seurasimme jäljissä, suojellaksemme ja auttaaksemme häntä niin paljon,
kuin suinkin mahdollista. Niin pian kuin janitscharit saivat nähdä
kuninkaan, huusivat he: "Demirbasch, demirbasch!" ja tunkeusivat
raivolla joka puolelta hänen päällensä. Hallitus-neuvos Bender'issä oli
nimittäin luvannut kahdeksan kulta-rahaa jok'ainoalle miehelle, joka
olisi ollut avullisna kuninkaan kiini-ottamisessa, vaikkapa vain hän
olisi ainoastaan koskettanut kuninkaan nuttuun, Se kiihoitti heitä,
mutta heille kävi, kuin sääskille, jotka lentelevät valkean ympärillä.
Kaikki kun tuli kuninkaan tielle, hakkasi hän maahan ja se mitä jäi
jäljille, joutui meidän käsiimme. Janitscharit keikahtelivat, kuin
kärpäiset. Eräs heistä, jonka kuningas oli haavoittanut, nosti
vihaisena pistoolinsa aivan liki kuninkaan päätä ja ampui; mutta
kaikeksi onneksi ei hän voinut oikein tähdätä ympärillänsä olevan
telmeen tähden, ja kuula sentähden raapasi vain vähäisen kuninkaan
nenää ja sieppasi kappaleen korva-lehdestä; ja sitten lensi sama kuula
kenraali Hård'in käsi-varteen: kenraali taisteli kuninkaan takana.
Janitschari sai kostonsa: Kaarle syöksi miekkansa hänen lävitsensä
niin, että hän kaatui kuoliaana, kuin salaman lyömänä maahan.
Raivon taistelon perästä onnistui meille karkoittaa turkkilaiset
salista. Jättäen kaatuneensa jälkeensä, täytyi heidän paeta akkunain ja
ovien kautta. Kohta kun turkkilaiset olivat ulkona, asetti kuningas
viisi ja kuusi miestä jokaiseen akkunaan ja sillä tavalla torjuimme me,
kourallinen miehiä, kokonaista kahdeksan tuntia pois päältämme koko
armeijan turkkilaisia ja tattarilaisia. Sillä ajalla kun me vaihdoimme
vihollisten kanssa iskuja ja laukauksia, kulki kuningas huoneesta
huoneesen ja kehoitti meitä tekemään lujaa vasta-rintaa. Hän oli
hyvällä päällä, ikäänkuin oltaisiin oltu leirissä vain, vaikka
turkkilaisilla, Jumal'avita, oli kyllä tosi mielessä. Kuningas kaiveli
kaatuneitten lakkareita, otti heidän ampuma-varansa ja antoi meille.
"Mitäpä kuolleet niillä tekevät?" jatkoi hän. "Elävät niitä paremmin
tarvitsevat."
Kun me puollustimme itseämme siinä parhaimman voinnin mukaan, niin
peuhasivat turkkilaiset toisissa huoneissa ja ryöstivät. Minä huomasin,
että se suututti kuningasta, ja ajattelin, ett'ei hän kauvan malttaisi
mieltänsä. Oikein kyllä: hän huusi samassa: "meidän pitää ajaa
turkkilaiset koko rakennuksesta pois!" Sitten aukasi hän itse salin
oven ja hyökkäsi, paljastettu miekka kädessä saliin. Turkkilaiset
hämmästyivät niin kovasti hänen äkkinäisestä ilmestymisestänsä, että
viskasivat saaliinsa pois ja kiirehtivät ulos, ikäänkuin itse piru
olisi ollut heidän perässänsä. Toiset hyppäsivät ulos akkunoista,
toiset kätkeytyivät kellarihin. Kuningas käytti hyväksensä heidän
hurjaa pelkoansa, ajoi heitä huoneesta huoneesen, ja neljäsosa tunnissa
oli koko asunto puhtaana turkkilaisista. Me otimme luonnollisesti osaa
siihen kiireiseen ajoon ja luulimme jo kaikki saaneemme ulos, kun
huomasimme, että kaksi janitschar'ia oli ryöminyt kuninkaan vuoteen
alle. Toinen heistä tapettiin, mutta toiselle antoi kuningas armon,
että hän sitä anoi.
"Minä armahdan sinua," sanoi kuningas, "mutta sillä ehdolla, että sinä
rehellisesti kerrot hallitus-neuvokselle kaiken sen, mitä täällä olet
nähnyt."
Mies-raukka lupasi kaikki ilolla ja hyppäsi sitten yhdellä ainoalla
byppäyksellä ulos akkunasta niin, että meitä nauratti hänen tuskansa.
Mutta se nauru oli tulemaisillaan meille kalliiksi, sillä sill'aikaa
kun me, tilaisuuteemme sopimattomasti, jäimme naureskelemaan, niin
pujahti kuningas näkyvistämme pois. Hän hyökkäsi erääsen sivu-huoneesen
ja sulki oven peräänsä, luultavasti huomaamattansa. Sen saman huoneen
vieressä oli hovi-marsalkka Düben'in huone, jonka me olimme miesten
puutteessa jättäneet miehittämättä. Minä huomasin kuninkaan poissa-olon
ja sanomaton tuska ahdisti minua etsimään häntä. Hengästyneenä riensin
minä takaisin saliin, toivoen tapaavani hänen sieltä. Mutta turhaan
etsein minä sieltäkin. Sen näin siellä vain kauhistuen, että meidän
rivimme olivat hirmuisesti harventuneet janitscharien tulen kautta.
Kuitenkaan en minä tästä huolinut niin paljoa tällä kerralla. Minä
etsein vain kuningasta; minä tahdoin löytää hänet! Pahoja aavistaen,
riensin minä taas huoneesta huoneesen, kunnes tulin herra Düben'in
kamariin. Minä tempasin oven auki ja se mitä siellä näin todisti
minulle, että aavistus minua todellakin oli ajanut. Minä tapasin
kuninkaan murhaavassa taistelussa useampaa turkkilaista vastaan.
"Jumalan kiitos!" huusin minä lievitetyllä sydämellä, sillä kuningas
oli vielä hengissä. Samassa ammuin minä pistoolillani ja yksi kaatui
turkkilaisista, juuri niistä, jotka ankarimmin ahdistivat kuningasta.
"Ah, apu tulee oikeaan aikaan!" huusi kuningas, kun hän kuuli minun
laukaukseni, ja viskasi puoleeni ruudin-savun läpitse katseen, joka
vieläkin menee sieluni syvimpään, kun sitä ajattelen. Se oli
vain yksi ainoa katsahdus, sillä siinä ei ollut aikaa pitkiin
suostumuksen-osoituksiin, mutta se olisi voinut rohkaista miehuuteen
kaikkein kelvottomimmankin pelkurin: niin säihkyvä se oli. Seuraavana
hetkenä suhahti kuninkaan kalpa ilmassa ja toinen turkkilaisista kaatui
halaistulla kallolla maahan. Kolmannen ammuin minä toisella
pistoolillani, ja nyt olimme me pelastetut kaikista ahdistajistamme.
"Ah, sinäkö, vanha Roos tulit avukseni?" sanoi kuningas nyt. "Minä
näen, että sinä muistit minua. Mutta missä minun muut mieheni ovat?
Joko he ovat luopuneet minusta?"
"Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "ainoasti täysi
lurjus voisi jättää kuninkaansa tällaisena hetkenä. Ei; he ovat
suurimmaksi osaksi kaatuneet ja vangeiksi joutuneet."
"Sepä paha," sanoi kuningas. "Miehittäkäämme sitten sali vain,
ystäväni!"
Sellainen oli hän. Ei mikään voinut häntä nöyryyttää, ei mikään
masentaa hänen ihmeellistä miehuuttansa. Me kiirehdimme takaisin
saliin. Sitä puollustaa vielä pieni uskollistemme joukko, ja kuningas
ja minä yhdyimme heihin. Turkkilaiset koettivat lakkaamatta karata
akkunoista sisälle, mutta lähetettiin aina veristetyin päin takaisin.
Silloin keksivät he viimein meille onnettoman keinon: he tekivät
itsellensä oljista ja muusta roskasta liikkuvaisia rinta-varustuksia,
joita he lykkäsivät edellänsä jollain rattailla. Varustuksiin olivat he
jättäneet isoja aukkoja, joista he ampuivat meitä ja olivat itse
turvassa. Sillä tavalla tulivat he aivan likelle meitä, hukkaamatta
juuri paljon miehiä, ja olipa jo likellä, ett'eivät he karkoittaneet
meitä meidän asemistamme. Kaarle rohkaisi kuitenkin meidän masentuvaa
mieltämme. Me lisäsimme tulta ja vielä kerran lyötiin turkkilaiset
takaisin. Heidän kanuunansa ampuivat yhä vain, mutta, onneksemme, eivät
ne tehneet meille suurta vahinkoa, sillä rakennus oli erittäin paksu
seiniltään.
Hallitus-neuvos ja tattarilaisten päällikkö tahtoivat mielellään
kuningastamme elävänä käsiinsä, ja sen ohessa täytyi heidän vähän
hävetä, että heidän täytyi uhrata koko armeija kuuttakymmentä miestä
vastaan -- enempää ei meitä ollut -- pannaksensa aijettansa toimeen. He
päättivät sentähden pistää huoneemme tuleen. Illemmalla alkoivatkin he
siis ruveta viskelemään piki-kiehkuroita ja palavia kuulia päällemme;
myöskin ampuivat he nuolilla, jotka olivat käärityt palavilla räteillä.
Mutta me emme juuri paljoa huolineet heidän piki-kiehkuroistansa,
kuulistansa ja nuolistansa, sillä meidän kiviset muurimme eivät
ottaneet tulta. Viimein kokosivat he heiniä sinne rakennuksen
miehittämättömään osaan, jossa herra Düben'in huone oli, ja sytyttivät
heinät palamaan. Tuli leimusi kohta korkealle, mutta kuningas, joka
aavisti siitä suurta vaaraa, otti kohta muutamia miehiä ja rupesi
sammutus-puuhiin. Hän sieppasi itse erään astian, jossa hän luuli
olevan vettä ja paiskasi sen valkeaan, mutta sammumisen sijasta
leimusivat liekit vain korkeammalle, sillä astiassa olikin vain viinaa.
Nyt oli ilmeinen vaara käsillä. Me riensimme sinne kaikin miehin. Kun
me aukaisimme Düben'in huoneen oven, juostaksemme ylös katolle, niin
löivät liekit meitä vasten silmiä, ympäröivät meidät joka haaralta ja
polttivat kasvojamme ja vaatteitamme. Mutta ylös piti meidän päästä,
koska muutoin emme voineet tulla katolle, joka myös oli tulen vallassa.
"Heittäkää katto alas!" huusi kuningas.
Me ponnistimme kaikki voimamme, täyttääksemme hänen käskyänsä; mutta
kun ei meillä ollut muita työ-aseita kuin kätemme, niin emme innollamme
mitään voineet. Paitsi sitä vielä, rupesivat turkkilaiset kohta
ampumaan kanuunoillansa ja muskoteillansa meitä hurjasti, kun
huomasivat aikeemme. Meidän täytyi kokonansa jättää yrityksemme,
ett'emme viimeiseen mieheen asti tulisi ammutuiksi. Valkea levisi
ympärinsä raivona. Ett'emme tukehtuisi palavan katon alla, niin täytyi
meidän vielä kerran karata kuninkaamme kanssa tulen läpitse. Suurella
tuskalla tulimme me taas saliin, joka oli pää-puollustus-paikkamme.
Mutta kauhistukseksemme tapasimme me senkin jo tulessa.
"Mars, minun makuukamariini!" huusi kuningas savusta ja paljosta
ponnistuksesta sortuneella äänellä. "Siellä voimme me vielä hetken
puollustaa itseämme." Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennen-kuin
neljä turkkilaista, jotka olivat tunkeuneet sisälle, hyökkäsi häntä
vastaan. Mutta kuningas ei hämmästynyt. Toisella kädellänsä kohotti hän
kalpaansa ja toisella sieppasi hän minun ratsu-pyssyni ja ampui sillä
likimäisen turkkilaisista kuoliaaksi.
Samassa hyökkäsin minä kuninkaan ja janitscharien väliin. Janitscharit
laukasivat pistoolinsa, minä tunsin kihelmöivän päätäni ja kaaduin
taka-perin juuri kuninkaan syliin. Yksi lurjuksista oli osannut minuun,
mutta ei toki vaarallisesti. Minä toinnuin kohta ja syöksyin kolmen
tahi neljän muun toverin kanssa turkkilaisia vastaan, ja lyhyessä
hetkessä olivat turkkilaiset lyödyt. Mutta tuskin olimme me niistä
päässeet, niin piti meidän jo kiirehtiä akkunoihin, sillä janitscharit
hyökkäsivät vielä tuli-palon aikana päällemme, luullen ehkä, että me
olisimme hämmästyksestä masentuneet. Mutta siinä he pettyivät. Senkin
hyökkäyksen torjuimme me onnellisesti puolestamme.
"Mitä tämä auttaa?" sanoi eräs Walberg-niminen mies, pyyhkien hikeä
ruudin-savusta mustettuneilta kasvoiltansa tämän viimeisen kahakan
perästä. "Mitä tämä auttaa? Viimein täytyy meidän kuitenkin antautua!"
Kuningas kuuli sen ja kääntyi nopeasti häneen päin. "Minä luulen,"
sanoi hän, "että tuo mies tahtoo mieluummin antautua kuin palaa! --
Pontevuutta, pojat!" huusi hän sitten ja kääntyi meihin päin. "Me
puollustamme itseämme niin kauvan, kuin suinkin voimme, ja sitten
käyköön Herran tahto!"
Kun kuningas sanoi sen, niin johtui minun mieleeni jotain, joka
mahdollisesti voisi vielä hetkeksi tehdä tilamme turvalliseksi. "Teidän
Majesteettinne!" huusin minä. "Kansliassa on kivestä katto ja se on
täältä ainoasti viidenkymmenen askeleen matkalla. Me voimme tehdä
rynnäkön täältä ja asettua sinne."
Kuninkaan silmät loistivat. "Sinä olet kuitenkin oikea ruotsalainen!"
lausui hän. "Minä nimitän sinun överstiksi, Roos! Ja kaikki te, jotka
sen kuulette, pankaat mieleenne se, että jos minä kaadunkin, niin
määräys pitää paikkansa. Sinä olet sen jo kauvan ansainnut, Roos! Elä
kiitä minua. Meillä on nyt muuta tekemistä, emmekä joudu koreisiin
keskusteluihin. -- Rohkiasti vain pojat!" huusi hän sitten. "Ottakaa
ruutia ja lyijyä mukaanne niin paljon, kuin voitte kuljettaa, ja
raivatkaamme itsellemme tie kansliaan kalpa kädessä!"
Minä kuulin sen, kuin unessa, sillä nimitykseni överstiksi ja ylistys
kuninkaan omasta suusta tekivät minut kuuroksi. Liikutuksen ja ilon
kyyneleet nousivat silmiini. Kuningas huomasi sen ja taputti minua
olkapäälle. "Eteen-päin nyt vain, översti Roos!" sanoi hän hyvällä
halulla. "Pane piiloon nyt kyyneleesi, nyt meidän pitää tapella!"
"Teidän Majesteettinne saapi nähdä, ett'en askeltakaan tahdo peräytyä,"
vastasin minä ja suutelin sankarin kättä. Sen jälkeen poistin minä
väki-vallalla liikutukset itsestäni, ja me kuormitimme itsemme ruudilla
ja lyijyllä ja syöksyimme kalpa kädessä, kuten kuningas oli käskenyt,
palavasta rakennuksesta. Viimeinen toivoton taistelumme alkoi; näytelmä
lähestyi loppuansa.
Jos turkkilaiset olivat ihmetelleet, ett'ei meitä voitu ajaa ulos edes
liekeistäkään, niin nytkös he vasta ensimäisessä silmän-räpäyksessä
hämmästyivätkin: kuin kuva-patsaat seisoivat he, kun näkivät meidän
tulevan tappelu-järjestyksessä vastaansa. Kuningas etumaisena
tempasimme me portit auki ja karkasimme, kuin hullut, turkkilaisia
vastaan. Kohta kun portit avattiin, ammuimme me molemmilla
pistooleillamme, viskasimme sitten pistoolit pois ja kävimme kalvalla
käsiksi.
Ihmetellen ja hämmästyen vetääntyivät turkkilaiset viisikymmentä
askelta takaperin. Oli ikään-kuin he olisivat olleet lumotut tahdon ja
voiman puolesta. He tähystivät vain meitä, eivätkä edes kättään
nostaneet puollustukseksensa. Mutta samalla haihtui lumous; Bender'in
pascha huusi: "ottakaa kiini rauta-kallo!" Janitscharien upsierit
ulvoivat: "Ees-päin, ees-päin! Kiertäkää he kaikki!" Ja nyt
sulkeutuivat laineet ympärillämme joka puolella. Silmänräpäyksessä
olimme me piiritetyt, ja meidän pieni joukkomme ei voinut kestää sitä
suurta yli-voimaa vastaan. Kuningas, joka tavallisesti kävi pitkissä
ratsu-saappaissa, sekottui kannuksiinsa ja kaatui. Kaksikymmentä
janitscharia karkasi kohta hänen kimppuunsa, ja me muut olimme niin
ympäri-piiritetyt, ett'ei kukaan päässyt meistä häntä auttamaan. Hänen
täytyi antautua. Välttääksensä sen tuskan, että hänen täytyisi jättää
miekkansa, viskasi hän sen itse pois kädestänsä. Turkkilaiset kantoivat
kuninkaan paschan telttiin; toiset riepoittivat häntä käsistä, toiset
jaloista. Hän sallei kaiken sen tapahtua itsellensä. Kohta kun kuningas
huomasi itsensä vangituksi, niin näki hän hyödyttömäksi enään
ponnistella vastaan, ja meni siis, kuin kärsiväinen lapsi sinne, mihin
he häntä veivät. Meidän muiden täytyi myös antautua. Taistelu oli
loppunut, ja tämä tapahtui 12 p. Helmikuuta vuonna 1713 kello kahdeksan
ehtoolla.
Bender'in pascha otti kuninkaan hyvin kunnioittavaisesti vastaan
teltissänsä ja pyysi häntä nöyrästi istumaan divanille -- sohvalle. --
Mutta kuningas ei vastannut mitään kaikkeen hänen kohteliaisuuteensa,
vaan jäi seisomaan keskelle telttiä.
"Kaikkivaltiaan olkoon kiitos," sanoi pascha, "että sinun Majesteettisi
vielä elää! Minua surettaa aina sieluun saakka, että sinun
Majesteettisi on pakoittanut minua täyttämään suuren-herran käskyjä."
"Ja minua surettaa vain se," vastasi kuningas ylpeästi, "että minun
kolmesataa ruotsalaistani antautuivat etu-varustuksissa. Jos he
olisivat velvollisuutensa mukaan puollustauneet paremmin, niin ette
vielä kymmeneen päivään olisi meitä voittaneet!"
Pascha kohotteli olka-päitään ja sanoi: "olisi ollut vahingoksi
sellainen sopimaton miehuus."
Kuningas vietiin komeasti varustetulla hevoisella Bender'iin, ja
minulla oli onni seurata häntä, koska hän itse pyysi siihen lupaa.
Useampain maalaistemme ja seuralaistemme ei käynyt niin hyvin. Upsierit
ja sotamiehet sidottiin kaksittaisin yhteen ja vietiin orjuuteen,
parempaa onnea ei ollut kanslerilla eikä kenraaleillakaan, vaan heidän
täytyi, yhdessä huonoimman ajo-rengin kanssa tehdä orjan-töitä, siksi
että he viimein, kuninkaan välittämisellä ostettiin vapaiksi ja voivat
palata kotihinsa.
Me muut vietiin Bender'iin ja kohdeltiin jota kuinkin hyvin. Kuningasta
erittäin kohdeltiin kaikella kunnioituksella, eikä laimin-lyöty mitään
hänen personallisen arvonsa kunniassa-pitämisessä. Hänelle laitettiin
komea vuode, mutta kun ei hän ollut ollenkaan sellainen mies, joka
hellittelee itseänsä, niin viskautui hän vain saappaat jaloissa eräälle
sohvalle ja nukkui sikeästi. Turkkilainen upsieri, joka oli häntä
vartioimassa, peitti hänen päänsä lakilla; mutta kun Kaarle heräsi
unestansa, niin viskasi hän lakin menemään. Turkkilainen huudahti
hämmästyneenä: "Allah il allah!" eikä voinut ymmärtää, miten kruunattu
mies taisi nukkua paljain päin ja saappaat jaloissa.
Seuraavana aamuna saattoi pascha kuninkaan luokse parooni Fabricius'en,
joka oli otettu vangiksi etu-varustuksissa. Hän tapasi kuninkaan kurjan
näköisenä: vaatteet rikki revittyinä, verisinä ja tomuisina, ja
silmä-karvat kärventyneinä. Syvästi liikutettuna tästä nä'östä,
heittäysi hän kuninkaan jalkain juureen polvillensa, eikä voinut aluksi
saada sanaakaan suustansa. Kun hän huomasi kuninkaan olevan hyvällä
mielellä, huolimatta onnettomuudestansa, niin sanoi hän: "Jumala
auttakoon Teidän Majesteettiänne! Olen kuullut, että Teidän
Majesteettinne on omalla kädellänsä kaatanut kaksi-kymmentä
janitscharia!"
"Jopa!" vastasi kuningas. "Puolet pannaan tavallisesti liikoja."
Bender'issä ei meidän olomme ollut pitkällinen, vaan sieltä me vietiin
Adrianopel'iin. Kuninkaalla oli nyt luonansa rahan-vartijansa Grothusen
ja kanslerinsa Müller, jotka jo olivat takaisin lunastetut. Myöskin
minä ja useoita upsieria seurasi mukana ratsain, ja kyyneleet tulivat
todellakin meidän silmiimme, kun me näimme kuninkaan kurjuuden. Ei edes
hänen miekkaansa oltu sallittu hänen pitää. Kun paschalle esiteltiin
tarpeelliseksi, antaa kuninkaalle takaisin hänen miekkansa, niin oli
hän lentää seljällensä hämmästyksestä ja vastasi: "Herra varjelkoon
meitä! Hän sillä leikkaisi kohta parran meiltä joka mieheltä!"
Kuitenkin annettiin kuninkaalle sittemmin jonkun tunnin kuluttua miekka
takaisin.
Kun olimme tulleet Adrianopel'iin, niin pyysi kuningas, että hän
vietäisiin kaupungin läheisyydessä olevaan "Demotika'n" linnaan. Tämä
pyyntö myönnettiin kyllä, mutta vastaus oli siihen pyyntöön niin kopea,
että siitä kyllä taidettiin huomata, miten vähän turkkilaiset olivat
enään taipuvaiset osoittamaan kuninkaalle vieraan-varaisuutta. Cumurgi,
eräs sultaan'in suojilas, käski suuren-visiirin ilmoittaa kuninkaalle;
"että hän saa kyllä mennä 'Demotika'an' ja asua siellä ikänsä, jos
häntä haluttaa. Kuitenkin luultiin, että hän pian itse siihen
kyllästyisi, koska ei täst'edes enään mitään rahoja annettaisi
hänelle."
Tämä vastaus suututti kovasti kuningasta, ja hän oli, kuin kuumilla
hiilillä "Demotika'ssa." Turkin hovi koetti kaikin tavoin tehdä hänen
oloansa raskaaksi ja sen lisäksi saapui Ruotsista sanomia, jotka eivät
suinkaan iloittaneet Kaarlea. Murheesta ja suuttumuksesta sai kuningas
vaarallisen taudin, ja koska hän "Demotika'ssa" eli aivan
yksinäisyydessä, eikä mitään ilmoittanut itsestänsä, niin levisi yli
Euroopan sanoma, että hän oli kuollut. Olipa itse Ruotsissakin niitä,
jotka uskoivat sitä, ja kun sentähden, ja erittäinkin kuninkaan
pitkällisen poissa-olemisen tähden, kaikki asiat alkoivat käydä
Ruotsissa seka-sortoisiksi, niin jätti Ruotsin valtio-neuvosto
hallituksen kuninkaan siskolle, Ulrikalle. "Ei taideta enään toivoa,"
-- niin puollustettiin tätä yritystä, -- "että kuningas enään
milloinkaan tulee takaisin. Pitkät sodat ovat uuvuttaneet valtakunnan
ja Ruotsin sota-kunnia vähenee vähenemistään vihollisten yli-vallan
vuoksi. Sentähden jättävät säädyt hallituksen prinsessalle, että hän
tekisi veljensä nimessä rauhan Tsaarin kanssa."
Mutta Ulrika tunsi hyvin veljensä, ja tiesi ett'ei tämä milloinkaan
hyväksyisi sitä. Sentähden ei hän ruvennut tekemään mitään
omin-kätisesti, vaan lähetti erityisenä lähettiläänä veljensä tykö
"Demotika'an" kenraali Liewen, jonka piti täydellisesti kertoman
kuninkaalle valtakunnan oloista ja tuomaan hänelle kuninkaan vastaus.
Liewen tulikin tykömme ja kuningas kuunteli hänen kertomustansa.
Mutta kun kuningas kuuli valtio-neuvoston työn, niin suuttui hän
silmittömästi ja huusi: "Kun minä palajan kerran Ruotsiin, niin kepillä
minä opetan herroja tekemään velvollisuuksiaan! Siksi lähetän minä
heille saappaani, joka saattaa olla johtajana heidän neuvotteluissaan."
Mutta Liewen oli rauhallinen ja ymmärtäväinen mies: hän antoi kuninkaan
raivota, lauhdutteli häntä ja selitti valtakunnan tilan hänelle
elävillä väreillä. "Sota, nälkä, taudit ja muut onnettomuudet," sanoi
hän, "ovat saattaneet valtakunnan niin kurjaan tilaan, ett'ei pystytä
enään torjumaan vihollisia Itämeren- ja Saksan maakunnista. Koko meidän
sota-voimamme ei voinut karkoittaa vihollista ja ajaa sitä Puolaan,
päästäksemme Teidän Majesteetillenne avuksi. Raha-varat ovat loppuneet
ja alamaiset köyhtyneet. Ei ole varoja pitää sota-laivastoa kunnossa,
ei miehittää armeijaa, eikä maksaa tärkeimpiä maksuja. Meidän tilamme
on niin kurja ja Ruotsi on niin likellä peri-katoa, että, jos Teidän
Majesteettinne viipyy vielä kauvemmin pois maastansa, niin taitaapi
pian pahoja tapahtua."
"Mitä se olisi?" kysyi Kaarle.
"Että valtio-neuvosto ja kansa panevat Teidän Majesteettinne viralta
pois," vastasi Liewen pelkäämättä.
Se naula veti: Kaarle rupesi miettimään ja päätti viimein palata
Ruotsiin takaisin, itse nähdäksensä maansa tilaa. Hän antoi Ranskan
lähettilään ilmoittaa päätöksensä korkealle Portille -- Turkin
hallitukselle -- joka tapahtuikin.
"Enkö minä sitä sanonut," puheli Cumurgi, joka sillä ajalla oli päässyt
suureksi-visiiriksi, "enkö jokin sanonut, että Ruotsin kuningas vuoden
ja yön sisälle lähtisi luotamme itsestänsäkin? Sanokaa hänelle nyt,
että hän saapi vielä jäädä, tahi lähteä; mutta kuitenkin, jos hän aikoo
lähteä, pitää hänen määrätä lähtemisensä päivä, ja pysyä sanassansa,
ett'ei hän sekoita meitä enään sellaisiin suhteisiin, kuin hän teki
Bender'issä."
Ranskan lähettiläs toi kuninkaalle tämän vastauksen, mutta oli siksi
kohtelias, ett'ei sitä kertonut samoilla sanoilla, kuin hän oli sen
kuullut. Hän koristi sapen kauniilla lauseilla, ja Kaarle määräsi
peräyttämättömäksi lähtemisensä päiväksi 14:sta päivän Lokakuuta 1715.
Kuitenkin julisti hän, ett'ei hän tahtonut lähteä pakolaisen, vaan
kuninkaan tavalla. Hän lähetti sentähden parooni Grothusen'in,
neljän-toista miehen kera, Konstantinopel'iin erityisenä lähettiläänä.
sanomaan juhlalliset jää-hyväiset ja kiittämään saadusta suojeluksesta.
Kaarlen rahan-pula pani tämän lähetystön kuitenkin pahaan pulmaan.
Grothusen'in piti nimittäin lainata Porti'lta miljoona kulta-rahaa.
Mutta kun Grothusen esitti asiansa, niin vastasi suuri-visiiri
kylmä-kiskoisesti: "herrani arvo ei sovi lainata rahaa, mutta sultaani
lahjoittaa kyllä kuninkaalle niin paljon rahoja, että hän taitaa
kunnialla lähteä luotamme."
Tämäkin karvas papu piti nielaistaman ja vieläpä kaunistelematonna;
mutta kuningas oli liiaksi kopea, nöyryyttämään itseänsä enään. Kun
sultaan'in tarjoama summa, sata-viisikymmentä tuhatta riksiä,
tarjottiin hänelle lahjana matkan avuksi, niin hyljäsi hän sen, ja
matka-rahat täytyi meidän nyt lainata suurella vaivalla ja korkeoita
korkoja vastaan turkkilaisilta ja juutalaisilta.