SISÄLLYS:

Elämäkerta.

Mateo Falcone.

Etuvarustuksen valloitus.

Tamango.

Arpapeli.

Etruskilainen vaasi.

Arsène Guillot.

Elämäkerta.

Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä

hänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja

lahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat.

Äidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti

taas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de

Beaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla

lapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi.

Siveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän

sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella

kynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään

"helminä" maailmankirjallisuudessa.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon

mukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan,

heinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim.

meriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.

Palveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän

Ranskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen

halu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot

taidehistorian alalla. Tässä virassa työskenteli hän sitten

toimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta,

kunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen

puolisonsa Eugenien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin

jäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s.o. 23 p:ään syyskuuta

1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli

hän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi.

Nämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet.

Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin,

miten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti

purjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin

pohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan

englantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein

jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna

häntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua

historiallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi

säilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä[1]

ja, niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä

(Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y.m.) ovatkin sen vuoksi

tärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin

suoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä -- Rooman,

Espanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta -- kuuluu Mérimée

tiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset

teoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä

ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.

* * * * *

Suurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin

kaunokirjallisilla teoksillansa.

Kuten tunnettu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas

kirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa

kangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan

vaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa,

enemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä

kaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen

vyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden

nimet -- sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y.m. -- jo

ovat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus

se oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita,

jotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää

erkautuivatkin tuon n.k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen

oman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien.

Näihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen

toimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja

voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä

_"Théâtre de Clara Gazul"_, kokoelma, josta vanha Goethe sanoi,

ettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta

nähnyt. Romanttikojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä

myöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista

myöhemmistä lukudraamoista -- _"Kansan kapina", "Carvajalin perhe",

"Tyytymättömät", "Kaksi perintöä" ja "Seikkailijan vaiheet"_, jotka

kyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua,

vaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia -- on

Mériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen

romaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet

kaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille

Euroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi

tunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin

yleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin

käsitellä.

Alulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa _"Kronika

Kaarlo IX:n ajoilta"_. Se oli kuten jo nimestä kuulemme

historiallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön

verilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter

Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut

psykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka

voidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy

jokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on

mestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä

elävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée -- erään silloisen,

etevän arvostelijan mukaan -- kohoutunut "Ranskan ensimmäisten

kirjailijain joukkoon".

Ja kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa

aikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen

maineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä

novelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan.

Silloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa

_Mateo Falconen_, jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu,

samoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan

jutelman _Etuvarustuksen valloitus_, hienolla ivalla suolatun

kertomuksensa _Tamango_ sekä nuo etevät novellinsa _Arpapeli_

ja _Etruskilainen vaasi_, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen

kautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse

nykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin

selväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin

ilmestyneessä romaanissa _Kaksi erehdystä_, jossa tekijä on

käyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän

aistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa

huomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon

muodossa nimeltä _Apotti Aubain_ ja tämän suomennoskokoelman pisin

kertomus _Arsène Guillot_ (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen

taiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan

esitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen

vierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta.

Muuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu

pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä

kuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden

pohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen

ja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan

mielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään

tulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman

maailmat. Sellaisia ovat m.m. tuo omituinen juttu _"Illen Venus"_,

jossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua

muinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin

_Kiirastulen sielut_, kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don

Juan-legendan mukaan, _Lokis_, Liettuaan sijoitettu julma jutelma

nuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan,

_Il viccolo_ eli _madama Lucrezia_, itaalialainen kummitusjuttu,

_Djuman_, jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki

kerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää

unta, sekä _Sininen huone_, pelkälle väärinkäsitykselle taidolla

sommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy

vallan luonnolliseksi erehdykseksi.

Laajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen

romaaneista ovat kuitenkin _Carmen_ ja _Colomba_.

Mérimée, joka matkusteli paljon Englannissa. Espanjassa, Saksassa,

Italiassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa,

Kreikassa y.m. ja joka osasi niin monta vierasta kieltä, [Englantia

kuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, itaaliaa, saksaa,

venäjää, kreikkaa -- sekä vanhaa että uutta -- ja latinaa], oli

Espanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin

ja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön

rohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen

käsitystään oikeasta miehestä, Hänen naisihanteensa taas on uljas,

veikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. -- Tällaisen juuri on hän

kuvannut Carmenissa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on

intohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa

vapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José

Maria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée

todellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin

tässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella

kuvatut, että ainoastaan Espanjan oloihin todellakin perehtynyt mies

voi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu.

(Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera,

joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi

tullut.)

Colomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä

miehuuden ijässä, s.o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut

Korsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan

jylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä

näkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen,

että omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään

on paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja

romanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos,

tarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä

nuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan

sotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa

yllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on

siihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia,

peräti korsikalaisia luonteita. "Vihdoinkin on ilmestynyt teos,

johon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä

todellisesta mestariteoksesta", huudahtaa eräs tämän vuosisadan

etevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin

selontekoihin, sillä tehdä selkoa ei siitä voi: se on luettava.

* * * * *

Olen nyt vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset

teokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin

tehdä.[2] Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse

puolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen

esitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen

mainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä,

että olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö

ensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta

sentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna

aikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön

puolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan

Mériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa

sivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen

kiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin.

Helsingissä, marraskuulla v. 1895.

_Kasimir Leino_.

Mateo Falcone.

Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti

keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi

ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia

ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle,

asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikalaisten paimenten ja

kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu

näet usein, että korsikalainen talonpoika päästäksensä polttamasta

vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi,

jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi,

niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa

palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun

tähkät on korjattu -- koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljo

vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen -- työntävät maahan jääneet,

palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston,

joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan

korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja kutsutaan sitten korsikan

murteella _maquis_. Siinä kasvaa eri laatuisia puita ja pensaita

sikin sokin niin kuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves

kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi ja löytyypä

niinkin sankasti pensastuneita palomaita, ettei villit lampaatkaan

saata niiden läpi tunkeutua.

Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion

palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää

täydessä turvassa; vaan älä unohda myöskään ruskeata, paslikilla[3]

varustettua levättiä, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että

vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia eikä sinun

tarvitse vähääkään peljätä oikeutta tai murhatun omaisia muulloin

kuin ehkä täytyessäsi laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.

Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin

Korsikassa, asuntonsa puolen peninkulman päässä palolta. Hän oli maan

oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä

ja pelkästään karjansa antimista, jota nomaadintapaiset paimenet

kuljettelivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta

ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan

vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta

vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä,

huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri

kuin saapasnahan nurealla puolella. Hänen ampumataitonsa oli

tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten hyviä pyssymiehiä

löytyy niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut

villilammasta kaurishauleilla; vaan kuulalla kaatoi hän sen sadan

kahdenkymmenen askeleen päästä satuttaen mielensä mukaan joko päähän

tai lapaan. Yöllä käytti hän asettaan yhtä helposti kuin päivällä ja

minulle kerrottiin hänen osavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä

tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut.

Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen

kokoisen, läpikuultavan paperilevyn taakse. Hän otti sihdin, kynttilä

sammutettiin ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti

paperilevyn kolme kertaa neljästi ampuessaan.

Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone

saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä

luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitä paitse kohtelias

ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion

piirikunnassa. Vaan Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen,

kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta,

jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon

ansioluetteloon vietiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan

juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunan kehykseen

ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo

naimisiin. Vaimostansa Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme

tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi

nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä.

Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä voi tarpeen

vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika

oli vasta kymmenvuotias, vaan hän osotti jo lupaavia taipumuksia.

Eräänä syyspäivänä lähti Mateo vaimoineen jo varhain liikkeelle

käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku

Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja

sitä paitse piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, vaan

kuten pian näemme, oli tällä syytä katua tekoaan.

Oli kulunut muutamia tuntia hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato

loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria

ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin

päivällisille enonsa korpraalin[4] luo, kun pyssyn pamaus yht'äkkiä

keskeytti hänet mietteissään. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi

sinne päin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi

eripitkäin väliaikojen perästä ja kerta kerralta kuuluivat ne

lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle

polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä,

yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella

vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.

Tulija oli eräs ryöväri, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan

ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain

korsikalaisten jääkärein kynsiin.[5] Puolustauduttuaan ensin

urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti

ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljo edellä sotamiehiä ei

hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää

palolle ennen kuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.

Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:

-- Oletko sinä Mateo Falconen poika?

-- Olen.

-- Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset[6] ahdistavat minua.

Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.

-- Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?

-- Hän sanoo, että teit oikein.

-- Kukatiespä ei sanokaan?

-- No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.

-- Varrohan kunnes isä on palannut.

-- Varroko, sinä kirottu! Viiden minuutin kuluessa ovat he täällä.

Kätke nyt minut pian, muuten tapan sinut.

Fortunato vastasi hänelle, vallan kylmäverisesti:

-- Pyssysipä on tyhjä eikä vyössäsi[7] ole enää patruunia.

-- Onpa minulla puukkoni.

-- Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?

Samassa hypähti hän syrjään, niin ettei ollut ulotettavissa.

-- Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut

vangitaan vallan asuntosi edessä?

Tämä näytti poikaan vaikuttavan.

-- Mitäs sinä antaisit minulle, jos kätken sinut? sanoi hän

lähemmäksi tullen.

Ryöväri kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä

viiden frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin

ostoa varten. Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen

käteensä ja sanoi Gianettolle:

-- Ole huoletta!

Samassa teki hän suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinärukoon.

Gianetto kyyristyi sinne ja lapsi peitteli hänet yltympäri, niin

että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, vaan ettei kukaan voinut

epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle

mieleen eräs kylläkin kekseliäs metsäläisviekkaus.

Hän kävi noutamassa naaraskissan penikoilleen ja asetti ne heinäru'on

päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan.

Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle tuovalla polulla peitteli

hän ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena

taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan

univormuun ja keltaiseen kaulukseen puettua miestä erään ajutantin

johdannolla. Ajutantti oli hiukan sukua Mateolle. (Kuten tietty

laskevat korsikalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin

muualla). Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies,

jota ryövärit kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.

-- Hyvää päivää, pikku orpana, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi

tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt tästä

erään miehen juuri ohikulkevan?

-- Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä orpana, vastasi

poika typerän näköisenä.

-- Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppas etkö ole nähnyt erään

miehen tästä ohimenevän?

-- Olenkoko nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?

-- Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja

punaisen keltaisella kirjailtu takki yllä?

-- Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punaisen keltaisella kirjailtu

takki?

-- Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.

-- Aamulla ajoi pastori Pekka nimisellä hevosellaan tästä meidän

pihan kautta. Hän uteli, mitenkä isä jaksoi ja minä sanoin hänelle,

että...

-- Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä

tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma

siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.

-- Kuka sen tietää?

-- Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.

-- Näetkös sinä, kun nukut?

-- Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.

-- Sinä luulet siis, orpana, että teidän pyssynne pitävät semmoista

melua? Isäni tussari pamahtaa paljo kovemmin.

-- Vieköön sinut saakeli, sinä kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt

Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet sinä hänet kätkenytkin.

Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa eikö junkkarimme ole

siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä ja se lurjus on

liian viisas lähteäkseen kuukkaamalla palolle asti pyrkimään. Sitä

paitsi loppuvat verijäljetkin tähän.

-- Vaan mitäs isä sanoo? kysyi Fortunato ilkamoiden, jos hän saa

tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?

-- Kuules, junkkari! sanoi ajutantti Gamba poikaa korvasta nipistäen,

tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä

veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä

lyöntiä sapelin sivulla.

Fortunato vain naureskeli pilkkanauruansa.

-- Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.

-- Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko

Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa

olkivuoteelle makaamaan ja mestautan sinut, jos et sano missä

Gianetto Sanpiero piileksii.

Poika pyrskähti suureen nauruun kuullessaan tämän naurettavan

uhkauksen. Hän vain toisti:

-- Isäni nimi on Mateo Falcone.

-- Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, elkäämme

riitaantuko Mateon kanssa.

Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle. Hän puheli kuiskaten

sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus,

joka muuten ei kauvan kestänytkään, sillä korsikalaisen asuntoon ei

kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä,

penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa

hyväili pikku Fortunato kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan

jääkärein ja orpanansa hämmennystilasta.

Eräs sotamiehistä lähestyi heinärukoa. Hän huomasi emäkissan ja

pisti pistimellä huolettomasti heinärukoon kohauttaen olkapäitään

merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Ru'ossa ei

mitään liikahtanut eikä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään

mielenliikutusta.

Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko

toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin

aikoisivat he palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin,

kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet

mitään Mateon Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen

ponnistuksensa ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.

-- Kuules, pikku orpanani, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin

kasvatettu viikari ja olet varmaankin vielä pitkälle menevä. Vaan

nyt lasket sinä kanssani ilkeää leikkiä ja ellen minä pelkäisi

suututtavani orpanaani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin

sinut mukaani.

-- Hui, hai!

-- Vaan kun orpanani tulee kotiin, niin kerron minä koko jutun

hänelle ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.

-- Jokohan?

-- Saathan nähdä... Vaan kuuleppas ... ole nyt siivo poika, niin minä

annan sinulle jotain.

-- Ja minä annan sinulle, orpana, erään neuvon: että jos te vielä

viivyttelette, niin ehtii Gianetto jo palolle ja silloin täytyy olla

useampia sinunlaisia uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.

Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin

kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät

säteilivät sitä katsellessa, riiputti hän sitä teräksisten vitjojen

nenästä sanoen:

-- Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi

ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja

ihmiset kyselisivät sinulta: "paljoko kello on?" ja sinä vastaisit:

"katsokaa kelloani".

-- Kun minä tulen isoksi, niin antaa enoni korpraali minulle kyllä

kellon.

-- Antaa kyllä, vaan enosi pojallapa jo on kello ... ei sentään niin

kaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.

Poikanen huokasi.

-- No, tahdotkos tämän kellon, pikku orpana?

Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle

tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien, että häntä vain härnätään,

ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuon tuostakin

silmänsä pois päin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin

nuoleksii se myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa

isännälleen: "teidän leikkinne on liian julmaa!"

Ajutantti Gamba tuntui sentään toden teolla tarjottelevan kelloansa.

Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:

-- Mitä te minua ilman aikojaan pilkkaatte?[8]

-- En, Jumal'avita, pilkkaakaan. Sano vain, missä Gianetto on, niin

on kellokin sinun.

Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy ja katsoen mustilla

silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran

hänen sanoihinsa oli luottamista.

-- Viekää minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle

kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä

saata lupaustani rikkoa.

Tätä sanoessaan vei hän kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein

kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui

selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden

kunnioittamisen välillä. Paljas rinta aaltoili kiihkeästi ja hän

näytti olevan tukehtumaisillaan.

Sillä välin heilui ja kääntelihe kello koskettaen toisinaan hänen

nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota

kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä ja pian lepäsi se

kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen

toisesta päästä... Numerotaulu oli taivaansininen ... kuori vasta

kiillotettu ... päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli

liian suuri.

Fortunatolla nousi jo vasen käsikin ja olkansa yli viittasi hän

peukalollaan heinärukoa, jota vastaan hän nojausi. Ajutantti ymmärsi

hänet heti kohta. Hän päästi vitjat kädestään ja Fortunato tunsi

olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti ylös vikkelästi kuin

metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäru'osta, jota

jääkärit heti kävivät penkomaan.

Pian nähtiinkin heinänru'on liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään

oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen, ei

hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui

maahan. Ajutantti syöksi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin

hänen kädestään. Samassa sidottiin hän lujasti kiinni kaikesta

vastustuksesta huolimatta.

Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, käänsi

Gianetto päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.

-- Senkin ... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin

vihaisesti.

Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei hän

sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä

liikettä. Vallan kylmäverisesti sanoi hän ajutantille:

-- Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa

minut kaupunkiin.

-- Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma

voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä,

että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta kantaisin sinut peninkulman

vaikka seljässäni väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme

valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin

vuokratalolla on meillä hevosetkin.

-- Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, että

minun on mukavampi olla.

Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen

jonkunlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat

Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään

palolle vievän polun käänteestä. Vaimo käveli kovasti kyyryssään

kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen

miehensä astui herrana edellä ainoastaan pyssy kädessä ja toinen

kantoremmissä; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja

kuin aseensa.

Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä

vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden

kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän

oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; vaan hän

oli korsikalainen ja vuoristolainen eikä Korsikan vuoristolaisten

joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi

menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta sellaista kuin

pyssynlaukausta, tikarin pistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä.

Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä

ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä

kohti; mutta siitä huolimatta oli hän varovainen ja varustausi

ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.

-- Vaimo, sanoi hän Guiseppalle, heitä alas säkkisi ja ole varuillasi.

Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka

oli ollut kantoremmissä ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena.

Sitten latasi hän kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen

taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välistä

ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan

viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä hän turvattuna

voi itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja

patroonalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun

tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.

Ajutantille taas tuli aika hätä nähdessään Mateon lähestyvän näin

verkkasin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.

-- Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisikin olemaan Gianetton sukulainen

taikka hänen ystävänsä, jota hän tahtoo puolustaa, niin tulisivat

luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti

kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta

huolimatta!...

Tällaisessa hämmennystilassa teki hän sangen rohkean päätöksen: hän

astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen

ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni

välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän

pitkältä.

-- Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, -- no, mitäs sinulle kuuluu,

hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba orpanaasi.

Sanaakaan vastaamatta pysähtyi Mateo ja sillä aikaa kun toinen

puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli

taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.

-- Hyvää päivää, veljeni,[9] sanoi ajutantti ojentaen hänelle

kätensä. Onpa siitä aikoja kuin minä olen sinua nähnyt.

-- Päivää, veli.

-- Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja orpana Pepalle

hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi

valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme

näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.

-- Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla varasti hän

meiltä lypsyvuohen.

Gambaa nämä sanat ilahduttivat.

-- Kurja raukka! sanoi Mateo, hän oli nälkäinen.

-- Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan

nolostuneena -- hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä

siihenkään, vaan katkasi korpraali Chardonilta käsivarren; mutta

siitä ei ollut paljo vahinkoa, olihan hän vain ranskalainen... Sitten

oli hän piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä

keksinyt. Ilman pientä orpanaani Fortunatoa en häntä olisi ikinä

löytänyt.

-- Fortunatoa! huudahti Mateo.

-- Fortunatoa? toisti Giuseppa.

-- Niin, Gianetto oli kätkeynyt tuohon heinärukoon, vaan pikku

orpanani ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen

korpraalille, että hän lähettää Fortunatolle kauniin lahjan

palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka

lähetän yleiselle syyttäjälle.

-- Kirous! mutisi hiljaa Mateo.

He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan

valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hymyili

hän omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäsi kynnykselle

sanoen:

-- Kavaltajan asunto!

Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan

nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei olisi tarvinnut uusia,

olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt

kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä

kätensä otsalleen.

Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäynyt tupaan. Sieltä

palasi hän ennen pitkää maitotuopin kanssa, jonka hän katse maahan

luotuna tarjosi Gianettolle.

-- Pysy kaukana minusta! ärjäsi vangittu jylisevällä äänellä.

Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen: -- Toveri hyvä, annas minulle

juotavaa! sanoi hän.

Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen ja ryöväri joi

sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa hän vasta oli laukauksia

vaihtanut. Sitten pyysi hän, että hänen kätensä, jotka olivat sidotut

selän taakse, solmittaisiin ristiin rinnan päälle.

-- Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.

Pyyntö täytettiin hetikohta; sitten antoi ajutantti lähtömerkin,

lausui jäähyvästit Mateolle mitään vastausta tältä saamatta ja niin

lähdettiin kiirein askelin nummelle päin.

Kului lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Mateo suunsa avasi.

Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka

pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimistuneen vihaisesti.

-- Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä,

joka kuitenkin väristytti sitä, ken miehen tunsi.

-- Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoisi

hän heittäytyä isänsä jalkojen juureen.

Vaan Mateo ärjäsi hänelle:

-- Pois minusta!

Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutamia

askeleita isästään.

Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellon vitjat, joiden pää

pisti Fortunaton paidan välistä esille.

-- Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.

-- Orpanani ajutantti.

Faleone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla erääseen

kiveen, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.

-- Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?

Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.

-- Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko, kenelle puhut?

-- No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimmäinen kavaltaja.

Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi ja

Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin löi hän

pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti

astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika

totteli.

Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja

katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä, mitä hänen

mielessään liikkui.

-- Laske irti minut! vastasi Mateo, minä olen hänen isänsä.

Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä heittäysi

hän polvilleen pyhän Neitsyen eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä

välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt

ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne hän laskeusi. Siinä tutki

hän maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon

kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseensa soveliaalta.

-- Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.

Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.

-- Lue rukouksesi.

-- Isä, isä, älkää tappako minua.

-- Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.

Supattaen ja nyyhkyttäen luki poikanen isä meidän ja

uskontunnustuksen. Isä vastasi kovalla äänellä Amen! kummankin

rukouksen perästä.

-- Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?

-- Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.

-- Se on sangen pitkä, vaan menköön.

Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.

-- Oletko lopettanut?

-- Voi, isä hyvä, armahtakaa! antakaa anteeksi! En minä koskaan enää

semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauvan orpana korpraalia, että

hän armahtaa Gianettoa!

Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli ladannut pyssynsä ja painoi perän

poskelleen lausuen:

-- Jumala antakoon sinulle anteeksi!

Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen ylös isänsä polvia

syleilemään; mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukasi ja

Fortunato kaatui kuolleena paikalle.

Luomatta silmäystäkään ruumista kohti lähti Mateo talollensa päin

hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt ottaa

muutamia askeleita, kun hän tapasi Giuseppan, joka laukauksesta

säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.

-- Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.

-- Oikeutta.

-- Ja missä hän on?

-- Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä ja minä

luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiedoro Bianchille, että

hän muuttaa meille asumaan.

1829.

Etuvarustuksen valloitus.

Eräs ystäväni upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli

kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä

ensimmäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen

kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken

saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:

Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:n päivän iltana. Everstin tapasin

leirikentällä. Ensin otti hän minua jotenkin tylysti vastaan;

mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa muutti hän

käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.

Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä

partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa

tarkastaa tunteakseni, oli iso, tummaverinen ja ulkomuodoltaan

ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä oli hän

alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunnianmerkkinsä

taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen

omituisesti vastakkainen hänen melkeinpä jättiläismäiselle

vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan

erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.

Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta,

virnisti hän kasvojansa sanoen:

-- Luutnanttiin kaatui eilen...

Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: "Teidän pitäisi muka

täyttää hänen sijansa, vaan siihen ette te kykene". Huulillani pyöri

jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.

Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden

kanuunankantaman päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se

oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana näytti

se tavallistaan suuremmalta. Hetkisen kuluessa häämötti koko

varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti

puhkeamaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.

Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.

-- Onpa se punainen, sanoi hän; se merkitsee, että tuon kuuluisan

varustuksen valloitus on käyvä meille kalliiksi!

Minä olen aina ollut taikauskoinen ja varsinkin tällä hetkellä teki

tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, vaan en

saanut unta. Nousin ylös ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta

tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.

Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi

vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti

päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen

päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät

ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden

kentällä makaavien sadan tuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan

ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä

tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui

kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti

tykytti sydämmeni ja koneellisesti asettelin minä nenäliinan ja

lompakon rintani päälle jonkunlaiseksi pantsariksi. Väsymys valtasi

minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi

ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti

kuitenkin vihdoin ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta

untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui ja sitten pantiin

aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä kuin olisi meillä

ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.

Noin kolmen aikana saapui ajutantti käskyn kanssa. Meidät kutsuttiin

uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me

seurasimme heitä verkalleen ja kahdenkymmenen minuutin päästä näimme

venäläisten etuvartioiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen

takaisin.

Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, vaan

molemmat jotenkin kauvas edellemme. He alkoivat sangen kiivaan

tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi

Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.

Rykmenttimme oli melkein suojattuna venäläisten tulelta erään ylängön

kautta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun

etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskasivat

meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.

Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni

minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa

nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista.

Muuten ei minua pelottanutkaan ja ainoa huoleni oli se, että muut

ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat

nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni

taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin

patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani

ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen

valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen kadun varrella.

Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: "Kas nyt

te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea".

Minä hymyilin kuin sotajumala ja pyyhkäsin hialtani pois multaa,

jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunan kuula oli

heittänyt päälleni.

Venäläiset näyttivät huomaavan kuuliensa huonon menestyksen, sillä he

rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät

meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatin sirpale pyyhkäsi lakin

päästäni ja tappoi miehen sivultani.

-- Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle juuri kun olin saanut

lakkini maasta; kas nyt olette te turvattuna täksi päiväksi. --

Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka

uskovat että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin

taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen

päähäni.

-- Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti

kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan

mainiona.

-- Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei

teille tule tapahtumaan ja vielä tänä iltana on teillä komppania

komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka

kerran kun minä olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri

saanut kuolettavan luodin ja, lisäsi hän hiljempää ja melkein

häpeissään, heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.

Tekeysin urhoolliseksi ja useat olisivat kai tehneet minun

tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niin

kuin minuunkin. Ensikertalaisena ollen tunsin minä, etten voinut

uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää

kylmäveriseltä ja urhoolliselta.

Puolen tunnin kuluttua väheni venäläisten tuli tuntuvasti; silloin

astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.

Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai

tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta;

molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa

pataljoonassa.

Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet

suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli

voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain

vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinne päin

saadakseni vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta

tovereiltani.

-- Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.

Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yht'äkkiä

kiljasivat venäläiset kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten

vallan hiljaa ja ampumatta.

-- En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei hyvää ennusta.

Mielestäni melusivat meikäläiset liian kovasti enkä voinut olla

sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen

juhlalliseen äänettömyyteen.

Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme

rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille

raunioille huutaen _eläköön keisari!_ kovemmin kuin olisi voinut

odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljo kirkuneet.

Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin

osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin baldakiinin taivas

noin kahdenkymmenen jalan korkuisella varustuksen yli. Sinertävän

usvan läpi näkyi heidän puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana

venäläiset krenatöörit, seisovan pyssyt koholla ja liikkumattomina

kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen

silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä

ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu

kädessä kanuunansa vieressä.

Minua värisytti ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.

-- Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteenini. Hyvästi!

Ne olivat viimeiset sanat, mitkä hänen kuulin lausuvan.

Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen

laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota

seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen,

että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa.

Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani:

hänen päänsä oli eräs kuula murskannut ja hänen aivojansa sekä

vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut

pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.

Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä.

Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimmäisenä

rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti

kaikki muut eloon jääneet. En paljo muista mitä sitten seurasi. Me

jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin

käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan.

Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin

kuulin huudettavan: "voitto on meidän!" ja savun hälvetessä näin koko

varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat

olivat vallan haudattuina ruumiskekojen alle. Noin kaksi sataa miestä

ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä,

toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista

venäläistä vankia oli heidän keskessään.

Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan

portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään:

minäkin lähestyin häntä.

-- Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.

Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.

-- Entäs vanhin luutnantti?

-- Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä

äänellä.

Eversti hymyili happamesti.

-- No niin, herraseni, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa

heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on

vielä voimakas; mutta kenraali C ... on tuleva avuksenne.

-- Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?

-- Yks' kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!

Tamango.

Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena

matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin

tappelussa musersi eräs puun pirstale hänen vasemman kätensä, joka

täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla.

Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt ja niin pian

kuin tilaisuus merelle lähtöön tarjoutui, otti hän eräällä

kaapparilaivalla palveluksen toisena luutnanttina. Muutamista

merisaaliista saamillansa rahoilla osti hän kirjoja ja tutki

tietopuolisestakin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti

vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten kohosi hän erään kolmella kanuunalla

ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän

kapteeniksi ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen

urostöitään.

Rauha häntä huolestutti: sodan aikana oli hän koonnut pienen

omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten

kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet tarjoamaan

palveluksensa rauhallisiin toimiin ja ollen tunnettu päättäväiseksi

ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun

orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää

ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa

ollutkaan, mutta sitä paitse -- ja se olikin paljo uhkarohkeampaa

-- pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni

Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille.[10]

Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen

tavallaan ovat kauvan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa

viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta

vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta

vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät

ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut

ensimmäinen suosittamaan isännälleen rauta-astioiden käyttöä veden

pitoa ja säilytystä varten. Hänen laivallansa olivat käsi- ja

jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastottain, valmistetut

uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti

vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen voitti hän orjakauppiaiden

keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa

varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin,

johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi

antoi hän sille _Toivo_. Kapeat ja limitetyt välisillat tahtoi hän

ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä

tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä

heidän tarvitsee seisoalleen nousta?

-- Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, saavat he seisoa liiaksikin!

Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen

yhtäsuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän

jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa

neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa

tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan

toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa noin kymmenkunnan

neekeriä enemmän kuin muihin tonniluvultaan samankokoisiin.

Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin;

mutta täytyyhän olla ihmisellisyyttä ja jättää neekerillekin

ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä tila temmeltääkseen tuon

yli kuusi viikkoa kestävän purjehdusmatkan aikana: "Sillä", sanoi

Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä,

"ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin".

_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset

ihmiset myöhemmin huomauttivat. Tarkastajat, jotka tutkivat

juurtajaksaen koko prikin eivät huomanneet kuutta suurta

rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.k. rautaisia

oikeudentankoja, jotka mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä

myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä _Toivo_

oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmäs

kuin Senegaliin vaihtaaksensa puutavaroilla norsunluita. Matka

ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos

esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä

jouduttaisiin?

Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin

varustettuna ja kalustettuna, Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan

lujemmat mastot, mutta niin kauvan kuin hän itse laivaa johti, ei

hänellä ollut syytä valittaa. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti

aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkuriin (luullakseni)

Joalen joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät

eivät olleet vahtimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat

tulivat hetikohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango,

kuuluisa sotamies ja orjain kauppaaja, oli juuri tuonut rannikolle

suuren orjalauman ja hän oli huokea hinnoilleen niinkuin ainakin

mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset

nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät

harvinaisiksi.

Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään

Tamangoa. Hän tapasi tämän kiiruusti kyhätyssä olkikodassa, kahden

vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa.

Tamango oli pukeunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa

varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa

korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä

riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen

edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki

oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden

reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen

kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri

ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle ja kädessä oli hänellä

kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Näin puettuna

piti afrikalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin

pariisilainen tai lontoolainen keikari.

Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin

kuin Tamango, pyörähdelIen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva

krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä hän luuli valkoihoiseen

tekevänsä. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux

alaluutnanttiinsa sanoen:

-- Kas tuosta veitikasta ottaisin minä ainakin kolme tuhatta frangia,

jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.

Istuttiin ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti

tulkin virkaa. Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi

laivapoika korillisen viinapulloja; juoskenneltiin ja saadakseen

Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin

nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja

oli sopivalla kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos,

istuttiin viinapulloineen varjopaikkaan ja Tamango antoi merkin tuoda

esille myytävänä olevat orjat.

He tulivatkin pitkässä jonossa, seljät koukussa väsymyksestä ja

ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuusi jalkaa pitkää

hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla

yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista

olkapäälleen ensimmäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin hänen

jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa

j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies

hankonsa varren terävän pään maahan ja silloin seisahtuu koko jono.

Helppo on ymmärtää, ettei matkalla tarvitse pakoa ajatellakaan, kun

kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.

Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen,

kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko

liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun

huononemista.

-- Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toista se ennen oli. Naiset

olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä ja neljä miestä olisi

jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin

nostamista varten.

Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältä päin

mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä voi hän maksaa

tavallisen hinnan, mutta muista vaati hän suurta alennusta. Tamango

taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten

vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin lopetti hän vaatien,

en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni

tahtoi ottaa laivalleen.

Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi

oli Ledoux vähällä lentää seljälleen hämmästyksestä ja harmista;

muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten ylös

keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa.

Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen

istuutumaan. Uusi pullo avattiin ja keskustelu jatkui jälleen.

Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja

luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauvan ja juotiin

mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla

näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sen

huokeammiksi arvosteli hän uhrinsa; kuta enemmän afrikalainen

taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun

korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä.

Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa

ja viisikymmentä huonosti korjusteltua pyssyä annettiin sadan

kuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi

päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen

kanssa ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusein

haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä pois puuhangot

pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi

osottaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.

Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja

heikkoja naisia. Laiva oli täysi.

Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä

kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva.

Ledoux muisteli, että hän, "Sisiilian verilöylyä" Nantesissa

esitettäessä, oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita

miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterille ja löytävän sijaa

istuutua -- ihmisruumiin joustavuuskyvyn avulla. Hän otti hoikimmat

kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.

Silloin pyysi Tamango jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan

ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja

tarvitse muuta kuin puoli sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis

kolme lasta, vaan selitti sitten, ettei hän huoli enää ainoatakaan

mustaihoista. Nähdessään, että hänellä vielä oli seitsemän orjaa

ristinään, tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähimmäistä naista: se

oli noiden kolmen lapsen äiti.

-- Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy

viinaa tai laukaisen.

-- Ja mitä p--lettä luulet sinä minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.

Tamango laukasi ja orjatar kaatui kuolleena maahan.

-- Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan

murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...

Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että

kuula lensi ilmaan. Tämä oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango

yritti ampua, oli eräs _poppamies_ eli taikuri, joka oli ennustanut

hänen tulevan kuningattareksi.

Viinasta raivostuneena ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä

nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta löi hän

vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen:

-- Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.

Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen

käteensä ja virkahti:

-- Hänelle minä kyllä sijan tiedän.

Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen

tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jälellä olevaa orjaa. Sitten

päästeli hän heidät irti kaulahangoista ja salli heidän mennä, minne

vain hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin,

vaan joutuivat aivan ymmälle miettiessään palausta kahdensadan

peninkulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.

Sillä välin lausui kapteeni Tamangolle jäähyvästit ja ehätti

viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut

viisasta vitkastella kovin kauvan joella, sillä risteilijät voivat

palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo sukeutua

matkalle. Tamango taas nukahti nurmikolle varjopaikkaan humalaansa

selvittääkseen.

Herätessään näki hän laivan jo täysissä purjeissa viilettävän

jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango

vaimoansa Aychétä. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut

pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa

valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivalle.

Tämän kuullessaan löi Tamango hämmästyneenä otsaansa, tempasi

pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennen kuin mereen

laskeusi, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan,

joka oli noin puolen peninkulman päässä joen suulta. Siellä toivoi

hän löytävänsä kanootin yllättääkseen sillä prikin, jonka kulkua joen

polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin

hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.

Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen

vaativan takaisin vaimoansa.

-- Mikä on annettu, on annettu, vastasi hän ja käänsi hänelle

selkänsä.

Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa

tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni

vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän

tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä

hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta

onnettomalta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa,

milloin taas iski hän päätänsä lankkuja vastaan ikäänkuin aikoisi

hän tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämmisenä osotti kapteeni

hänelle rantaa merkiksi että hänen oli jo aika lähteä. Vaan Tamango

ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja

miekkansakin. Kaikki turhaan.

Väittelyn aikana lausui _Toivon_ luutnantti kapteenille:

-- Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on.

Miks'emme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne

kolme kuollutta?

Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolme

tuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka

luultavasti olisi hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran

varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välittäisi viisi

siitä oliko hän Guinean rannikolla hyvässä tai huonossa maineessa.

Rantamaat olivat sitä paitse autioita ja afrikalainen sotilas siis

täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten

saada häneltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista olisi käydä hänen

kimppuunsa niin kauvan kuin hänellä vielä oli ne käytettävänään.

Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen oliko

se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan karisti hän ruudin

pois sytyttimestä. Luutnantti taas tutkisteli sillä aikaa miekkaa

ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa

matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet seljälleen ja alkoi köytellä

häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensimmäisestä

hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta

taisteli hän kauvan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman

voimansa avulla pääsi hän jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla

löi hän maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi

käsiin vain riekale hänen takistaan ja kuin riivattu hyökkäsi hän

luutnantin päälle temmatakseen tältä miekkansa. Vaan tämäpä löikin

hänelle päähän pitkän, vaikk'ei juuri syvän haavan, niin että Tamango

uudelleen tuupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä

lujasti kiinni. Puolustautuessaan kiljui hän kuin vimmattu ja

kiemurteli kuin merikala verkossa; vaan nähtyään kaiken vastustuksen

turhaksi sulki hän silmänsä eikä jäsentään järkähyttänyt. Ainoastaan

kiivas ja voimakas hengitys osotti hänen vielä elävän.

-- Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, hänen myömänsä mustaihoiset

tulevat nauramaan makeaa naurua nähdessään hänetkin vuorostaan

orjana. Sitenpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.

Sillä välin vuoti Tamango parka tulvanaan verta. Sama laupias

tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta,

lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia

lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonutkin, mutta

mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin

täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli

paikka määrätty. Parina vuorokautena ei hän juonut eikä syönyt

mitään; tuskinpa nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset

vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa katselivat tyhmänsekaisella

hämmästyksellä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri

oli heissä hänen synnyttämä pelkonsa vieläkin, ettei yksikään heistä

uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuudesta, joka oli syypää

heidän kurjuuteensa.

Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan

rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden

suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa,

joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta

vaurioitta. Ei minkäänlaisia tarttuvia tautia. Ainoastaan kaksitoista

heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt.

Että hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan

vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle

joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin

ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä

vartioi heitä täysissä aseissa kapinaa peljäten; sitä paitse ei

heiltä koskaan riisuttu pois kaikkia rautoja. Joskus ilahdutti heitä

joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli

silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan

päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä,

nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään mikäli raudat sallivat.

Liike on välttämätön terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n

käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa

niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.

-- Hei, lapsukaiset, tanssikaa te ja huvitelkaa itseänne, huusi

kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.

Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.

Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla.

Vihdoin ilmestyi hänkin yläkannelle ja kantaen ylpeästi päätänsä

pelonalaisen orjalauman keskessä silmäili hän surullisesti, vaan

tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten

heittäysi tai paremminkin vaipui hän pitkälleen etukannelle

huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet

hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti

piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen,

komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä

juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan hänelle

juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona.

Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tälle, että katsoisi

sinne päin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti;

hypäten samalla äkkiä ylös juoksi hän peräkannelle päin ennen

kuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea

merikulkujärjestystä vastaan sotivasta rikoksesta:

-- Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkasi

säikähdyksestä; etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan

mitään Jumbo-Emoa?

Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; vaan Tamango

kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen

takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan

kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.

Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo

herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.

-- Se on neekerein Syöjätär (eli Para), sanoi hän. Kun joku aviomies

pelkää vaimonsa tekevän samaa mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja

Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin

Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset ... se

on niin yksinkertaista, vaan he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan

kun eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla

kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu

outoa soittoa ilman että ketään soittoniekkaa näkyy; kaikki soittajat

olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia

tamburiineja, n.k. _balafoseja_ ja kurbitsipuoliskoista tehtyjä

kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt

houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat

soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä

pidättivät heitä: naisparat tiesivät kyllä, mikä heitä odotti.

Yht'äkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää

pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin touvinreiät (écubiers)

ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi

verkalleen, vallan verkalleen, vaan ei kuitenkaan lähemmäksi kuin

noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:

-- Kas Jumbo-Emo tulee!

Ja he kirkuivat kuin osterinkauppiaat. Silloin miehet heille:

-- Kas nyt, veitikat, sanokaa heti oletteko olleet uskollisia;

jos valehtelette, niin nielee Syöjätär teidät vallan tuoreeltaan.

Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat, ja saivat

aviomiehiItään kelpo selkäsaunan.

-- Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli, kysyi kapteeni.

-- Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt

ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja

häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa ei

se ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta

tarvitakaan. Kuitenkin ja kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö ja

minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.

-- Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, niin ei hän tosin pelkää

Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitä paitse tietää hän

hyvin kyllä, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen

tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla

ei olekaan kuin yksi käsi, niin voin minä sillä vielä vaimoisen

ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee

Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että hän pysyy siivolla eikä säikyttele

tätä pikku eukkosta tässä, taikka kuoritan minä hänen selkänsä siksi

hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaiselta kuin raaka

pihvipaisti.

Näin sanoen meni kapteeni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti

lohdutella häntä: mutta kaunista neekeritärtä ei hän voinut lohduttaa

hyväilyillä eikä lyönneilläkään, menettäähän ihminen näet vihdoin

kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä.

Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria

manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.

Yöllä kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat

vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista

laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen

jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset

ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua

oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä ilmestyi

Tamango kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen

näköisenä kuin ennenkin.

Niin pian kuin Ayché huomasi hänet istuessaan peräkannella kapteenin

vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen edessään

ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:

-- Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!

Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki

oli kaukana, sanoi:

-- Viila!

Ja paneutuen pitkälleen etukannelle käänsi hän Aychélle selkänsä.

Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa vielä muutamia

korvapuustejakin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen

miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen

merkitystä ei hän ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin

tiedustellutkaan.

Istuen muiden orjain kanssa vankina yllytteli Tamango heitä sillä

välin yöt ja päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin

voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta

ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomutta;

tarkemmin selittelemättä vakuutti hän sitten heille voivansa saattaa

heidät takaisin kotimaahansa, kehui tietojansa salaperäisissä

tieteissä, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja

uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta

häntä tässä yrityksessään. Puheessaan käytti hän ainoastaan peulein

murretta, jota useimmat orjista osasivat, vaan jota tulkki ei

ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine sekä se seikka, että orjat olivat

tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti

hänen puheidensa vaikutusta ja mustaihoiset kiirehtivät häntä vain

määräämään päivän vapautumista varten jo paljo ennen kuin hän itse

luulikaan voivansa toteuttaa aikomuksensa. Hän vastasi liittolaisille

ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen,

joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut,

vaan että heidän piti pysytteleimään valmiina ensimmäiselle merkille.

Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä

kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansivua

vastaan nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla,

kuinka joukko lentokaloja seurasi laivan mukana; Tamango otti pyssyn

ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita hän oli nähnyt

matruusein harjoituksissa tekevän. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä

pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita

ilman että se herätti epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin

pitipä sen olla uskalikon miehen, joka tahtoi riistää pyssyn hänen

käsistään.

Eräänä päivänä heitti Ayché hänelle erään leivoksen (biscuit)

tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa

oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa

onnistuminen. Tamango kavahti näyttämästä viilaa kumppaneilleen;

vaan kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden

samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen kiihtyi hän niin, että jo

huudahtelikin. Kuullessa hänen vaihtelevaa äänen painoansa olisi

luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön

kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen

oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä

riemunhuudahduksella.

-- Toverit, huudahti hän, henki, jonka kanssa minä olen tehnyt

liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on

nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt ette te tarvitse muuta

kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.

Hän antoi naapureiden tunnustella viilaa ja hänen yksinkertainen

petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa

täytenä totena.

Pitkän odotuksen perästä koitti sitten koston ja vapauden päivä.

Juhlallisen valan kautta liittoutuneet olivat tehneet suunnitelmansa

tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpain piti Tamangon johdolla

vuorollaan kannelle noustua riistää vartijoilta heidän aseensa;

toisten taas kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä löytyvät

pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki; piti

alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät

useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan.

Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen,

joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää heti kohta

vapauttamaan tovereitansa.

Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin

tavallisuutta armahti hän erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut

selkäänsä. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta

manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti

heille, että Martiniquessä, jonne kohdakkoin saavutaan, saa joka mies

lahjapalkkion. Näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneina mietiskelivät

kaikki matruusit jo miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät

mielessään vain viinaa ja Martiniquen värisiä naisia, kun Tamango ja

muut liittolaiset tuotiin kannelle.

Rautansa olivat he viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata

viallisiksi, vaan että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella

katkaista. Sitä paitse osasivat he niitä helistellä niin hyvin, että

sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset

raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa ottivat he kaikki

toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, sillä välin kuin

Tamango aloitti heimonsa sotalaulun,[11] jota hänen oli ollut tapana

laulaa ennen muinoin sotaan suoriutuessa. Kun tanssi oli kestänyt

jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin väsymyksestä voipuneena

pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojausi

laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät

samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.

Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango

yht'äkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäsee

vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja, laskien

jalkansa hänen vatsalleen, riistää häneltä pyssyn, jolla heti

tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin

vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja

lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto.

Vahtimestari, jolla oli rautojen avaimet, kaatuu ensimmäisinä.

Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen.

Jotka eivät löydä muita aseita tempaavat käsipuita tai laivaveneen

airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat

matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle,

mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä

hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomaten,

että Tamango oli salaliiton johtaja, toivoi hän voivansa helposti

suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä

hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä

äänekkäillä huudoilla. Paikalla hyökkäsi tämäkin häntä kohti.

Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta käytti hän sitä kuin nuijaa.

Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla,

joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä

ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti

siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi ja iskun voimasta

luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi

ja pirullinen mielihyvän hymyily huulilla kohotti Ledoux käsivartensa

lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit

hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin

ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen

koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä

raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta attikalainen jää

alle. Menettämättä rohkeuttaan likisti Tamango vastustajaansa koko

voimallaan lähemmäksi ja purasi häntä kaulaan niin kovasti, että veri

syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin

kapteenin heikenneestä kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä

suin ylös kavuten päästi hän riemunhuudon lävistäessään useimmilla

pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.

Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jälelle jääneet

matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta ilman sääliä

tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan

mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäynyt

taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota voi käännellä navan ympäri

ja joka ladataan räjähdysaineilla.

Vasemmalla kädellään ohjasi hän kanuunaa ja puolustihe oikeassa

kädessään olevalla sapelilla niin kauvan, että hänen ympärilleen

kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän

sitten tuohon pakattuun laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla

täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hakattiin hän

kappaleiksi.

Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä

oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä

katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina

vieläkin näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta

voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.

-- Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina; ja

tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin

kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?

Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla

huudettiin Tamangoa esille.

Hänpä ei huolinut kiirehtiä tuloansa. Vihdoin löydettiin hänet

peräkajutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä toinen

käsi nojautuneena kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna

vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuen hänen edessään.

Voiton riemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni

koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi oivalsi hän paremmin

aseman vaikeuden.

Kannelle vihdoin ilmestyessään teeskentelihe hän tyyneksi, vaikk'ei

sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään

laivan suuntaa lähestyi hän verkkasin askelin ruoria ikään kuin olisi

hän tahtonut viivyttää hiukan sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja

muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.

Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin

he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen

eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä

koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki

kauvan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi hän

tavaillut niitä sanoja, jotka hän näki siihen piirretyksi; sitten

nosti hän kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin

mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki

suut ammollaan ja silmät sepposen seljällään hänen ympärillään, ja

seurasivat jännityksellä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon

ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys

tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.

Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa

hypähtää takajaloilleen kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta

manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se

harmistuneena tahtoi hukuttautua tietämättömän perämiehensä kanssa.

Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli

äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että

luuli sen tuossa paikassa kumoon menevän. Pitkät raakapuut jo

merta viilsivät. Useampia henkilöitä kaatui ja muutamia vierähti

mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti

ikään kuin olisi se vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa

vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla ja yht'äkkiä

katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja

komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen säpäleillä ja

raskaalla touviverkolla.

Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle;

vaan kun tuuli ei enää löytänyt mitään vastustusta, nousi laivakin

pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat

mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat

sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten

kyynärpäänsä kompassia vastaan ja peittäen kasvonsa koukistetun

käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta

kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo

lähennellä ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihkeni

todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.

-- Sinä kavala petturi! huusivat he, sinä se olet syypää kaikkeen

meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja kiihoitit

meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja

lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua

ja nyt olemme vähällä hukkua kaikki, kun sinä olet suututtanut

valkoisten jumalan.

Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä ja hänen ympärilleen kertyneet

mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten otti hän kaksi pyssyä,

viittasi vaimoaan seuraamaan häntä, astui edessään aukeavan joukon

läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne rakensi hän

itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkunlaisen suojuksen ja

istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä

pistimet uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin.

Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta

kohti ojennettuina, omia ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä

oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen

oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan

heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella

synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten

keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia, sekä parikymmentä

haavoitettua anoen hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan

heille antaa.

Äkkiä ilmestyi eräs neekeri loistavin kasvoin kannelle. Hän ilmoittaa

löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa

todistavatkin kylläksi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi

haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat

varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen

jälkeen nähtiin heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan

raa'imman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet

säestävät heidän tanssejansa ja laulujansa. Näin kuluu jäännös

päivästä ja yö kokonaan.

Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana on suuri

joukko haavoitettuja kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä.

Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka

osasivat loitsuja, vaikk'eivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet

hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin

useampia voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen

alakuloisuus vaan lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta,

joka ei ollut vieläkään suojuksensa ulkopuolelle tullut. Hän se

sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän voi pelastaa heidät

siitä hirveästä asemasta, mihin hän oli heidät saattanut. Eräs vanhus

lähestyi häntä rauhan ehdotusten tekijänä. Häntä pyydettiin antamaan

neuvonsa; mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona

heidän rukouksilleen. Yön aikana oli hän epätoivon vallitessa koonnut

itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen

elää muista erillään siellä, mihin oli vetäynyt.

Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn

ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään

unta Afrikasta, kumipuumetsistä, oljilla katetuista kodista ja

apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen

päivän juopottelu uudistuu. Siten kuuluu useampia päiviä. Vaikeroida,

itkeä ja repiä hivuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän

elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät

mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.

Eräänä aamuna astui Tamango ulos varustuksestaan ja tuli aina

katkenneen suurmaston luokse.

-- Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osottanut

keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän

kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne

alaisiksi; mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia.

Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.

Kaikki mustaihoiset loivat kunnioituksella katseensa alas ja

kertyivät hänen ympärillensä.

-- Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat,

joiden avulla he voivat liikutella näitä suuria puutaloja; vaan

me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä venheitä, jotka

muistuttavat oman maamme pursia.

Hän viittasi sluuppia ja muita piikin venosia.

-- Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, laskeutukaamme niihin ja

soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen

puhaltaa kotimaatamme kohti.

Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty.

Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla

ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä, Tamangon käsityksen

ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin,

niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä

mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli

hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta

ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli kelvollisessa käyttötilassa.

Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä

mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan.

Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen

lähtöä.

Molemmat venheet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille,

jättivät laivan suunnattomasti lastattuna ja meren lainehtiessa niin

kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti

ensimmäisenä. Tamango oli Aychén kanssa istuutunut sluuppiin, joka

raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle.

Kuului vielä prikille jätettyjen onnettomain voivotushuutoja, kun

eräs voimakas aalto Iöi sluupin poikki ja täytti sen vedellä.

Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa

nähtiin heidän onnettomuutensa ja soutajat ponnistivat siellä

kaksinkertaisesti peljäten, että heidän muuten ehkä täytyisi

auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat.

Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivalle. Näiden joukossa

olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin

haihtuvan näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi,

sitä ei tiedetä.