aavistanut, että kuningas itse vaatei päästä sisälle; lyhykäisesti:
kersantti piti parhaimpana mennä noutamaan avaimia ja herättämään
linnan-päällikköä. Kohta porasi linnan portit, me ratsastimme sisään ja
olimme kaupungissa. Viipymättä meni kuningas kenraali Düker'in tykö,
joka oli juuri herännyt, eikä ollut vielä liki-mainkaan oikein
valveillansa. Täydesti luullen, että hänellä oli kuriirin kanssa
tekemistä, kysyi hän sentähden kuninkaalta: "no, mitä uutisia te tuotte
hänen Majesteetiltänsä?"
"Minä olen siis," sanoi Kaarle, "ainakin tullut peräti oudoksi omille
alamaisilleni!"
Nyt avautuivat kenraalin silmät. "Jumalan tähden, Teidän
Majesteettinne!" huudahti hän hämmästyneenä, heittäysi kuninkaan
jalkain juureen ja itki ilonkyyneleitä.
"_Kuningas, kuningas_!" kaikui kaikkialla, ja keskellä yötä levisi
iloinen sanoma kautta kaupungin. "Kuningas on tullut!" kuuluivat huudot
kaduilla; kaikki kiirehtivät vuoteistansa, pukivat itsensä pikaisesti
ja kokoontuivat kaduilla. "Onko se totta?" -- "On; hän on todellakin
tullut!" -- "Jumalan kiitos! Nyt ajatkin taas muuttuvat! Eläköön
kuningas!" -- Niin kuuluivat kysymykset ja vastaukset, toivotukset,
huuto ja hälinä kadulta kadulle; ihmiset syleilivät toisiansa
iloissansa, ja sinä yönä taidettiin todellakin nähdä, kuinka
suuresti alamaiset kunnioittivat kuningastansa, kuinka hellästi ja
sydämellisesti he häntä rakastivat. Sotamiehet samoilivat ulos
kasarmeistansa ja maja-taloistaan ja piirittivät huonetta, jossa
kuningas oli. "Onko totta? Onko ainakin se totta?" huusivat he ja kova
riemastuksen huuto kajahti taas, kun he kuulivat vastauksen: "On; kyllä
se on totta! Minä olen itse nähnyt hänet, meidän kuninkaamme!"
Kohta sen jälkeen riensi kansa soittamaan kelloilla, ja antoi niiden
kupari-kielten ilmoittaa ilon-sanomaa; kanuunat valleilla paukkuivat ja
jyristen saattoivat odottamatonta uutista yli maan ja meren; kaikki
kadut valaistiin ilo-tulilla ja riemu-valkeita poltettiin katujen
kulmissa ja toreilla, ja ilo oli niin suuri, ett'ei yksikään ihminen
ajatellut enään nukkua tai vuoteelle mennä sinä yönä.
Mutta me, Jumal'avita, sitä vastoin ajattelimme lepoa, ja unta me
todellakin tarvitsimme. Kansan parhaittaan peuhatessa veimme me ensin
kuninkaan vuoteelle. Sillä kuuteentoista päivään oli hän tuskin
ollenkaan maannut eli saanut rauhallista lepoa. Hänen jalkansa olivat
niin ajettuneet lakkaamattomasta ja hirveästä ajosta, että saappaat
saimme me leikata halki, saadaksemme ne riisutuiksi; vetämällä ei ollut
yrittämistäkään, puhtaat liina-vaatteet annettiin hänelle myöskin,
sillä ne kuin hänellä olivat päällänsä, olivat mitä kurjimmassa
tilassa. Sitten viskausi kuningas vuoteellensa ja nukkui niin sikeästi,
kuin olisi hän ollut kuollut, Düring ja minä paneusimme hänen
jalkoihinsa parille patjalle, jotka olivat meitä varten levitetyt
lattialle, ja sitten me kaikki kolme kuorsasimme kilpaa; ja ensikerran
pitkistä ajoista vartioi ovemme edessä taas todellinen ruotsalainen
vartija.
"Uni maistui suloiselta, saatatte ymmärtää! Vahinko vain, ett'ei sitä
suloutta kestänyt kylläksi kauvan. Muutaman tunnin perästä nousi
nimittäin kuningas ja herätti meidätkin, vaikka me olisimme mielellämme
nukkuneet koko päivän. Mutta eihän Kaarlella ollut rauhaa. Hän käsketti
vanhan kenraali Düker'in luoksensa ja tarkasti hänen kanssansa linnan
vartijaston, linnoitukset, ja käski kohta siekailematta alkaa sodan
uudestansa uusilla voimilla. Kuriirit kiirehtivät ulos kaikista
kaupungin porteista. Ruotsalaisten piti kohta huomata, että heidän
kuninkaansa aivan entisellään, muuttumattomana oli tullut takaisin
maahansa."
Vältvääpeli pysähtyi tässä nyt kertomuksessansa hetkeksi ja tirkisteli
suruisella katseella, vallan aatteisiinsa vaipuneena, valkeaan, joka
yhä kirkkaana heloitti pimeään yöhön. Vasta Uolevi Sparre'n häntä
puhutellessa, heräsi hän unelmistansa.
"No, vanha ystävämme, miks'ette jatka kertomustanne?" kysyi Uolevi. "Me
istumme ja odotamme suurimmalla uteliaisuudella, ja yökin kiirehtii
kulussansa. Minä pyydän teitä kertomaan kertomuksenne loppuun."
"Kyllä; kyllä minä sen teen, vaikka vaikeaksi käy kertoakseni
kertoelman surullista loppua," vastasi vältvääpeli, ikäänkuin heräten
jostain ilkeästä unesta. "Suokaa anteeksi, lapsukaiseni, että olen
viivytellyt vähän tarpeettomasti niistä hetkistä kertoissani, jotka
olivat kuninkaamme viimeiset iloiset hetket. Mutta sinulla on oikein,
Uolevi, kertomus pitää lopetettaman."
Siis enemmin. Kansan ilo hänen takaisin-tulostansa, iloitti häntä
paljon, enkä ole minä nähnyt häntä milloinkaan iloisempana ja
hilpeämpänä, kuin niinä ensimäisinä päivinä, joina olimme taas
koti-maassamme. Mutta nepä olivatkin viimeiset auringon-säteet, jotka
valaisivat hänen elonsa-juoksua. Uhkaavat ukkos-pilvet kohoilivat jo
kaikkialta ilman alla, ja monen salaman niistä pilvistä piti
polttavasti kerran sattuman hänen sydämeensä.
Ei viipynyt kauvan, kun jo jokajalla taas sodan melskeet piirittivät
meitä. Preussi, Tanska, Sachseni ja Venäjä olivat aseissa vastassamme,
ja vaikka kuinkakin miehukkaasti Kaarle puollusti itseään, niin ei
voinut hän kuitenkaan pitempää aikaa kestää niin suurta yli-voimaa
vastaan. Kolmekymmentä ja kuusi tuhatta miestä marssei Stralsund'ia
vastaan, jossa Kaarlella oli vain yhdeksän tuhatta miestä. Mutta
Kaarle johti itse joukkojansa, eivätkä liittoutuneet viholliset olisi
iki-päivinä valloittaneet linnaa, ell'ei meille onneton sattuma olisi
ollut heille avullisena.
Översti-luutnantti von Köppen, Preussin kuninkaan ajutantti, oli
nuoruudessaan ollut Stralsund'issa ja uinut usein Itä-meressä. Siitä
ajasta muisti hän, että juuri sillä paikalla, jossa Ruotsalaisten
linnoitukset loppuivat, oli meri vain kolmen tahi neljän jalan syvä.
Hän esitteli siis kuninkaallensa, että juuri sillä paikalla piti
vihollisia ahdistaa. Esitys otettiin kuulevaan korvaan, ja 6,000
jalka- ja 2,000 ratsumiestä käskettiin sentähden kahlaamaan, kuin
hylkeet, ylitse osoitetusta paikasta meressä. Köppen johti itse
etu-joukkoja ja meni miekka kädessä mereen edellä. Kello yksi yöllä
astuivat he mereen ja kahlasivat puolen tuntia vedessä, vyötäisiin
saakka. Samaan aikaan tekivät he hyökkäyksen linnaa vastaan
etu-puolelta kääntääksensä huomiomme väärään, ja tosiaankin me
petyimme, sillä emme olleet ajatelleet preussiläisten kaloina toki
uivan kimppuumme. Sillä tavalla tuli Köppen joukkonensa aina
etu-varustuksiimme saakka. Sotamiehet astuivat hiljaa ylös vedestä ja
ennenkuin arvasimme aavistaakkaan, niin olivat he jo keskessämme, juuri
kuin pilvistä pudonneina. Sillä tavalla valloitettuja varustuksia emme
voineet puollustaa: meidän täytyi vetäytyä linnan sisimpään, ja
kadotimme siinä kahakassa viisi-kolmatta kanuunaa ja neljäsataa vankia.
Se oli kova kolahdus, mutta vielä kovemmat tulivat kohta perästä.
Niin kauvan kuin Rügen'in saari ei ollut liittoutuneitten vihollisten
vallassa, niin eivät he voineet olla varsin varmat Stralsund'in
valloittamisesta. Heidän täytyi siis ensin valloittaa mainittu saari,
ennen-kuin taisivat kaupunkia piirittää sekä maan että meren puolelta,
ja Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold, jota tavallisesti nimitettiin vain
vanhaksi Dessau'ilaiseksi, -- hän tarjousi valloittamaan saarta meiltä.
Se oli kova koetus, mutta Leopold olikin juuri se mies, joka taisi
ottaa hartioillensa mokoman työn. Sopivana päivänä saapui hän 400:lla
laivalla ja 15,000:lla miehellä saareen. Kaarle taisi asettaa vain
2,000 miestä yli-voimaa vastaan. Stresov-nimisen kylän luona laski
Leopold maalle, ja ensi-työksensä varusti hän kylän etu-varustuksilla.
Hän kaivatti syvän valli-haudan ja asetti siihen espanjalaisia
ratsu-miehiä. Niin varustettuna odotti hän meidän kuninkaamme tuloa,
joka ei kauvan odotuttanutkaan itseänsä. Kaarle oli Stralsund'issa ja
oli tuskin saanut kuulla vihollisten saareen tulosta, kuin hän jo kohta
lähti purjehtimaan ja saapui saarelle kello yhdeksän iltaisella.
Hän ei tahtonut sallia vihollisten saada vakaata jalan-sijaa ja
toivoipa päästä heidän kimppuunsa vielä väkeä maalle laskiessa. Mutta
siihen ei hän kuitenkaan kerjinnyt, vaan yhtä-hyvin marssitutti hän
joukkonsa yön aikana Stresov'in kylää vastaan, karkoittaakseen kohta
viholliset sieltä pois. Kello kaksi aamuisella seisoi hän vastatuksin
preussiläisten kanssa. Niin hiljaa oli hän tullut, ett'eivät
preussiläiset huomanneet häntä ennenkuin hän käski hiljaisella äänellä:
"lyökää maahan espanjalaiset ratsu-miehet!" -- Eräs preussiläinen
vartija kuuli sen ja kiire meteli syntyi kohta. Pian karkoitimme me
espanjalaiset ratsu-miehet, mutta hämmästyimme, kun näimme edessämme
leveän ja syvän valli-haudan.
"Onko se mahdollista?" huudahti kuningas, kun hän näki haudan. "Sitä en
ollut luullut. Mutta ei se mitään. Rivakasti eteen-päin vain!"
Kehoitus rohkaisi meitä: kuin leijonat syöksyimme me hautaan.
Espanjalaiset ratsu-miehet, multa-vallit, puun-rungot, oksat, kaatuneet
sotamiehet, ja kaikki mitä nopeasti käsiin saatiin, käytettiin haudan
täytteeksi. Kuningas, kenraalit, upsierit ja sotamiehet astuivat
toistensa olkapäille ja niin tulimme me viimein ylös haudasta ja
seisoimme liittoutuneitten vihollisten leirin vastassa. Ensimäinen
hyökkäyksemme saattoi kohta preussiläiset ja tanskalaiset häiriöön,
mutta ruhtinas Leopold oli uljas sota-herra: hän kokosi jälleen
hajoitetut joukkonsa ja karkoitti meidät neljäsosa-tunnin ajan
kestäneen verisen tappelun jälkeen takaisin leiristä ja yli haudan
jälleen. Jopa ajoi hän meitä lakealle kentällekin jäljistä. Kuninkaalta
ammuttiin hevoinen ja hän oli juuri joutumaisillaan vangiksi. Eräs
tanskalainen upsieri tunsi hänen, kävi hänen käsi-varteensa ja huusi:
"antaukaa, Teidän Majesteettinne, tahi olette hukassa!" Mutta Kaarle ei
antautunut. Hänellä oli pistooli pistettynä vyöhönsä, sen tempaisi hän
ja lävisti sillä upsierin pään. Sitten otti hän kaadetun upsierin
hevoisen ja jatkoi tappelua. Hän tuli jälleen ympärinsä saarretuksi ja
jopa sai luodin raapaisemankin juuri rintansa alle, mutta hän tunkeusi
piirittäjäinsä läpitse ja kehoitti meitä, Jumalan tähden, olemaan
rohkeita. Ah, me teimme kyllä tehtävämme, mutta onni ei ollut enään
puolellamme. Viisisataa uljasta toveria jätimme kuolleina jäljillemme
taistelu-kentälle ja niiden joukossa myöskin kuninkaan rakkaimmat
kenraalit Grothusen'in ja Daldorf'in. Kaarle itse sai kiittää kreivi
Poniatovski'a hengestänsä. Kreivi tempaisi hänet nimittäin pois
tappelusta ja kiirehti hänen kanssansa meren rannalle, jossa laiva oli
häntä odottamassa, viedäkseen häntä Stralsund'iin. Minä olisin
mielelläni auttanut häntä, mutta luoti rinnassani makasin minä maassa
kelvotonna. Toverini taljasivat minut "Alte Fehr'in" linnoitukseen,
jossa nyt turvaa etseimme. Niin pääsin minä hengissä siitä metelistä,
mutta parin päivän perästä täytyi meidän antautua vangeiksi ja Rügen
joutui niin vihollisten valtaan.
Kuninkaan näin minä sitten ensi-kerran vasta kolmen vuoden kuluttua,
vähän ennen sitä onnetonta laukausta, joka tempaisi hänet pois hänen
elonsa keski-ijässä. Kuitenkin oli kuningas nyt piiritettynä
Stralsund'issa, ja oli kadottanut melkein kaikki muut, paitsi rohkeata
miehuuttansa. Eräs toveristani kertoi minulle sitten Fredrikshall'in
tykönä esimerkin siitä. Kun kuningas istui kerran ja saneli jotain
kirjettä, niin tuli tuli-kuula katon kautta huoneesen ja laukesi
sivu-huoneessa sellaisella julmalla paukahduksella, että koko
huoneen luultiin hajonneen. Kuninkaan kirjoittaja pudotti kynän
peljästyksissänsä, mutta kuningas kysyi aivan rauhallisesti: "no,
miks'ette kirjoita?" -- "Ah, tuli-kuula, Teidän Majesteettinne!"
vastasi kirjoittaja vavisten. "No, mitä tuli-kuulalla on kirjeen kanssa
tekemistä? Kirjoittakaa vain!" sanoi kuningas ja saneli taas
rauhallisesti, ilman vähintäkään häiriötä.
Sellaisia todistuksia pelvottomuudestansa osoitti hän usein, mutta nyt
ei auttanut enään kaikkein suurinkaan miehuus, pelastaa Stralsund'in
linnaa, kun Rügen oli kerran vihollisten vallassa. Kaarlen täytyi
paeta. Yöllä 11:sta päivää vastaan Joulukuussa 1715 astui hän venheesen
ja purjehti onnellisesti Rügen'in ohitse, vaikka saaresta ankarasti
ammuttiin hänen alustansa; tapasi Itämeressä erään sota-laivoistansa ja
tuli eheänä Trelleborg'iin. Joku aika sen jälkeen antautui Stralsund
vihollisille.
Itse silmin-näkijänä en voi sitten seuraavasta kolmesta vuodesta kertoa
mitään, sillä minä olin preussiläisessa vankeudessa ja makasin sairaana
haavoistani. Kuitenkin sain minä kuulla kylläksi, taitaakseni surra.
Sanomattomilla ponnistuksilla sai kuningas kokoon armeijan keskellä
talvea ja johti sitä Tanskaa vastaan. Hän aikoi mennä jäätä myöten
Juutin-rauman ylitse, mutta suoja ilma pakoitti hänen palajamaan
takaisin ja marssimaan Norjaa vastaan, hätyyttääkseen Tanskaa sen
maa-kunnissa. Mutta ei hän saanut paljon aikaan sielläkään, ja hänen
täytyi pian palaita takaisin Ruotsin puolelle; ja palatessansa hukkasi
hän melkein kolmannen osan miehistänsä.
Sitten oli hän hetken rauhassa ja varusteli uudestaan itseänsä. Tulipa
vuosi 1718. Nyt oli hänellä 36,000 miehinen armeija aseissa, ja siihen
olikin hän pannut kaikki voimansa. Tämän armeijan jakoi hän kahteen
osastoon; toisen osaston lähetti hän kenraali Armfeldt'in johdolla
pohjois-Norjaan; toista osastoa johdatti hän itse etelä-Norjaan ja tuli
Fredrikshall'in linnan edustalle; Fredrikshall'in olivat tanskalaiset
jälleen sillä ajalla varustaneet.
Kenraali Armfeldt'in kävi huonosti. Hän ei voinut valloittaa
Trondhjem'iä, jota hän piiritti, ja paluu-matkalla kuoli melkein koko
hänen joukkonsa nälkään ja kauheaan, äkkiä tulleesen tammi-pakkaiseen.
Tuskin viittä-sataa palasi hänen tuhansistansa jälleen koti-maahansa.
Samaan aikaan kun Armfeldt'in kävi niin pahoin pohjoisessa, ei
Kaarlellakaan ollut etelässä juuri paljon parempaa onnea. Kun minä
tapasin kuninkaan kolmen vuoden perästä -- minä pakenin preussiläisesta
vankeudesta ja suurella vaivalla saavuin Kaarlen luokse Fredrikshall'in
edustalla -- niin tapasin minä hänet valli-haudassa kovassa
pakkaisessa. Huolimatta pakkaisesta ja jäätyneestä maasta oli hän
luotattanut valli-hautoja, päästäksensä siten likemmäksi linnaa. Hän
tarkasti töitä ja kulki erään ranskalaisen rakennus-mestarin, översti
Sicre'n kanssa; sama Sicre oli työn johtajana. Sen miehen muotoa en
voinut kärsiä: raiskattu ja himojen kuluttama oli hänen kasvojensa
muoto. Kaarle nuhteli häntä, että valli-haudat valmistuivat hitaasti,
Sicre kuunteli häntä rauhallisesti ja puhdisteli puoliansa sillä, että
kauhea kylmä oli kovettanut maan vallan kiveksi. Kuningas kohoitti
olka-päitänsä ja kääntyi häneen selin. Samassa huomasi hän minut ja
tunsi minut kohta.
"Roos!" huudahti hän ja ojensi minulle kätensä, johonka minä kohta
tartuin syvästi liikutettuna, suutelin sitä ja kumarsin polvilleni.
"Mikä, Jumalan nimessä, on sinut tänne tuonut? Jo kauvan sitten pidin
sinua kuolleena!"
"En ole kuollut. Teidän Majesteettinne," vastasin minä. "Vielä minä
elän ja vereni on teidän. Minä toivon, että Teidän Majesteettinne suopi
minun taistella vieressänsä, kuni entisinä aikoina!"
"Sinä olet terve-tullut Roos," sanoi hän ja nosti minut jaloilleni.
"Översti Sicre, tässä näette yhden niistä harvoista, jotka tuntevat
Pultavan ja Bender'in, vanhan ystävän, översti Roosin. Luonnollisesti
jäät sinä, Roos, luokseni. Seuraa minua! Menemme katselemaan vähän
linnan ympärystöä."
Minun tuloni ei näyttänyt erittäin miellyttävän ranskalaista, mutta
minä en huolinut hänestä, sillä ymmärsin, että olin vielä kuninkaan
suosiossa, ja vieläpä niin suuressa, että minun piti asua hänen
laheisyydessänsä ja melkein alin-omaa olla hänen seurassansa.
Kuningas oli täällä kuin kaikkiallakin aina sama.
Kahdeksantoista-vuotinen karkaiseminen oli tehnyt hänet vallan raudaksi
ja teräkseksi. Kovimmalla pakkaisella makasi hän vain oljilla
lattialla, ilman muuta peitettä paitsi levättiänsä. Hänen terveyttänsä
ei näyttänyt mikään voivan runnella. Monta sotamiestä paleltui
kuoliaaksi vartiossansa, mutta ei kukaan uskaltanut valittaa, koska
itse kuningas kärsei yhdessä heidän kanssansa. Kun kuningas oli kerran
huonon-vointinen, niin viiteen vuorokauteen ei maistanut hän
palaistakaan ruokaa, teki sitten useamman penikulman pitkän
ratsastuksen, ja söi sitten taas vatsansa täyteen. Siinä oli hänen
rohtonsa.
Piiritys edistyi kuitenkin vitkallisesti. Marraskuun 30:nä päivänä
aamuisella menin minä kuninkaan luokse, löysin siellä Sicre'n ja hänen
maalaisensa Maigret'in. Kaarle torui heitä ankarasti piiritys-töiden
pitkällisestä valmistumisesta. Sicre vannoi kalliisti, että kahdeksan
päivän sisälle antaupi linna. Kuningas vihaisena, huolimatta tästä
valasta, käski hänen mennä; ja kun hän oli mennyt, niin uskalsin minä
varoittaa kuningasta siitä miehestä. Mutta kuningas keskeytti minut ja
sanoi: "minä tiedän, mitä sinä, Roos, ai'ot sanoa, mutta minä en ai'o
nyt kuulla. Pane mieleesi, ett'et puhu koskaan mitään pahaa kenestäkään
ihmisestä, koska puhut kuninkaasi kanssa!"
Minä tahdoin puollustaa itseäni, mutta hän keskeytti minut taaskin ja
sanoi: "Anna sen nyt olla! Kyllähän minä sinut tunnen! Et sinä ajattele
mitään pahaa; sinä olet uskollinen palvelijani. Mutta ei sanaakaan
enään tästä asiasta. Tule nyt, niin menemme Jumalan-palvelukseen!"
Oli ensimäinen sunnuntai Adventissa, piiritys-työt olivat lakkautetut
ja me kuuntelimme hartaina sekä aamu- että ehtoo-saarnat. Myöhään
ehtoolla sai kuningas päähänsä sen, että hänen piti mennä vielä
valli-hautoihin ja katsella piiritys-töitä kuun valossa. Hän lähti.
Minä ja useampia muita henkilöitä, niiden joukossa myöskin Maigret ja
Sicre, seurasi häntä. Suojautuneena rinta-varustusta vastaan katseli
kuningas Fredrikshall'in valleja. Yht'äkkiä kääntyi hän minun puoleeni
ja sanoi: "mene, Roos, minun telttaani ja tuo sieltä kauko-putkeni; se
on siellä pöydällä."
Minä olin aikeessa totella, mutta samassa tuli minuun synkkä aavistus,
ja minä sanoin sentähden: "nyt on kovin kylmä. Teidän Majesteettinne!
Ettekö tahtoisi ehkä huomenna -- -- --"
"En, ystäväni!" keskeytti hän minua. "Mene nyt vain kiireesti!"
Vasten tahtoani täytyi minun lähteä. Kun minä menin, niin kuulin minä
vielä, miten kuningas taaskin torui översti Sicre'ä siitä, että kaikki
kävi niin vitkallensa. Minä koetin kiirehtiä, ollakseni pian takaisin,
sillä sinä iltana en tahtonut jättää kuningasta: selittämätön,
sisällinen aavistus jostain suuresta onnettomuudesta ahdisti minua
lakkaamatta. Kun minä kiirehdin takaisin, niin tapasin minä översti
Sicre'n valli-haudassa. "Missä kuningas?" huusin minä hänelle.
"Peli on loppunut," vastasi hän. "Kuula, linnasta ammuttuna on tavannut
häneen."
Raivoissani riensin minä hänen ohitsensa. Ah, se oli surkea totuus!
Kuningas makasi kuollunna kokoon lytistyneenä ja nojautuen
rinta-varustusta vastaan. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi
rinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan.
"Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin
kulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää
salassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista
hänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa
vuoksi. Minä ja moni muu emme uskoneet, että kuolettava luoti oli
tullut vihollisten puolelta, vaan että sankari-kuninkaamme oli kaatunut
kavalan salamurhan kautta. Vielä tänä-pänä uskon minä, että joku
ranskalaisista oli hänen murhaajansa! Antakoon Jumala minulle anteeksi
epä-luuloni, jos se on väärä! -- Kuitenkin: Kaarle oli kuollut ja hänen
kanssansa kuolivat kaikki minunkin eloni halaukset ja toivomukset;
sillä vaikka kuinkakin raskaita seurauksia hän itse-päisyydellänsä
kokosi itse päällensä, niin minulle oli hän ollut aina hyvä ja
armollinen kuningas."
Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna vanhain aikain muistoilla ja kyynel
kostutti hänen harmaita silmä-karvojansa. Syvä hiljaisuus vallitsi
pitkän ajan hänen kuulijoissansa.
"Rauha hänen tomullensa ja lepo hänen sydämellensä, joka niin
rauhattomasti sykkieli, koska se vielä tykytti hänen sankari-rinnassa!"
sanoi vieras viimein ja ojensi kätensä vanhalle vältvääpelille. "Ja
mitä tuli teistä, översti, hänen kuolemansa jälkeen?"
"Minusta?" vastasi vanhus ikään-kuin unesta heränneenä. "Oh, minusta ei
paljon pidetty lukua sitten enään, kun kerran suojelijani oli kuollut.
Tukholmassa ei milloinkaan myönnetty vaatimuksiani ja överstiksi
nimittämistäni. Minä sain tyytyä siihen, että viimein armosta sain
tämän vartija-paikan tässä valo-tornissa. Tässä olen sitten elänyt jo
monia vuosia minun muistoissani. Mutta elkäämme puhuko siitä! Kukapa
toki ajatteleisi omaa pientä onnettomuuttansa, kun on nähnyt kerran
niin suuria onnettomuuksia tapahtuvan ympärillänsä. Minulla on
kuitenkin jotakin, jota pidän kaikkea kultaa ja kunniaa kalliimpana:
tämä pieni rukouskirja, pyhä muinais-kaluni, jonka löysin kuninkaan
taskusta hänen kuolemansa jälkeen, ja vakuutus siitä, että Kaarle oli
minulle armollinen viimeiseen hengen-vetoonsa asti. Se vakuutukseni
auttaa minua monessa vastoin-käymisessäni. -- Mutta puoli-yö on jo
aikaa sitten ohitse, myrsky on tau'onnut ja meri tyyntynyt, enkä minä
enään tarvitse teitä. Jättäkäät siis, ystäväni, minut ja unhoittakaa,
että olette nähneet vanhan miehen vuodattavan kyyneliä kuninkaansa
kovan-onnen vuoksi."
Sekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa,
sillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin
muistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen
kättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen
korvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua
hämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja
Richard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä.
Hän ei sittemmin häntä nähnyt enään.
Neljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä
aamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat
sotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös
valo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän
tulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.
"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?" kysyi hän. "Jotain hyvää se
mahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne."
"Me tuomme," vastasi översti Sparre hilpeästi, "uskollisuuden hedelmän,
joka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt
sydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa
tässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa
nimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle
Kahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin
ansainneenne."
"Jumalani!" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se
mahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi
myöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat
vanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet."
"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt
tähän eläke-kirjan," jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä
toisen paperin. "Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina
kuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte."