lähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla
kirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan
kalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua
jalointa arapialaista hevoista. Myöskin saapui se pascha, jonka piti
seurata kuningasta rajalle saakka, ja tarjosi itsensä kuninkaan
käytettäväksi. Kun pascha sai tietää, että useammat kuninkaan
palvelijoista olivat lainanneet turkkilaisilta rahoja korkeata korkoa
vastaan, niin ilmoitti hän kuninkaalle, että ei heidän tarvinnut maksaa
mitään korkoja, vaan pää-oma lainasta turkkilaisille vain. Kuningas
kiitti ilmoituksesta, mutta ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,
että niin tehtäisiin. "Jos minun mieheni," sanoi hän, "olisivat
saaneet vain kymmenen riksiä sataa vastaan, niin pitää heidän
täydellisesti ilman mitään vähennystä lunastaman takaisin kerran
antamansa velka-kirjat." Jopa pyysi hän velan-antajia tulemaan
Ruotsiinkin, jonka pyynnön useat täyttivätkin: he tulivat ja siellä
saivat he täyden makson.
Minua ei se murhetuttanut, sillä minä en ollut tehnyt mitään velkoja,
ja puhun tapauksen vain, osoittaakseni, miten rehellinen kuitenkin
kuningas oli kaikissa suhteissa ja tilaisuuksissa. Minä iloitsin vain
sydämestäni, että viimeinkin pääsimme Turkista. Kuusi-kymmentä,
kaikellaisilla ruoka-varoilla varustettua vaunua ja kolme-sataa
hevoista seurasi kuningasta matkalla, niin että hän kunnialla kylläkin
lähti Turkista.
Turkkilaiset matkustivat, kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja
ett'eivät he väsyttäisi häntä, ainoastaan lyhviä päivä-matkoja. Mutta
se ei ollut Kaarlen mieliin; hänen sisällinen rauhattomuutensa ajoi
häntä maltittomasti eteen-päin, ja nyt hän alkoi tuntea polttavaa
halajamista maahansa, josta hän niin pitkään aikaan ei ollut pitänyt
mitään lukua. Tämä maltittomuus oli juuri se, joka saattoi hänen
tekemään taas jotain erin-omaisempata. Näytti ikään-kuin olisi hän
tahtonut hämmästyttää ja kummastuttaa maailmaa, ja sitä omituista
hämmästyttämistä hän nyt juuri valmisteli.
Tapansa mukaan oli hän matkallakin säännöllisesti ylhäällä jo kolmen
aikaan aamuisilla, puki itsensä, herätti väkensä ja turkkilaiset ja
järjesti jo hämärissä matkueen. Turkkilaiset ihmettelivät, että joku
kuningas taisi matkustaa sillä tavalla ja huusivat joka aamu: "Allah il
allah, mimmoinen sultaani!"
Niin tulimme me Siebenbürgen'in rajalle. Siinä laski kuningas
turkkilaiset seuraajansa menemään ja pyysi Itävaltalaiselta
maan-herralta Hermanstadt'issa passia ja vapaata läpi-kulkua keisarin
maiden läpi. Entisinä aikoina olisi hän tuskin sitä tehnyt; mutta ajat
olivat muuttuneet ja aikojen mukana suhteetkin. Ennen matkaili hän
voimallisen ja voittoisan armeijan etu-nokassa, ja nyt -- minua
surettaa tehdä mitään vertausta.
Maan-herra vastasi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsä käskystä
oli jo kaikki varustettu kuninkaan läpitse-matkustusta varten, ja että
Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa saisi luottaa siihen, että hän
kaikkialla otettaisiin velvollisella kunnioituksella vastaan. Koko
matkan ohjelma, vieläpä päivällis- ja yö-paikatkin olivat tarkkaan
määrätyt, ja kunkin kaupungin maistraatteja oli käsketty käyttämään
kaikkea, mitä heidän voimissansa oli, kuninkaallisen vieraan
vastaan-ottamisen varalta. Keisarin kustannuksella oli joka-paikassa
laitettu kaikki mahdollisimmat mukavuudet, ja Kaarle olisi voinut
matkustaa suurimmalla loistolla, ell'ei hänen polttava halunsa
kotimaahansa ajanut häntä yhä eteen-päin. Paitsi sitä kokoontuivat
ihmiset kaikissa kylissä ja kaupungeissa, ja etäisimmistäkin seuduista
he tulvaamalla tulivat katsomaan ylistettyä Ruotsin kuningasta, joka
oli hämmästyttänyt nimellänsä koko Eurooppaa. Mutta siitä ei kuningas
pitänyt hyvää, eikä tahtonut ollenkaan, että uteliaat joukot katselivat
häntä hänen onnettomuudessansa.
Nyt pani hän toimeen aikeensa, jota hän jo kauvan oli aikonut. Ehtoolla
kutsui hän luoksensa molemmat ajutanttinsa, parooni Rosen'in ja
översti-luutnantti Düring'in, ja ilmoitti heille, että hän seuraavana
aamuna aikaisin aikoi eroita matkueesta ja jatkaa nopeasti matkaansa
kuriiri-hevoisilla. Rosen'in ja Düring'in piti seurata häntä, mutta
muut saivat, Jumalansa nimessä, matkustaa määrätyn matka-ohjelman
mukaan Itävallan läpitse, eikä huolia hänestä mitään. Kun kumpainenkin
upsiereista oli ilmoittanut, vaikka vähän hämillänsä, tahtovansa
mielellänsä seurata häntä, niin kokosi Kaarle vielä samana ehtoona
koko, likemmä tuhannen ja kaksi-sataisen seurueensa, enimmäksi
upsieria, siihen latoon, jossa hänen piti yötä viettää ja ilmoitti myös
heille aikeensa. Vastaan-sanomiset siinä eivät auttaneet, vaikka hänen
uudet seuralaisensa näyttivät murheella ottavan vastaan tämän
odottamattoman päätöksen. Minä itse puolestani hämmästyin ja ihmettelin
tätä asiain uutta käännettä, mutta päätin myös samalla, ett'en millään
ehdolla erkanisi kuninkaasta. Sentähden varustelin itseäni matkaan,
etsein parhaimman hevoisen koko matkueesta ja asettausin yöksi sen
ladon oven eteen, jossa kuningas makasi.
Ennen päivän-koittoa olin minä jo jalkeillani ja odottelin, mitä nyt
tapahtuisi. Kaikki kävi, kuten olin ajatellutkin. Päivän hämärtäissä
tuotiin ladon eteen kolme hevoista ja muutaman minuutin perästä
ratsasti kuningas parooni Rosen'in ja översti Düring'in kera täyttä
nelistä matkaansa. Ollaksensa tuntematonna, oli kuningas pannut
päähänsä mustan peruukin ja kulta-koristeisen hatun; muuna pukuna oli
hänellä harmaja takki ja sininen ratsas-kauhtana. Niin tuli hän ulos
ladosta, tarkasteli ilmaa taivaalla, viskasi vielä viimeisen katseen
nukkuvain seuralaistensa puoleen ja hyppäsi sitten satulaan, jonka
jalustinta översti Düring piti. "Ees-päin!" sanoi hän, kun hän jo istui
satulassa. "Elkää unhoittako sitä, että minä tästä-lähtien ja siksi,
kunnes tulemme Stralsund'iin, en ole kuningas, vaan ruotsalainen
kapteini, nimeltäni Kaarle Frisk."
Hän iski kannukset hevoisen kupeihin, ratsasti täyttä laukkaa, ja hänen
molemmat seuraajansa ratsastivat perässä.
"Ahah!" ajattelin minä, "Kaarle Frisk, ruotsalainen kapteini! Sen nimen
panen mieleeni, jos sattuisin joskus joutumaan pois oikealta jäljeltä."
Minun hevoiseni oli hyvissä voimissa, erinomainen ja uupumaton juoksia.
Olin valinnut sen niistä kauniista arapialaisista hevoisista, jotka
kuningas oli saanut sultaan'ilta lahjaksi. Kun kuulin vielä korvissani
pois ratsastavain hevoisten kavioin kohinan, niin hyppäsin minä myös
ratsuni selkään ja kiiruhdin kuninkaan jälkeen. Kun päivä valkeni
täydellisesti, niin pysyttelin minä etempänä hänestä, ett'en olisi
tullut liian aikaisiin tunnetuksi, vaikka minä helposti kyllä olisin
voinut saavuttaa kuninkaan ja hänen seuralaisensa. He olivat päivän
pitkään muuttaneet hevoisia useampia kertoja, mutta minun hevoiseni,
"Abdul," oli niin hyvissä voimissa, että vielä iltasella näytti aivan,
kuin olisi se juossut vain parin tunnin matkan. Kun pimeä tuli, niin
luulin minä kuninkaan jäävän yöksi ensimäiseen posti-taloon, mutta
siinä minä petyin. Oli jo yö, kun me saavuimme posti-taloon ja niin
pimeä, että minä taisin melkein kuninkaan rinnalla ratsastaa
posti-talon pihaan, pelkäämättä kuninkaan tahi hänen seuralaistensa
minua tuntevan. Nyt en siitä pitänyt niin suurta lukuakaan, jos hän
tunsi minun tahi ei, sillä me olimme jo kylliksi kaukana leiristä,
ett'ei hän minua enään lähettäisi takaisin. Kuitenkin päätin minä vasta
seuraavana aamuna ilmoittaa itseni hänelle, jos hän jäisi nyt yöksi
posti-taloon, -- mutta, kuten sanottu, yöksi jäämisestä ei ollut
puhettakaan.
Kaarle oli tuskin ajanut pihaan, -- minä olin juuri hänen takanansa,
-- kun jo kuulin hänen äänensä: "pian, herra postimestari! Kolme
kuriiri-hevoista ja postiljooni tien-näyttäjäksi! Meillä ei ole aikaa
ollenkaan viivytellä!"
"Ohoh, herra!" vastasi vieras, -- postimestarin, -- ääni. "Hevoiset
täytyy kuitenkin ensin satuloida. Astukaa sisälle siksi."
"Kuinka kauvan se kestää, herra postimestari?" kysyi Kaarle.
"Korkeintaan kymmenen minuuttia, herra. Postiljoonin pitää kiirehtiä,"
vastasi postimestari.
Tämä selitys näytti tyydyttävän kuningasta, sillä hän meni
seuralaisinensa huoneesen. Mutta minua -- sen tunnustan suoraan -- ei
se tyydyttänyt ollenkaan, ratsastaa vielä yksi taival. Itse vuokseni en
sitä pitänyt minään, mutta hevoistani säälittelin. Oi, jospa se olisi
saanut tunnin levätä!
Silloinpa keksein kavalan keinon. Minä hiivein postiljoonin luokse
talliin ja lupasin antaa hänelle tukaatin juoma-rahaa, jos hän voisi
viivyttää hevoisia yhden tunnin. Mies ihastui tukaatista ja lupani sen.
"Ei mikään ole sen helpompata," sanoi hän, "antakaa vain minun toimia,
herra!"
Minä jätin hänen, vein "Abdul'ini" talliin, annoin sille kauroja ja
hiivein kyökkiin, saadakseni rahalla ja hyvillä sanoilla pullon viiniä
ja leipää "Abdul'ille" ja vähän syömistä itsellenikin. Sain kaikki,
mitä pyysin. Sillä ajalla kun "Abdul" söi kauroja, haukkasin minä pari
palaista paistia ja riensin taas talliin pulloineni ja leipineni.
Postimestari seisoi tallin ovella ja torui postiljoonia hänen
hitaisuutensa vuoksi. Mutta postiljooni ei ollut tuon-taallaankaan,
vaan vastasi kylmä-kiskoisesti, että hän kyllä pian olisi valmis, kun
vain saisi hihnat reilaan. Minä nauroin salaisesti miehelle ja aloin
hoitaa hevoistani. Osalla viinistä kostutin minä leivän ja annoin
hevoiselleni, lopulla pesin minä sen sukevia jäseniä, kuten olin usein
nähnyt meidän hevois-miestemme tekevän, koska he varustelivat
hevoisiansa johonkin erin-omaisempaan ajoon. Ennen pyytämäni tunnin
kuluttua olin minä valmis ja annoin postiljoonille lupaamani tukaatin.
Mies oli sen rehellisesti ansainnut, sillä ei ainoastaan postimestari,
vaan itse kuningaskin oli häntä ahdistellut niin, että hän tuskin
tiesi, mitä teki. Mutta nyt, kun hän tunsi tukaatin taskussansa, niin
kävi kaikki niin oivallisesti ja nopeasti, että hevoiset olivat parissa
minuutissa valmiina. Kuningas hyppäsi kohta maltitonna likimäisen
hevoisen selkään ja ratsasti pois. Minä seurasin häntä aivan likellä ja
olin parin minuutin kuluttua aivan hänen vieressänsä.
"Sinäkö se olet, Düring?" puhui kuningas, sillä synkässä pimeässä ei
hän voinut minua tuntea.
"Luvallanne: ei, Teidän Majesteettinne!" vastasin minä.
"Kuka piru sinä sitten olet?" huusi kuningas. "Ja miten sinä minut
tunnet?"
"Minä tunnen vallan hyvin Teidän Majesteettinne, ja tunteepa Teidän
Majesteettinnekin minut," vastasin minä.
Kärsimättömästi huudahtaen ratsasti hän aivan sivullani ja katsoi minua
kasvoihin. "Roos!" huudahti hän. "Miten saakelissa sinä tänne tulet?
Enkö minä jo sitä ajatellut, että se oli Roos veijari!"
"Teidän Majesteettinne ajatteli aivan oikein," vastasin minä, "mutta
siinä ajattelitte te väärin, että Roos olisi antanut kuninkaansa yksin
ratsastaa."
"Mutta minä en tarvitse sinua," huusi hän. "Sinun pitää kohta kääntymän
takaisin ja yhtymän toisiin."
"Kuten Teidän Majesteettinne käskee -- --" vastasin minä huolettomasti.
"Mutta sitä ennen pyydän minä eron virastani."
"Miksi niin?" huusi hän. "Mutta sinä saat sen, koska olet sellainen
niskuri, -- sinä saat eron kohta!"
"Kiitoksia, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä ja ajoin eteenpäin
nelistä hänen vieressänsä.
"Miks'et käänny takaisin, sinä mies?" huusi kuningas hetken perästä.
"Siks', ett'en tahdo, Teidän Majesteettinne!"
"Mutta olenhan minä käskenyt -- -- --."
"Teidän Majesteettinne ei voi enään minua käskeä, kun olen kerran
saanut eron virastani."
"Mutta minne ai'ot sinä sitten?"
"Seurata Teidän Majesteettianne. Onhan tie vapaa!"
"Mutta minä annan ampua sinut."
"Oikein puhuttu, Teidän Majesteettinne! Ette taida minusta eroa muutoin
saadakkaan."
"No, se on todellakin kunnon miehen puhetta!" sanoi kuningas. Sitten
nauroi hän ja sipaisi minua ratsu-ruoskallansa. "No, niin!" sanoi hän
vakavammasti sitten. "Minä näen, että sinä olet itse-päinen, ja minä
tiedän, että minä voin sinuun luottaa. Ratsasta mukana sitten, Herran
nimessä, mutta ole siitä vakuutettu, ett'ei tässä ole kysymystäkään
huvi-ajosta. Muutoin olen minä matkalla ruotsalainen kapteini, Frisk
nimeltäni. -- Tokko sinä ymmärrät?"
"Aivan hyvin, herra kapteini!"
"Se on siis sovittu. Kannusta hevoistasi nyt! Meidän täytyy kulkea
kiireesti eteenpäin. Katsokoot Düring ja Rosen vain, että he pysyvät
perässä."
"Entäs minun virka-eroni?" kysyin minä.
"Ole joutavia! Kapteini Frisk on sinulle sen antanut, mutta kuningas
Kaarle ei sitä anna. Ees-päin vain!"
Ja niin me menimmekin lakkaamatonta laukkaa pimeässä yössä, että minä
pidin sitä suurena ihmeenä, että me tulimme seuraavaan pysäyspaikkaan,
ilman ett'emme niskojamme tai sääriämme olleet taittaneet, Siellä
sallei Kaarle vihdoinkin sekä itsellensä että meille parin tunnin
levon. Mutta aamu ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun hän jo meitä
taaskin herätti. Rosen ja Düring kummastelivat, kun he huomasivat minun
olevan mukana; mutta kun ei kuningas siitä sanonut mitään, niin eivät
hekään siitä sen enempää sitten huolineet. Pari tuntia ennen auringon
nousua olimme me jo taaskin satulassa ja täyttä nelistä perättäin sitä
sitten mentiin, niin paljon, kuin suinkin hevoiset pääsivät. Minun kävi
säälikseni kelpo "Abdul'ini". Minä näin kyllä, ett'ei hän kestäisi
enään samallaista päivää, kuin eilinen, ja möin sen sentähden seuraavan
posti-paikan postimestarille jotenkin hyvästä hinnasta, vaikka ei hinta
ollut mielestäni kuitenkaan enempi, kuin puoli siitä, mitä sellainen
hevoinen olisi tarvinnut maksaa. Mutta kukkarollinen kultaa on
kuitenkin aina parempi, kuin kuollut hevoinen, sillä kuitenkin
seuraavana päivänä ainakin olisi hevoiseni kaatunut, -- niin rajusti
ajoi kuningas. Minä jätin siis hevoiseni, ja otin, kuin toisetkin,
posti-hevoisen.
Niin kuljettiin eteenpäin, toisesta pysäys-paikasta toiseen. Herra
Jumala sitä ajoa! Koko elinaikani muistan minä sitä. Välttääksensä
joutumasta vihollistensa käsiin, täytyi kuninkaan välttää Puolaa ja
Saksenia ja ajaa pitkiä kierroksia. Mutta ei hän pitänyt minään paria
tusinaa penikulmaa väärää tahi ojennusta, kun hän tuli vain
turvallisesti eteenpäin. Täyttä laukkaa lasketimme me Unkarin, Mährin
ja Itävallan läpitse; samaa kyytiä Baijer'in, Würtemberg'in, Pfalz'in,
Westphal'in ja Mecklenburg'in läpitse. Me teimme kehän melkein koko
Saksan ympäri ja pitensimme suoran tien kuitenkin puolta pitemmäksi. Ei
yöllä, eikä päivällä sallinut kuningas itsellensä, eikä meille tuskin
välttämättömintä lepoa; ei aikaa haukkaamaan tuskin paria palaa ruokaa
ja nielaisemaan kerran vettä: "ees-päin, ees-päin" oli vain aina käsky.
Kun tulimme yöllä johonkin maja-paikkaan ja olimme tuskin ummistaneet
silmämme, niin tahtoi kuningas jo taas liikkeelle ja yhtä unisina kuin
olimme panneet levolle saimme istua taas satulaan. "Ees-päin!" huusi
kuningas ja niin me eteenpäin ratsastimmekin niin, että hevoiset olivat
kaatumaisillaan allamme. Mutta mitäpä kuningas siitä huoli, kunhan
pääsimme eteenpäin vain sekä huonoilla että hyvillä teillä, yli
kuoppien, läpi pensasten, halki rämetten ja hietikkojen. Se oli
sellaista ratsastusta, ett'ei oltu ennen maailmassa mokomampata nähty,
eikä taideta vastakaan nähdä.
Ja kuningas olisi voinut kuitenkin kulkea aivan mukavasti, jos olisi
tahtonut! Kun me samoilimme metsissä ja erämaissa, niin kulki Kaarlen
hovi-seurue mukavasti eteenpäin Saksan keisarin maiden läpi, ja niillä
varustuksilla, joilla itse kuningasta ai'ottiin vastaan ottaa, voivat
hovilaiset hyvin. Uteliaat ihmiset katselivat silmät muljallaan, heidän
seastaan huomataksensa suurta Kaarle-kuningasta, -- mutta me olimme
kaukana heistä ja hevoistemme kaviot vain säkenöivät siellä, missä me
kuljimme.
Voimia, Jumal'avita, kysyttiin, voida kestää sellaista ajoa. Ja parooni
Rosen jo uupuikin ja jäi jälkeen Unkarissa. Nyt seurasi kuningasta vain
Düring ja minä. Düring koki kestää lujasti, mutta viimein uupui hänkin.
Baijer'issa pyörtyi hän astuessaan alas hevoisensa seljästä. Kuningas
juoksenteli maltitonna edes takaisin sillä ajalla kun minä koettelin
virvoitella översti-raukkaa. Tuskin oli översti vähän tointunut, niin
kysyi jo kuningas, jonka jalkojen alla maa näytti ikäänkuin palavan,
kuinka paljon hänellä oli rahoja. "Noin tuhannen riksiä kullassa,"
vastasi översti. -- "Hyvä," sanoi kuningas, "anna minulle puolet. Sillä
minä huomaan, ett'et sinä jaksa seurata mukana. Minä jatkan matkaa
yksinäni. Roos jääköön sua hoitamaan ja sitten tulette yhdessä
perästä-päin."
"Jumalan tähden! Teidän Majesteettinneko yksinänsä? Ei se käy päinsä!"
huudahti Düring hämmästyneenä. "Minä rukoilen Teidän Majesteettianne
kaiken mokomin odottamaan edes kolme tuntia. Kyllä minä sitten taas
jaksan istua satulassa."
"Ei, ei!" sanoi kuningas. "Anna minulle vain viisisataa riksiä, että
minä pääsen eteen-päin."
Översti vastusteli. Kuningas kiukustui; minä näin hänen silmänsä
rupeavan mulkoilemaan, ja ymmärsin, ett'ei ollut hyvä tehdä pilaa
hänestä enempätä.
"Antakaa hänelle rahat," kuiskasin minä salaisesti överstille. "Antakaa
vain ja sallikaa minun toimia. Te näette kyllä, ett'ei nyt sovi tinkiä
Hänen Majesteettinsä kanssa. Minä vastaan asiasta."
Översti otti huo'aten raha-pussin esille. Kun kuningas alkoi kiireesti
jakaa rahoja, niin hiivein minä hiljaisuudessa ulos ja puhuttelin
kahden-kesken postimestaria, joka oli nähnyt kaiken, mitä huoneessa
tapahtui. "Herra postimestari," sanoin minä, "nuo herrat ovat
orpanuksia ja matkustavat samoilla asioilla. Te näette kyllä, että
toinen heistä on sairas, mutta toinen ei tahdo odottaa häntä edes
kolmea tuntia. Tehkää minulle mieliksi ja antakaa sille hätä-housulle
kaikista huonoin hevoinen tallistanne, ja sitten kun hän on lähtenyt,
hankkikaa minulle keveät vaunut ja pari hyvää hevoista; mutta pian ja
sala-vihkaa vain, ett'ei hän huomaa mitään."
Samassa kun minä näin puhuttelin postimestaria, pistin minä
jotakuita tukaattia hänen käteensä, sillä minä olin jo oppinut ennen
postiljoonista näkemään, mitä ihmeitä kulta voi tehdä. Tässä
tapauksessa se vaikutti myöskin. Kuningas sai, minulle mieliksi,
vikurin ja ontuvan konin, joka tuskin liikkui paikastaan, kun kuningas
iski kannuksensa sen sivuihin. "Hyvästi!" huusi kuningas Düring'ille ja
minulle. "Stralsund'issa tapaamme toisemme!"
"Aja vain!" ajattelin minä. "Ehkä piankin tapaamme toisemme, luulen
minä."
Kello oli kymmenen ehtoolla, kun kuningas läksi synkässä pimeydessä,
myrskyssä ja tuiskussa jatkamaan matkaansa. Minua säälitti häntä, mutta
koska hän ei itse tahtonut sitä paremmin, niin annoin minä hänen mennä
Herransa nimessä, Översti Düring'ille, joka todellakin tarvitsi minua,
esitin minä, että hän saisi nukkua tunnin, kaksi aivan rauhassa.
Kerroinpa hänelle myöskin juoneni, joten me kyllä pian saavuttaisimme
kuninkaan. Esitykseni ja juoneni olivat kumpanenkin hänelle
terve-tulleet. Hän nukkui rauhassa kaksi tuntia ja heräsi
vahvistuneilla ruumiin- ja sielun-voimilla. Minä ilmoitin kohta
hänelle, että keveät vaunut ja hyvät hevoiset olivat varaltamme
valmiina. Me istuimme vaunuihin, ruoska vingahti ilmassa ja lentoa
lähdimme me matkaan.
Päivä koitti juuri ja harmaja aamun-hämy taisteli yön pimeyttä vastaan,
kun näimme miehisen olennon, kääriytyneenä ratsastaja-kauhtanaansa
kiireesti käyvän eteenpäin. "Siinä se nyt on, Düring," sanoin minä.
"Siinä on kuningas ja kaikki on käynyt, kuten olin ajatellutkin."
Ja kuningas se olikin, jo vallan väsyneenä. Hän ei ollut enään saanut
hevoistansa paikaltaan ja oli sen tähden kiukuissansa hypännyt maahan
ja aikoi jalkaisin päästä likimpään posti-paikkaan. "Helvetin koni!"
kirosi kuningas, kun hän istui kanssamme vaunuissa, joissa hän näytti
tulevan hyvin toimeen. "Mistä te saitte nämät näin hyvät hevoiset?"
"Vähäisellä kärsivällisyydellä, Teidän Majesteettinne, saimme me nämät
hevoiset," vastasin minä. "Ja Teidän Majesteettinne olisi tehnyt paljoa
paremmin siinä, ett'ei olisi jättänyt meitä pulaan; nyt olisitte
kerennyt jo pitemmälle ja saanut sen lisäksi nukkua jonkun tunnin
rauhassa."
Kuningas katsahti minuun; mutta sanaini totuus oli niin selvä, ett'ei
hänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua väittää vastaan. Hän nojautui
vaunuin kulmaan ja nukkui aina ensimäiseen posti-paikkaan saakka.
"Hevoisia! Pian!" oli täälläkin kohta ensimäisenä hänen huulillansa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme taaskin satulassa ja ajoimme
eteen-päin.
Sillä tavalla ilman lepoa, ilman rauhaa ja melkein ilman yhtään unta,
ratsastimme me läpi Saksan ja saavuimme Kassel'iin.
"Nyt olemme kylliksi kaukana Turkin rajalta; ei meitä enään kukaan
tunne," sanoi Kaarle. "Nyt tahdomme kerran syödä oikean päivällisen!"
Kuten sanottu, niin tehtiin. Mutta olipa vallan likellä, ett'emme
tulleet tunnetuiksi. Hessen-Kassel'in Maakreivi oli nimittäin saanut
jo tiedon siitä, että kuningas oli eronnut seurueestansa ja ajatteli,
että mahdollisesti voisi kuningas kiertoteillään Saksassa tulla
hänenkin pää-kaupunkinsa kautta. Hän oli sentähden käskenyt
prikaati-päällikkönsä Ragg'in, joka oli ruotsalainen ja siis
maa-miehemme, tarkasti pitämään silmällä kaikkia läpi-matkustavaisia
vieraita, ja kohta ilmoittamaan, jos kuningas ehkä matkustaisi
tuntemattomana Kassel'in kautta. Juuri sama Ragg oli ravintolassa,
kun Kaarle astui alas hevoisen selästä, syödäksensä päivällistä
ravintolassa. Me söimme kaikin samassa pöydässä, ja Ragg alkoi monesta
syystä ruveta epäilemään, että eiköhän "kapteini Frisk" olekkin vain
itse kuningas. Vielä enemmin vakaantui hän luulossaan, kun ei kuningas
juonut pöydässä yhtään viiniä, ja se tiettiin melkein koko maailmassa,
ett'ei kuningas tuskin milloinkaan juonut viiniä.
"Oletteko oppineet kuninkaastanne vain juomaan vettä?" kysyi Ragg äkkiä
pöydän yli.
Kaarle huomasi vaaran, otti kohta ensimäisen viini-lasin, jonka hän
tapasi, joi sen pohjaan ja sanoi: "maljanne! Kuka teille on sanonut,
ett'en minä juo viiniä?" Mutta salavihkaa viittasi hän minulle, että
pitäisin hevoisista huolen, ja kohta kun hevoiset olivat oven edessä,
nousi hän pöydästä, kumarsi prikaati-päällikölle ja sanoi:
"Nyt hyvä Ragg, hyvästi ja terveisiä Maakreiville minulta." Ennenkuin
Ragg oli kerjinnyt tointua hämmästyksestänsä, istuimme me jo satulassa
ja sanoimme ystävällisesti jää-hyväiset ja ratsastimme täyttä laukkaa
pitkin katuja ja ulos kaupungin portista.
Monessa muussa sellaisessa pienessä seikkailussa olimme, kunnes viimein
neljäntoista päivän perästä saavuimme 12 p. Marraskuuta 1715 puolen yön
aikaan Stralsund'in muurien edustalle. Neljätoista päivää oli riittänyt
meille, ratsastaa koko Saksan läpitse. 286 saksalaista penikulmaa
olimme me kulkeneet 336:ssa tunnissa, siis päivittäisin kaksikymmentä
penikulmaa. Se oli ajoa, jota ei Jumal'avita, moni pysty tekemään, eikä
kuningas ollut kuitenkaan siitä hirmuisesta ajosta uupunut. Hänellä oli
ruumis ikäänkuin raudasta ja teräksestä rakettu: niin vähän huoli hän
vaikeuksista. Viimeinkin olimme me siis nyt Stralsund'in muurien
edustalla, ja kuningas huusi korkealla äänellä vartija-sotamiehelle,
että hän aukaiseisi portit.
"Avaimet ovat linnan-päälliköllä," kuului ylpeä vastaus. "Rauhoittukaa,
ystäväni! Huomen-aamulla laskemme teidät kaikista ensimäisenä sisälle."
"Mene, mies!" ärjäsi kuningas. "Herätä päällikkö ja tuo avain!"
"Kyllä minä siitä siipeni varon!" vastasi vartija. "Kyllä minun siitä
huonosti kävisi."
"Joll'et sinä kohta mene," karjui kuningas kiivastuneena, "niin käy
sinun vieläkin huonommin. Pian nyt vain!"
Ääni, jolla kuningas puhui, vaikutti mieheen. Hän meni ja toi
ala-upsierin. "Kyllä ihmeellistä," sanoi kuningas meille sillä ajalla.
"Tässä seison minä oman linnani edustalla, enkä pääse sisälle. Huomenna
pitää sen oleman toisin."
Ala-upsieri tuli ja kysyi: "Mikä herra se on, joka sydän-yöllä pyrkii
päästä sisälle?"
"Kuriiri Turkista," vastasi Kaarle lyhyesti.
"Mitä hänellä on asioita?"
"Kuninkaallisia käskyjä! joll'en minä pääse kohta sisälle, niin hirteen
huomenna joka vartija-sotamies!"