tuntui meidän lähettiläästämme, kreivi Poniatovski'sta, salaman
iskulta, ja hän koetti sekä taivaan että maan kautta keskeyttää rauhan
keskusteluja. Mutta Osman, Mehemed'in kenraali-ajutantti, vastusti
häntä kaikin voimin ja hyvällä menestyksellä. Suuri-visiiri suostui
sentähden hänen neuvostansa rauhaan, sillä ei sota ollutkaan hänen
asiansa, kuten hän sen oli jo sanonut sultaanille. Suuri-visiiri luuli
kyllin tehneensä, kun hän hankkei herrallensa takaisin kaiken sen, mitä
turkkilaiset olivat kadottaneet viimeisessä sodassansa venäläisiä
vastaan. Aluksi vaatei hän tosin Tsaaria antaumaan joukkonensa ilman
mitään ehtoja, joka luonnollisesti olisi tapahtunutkin, -- mutta
vihdoin taipui hän ystävällisyyteen, koska Koranissa -- turkkilaisten
raamatussa -- oli kirjoitettuna: "elä ahdista vihollisen ahdistuksessa
olevaa armeijaa siihen määrään, että se turvaantuisi epä-toivon
miehuuteen."
Vaikka Poniatovski koki selittää asiata ja jopa uhkailikin, niin teki
suuri-visiiri kuitenkin rauhan Tsaarin kanssa, ja Katarina riemuitsi
toimestansa, jolla hän oli pelastanut puolisonsa ja armeijansa
perikadosta. Venäläiset läksivät satimestansa soitellen ja iloiten, ja
vieläpä antoivat turkkilaiset heille ruoka-varojakin niin, että pari
tuntia rauhan-liiton allekirjoitettua oli venäläisten leirissä
ylellisyys puutteen siassa. Sillä ajalla kun nämät suhdetten vaihdokset
tapahtuivat sotatantereella, oli sanan-saattaja, jonka Poniatovski oli
lähettänyt ilmoittamaan Kaarlelle venäläisten ahdistusta, saapunut
luoksemme. Maltitonna, saadaksensa nähdä Tsaarin, jäykimmän
vihollisensa nöyryytettynä ja vankina, ei Kaarle enään saanut
ollenkaan rauhaa. Hän astui hevoisen selkään ja ajoi täyttä nelistä
sota-kentälle. Hän kiiti niin rajusti eteen-päin, että hän sen siaan,
kuin hän olisi ajanut puolen penikulman matkan väärää ja mennyt
sillasta Pruth-virran yli, ajoikin suin-päin hevoisinensa virtaan ja
totisella hengen vaaralla ui yli. Mutta jos hän olisi tiennyt kaikki
asiat, niin ei ainakaan olisi hän niin kiirettä pitänyt. Kun hän saapui
venäläisten leirille, niin tekivät venäläiset juuri parhaillansa
lähtöä. Hän ratsasti heidän lävitsensä, vähintäkään heistä huolimatta.
Niin tuli hän turkkilaisten leiriin, hyppäsi maahan hyrpävän hevoisensa
seljästä Poniatovskin teltin edessä ja sai nyt kuulla siitä
naurettavasta rauhasta, jonka Mehemed oli tehnyt Tsaarin kanssa.
Kaarle seisoi kivettyneenä kauhusta, aivan kuin salaman satuttamana,
eikä tahtonut ollenkaan uskoa sitä, mitä Poniatovski lyhykäisyydessä
hänelle kertoi. Mutta viimein puhkeusi hänen vihansa: hän meni
suuren-visiirin luokse ja vaatei häntä kohta repimään rikki rauhan
liittoa ja ahdistamaan venäläisiä ase-voimalla.
"Mies!" huusi hän. "Kuinka olet sinä voinut tehdä sellaisen rauhan?"
Kaarlen rajusti raivotessa oli suuri-visiiri pysynyt täydellisesti
rauhallisena ja vastasi nyt kuiva-kiskoisesti: "se on _oma asiani_."
"Mutta olihan sinulla koko venäläinen armeija vallassasi," huusi
kuningas.
"Koran'issa on kirjoitettu," vastasi suuri-visiiri häiritsemättömällä
levollisuudella, "jätä vihollisesi rauhaan, koska hän pyytää sinulta
laupeutta."
"Mutta onkos siellä kirjoitettu myöskin," sanoi kuningas yhä vihaisena,
"että sinun pitää tekemän huono rauha, koska voit määrätä hänelle
rauhan ehdot. Etkö olisi voinut viedä Tsaaria vankinasi
Konstantinopel'iin?"
"Kyllä," vastasi suuri-visiiri, "mutta kukas olisi sitten hänen
poissa-ollessansa hallinnut valtakuntaa? Ei kelpaa se mihinkään, että
hallitsijat oleksivat pois valtakunnastansa."
Tämän tapaavan ja itseensä koskevan nuolen kuultuansa nauroi Kaarle
katkerasti ja viskautui eräälle sohvalle, ojensi jalkansa ja katseli
suurta-visiiriä vihaisesti ja ylen-katseella. Hetken perästä nousi hän
taas hevoisen selkään ja ratsasti pois toimittamattomin asioin,
pettyneenä toivossansa ja katkeroitetulla sydämellä.
Kun tulimme takaisin leiriimme, niin oli se kokonansa tulvan alla.
Jätimme sentähden Bender'in ja tulimme Varnitza'an.
Jos me olimme vihaisia rauhasta, niin ei suuri-visiiri Mehemed'ikään
ollut oikein hatussansa, sillä hänellä oli paha omatunto ja pelko
siitä, että Kaarle ilmoittaisi totuuden Konstantinopel'issa. Ja
syytä hänen pelkoonsa olikin, sillä vähän ajan perästä pantiin
hän pois viralta petoksensa vuoksi ja hänen ajutanttinsa Osman
hirtettiin. Sodasta palattuansa koki hän kaikin tavoin saada meitä
Turkista pois. Saksan keisarilta pyysi hän kuninkaalle vapaata kulkua
Saksan valtakunnan lävitse; ja jopa tarjosi 8,000 turkkilaista
saatto-miehiksi, jos Kaarle mieluummin matkustaisi Puolan kautta.
Mutta Kaarle vastasi lyhykäisesti: "ett'ei hän ilman _sataa-tuhatta_
miestä liiku paikaltakaan." Nyt sai hallitus-neuvos Bender'issä
suuri-visiiriltä käskyn, laittaa kuningas vain pois, mutta Kaarle antoi
vastauksen: "että hän kohta antaa hirttää ensimmäisen miehen, joka
tulee jossain toimessa, joka sotii hänen kunniaansa ja majesteettiansa
vastaan."
Varmitza'ssa varustaumme me aivan kuin olisimme aikoneet jäädä sinne
ijäksemme. Kuningas itse rakennutti itsellensä avaran, vahvan
rakennuksen, ja vaikka ei hän rakastanut komeutta ja loistoa, niin
antoi hän kuitenkin turkkilaisten kiusalla, varustaa sen komeimmilla
huonekaluilla. Olipa ikään-kuin olisi hän aavistanut, että hän kerran
tarvitseisi tätä vahvaa asuntoa. Paitsi sitä rakennutti hän erityisen
kanslian ja vielä toisen isonlaisen rakennuksen lemmityllensä, parooni
Grothusen'ille.
Kaikesta tästä taisi suuri-visiiri hyvin huimata, ett'ei hän suinkaan
aivan pian pääsisi kuitiksi vaivaloisista vieraistansa, ja hän koki
sentähden kaikilla tavoilla tehdä kuninkaan olemista vaikeaksi.
Hallitus-neuvoksen Bender'issä piti uhata Kaarlea sultaan'in korkealla
epä-suosiolla, joll'ei hän mitä pikemmin matkaisi Turkista pois.
Hallitus-neuvos oli tosin lempeä ja hyvän-luontoinen mies, mutta täytyi
kuitenkin totella, ja koetti sentähden suurimmalla mahdollisuudella
kaunistella kuninkaalle katkeraa sanomaansa. Mutta Kaarle nauroi
sanomalle ja vastasi: "Kyllä, kyllä minä lähden pois, kun vain sultaani
Ahmed ensin lupaa minulle kaksi asiata."
"Ja ne olisivat?" kysyi hallitus-neuvos tyytyväisenä, sillä hän luuli
jo voittaneensa asiansa.
"Ensinnäkin," sanoi Kaarle, "pitää hänen rangaista suurta-visiiriä ja
sitten antaa minulle sataa-tuhatta sotamiestä matkustaakseni Puolan
kautta."
Hallitus-neuvos vetääntyi hämmästyneenä takaisin, eikä voinut kylliksi
ihmetellä sellaista rauta-kalloa, joka oli jo saattanut niin monta
ihmettelemään.
Kaarle pysyi vahvana päätöksessänsä. Turkkilaisten sataa-tuhatta miestä
ei hän voinut poistaa päästänsä, ja sentähden niskoitteli hän
turkkilaisia vastaan, koska hän tunsi Koran'in ja tiesi, että se
pakoitti turkkilaisia mitä suurimpaan vieras-varaisuuteen.
Suuri-visiiri joutui nyt erittäin vihaiseen mielen-tilaan kuningasta
vastaan. Hän otti kiini kaikki kirjeet, jotka kuningas lähetti
Konstantinopel'iin, ensinkin sen tähden, että ei kuningas voisi
valittaa hänen päällensä sultaanille, ja toiseksi, ett'ei kuningas
voisi saada mitään rahoja Stambulista. Lisäksi, joka oli vieläkin
pahempi, pidätti hän suurimman osan kuninkaalle tulevasta raha- ja
ruoka-avusta, ja uhkasipa jo pidättää sen kokonansakin, jos kuningas
niskoittelisi vieläkin. Mutta kuningas ei pitänyt lukua mistään. "Tähän
asti," sanoi hän hovi-mestarillensa, "olemme syöneet kahdessa pöydässä,
mutta huomisesta alkain pitää laitettaman neljä pöytää." Ja niin
tapahtuikin. Mutta saada tätä toimeen, täytyi lainata suuria summia
oikealta ja vasemmalta ja kaiken kaltaisilta ihmisiltä korkeata
korkoa vastaan. Moni meistä, ja minä myös, pudisti päätänsä tälle
tuhlaukselle, -- mutta mitä se auttoi? Kuningas käski ja meidän täytyi
totella.
Sen ilon sai Kaarle kuitenkin viimein, että hän kukisti
suuren-visiirin, vastoin hänen kaikkia juoniansa. Kreivi Poniatovski'n,
lähettiläämme Konstantinopel'issa, täytyi kirjoittaa kertomus Venäjän
armeijan tilasta Pruth-virran luona, josta kertomuksesta näkyi selvästi
ja todesti, että paljon suuremman ja loistavamman rauhan olisivat
turkkilaiset taitaneet tehdä, joll'ei suuri-visiiri ollut petturi.
Tämän kertomuksen neuvotteli hän sultaan'in käsiin, ja siitä seurasi
tarkemmat tutkistelemiset. Ajutantti Osman'ilta tavattiin Katarinan
sormus ja 20,000 kappaletta, osittain saksilaista osittain venäläistä
kulta-rahaa. Se seikka päätti asian ja sekä Osman että suuri-visiiri
saivat kumpanenkin ansaitun palkan petoksestansa. Mutta sillä ei
parantunut kuninkaan eikä meidänkään tilamme.
Mehemed'in jälkeen tuli nyt toinen, Jussus-niminen mies
suureksi-visiiriksi. Tämä antoi meille taas rehellisesti osamme ja mitä
muuta me tarvitsimme. Me rupesimme uneksimaan taas kultaisia uniamme,
sillä, sanottiin, sota oli taas puhkeamaisillansa Venäjätä vastaan.
Mutta me petyimme. Rauha vahvistettiin, ja sultaani Ahmed'ilta tuli
kirjoitus, jossa kohteliaasti, mutta vakavasti viitattiin kuninkaalle,
että hänen piti ennen talven tuloa valmistaa itsensä matkaan,
mennäksensä Puolan kautta takaisin kotihinsa. Kaikki mitä matkalla
olisi tarpeen, rahat, miehet, hevoiset ja vaunut, piti hänen saaman
Turkin hallitukselta. "Joukot" -- niin päättyi kirje -- "joiden tulee
seurata teitä, saavat ne ohjeet, kuin sopivat sellaisessa tapauksessa
meidän majesteettimme tarkoituksille." Kirje oli kirjoitettu 14 p.
Huhtikuuta v. 1712 Konstantinopel'issa ja varustettu sultaanin
oma-kätisellä alle-kirjoituksella.
Siinä me nyt olimme! Täysi maasta-karkoitus, eikä tämä katkera nielaus
ollut edes nyt koristeltu, kuin ensi-kerralla, kauniilla lauseillakaan.
Mitä teki nyt Kaarle? Kirje ei vaikuttanut häneen mitään. Hän lähetti
sultaanille vastaukseksi, että hän aina olisi kiitollinen hänelle
osoitetusta kohteliaisuudesta, mutta ett'ei hän taitanut ymmärtää,
miten sultaani taisi ajatellakaan, lähettää häntä vihollistensa
vallassa olevan maan läpi vähäisellä partio-joukolla. Ja siihen se jäi
taas sillä kerralla. Kaarle ei yrittänytkään valmistautua matkaan,
vaikka sultaanin määräämä aika yhä läheni.
Hallitus-neuvos Bender'issä ahdisteli kuningasta yhä kovemmin,
että hän edes viimeinkin lähtisi pois, muutoin saattaisi hänen
paikoilleen-jäämisensä saada pahan lopun. "Minä tahdon maksaa
velkani ensin," vastasi Kaarle. "Kuinka paljon tarvitsette,
Teidän Majesteettinne siihen?" kysyi hallitus-neuvos. "Tuhannen
kukkarollista," -- likemmä puolen miljoonaa kulta-rahaa -- vastasi
kuningas.
Hallitus-neuvos kirjoitti kohta sultaanille, ja tämä -- niin pitkälle
piisasi hänen kärsivällisyytensä -- lähetti kohta tuhannen kukkaron
verosta tuhannen ja kaksi sataa, kuitenkin sillä vakaalla ehdolla,
ett'ei rahoja saisi antaa kuninkaalle ennen, kuin hän todellakin
lähtisi matkalle kotihinsa. Kuitenkin sai parooni Grothusen
hallitus-neuvoksen houkutelluksi jättämään rahat kuninkaalle ennen
hänen matkaansa, ja pian olivat rahat hävinneet kaikille ilman
suunnille. Me emme voineet siis vieläkään matkustaa, ja Kaarle vaatei
vielä tuhatta kukkarollista kultaa. Mutta se oli kuitenkin liikaa jo
turkkilaisellekin kärsivällisyydelle. Kun sultaani sai sen sanoman,
niin kutsui hän kokoon divan'insa, kuten valtio-kokousta siellä
kutsutaan, ja pitkän neuvottelemisen perästä päätettiin siinä, että
joll'ei kuningas tahtoisi hyvällä lähteä, niin pakoitettaisiin hän
väkivallalla siihen.
"Pääni se maksaa, että vastoin sultaanin vakaata käskyä olen Teidän
Majesteetillenne antanut rahat ennen lähtöänne," sanoi hallitus-neuvos
kuninkaalle.
"Eikö mitä," lohdutteli Kaarle häntä ja taputteli ystävällisesti hänen
olka-päitänsä; "minä puollustan sinua sinun herrasi edessä."
"Ah'" huokasi hallitus-neuvos. "Teidän Majesteettinne ei tunne minun
herraani. Hän ei anna anteeksi rikoksia, vaan rankaisee niitä."
Niin pahasti ei se kuitenkaan käynyt. Hallitus-neuvos pääsi ankaralla
nuhteella ja täytyi kohta, divan'in päätöksen saatuansa, mennä
kuninkaan luokse Varnitza'an ja sanoa hänelle, että nyt oli
suuren-herran -- sultaanin -- kärsimys lopussa. Kuninkaan piti nyt
viivyttelemättä lähteä pois maasta, tahi pakoitettaisiin hän siihen.
"Tee herrasi tahto, jos voit," vastasi kuningas, "ja mene kohta pois
silmistäni!"
Hallitus-neuvos meni murheellisena ja siitä hetkestä saakka ei meille
enään annettu ruoka-varoja; myöskin turkkilaiset kunnia-vartijat
otettiin pois. Neljä-tuhatta puolalaista ja kolme-tuhatta kasakkaa,
jotka olivat kokoontuneet kuninkaan luokse, käskettiin "kohta jättämään
kuninkaan leirin ja menemään Bender'iin turkkilaisten turvaan,
ell'eivät he tahtoneet kuolla nälkään." He jättivätkin kohta meidät ja
erkanivat meistä. Me ruotsalaiset jäimme vain uskollisesti kuninkaamme
luokse, ja hallitus-neuvos marssitutti 14,000 turkkilaista meitä
vastaan.
Nyt olimme todellakin pahassa pulmassa, mutta ei vielä sellaisessakaan
suhteessa antanut kuninkaan rauta-kallo perään. Kun ei meillä ollut
enään ruokaa hevoisillemme, niin käski hän ampua kaksi-kymmentä
kauneinta hevoista niistä, joita sultaani oli hänelle lahjoittanut.
Niin tapahtuikin, ja tattarilaiset panivat hyvällä ma'ulla ne jalot
elävät liiviinsä.
Senjälkeen rakensimme me rinta-varustuksia ja linnoitimme sen
kivi-rakennuksen, jossa kuningas asui. Hän oli itse avullisna työssä,
ja kaikkein, kanslerin, rahan-vartijan, kirjoittajan ja palveliain piti
tarttua työhön käsiksi. Toiset sulkivat akkunoita, toiset ovia. Kun se
oli tehty, niin istui kuningas aivan rauhallisena ja pelasi shakkia
parooni Grothusen'in kanssa.
Mutta me muut emme olleet oikein hyvällä hatulla, sillä vastassamme
seisoi neljä-toista kanuunaa ja kaksi mörssaria, suut ammollansa. Tosin
emme peljänneet niin paljon itsemme, kuin kuninkaan tähden, ja parooni
Fabricius lankesi hänen eteensä maahan ja rukoili häntä, ett'ei hän
tarpeettomasti uhraisi henkeänsä. Tulipa jo hänen hovi-saarnaajansakin
ja otti pyhän raamatun avuksensa, estääksensä häntä antaumasta niin
suureen vaaraan.
Mutta Kaarle kuuli kaikkea kylmä-kiskoisena. "Teidän asianne on," sanoi
hän papille, "rukoilla puolestani, vaan ei pyrkiä neuvon-antajakseni."
Kenraalit Hård ja Doldorf osoittivat niitä arpia, joita he olivat
saaneet taistellessansa hänen vieressänsä. "Minä näen," sanoi kuningas,
"että olemme jo ennenkin taistelleet uljaasti yhdessä; tehkäämme se
vielä kerran."
Niin pysyi hän liikuttamattomana ja meidän täytyi varustautua kovaan
taisteluun.
Turkkilaiset marsseivat esiin ja kukin kävi meistä osoitetulle
paikallensa. Kuningas puollusti itse omaa huonettansa, ja minä olin
myös hänen seurassansa. Kansliata piti kansleeri Müller'in ja
kirjoittaja Ehrenpris'en puollustaman miehinensä; talli-rengit ja kokit
määrättiin toisiin paikkoihin.
Nyt tulivat turkkilaiset. "Demirbasch -- rauta-kallo -- antau!"
huusivat he meille.
Koska he vastoin tapaansa, kuu he menevät taisleluun, eivät sen enempää
enään sanoneet, niin meni parooni Grothusen aivan yksin heitä vastaan
ja piti heille puheen, poistaaksensa, jos suinkin mahdollista uhkaavan
vaaran.
"Miten, vanhat ystäväni," huusi hän heille, "te tahdotte tappaa
kourallisen turvattomia ruotsalaisia? Uljaat janitscharit! Oletteko te
unhoittaneet kaikki ne hyvät työt, mitä olette meiltä saaneet?
Tahdotteko te tappaa Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte,
ja joka teille on tehnyt niin paljon hyvää? Ystäväni, kuningas tahtoo
vain kolmen päivän loma-aikaa, eikähän suuren-herran käskyt liene niin
peri ankaroita, kuin ollaan teille luuloiteltu."
"Ei, ei; ei yhtään loma-aikaa!" huusivat hallitus-neuvos ja
tattarilaisten khaani, -- päällysmies. -- "Hyökätkää vain pojat!"
Me luulimme nyt hyökkäyksen alkavan ja olimme varuillamme. Mutta nyt
näkyi, miten itse turkkilaiset sotamiehet kunnioittivat kuningastamme
ja kuinkalaisen ihmettelemisen hän oli heissä vaikuttanut. Janitscharit
eivät totelleet enään upsieriansa ja jopa uhkasivat karata heidän
päällensä, ell'ei vain kuninkaalle myönnettäisi pyydettyä kolmen päivän
loma-aikaa.
Hallitus-neuvos joutui nyt pahaan pinteriin. Vihdoin kokosi hän
janitscharien upsierit ja vanhimmat sotamiehistä ja luki heille
sultaanin vakavan käskyn, pakoittaa kuningasta väkivallalla, ell'ei hän
lähtisi hyvällä. Kuitenkin kielsivät janitscharit totella, ja se kävi
niin pitkälle, että väli-keino oli keksittävä. Kuusi-kymmentä
sotamiestä, jotka olivat saaneet paljon lahjoja kuninkaalta ja muutoin
olleet hänen suosiossansa, pyysivät hallitus-neuvokselta lupaa saada
mennä kuninkaan luokse ja pyytää häntä uskomaan itsensä heidän
haltuunsa; he tahtoivat olla hänen vartijoinansa. Hallitus-neuvos
suostui tähän ilolla, sillä häntä murhetutti erittäin, miten hän
estäisi väki-valtaa. Seuraavana päivänä tulivat harmaa-parrat tykömme
Varnitza'an ilman aseita, valkoiset sauvat käsissä rauhan merkkeinä. He
kääntyivät parooni Grothusen'in ja kansleri Müller'in puoleen ja
ilmoittivat, että he tulivat vartijoiksi kuninkaalle. He tahtoivat
saattaa häntä turvassa Adrianopel'iin, jossa hän saisi itse puhua
suuren-herran kanssa, ja niin tulisivat asiat taas hyviksi jälleen.
Kun he niin puhelivat Grothusen'in kanssa, niin luki kuningas kirjettä,
joka oli tullut hänen lähettiläältänsä Konstantinopel'issa. Kreivi
Poniatovski vakuutti kirjeessä sen, mitä hallitus-neuvos oli jo
ilmoittanut. Sultaan'in käskyt olivat erittäin ankarat ja kuninkaan ei
pitäisi enään tarpeettomasti niitä vastustaman.
Mutta kaikki se oli vain yhtä kuin kaataa öljyä valkeaan. Ei kirje,
eikä janitscharien järjelliset esitykset saaneet kuningasta lähtemään
pois. Janitscharit, joita hän ei edes tahtonut ottaa puheillensakaan,
lähetti hän takaisin sillä käskyllä: "että he pian lähtisivät sieltä,
muutoin antaisi hän leikata heidän partansa." Se oli suurin häpeä,
jonka hän taisi tehdä jollekulle turkkilaiselle. Lyhykäisesti: hän
pysyi kuin ennenkin itse-pintaisuudessansa, eikä tahtonut kuulla mitään
järjellistä.
Ei ollut siis ihmettäkään, että janitscharitkin vihastuivat viimein.
Vihaisella mielellä läksivät heidän lähettiläänsä luotamme ja sanoivat:
"koska rauta-kallo tahtoo väki-valtaa, niin tapahtukoon sitten hänen
tahtonsa."
Kun he tulivat takaisin omainsa luokse, niin kertoivat he miten
häpeällisesti Kaarle oli ottanut heitä vastaan ja lähettänyt takaisin;
jo syttyi tuli joka nurkassa. Janitscharit vannoivat kauheasti
kostavansa vanhoille tovereillensa tehdyn vääryyden.
Kohta saimme me myös kokea, että heidän koston aikeensa oli todella
tuumattu. He hyökkäsivät päällemme juuri Jumalan-palveluksen aikana ja
keskeyttivät sen huudoillansa. Ensimäisellä laukauksella hajousimme me
kaikki, ja kukin kiirehti määrätylle paikallensa. Kiivas taistelu alkoi
nyt. Ruotsalaiset taistelivat tavallisella miehuudella, mutta
janitscharit karkasivat päällemme liian suurella yli-voimalla,
piirittivät vähäisen joukkomme linnoitetussa leirissämme ja ahdistivat
sitä niin ankarasti, että sen vihdoin täytyi laskea aseensa maahan ja
antautua vangiksi. Kuningas itse kiirehti kenraalien Hård'in,
Daldorf'in ja Sparre'n ynnä pienen joukon kanssa, jossa minäkin olin,
asuntoonsa ja huusi nauraen: "Nyt, herrat, taistelemme _pro aris et
focis_, se on: alttarin ja lieden puolesta."
Kenraalit ihmettelivät kuninkaan kylmä-kiskoista välin-pitämättömyyttä,
joka oli aina sama suurimmassakin vaarassa. He seurasivat häntä
kuitenkin ja koettivat kiirehtiä asuntoon. Olikin tosin jo parasta,
että sen teimme, sillä kun me tulimme portille, niin piirittivät jo
turkkilaiset sen. Meidän täytyi lyödä itsemme heidän lävitsensä,
tullaksemme sisälle, ja onnistuikin se meille. Vasta kamarinsa oven
edustalla hyppäsi kuningas alas hevoisensa seljästä.
"Sisällä me nyt kyllä olimme, mutta ympärinsä hyörivät turkkilaiset
kuin sääsket, eikä kukaan voinut meistä sanoa, miten tämä päättyisi.
Eivät turkkilaiset toki jättäneet meille aikaa, ajatella sitä. Kohta
oli meillä tarpeeksi työtä, puollustaissa itseämme, jota teimme niin
hyvin, kuin taisimme. Mutta siitä sitten enemmin; auttakaa minua nyt,
nuoret herrat, kantamaan hiiliä taas tänne. Minä näen, että lyhty ei
pala enään niin kirkkaasti, kuin sen pitää palaa; ja koska vielä yötä
on jäljillä, niin tahdomme myöskin tehdä velvollisuutemme."
Kertomuksen keskeytys ei ollut erittäin mieluinen nuorukaisille, mutta
tottuneet kuriin kun olivat, niin eivät he uskaltaneet mitään sanoa
vastaan, vaan nousivat kohta rivakasti istuimiltansa ja seurasivat
vanhan vältvääpelin käskyä. Ei vieras herrakaan jäänyt paikallensa,
mutta otti osaa myöskin työhön. Kun vältvääpeli tahtoi häntä estää
siitä, niin sanoi hän vain nauraen: "koska olen ollut osallisena
nuorten ystäväini huvissa, niin on kohtuullista, että otan osaa
työhönkin, ja paitsi sitä on siitä minulle itsellenikin hyötyä. Jota
pikemmin olemme tehtävämme lopettaneet, niin sitä pikemmin saamme
kuulla taas kertomustanne."
Vanha vältvääpeli nauroi hyvillänsä ja sallei vieraan herran tehdä
niin, kuin hän tahtoi.
NELJÄS LUKU.
Viimeiset taistelot.
Uusi, kirkas valo loisti taas tornista "ulapalle aavalle" ja nyt
voitiin palata taas vartia-huoneesen. Niin tehtiinkin. Vanha Roos vain
viivähti vähän, tutkiaksensa ilmaa ja tuulta. Mutta ei hänen tarvinnut
enään peljätä: myrsky oli tyyntynyt täydellisesti, kuu lähetti lempeän
valonsa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta; ja vaikka meri puuhasi
vielä rajuna luotoja ja rantoja vastaan, niin taittiin kuitenkin
helposti havaita, että sen raivo vielä ennen päivän valkenemista
kokonaan lakkaisi.
"Kaikki on hyvin," sanoi siis vältvääpeli, kun hän tuli ystäväinsä
luokse vartia-huoneesen. Herrat istuivat jo kukin paikallansa. "En
pelkää enään mitään keskeytystä kertomuksessani, ja sentähden
tahdon kertoa nyt loppuun asti pienen taruni 'Demirbasch'ista' --
rauta-kallosta -- joksi turkkilaiset häntä nimittivät. Erittäin paljoa
ei ole enään kertomistakaan."
Me olimme siis kovassa käsi-kahakassa turkkilaisten kanssa, ja kuningas
itse torjui kanssamme vihaisten vihollisten rynnäkköä. Raivoisina
tunkivat turkkilaiset päällemme niin, että minä jo rupesin pelkäämään
kuninkaan henkeä. Minä tartuin häntä suoli-vyöstä kiini ja rukoilin
hartaasti häntä menemään kamariinsa, mutta hän ei tahtonut.
"Ei, ei!" sanoi hän, "minä jään tänne ja tahdon katsoa, mitä
turkkilaiset aikovat tehdä."
Turkkilaiset ampuivat ankarasti, ja vaikka kuulat lensivät vinkuen,
kuin rae-haulit korvissamme, niin en minä saanut kuningasta menemään
kamariinsa. Hän tahtoi väkiselläkin kartanolle, jossa useita satoja
turkkilaisia ammuskeli kauheasti huonetta vastaan. Toiset olivat jo
murtauneet akkunoista sisälle, ja taistelivat ruotsalaisten kanssa
salissa ja muissa huoneissa. Kun kuningas huomasi sen, niin ei mikään
voinut häntä enään pidättää. Hän kiskoi itsensä väki-vallalla irti
käsistäni, mutta minä juoksin perässä ja otin hänen uudestansa kiini.
Neljän muun ruotsalaisen avulla vedin minä hänet nyt, huolimatta hänen
vastaan-ponnistuksistansa, sisälle ovesta, jonka kohta salpasimme.