljo matkailijoita, joita

sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja

Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen kansajoukon ulkomuotoja

ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja

mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistoonpanoja maatessani

sairashuoneessa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairashuoneensa!

Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin

levollisesti piippuani kolmen sadan ruttoa sairastavan potilaan

keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu

hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita

sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_, joka on kuulunut kuuluisalle

Murad beylle. Teille, eversti, on minulla muudan _jutaghan_ ja

Augustolle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnusini_ ja

_haikkini_. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin

tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljo Kreikasta, että

niitä sai melkein ilmaiseksi... Vaan äitini tähden... Pashan kanssa

keskustelin paljokin. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloista vapaa

mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme.

Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin

salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä

tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa on hän hyvin huvitettu

tilastotieteestä. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko

ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin

Napoleonista, Voi mikä suuri mies se _Bounabardo!_ sanoi hän minulle.

Bounabardoksi kutsuvat he Bonapartea.

-- _Giourdina, c'est à dire Jourdain,_ mutisi aivan hiljaa Thémines.

-- Ensiksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen

minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettu, tuiki

epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai

jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Vaan muutamien näkemien

perästä huomasi hän minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan,

joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja

politiikkaan. Silloin astui hän kuorestaan ja puhui minulle

avosydämmisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka

hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: "Minä

en ymmärrä, miks'ei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi

Portista?" Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, vaan

pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi

hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut

Egyptistä vapaaksi. Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura

koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokurileivoksia; mutta

enimmän kaikista hänelle antamistani lahjoista piti hän Charlet'n

maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.

-- Onkohan pasha romanttiko? kysyi Thémines.

-- Hän ei välitä paljo kirjallisuudesta; vaan te tiedätte, että

araapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillinen. Eräs heidän

runoilijoistaan nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi

äskettäin kokoelman "Mietelmiä", joiden rinnalla Lamartinen mietelmät

tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin araapian

kielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka

en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni

profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni,

kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko

nähdä araapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu

sana merkitsee _Allah_ s.o. Jumala.

Näin sanoen näytti hän kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti

esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

-- Kuinkas kauvan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.

-- Kuusi viikkoa.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen ysopiin

saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan

ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa

ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa

kulkua. Vaan epämääräisesti tunsi hän, että hänen onnensa tässä

maailmassa oli ijäksi hävitetty eikä hän voinut kiukkuilla siitä

muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään heittäysi hän samalle sohvalle, millä hän

edellisenä iltana oli niin kauvan ja niin suurella nautinnolla

rakkauttansa analyseerannut. Enimmän oli häntä hurmannut se rakkaaksi

käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten

kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi

rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt

surullisen ja julman todellisuuden tieltä. "Minulla on kaunis

lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpä vuoksi on se vielä

suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignya!... Totta on

kyllä, että hän rakastaa nyt minua ... koko sielullaan ... niinkuin

hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignyakin! ... Hän on

suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini.

Vaan minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole

myötätuutoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai

minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä

taas huvitan häntä joskus. No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä

on hän itselleen sanonut, koska tuo toinen on kuollut! Ja jos

Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä, mitä

sitten teemme".

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa

onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on

ihmisvihaajalle huvittava ja kun uhri alkaa tuntea haavansa olevan

ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

Kunnia mainio olla on Toisen jälkeläisenä...

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi,

kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun

huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello Iöi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. -- Jos

hän jäisi pois yhtymisestä? "Todellakin, mitä hupia oli hänelle

tavata Massignyn lemmittyä?" Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja

ummisti silmänsä. "Tahdon nukkua", arveli hän. Puoli minuuttia pysyi

hän liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan,

kuinka pitkälle aika oli kulunut. "Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!

mietti hän. Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle".

Sydämmessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa

pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään

ollut hyvin kipeä. Hän käyskeli kammarissansa, istuutui, otti jonkun

kirjan, vaan ei voinut tavuakaan lukea. Sitten meni hän piaanon

ääreen, vaan ei jaksanut sitä edes avatakaan. Vihelteli, katseli

pilviä ja tahtoi lukea akkunansa edessä olevat poppelipuut. Vihdoin

kääntyi hän katsomaan kelloa ja huomasi, ettei hän ollut saanut vielä

kolmeakaan minuuttia kulumaan. "Minä en voi olla häntä rakastamatta",

huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, "hän hallitsee minua ja

minä olen hänen orjansa niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No,

tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta

murtaaksesi kahleet, joita vihaat!"

Lakkiinsa tarttuen läksi hän suin päin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkunlaista

itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme

kukkulalta. "Minä olen tosin heikko, sanomme me, vaan _jos_ minä

oikein tahtoisin!"

Verkkasin askelin kulki hän polkua, joka vei puiston portille, ja

jo kaukaa näki hän valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa

taustaa vastaan. Kädellään heilutti siellä nainen nenäliinaa

ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti ja hänen

polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin

araksi, että hän pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen

olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle,

tämä kun hetikohta heittäysi hänen syliinsä, ja sitten seurasi hän

kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia,

jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista. Yksi ainoa

kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat.

Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu

vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle

kauniin englantilaisen piirroksen "Portlandin herttuatar, Leslyn

jälkeen piirretty" (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa)

eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: "Minua

miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset

hiuskiehkuranne". Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli

kuin entinen loordi, joka kömpelösti lausui: "Koristetuista

naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää".

Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla

helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin

hypisteltävänä) oli hän sanonut: "Jalokivet eivät kelpaa muuhun

kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia

tarvitaksenne". Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan

hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa,

helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. -- Naisen puvussa huomasi hän

ennen kaikkea jalkineet ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli

tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringon laskun

edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin

tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä...

Jos hän vielä sairastuu?

-- Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vasten

tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon

välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan

miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille

rakastavaiset antavat niin suuren arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja

leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän

otti jotakin eräästä vernissatusta jaapanilaisesta lippaasta ja

ojentaen pienen nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin

esinettä piiloitettuna, sanoi hän:

-- Toissa iltana särin minä teidän kellonne. Tässä se nyt on

korjattuna.

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi

ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä

itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa

olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien

ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen

veikeilyjä, on aina tyhmän näköinen).

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen

taskuunsa.

-- Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa

onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette

polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

-- Oh! en minä paljo sellaista ymmärrä! sanoi Saint-Clair.

Hajamielisesti avasi hän kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen

hämmästyksensä nähdessään, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli

maalattu kuoren pohjaan. Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa

kirkastuikin eikä hän enää Massignya ajatellut; hän ei muistanut

muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä

nainen häntä jumaloi.

* * * * *

_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä ja pitkät,

vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaan

rannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle ja

se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja

tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe.

Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkunlaista kaunaa sitä

kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella ja se luonnollinen

ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissansa.

Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston

portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän

hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen

lyöntiänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen

pirstaleiksi.

-- Olkaa Jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin

etruskilaisen vaasini, huudahti Matilde.

Ja hän tempasi Augustolta avaimen pois.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, vaan malttoi sentään mielensä. Hän

käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi,

ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

-- Kuka tämän maalasi? kysyi hän.

-- Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle.

(Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen

taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain

suojelijaksi). Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni,

vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että

sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan

sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi,

ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi

ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.

-- Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä

siis kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut

toisen kuvan Massignya varten!... Mikä tomppeli olen minä ollutkin!

Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla

rakkaudella kuin minä häntä! ... ja ainoastaan sen nojalla, että

hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole kantanut

jalokiviä! ... hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka

ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljo tuollaisista

koristuksista!... Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se

myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli!

näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla

ostettavissa. Ainakin voisin minä silloin uskoa, että hän rakastaa

minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen vielä musertavampi seikka hänen

harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären

suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet hetikohta kuin hänen

leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut?

Ei... Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Vaan niin oli ollut

hänen aikomuksensa ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle oli se

sama kuin lupaus. Edellisenä iltana olisi hän antanut valtaistuimen

jouduttaakseen hetkeä, jolloin hän voi julkisesti tunnustaa

rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että hän

yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.

-- Ja kuitenkin, _minun pitää se tehdä!_ sanoi hän ja niin tuleekin

tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan

hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan he asian olleen julkisen. Eikä

hän silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän

luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

Sitten jatkoi hän jonkunlaisella ylpeydellä:

-- Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies

maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä

Verrières'n puistotiellä näki hän miehen pulskan englantilaisen

ratsun seljässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja

puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa

mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas:

Thémines'n tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan

tukahduttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se

ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski

leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei hän saanut mitään vastausta.

Nähdessään erään kapean haaratien, käännytti Saint-Clair ratsunsa

heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Vaan

tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan.

Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja kiirehti hevostansa

päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa

puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua

kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka

olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla

ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei

jaksanut kauvempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi

vinhasti piiskallaan Thémines'n hevosta vasten turpaa.

-- Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi lyöt sinä

hevostani?

-- Miksikäs sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.

-- Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko sinä, kenelle

puhut?

-- Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.

-- Saint-Clair! ... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaas, ellette

huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili

hävyttömyydestänne.

-- Huomiseksi siis, herraseni.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi

pian metsikköön.

Nyt tunsi hän itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa

aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa ja

silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä

yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia

eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan lähetti hän palvelijansa viemään

kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi

päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli

yhdeksän aikana puiston pikku portin luona.

* * * * *

-- Mikäs teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te

olette niin omituisen iloinen ettekä te kuitenkaan kaikilla

noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen olitte te niin

surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat roolit vaihdetut. --

Päätäni kivistää niin armottomasti.

-- Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika

ikävystyttävä. Vaan tänään olen ollut ulkoilmassa, minulla on ollut

liikettä ja minä voin niin mainion hyvin.

-- Minä taas nousin myöhään ylös, nukuin näet niin pitkään tänä

aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.

-- Vai niin! vai unia? Uskotteko te unia?

-- Mitä hullutuksia!

-- Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen

tapauksen olevan tulossa.

-- Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin

muistelen ... nähneeni Massignyn; huomaatte siis etteivät ne olleet

mitenkään huvittavia.

-- Massignyn! päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan

nähdä häntä?

-- Massigny raukka!

-- Massigny raukkako?

-- Auguste, sanokaas mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän.

Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä kuin

laskisitte leikkiä itsennekin kanssa.

-- Kas, kas kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin teidän

ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

-- Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti

olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.

-- Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen ja sitten

katselivat he toisiansa minuutin aikaa. Saint-Clair loi ensiksi

silmänsä maahan ja huudahti:

-- Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi!

Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä

taikka keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän

hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

Hän otti erään paperilipun pöydältä.

-- Kas tässä pesijättänne viimeiset muistoonpanot, Keskustellaanpas

siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

-- Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...

-- Tämä oikokirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka

tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen

tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on

järjestysintoni silloin tällöin. No niin, löysin rakkauden kirjeen,

jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut

kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina

mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikokirjoituksen veroinen.

Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin minä

sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa

niin kuin madame Sévigné. Jätin hänet yht'äkkiä. Lukiessani tänään

uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi

oli todenteolla minuun rakastunut.

-- Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...

-- Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Vaan holhojani ei

antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä -- sanoi hän -- nuori

mies, jolla on paljo rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

-- Ja mihin on tuo nainen joutunut?...

-- En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.

-- Auguste ... jos se olisi totta, niin ette te voisi olla noin

huoleton.

-- No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen

miehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle

pienet myötäjäiset.

-- Kuinka hyvä te olette!... Vaan miksikä tahdotte te näyttäytyä

häijynä?

-- Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä

enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin

rakasti... Vaan silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta

naurettavan muodon alta.

-- Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut

mustasukkainen... Me naiset olemme hienompitunteisia kuin te ja

me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä

uskossa tai teeskenteleekö hän rakkautta, jota hän ei tunne.

-- Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja

yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan silmäili hän etruskilaista vaasia ja hänen silmissään

sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan

huomannut.

-- No niin, niin! te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juania. Te

kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona

Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

-- Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte

tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, että meidän

ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuoli

koskemattomana ja marttiirana...

-- Massigny? Vaan eihän hän ollut niin kovin typerä; ja löytyyhän

niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu

Massignysta... Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai

miten?

-- Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.

-- Palattuaan Itaaliasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi

hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä.

He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti

meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka

hän sentään oli ostanut Schrothilta ja puhui minulle musiikista ynnä

maalaustaiteesta, ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä

päivänä lähetti hän minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa sanoi

hän minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; sen vuoksi juuri

halusi hän rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle.

Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle

kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny.

"Minäpä luen teille erään rakkauden tunnustuksen, jonka tänä aamuna

sain", virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen

kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!...

Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen

kreivittären käteen kostutti hän sitä suuteloilla ja kyynelillänsä.

Matilde oli mitä suurimmasti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan

pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: "antakaa minulle

anteeksi, antakaa minulle anteeksi!" Vihdoin nousi hän ylös. Hän

loisti ilosta. Tällä hetkellä oli hän onnellisempi kuin sinä päivänä,

jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: "Minä rakastan teitä".

-- Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän;

kaksi päivää olen sinua epäillyt ... enkä ole koettanut saada sinulta

selitystä...

-- Sinä epäilit minua!... Ja mistä?

-- Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen

Massignya ja...

-- Massignya! -- ja kreivitär purskahti nauramaan, vaan kävi pian

taas totiseksi: Auguste, sanoi hän, oletteko te todellakin niin

hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte

sitä minulta!

Ja kyynel kierteli hänen silmissään.

-- Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.

-- Kuinka en minä antaisi anteeksi, rakas ystäväni?... Vaan salli

minun ensin vannoa...

-- Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, elä sano siitä mitään

enää...

-- Vaan mistä taivaan nimessä olet sinä tullut epäilemään tuollaista

mahdottomuutta?

-- Ei mistään, ei mistään, ainoastaan minun kirotut aivoni ...

ja ... näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan

Massignylta...

Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten huudahti hän

kohti kurkkua nauraen:

-- Minun etruskilainen vaasini! tuo etruskilainen vaasini!

Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa ja suuret kyyneleet vierivät

hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:

-- Minä en hellitä sinua ennen kuin olet antanut anteeksi minulle.

-- Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi

syleillen; -- kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo

luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.

Irrottautuen sitten Auguston syleilystä tarttui hän etruskilaiseen

vaasiin ja löi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen

ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen

taistelu Kentauria vastaan).

Saint-Clair oli muutamia tuntia maailman häpeisin ja onnellisin mies.

* * * * *

-- Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä

iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onkos se uutinen todenperäinen?

-- Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.

-- Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.

-- Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa

väärässä, vaan tahtovansa mieluummin kestää Thémines'n sotainnon kuin

pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen

päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvanheitolla, kuka

ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'ä ensimmäiseksi.

Thémines laukasi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäriinsä

ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen huomannut useiden luodin

lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka

aina tietää kuolemaa.

-- Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?

-- Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti

pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin

lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli enkä

tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen

korjata.

* * * * *

Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet

asui hän maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen

palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa

Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä.

Kolmen vuoden kuluttua, palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä

ulkomaan matkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin

kalpeana ja laihana, että hän luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta

naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä.

Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet

mukanansa Hyères'een. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär

siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset

huolet, kuten tohtori M..., hänen hoitajansa, lausui.

1830.

Arsène Guillot.